YHDESTOISTA LUKU

Olen alhaisin orja — tahi Tai-Jeo

Tuskin oli Tai-Hudson pistänyt päänsä kontaktikoneen hattuun, kun
ympärilleni ilmestyi joukko miehiä. Kullakin heistä oli vyötäisillä
olkapäihin kiinnitetty koneisto, josta puolireiteen killui ohut,
valkometallinen polttotanko, ja heidän esimiehenään oli minulle tuttu
leveänaamainen.

— Bei-Woo, sanoi Tai-Hudson. — Suuri Neuvosto luovuttaa orja Lao-Koon
sinun vastuullesi. Suuri Tai-Morris-Jeo tahtoo viipymättä kuulustella
häntä Palatsissa. Tämä on suuren Tai-Jeon määräys.

— Suuren Tai-Morris-Jeon määräys on täyttyvä, oi suuri Neuvosto.

Bei-Woo luhisti olkapäänsä, suoristihe jälleen ja antoi miehillensä
merkin. Me astuimme päätyseinää kohti, jonka muinaismaailman
kirjavapukuisia, parrakkaita uroita esittävät lapselliset irvikuvat
väistyivät tietämme kuin harhanäky. Pysähdyimme huoneeseen,
joka pienuutensa nojalla erosi kaikista muista. Bei-Woo painoi
muuatta nappulaa, ja minä katselin hänen päänsä yläpuolella olevaa
jäykkäviivaista piirrosta, joka jollakin selittämättömällä tavalla
muistutti muinaisuuden höyryveturia. Sen vieressä kohosi räikeässä
keisarinvihreässä uiskenteleva sukkula, jonka kolme törröttävää
tappia toi mieleen entisajan panssarihirviön. Vastakkaisella seinällä
loikkasi tulipunainen otus, hihnasta vetäen pyörälaitetta, jonka päällä
tusinallinen parrakkaita äijiä riuhtoili kuin kuoleman kielissä. Juuri
kun olin tuntevinani otuksen vanhan uskollisen ruskomme kirkastetuksi
jälkeläiseksi, äkkäsin katossa valkoisen nastan, joka rätisten piirteli
eräänlaista pohjapiirrosta. Se kulki hetkisen pitkin suoraa viivaa,
hyppäsi sivulle, takisteli siellä jonkun pyöriösikermän lomitse, piirsi
jälleen pitkän viivan ja pysähtyi naksahtaen muita suuremman pyöriön
keskelle.

Silloin vasta ymmärsin, että olimme olleet kulussa. Eipä ihme, jos
kuvat yrittivätkin esitellä raakalaisten vaillinaisia kulkuneuvoja;
tämä oli Tshung-Kingin raitiovaunu.

— Kuka häiritsee suuren Tai-Morris-Jeon lepoa? Kuka uskaltaa astua
Tai-Jeon Palatsin alueelle? kajahti ympärillämme, kun astuimme
ahtaaseen pyöriöön.

— Bei-Woo, Kolmannen osaston Silmä, suuren Tai-Morris-Jeon käskystä,
vastasi johtajamme.

Olisi luullut seinien valotaulu-uroitten taukoamatta suitsuttavan
päällemme aseittensa hehkuvia suihkuja ja sen kiilusilmäisten lentäjäin
joka hetki nielevän joukkomme siipiensä paljoudella. Ylhäällä päämme
päällä haritti uhkaavana koko katon peittävä veripunainen käsi ja sen
kämmenessä loimotti oranssilla piirrettynä:

TAI-WANG-JEO 73018—10000000...

Suuri Tai-Wang-Jeo oli varannut miljoonien perään vielä pienen
pitennysmahdollisuuden. Edessämme raottui jykevä valkometallinen seinä,
ja sen takaa vilahti valkoisten polttajain kehä.

— Bei-Woo, orja Lao-Koo ja kolme polttajaa astukoon Tai-Jeon Palatsiin,
sanoi valkoinen, käskevännäköinen mies.

Me täytimme käskyn.

Minut valtasi peloittava kunnioitus tässä avarassa huoneessa. Mihin
katseeni käänsinkin, seisoi edessäni taaja valkoisten polttajain rivi,
ja heidän päittensä yläpuolella toistivat suppeutuvain kuvastinkaarien
toinen toistaan seuraavat renkaat vartioketjun loppumattomiin. Ei
sentään: huimaavan korkealla kuvun keskipisteessä loimotti valtava
valkoinen kellotaulu, jonka punaisena hohtavaa asteikkoa jykevä
käsivarsi piirteli. Ja sen alla, kuin irrallaan ilmassa, kierteli alun
kolmattakymmentä kiertotähteä huikaisevan aurinkosoihdun ympärillä.

— Pelkää, orja! kajahti ääni.

Loin katseeni alas ja huomasin ympärillemme liittyneen joukon valkoisia
polttajia. Annoin olkapäitteni luhistua ja tuijotin edelläni astuvan
Bei-Woon kantapäihin.

Me kuljimme pitkin kaltevaa, valoläikkeistä pintaa huoneeseen, joka
kokonsa puolesta muistutti äskeistä raitiovaunua. Sen seinissä en
kuitenkaan keksinyt mitään katsomisen arvoista — jollen ota lukuun
päätyseinällä kyyröttävää naista, jonka asento oli lievästi sanoen rivo
— enkä myöskään tuntenut kapineen olleen liikkeessäkään, kun jo seinä
jälleen avautui, ja silmääni hiveli herttainen himmeänviheriä valo.

— Sinulle, joka tähän olet astunut, avaa Suuri Kaikkeus sylinsä tahi
kitansa, soi salaperäinen ääni.

Lievän horkan puistattamana silmäilin ympärilleni. Tunsin liitäneeni
kauas menneisyyteen. Ylt’ympäri aukeni silmäini eteen maisema, joka
upeassa väriloistossaan oli kuin satumainen seos kuuman vyöhykkeen
palmulehdoista ja pohjolan kuulakoista illoista. Ja nyt vasta
huomasinkin: se oli napaseudun revontulien taivas, joka säihkyvin
kirjaimin toitotti tuota pöyristyttävää tervehdystään:

”Sinulle, joka tähän olet astunut, avaa Suuri Kaikkeus sylinsä tahi
kitansa!”

Kitansa. Niin, se tuntui minusta tällä hetkellä joltisenkin
varmalta.

Valkoinen saattueemme oli asettunut riviin. Jostakin osui korvakalvolle
salaperäisen hivelevä soitto; se kiihtyi, saavutti intohimoisen
kuohunta-asteen ja häipyi sitten kuin iltatuuli loputtoman lepikon
syvänteihin. Toisaalta se työntyi esiin tuorein voimin, paisui
satasäveliseksi kiihkeäksi myllerrykseksi, ulvoi valtavana myrskynä ja
värähti vienoon yltäkylläisyyteen.

Pohjolan kuulakka taivas revähti halki, ja aukeamaan ilmestyi vielä
himmeämmässä kajastuksessa kylpevä puolipyöriö, jonka seiniä koristi
kuin aitioaukoista ryntääväin jättiläisten loppumaton liuta. Niiden
takana, ikäänkuin alttaritauluna, seisoi avaruuden synkässä sinessä
kelluvan maapallon päällä huikaisevan valkoinen mies, joka uhmaten
sinkosi ylpeän katseensa rannattomaan tyhjyyteen ja osoitti kädellään
jalkainsa juureen.

Vavahdin. Hänen sormensa päästä lähtevä kirjainsarja muodosti yhden
ainoan sanan:

MINUN.

Niinpä niin. Jo kaksikymmentä vuosituhatta oli tämä planeetta ollut
Tai-Wang-Jeon.

—, orja Lao-Koo ja kolme valkoista polttajaa, luki ääni
lähettyvillämme, ja vasta sitten kun seinä takanamme oli erottanut
meidät liiasta seurasta, huomasin juuri alttaritaulun alla viettävän
korokkeen, jota ympäröi toiselta puolen kuusi ihanaa impeä ja toiselta
yhtä monta reipasta nuorukaista. Sen keskeltä, hohtavan valkoisesta
lepo verkosta, katsoi meihin pari omituisesti tuijottavaa silmää, ja
hyllyvälihaksinen käsivarsi torjui kevyesti hurmaavan kaunista naista,
joka huulillaan ojensi hänelle herkullisen näköistä hyytelöä.

— Vaiti! Vaiti! Hymisi nuorukaisten ja neitosten kuoro; ja he
aloittivat, verkkaisan, plastillisen tanssinsa.

Tai-Morris-Jeo oli noussut puoliksi istualleen, ja Bei-Woo ja vartijani
antoivat käsivarsiensa riippua. Pelonsekainen kunnioitus luhisti
minunkin hartiani, mutta minä tunsin, että paino oli suurenmoisen
ympäristön ja mahtavan Tai-Wang-Jeon. Suuri Tai-Morris-Jeo oli
mielestäni mitättömän pikkuinen.

Mutta mielipiteeni alkoi horjua, kun hän iski minuun jäätävän
katseensa. Ja hänen laskiessaan toisen jalkansa maahan heittäytyneen
naisen käteen tunsin ohimoni vasarana tykyttävän. Tanssijain painuessa
säteittäiseen puolikehään korokkeen reunustalle hän suoristi uhkean
vartalonsa, ja äkkiä tulvineessa valkoisessa valossa näin hänen
rinnallaan häikäisevän käden, jonka kämmenellä ja kussakin sormessa
kimmelsi punainen rengas.

— Orja Lao-Koo! jyrähti mahtava ääni. — Ruumiisi ja henkesi herra
sallii sinun astua eteensä.

Parilla ensi askeleella polveni tahtoivat pettää, mutta lähemmäksi
tullessani kiristyivät jänteeni uhmasta. Ja nähdessäni hänen tumman
katseensa tavallaan mielihyvin hipovan ruumistani, nostin pääni
ylpeästi pystyyn ja pysähdyin korokkeen laitaan.

Morris-Jeo astui askeleen minua kohti, mitteli vartaloani kuin kaupaksi
tarjottua kaakkia ja näytti hyvin miettivältä.

— Hao-Kea! sanoi hän kääntyen polvilleen nousseeseen naiseen. —
Oletko nähnyt orjan nostavan otsaansa Tai-Jeon Palatsin hohteessa?

— Iäisyyden nousujen rääde ei riittäisi sovittamaan rikosta, oi suuri
Tai-Jeo, lepersi nainen.

— Ja kuitenkin, kaunis Hao-Kea, väikkyy ihailu silmäsi pohjalla.

— Väikkyisi kenties, jollei sinun katseesi olisi sitä jo aikoja sitten
herättänyt, oi suuri Tai-Jeo.

Morris-Jeo hymyili.

— Jo ennen Katastroofin päivää himoitsi raakalaisen naaras uroksen
jäntereistä voimaa, sanoi hän. — Jo ennen Merkuriuksen Kaikkeus tuhoa kuohutti
naisen verta voimakkaan miehen syleily. Ja eikö suonissasi polttele
jumalainen hekuma, kun katselet tuota käsivartta, joka yhdellä ainoalla
otteella voi puristaa elinvoiman aineestasi! Hao-Kea, jos Suuri
sen suo, saat nähdä tuon orjan kammiosi hohteessa.

Hän katseli hymyillen naisen onnekasta ilmettä. Hao-Kea oli nostanut
minuun kauniit silmänsä, ja hänen häikäisevä povensa kumpuili. Mutta
äkkiä hänen katseensa jähmettyi. Hän työntyi askeleen verran minua
lähemmäksi ja kierähti sitten parahtaen Morris-Jeon jalkojen juureen.

— Oi suuri Tai-Jeo, päästi hän valittavan nyyhkytyksen, — sinä et voi
lähettää häntä kammiooni. Hän ei ole orja!

Olin näkevinäni leveämmän naurahduksen Morris-Jeon suupielissä.

— Tai-Leon! sanoi hän pyörtäen lepoverkon viereisen koneen puoleen.

Perimmäisen ”aition” alta aukeni seinä, ja huoneeseen ilmestyi kolme
uutta olentoa.

— Tai-Leon! Katso tätä orjaa, sanoi Morris-Jeo. — Sinun taidostasi
riippuu kauniin Hao-Kean onni.

Molempien toisten jäädessä parin sylen päähän astui laiha pikkuinen
olento kursailematta eteeni. Hän loi terävän katseensa erinomaisen
julkeasti silmiini ja näytti sitten tarkastavan kalloni rakennetta.

— Suuri, sanoi hän piipittäen, — minä annan sinulle
ensiluokkaisen hengen.

Hän laskeutui pitkäkseen korokkeen reunalle, ummisti silmänsä ja
liikahteli tuokion. Morris-Jeo, yhä hymysuin, oli heittäytynyt
lepoverkkoon, ja Hao-Kea loi maan tasalta katseensa minuun.

Lievä pyörtymyksen tunne hipaisi olemustani, ja samassa piipitti
Tai-Leonin ääni hänen aineensa ulkopuolella:

— Lepää! Lepää!

— Lepää, orja! täydensi Morris-Jeo.

Lysähdin korokkeen viereen. Ankara väsymyksen tunne tahtoi painaa
ruumiini pitkin pituuttaan, mutta minä koukistin käteni pääni tueksi ja
jäin tahalliseen jännitysasentoon. Olin väkisinkin menettää tajuntani
ja koetin sen vuoksi kaikin voimin kiinnittää ajatukseni siihen,
minkä tiesin niitä hanakimmin sitovan: kuvittelin olevani ihanassa
koivikossa, jonka lehviä järventakainen ilta-aurinko kultasi, ja
rinnallani asteli katse omaani imeytyneenä suloinen See-Sea —

Mikä helvetillinen tuska! Juuri kun olin tuosta tukehduttavasta
painajaisesta hetkeksi suoriutunut, karkasi se kimppuuni äskeistä
rajummin. Sen puistattavissa kourissa koko ruumiini tutisi, ja henkeni
karkaili kuin uudestisyntymisen tuskissa. Aika-ajoin See-Sea hävisi
kuin usvaan ja silloin kuulin kaukaisen, katkonaisen sanan, ja välillä
tajusin palasen keskusteluakin.

— Tai-Leon viipyy.

— Ja kuitenkin hän on tämän kierroskauden voimakkain häätäjä.

— Orja on sittenkin orja.

— Kaunis Hao-Kea, orja on aina orja.

Minä kauhistuin. See-Sean ohitse oli eteeni välähtänyt aitioseinä
ja sen takana seiso vain ja kulkevain ihmisten kihisevä paljous.
Epätoivoisesti ponnistaen kykenin näkemään päätykaaren ja
jättiläismäisen Tai-Wang-Jeon. Siitä pitelin kiinni, kunnes hämystä
erottui kelluva maapallo, aitio-aukkojen sadat muut Tai-Jeot ja lopulta
tämä viimeinen, lepoverkollaan loikova Tai-Morris-Jeo. Jostakin kaukaa
häämöitti terävä nenä ja kappale leveätä otsaa, ja taempana seisoi
kaksi vakavan näköistä olentoa, väsynyt ilme laihoilla kasvoillaan.

Huomasin voivani laajentaa näköpiiriäni. Mutta samassa terävä nenä
liikahti, ja minä ummistin silmäni helpotuksen horroksiin.

— Oi suuri Tai-Morris-Jeo, piipitti ääni, — tämä mies on mitä
alhaisin, sieluttomin orja tahi — tahi —

— Tahi? kysyi Morris-Jeon ääni.

— Tahi sitten — sitten —

- Tai-Leon, miksi änkytät? Olethan pannut liikkeelle koko taitosi. Vai
epäiletkö kykyäsi?

— Oi suuri Tai-Morris-Jeo, minä olen taistellut oman henkeni uhalla,
olen pannut liikkeelle senkin varavoiman, jota tähän asti en ole
tarvinnut.

— Tai-Leon, tämä mies, sanoit, on alhaisin sieluttomin orja tahi —

— Tahi — tahi sitten — Tai-Jeo.

— Tai-Jeo?

Siinä äänessä särähti sävy, joka kiskaisi minunkin silmäni auki. Näin
Morris-Jeon ryntäävän Tai-Leonin eteen, ja tämä vapisi kiireestä
kantapäähän.

Ja silloin Morris-Jeo äkkiä nauroi.

— Verratonta! sanoi hän. — Suurenmoista! Bei-Woo! Tule tänne!
Katsoppa tuota... Sinä olet saavuttanut erinomaisen ennätyksen. Olet
vanginnut itse Tai-Jeon. Suuri Kaikkeus, sinä olet tehnyt sen, mitä
yksikään vaanija ei sinua ennen ole tohtinut uneksiakaan. Miksi sinut
tästä urotyöstä nimittäisinkään! Se on pulmallinen kysymys.

Ja hohottaen naurua, jonka pohjalla kumahteli pöyristävä julmuus, hän
jatkoi minuun tuijottaen:

— Nouse, Lao-Koo! Mistäpä minä olisin tiennyt, että uljaan ryhtisi
alla piili vertaiseni suuruus. Ylös, Tai-Jeo, sinun paikkasi ei
ole halvan lattian tasalla. Haa, mitä näenkään! Eikös helmeilekin
nöyryytyksen hiki ohimoillasi! Tai-Leon, kuinka tämän selität?

Hänen naurunsa oli poissa, ja tutisevaan Tai-Leoniin murjotti pari
kysyvää silmää.

— Oi suuri Tai-Morris-Jeo —

— Niin, oi sinä suuri häätäjä. Nostaako hengen pakotus tuollaiset
helmet halvan pink-feinkin otsalle?

— Se on — se on — pelko, oi suuri Tai-Jeo, vastasi ääni vapisten.

— Hi siis sinua voimakkaampi vastustuskyky? Morris-Jeo nauroi omalle
sukkeluudelleen, mutta minä olin huomaavinani Tai-Leonin silmissä
epävarman välähdyksen. Bei-Woo heittäytyi suulleen korokkeen laidalle
ja ulvahti kuin nälkäinen naarassusi:

— Oi suuri Tai-Morris-Jeo, salli halvan palvelijasi riistää tuolta
sieluttomalta orjalta hänen aineensa. Hän on pink-fei, mutta hän oli
polttamani Tai-Joonin palvelija.

Tuon äänen kuullessani tunsin hikeni kuivuvan. Morris-Jeo silmäili
häntä kuin muuta ajatellen, katsahti minuun ja pyörähti konelaitteen
puoleen.

— Mitä sanoikaan Neuvosto, virkkoi hän. — Vaanija Rai-Sunin todistus:
Tai-Joon oli suuri mies. Hän poisti orjan merkin samoinkuin vaalensi
hänen värinsäkin. Ja merkki oli: 2-16-763. Bei-Woo!

— Oi suuri Tai-Jeo —

— Sinä tarkastit Tai-Joonin pesän?

— Tarkastin, oi suuri Tai-Jeo.

— Ja mitä näit?

— Näin kolmen koneen läikät. Ne kaikki eivät olleet kontaktikoneita,
oi suuri Tai-Jeo.

Morris-Jeon silmissä välähti.

— Orja Lao-Koo, sanoi hän, — astu eteeni! Toisen kerran polveni
nousivat kapinaan. Tuntui kuin olisin koskettanut polttotankoa, kun
jalkani tapasi korokkeen reunan. Mutta seisoessani siinä suuren
Tai-Morris-Jeon tasalla ja tuntiessani katsovani häntä äskeistä
korkeammalta, vastasin itsekin ääntäni vavahtaen:

— Oi suuri Morris-Jeo, minä seison edessäsi. Hän vilkaisi minuun,
vilkaisi naiseen ja nähtyään tämän peittämättömän ihailun ilmeen hän
virkahti:

— Tai-Hudson!

— Suuri Tai-Jeo, mörähti toinen loitommalla törröttävistä irvikuvista.

— Tai-Hudson! Ennen ensi nousua saa orja Lao-Koo merkkinsä: 2-16-763.
Sinä tarkistat sen oikeaperäisyyden. — Ja ennenkuin irvikuva kerkisi
vastata, jatkoi hän naisensa leuanalustaa hyväillen: Hao-Kea, minä olen
luvannut. Ensi nousussa ilmestyy orja Lao-Koo kammioosi.

Hän hymyili loukkaantuneelle ilmeelleni ja heittäytyi lepoverkkoonsa.
Nuorukaisten ja neitosten kehä alkoi sulavan liikehtimisensä, jostakin
pillahti soimaan tyynnyttävä sävel, ja kauniin Hao-Kean katse tuikahti
läpi palaavan sinihohteen.

Tai-Hudsonin selkänikamiin tuijottaen kuljin puolihorroksissa
läpi kymmenien valovivahdusten, kunnes heräsin siihen, että joku
väkivallalla koukisti vasenta käsivarttani.

Kuolema ja kirous! Tunsin kirvelevän tuskan kainaloni alla.

Minä olin orja Lao-Koo — laillistettu numerolla 2-16-763.