KOLMASTOISTA LUKU

Minua purraan — ja minä puren

Minut heitettiin eräänlaiseen pilkkopimeään, ahtaaseen kaivoon. Pitkin
ruumistani kapaloivaa lankaa sävähti poltteleva virta, ja tunsin
kiitäväni huimaa vauhtia alaspäin.

Vaistomaisesti tein liikkeen saadakseni jostakin kiinni.
Kummastuksekseni katkeilikin kapalolanka kuin kastunut paperiköysi, ja
käteeni osunut pätkä hupeni sormissani olemattomiin.

Puutunut jalkani tapasi kylmän metalliseinän.

Seuraavalla hetkellä tiesin laitteen äkkiä pysähtyneen, ja nykäisy
ilmaisi minulle, että olin erehtynyt suunnasta. Yllätyksen varmensikin
kohta seikka, joka sai minut kavahtamaan istualleni: tämän kummallisen
kulkuneuvon katto revähti auki, ja seinämäin neliöstä paljastui
tähtikirkas taivas, joka laajenemistaan laajeten hurjaa vauhtia karkasi
vastaani.

Kuolema ja kirous! Juuri kun olin ihastuksissani alkanut hapuilla
luulotellun lentotuolini ohjauskampea, tunsin alustani äkkiä
kallistuvan, ja pyllähdin nurinniskoin kostealle maankamaralle.
Vieressäni nousi jykevä metallikansi, liikuskeli ja hoippui kuin
elollinen olento, lopulta painautuen maan tasalle ja heikolla kitinällä
liukuen liitoksiinsa.

Kevennyksestä huokaisten ahmaisin keuhkoihini raikasta yöilmaa, mutta
toista henkäystä siemaistessani salpasi jähmetyttävä pahantuntu
kurkkuni. Hämärässä oli silmäni keksinyt vähän matkan päässä kaartuvan
jättiläismäisen varjon, ja hajuhermojani ärsytti inhoittava poltetun
lihan käry.

Heristin kuuloani. Olinko kuullut oikein? Jostakin oli korvakalvooni
osunut supattava äännähdys.

Runsaan neljänneshetken tarkkasin korviani heristäen, mutta mitään en
kuullut. Sensijaan tiesin nyt, että valtava kaari tuolla hämärässä oli
korkea muuri ja että jossakin lähettyvillä jokin oli liikahtanut.

Polvillani ryömien hakeuduin sitä kohti. Minusta tuntui kuin olisi
joka askeleella vaaninut petollinen yllätys. Maaperä osoittautui tosin
ihmeteltävän sileäksi, mutta synkkä pimeys pani minut epäilemään
kaikkea.

Lunarian sokeus! Eikö juuri nytkin palanen tuota paksua mustaa
liikkunut! Pysähdyin paikalleni. Joku oli hiipinyt editseni ja
kadonnut muurin varjoon.

Palaneen lihan käry oksetutti. Ja samalla minut valtasi vaisto, joka
muinoin pani koiraa pakenevan kissan painautumaan seinävierustalle:
matelin kiireimmän kautta kohti valtavaa muuria.

Salamana se iski tajuntaani ja ajoi pöyristyksen koko olemukseni läpi.
Käteni oli kimmahtanut takaisin jostakin rosoisesta, niljaisesta,
mutta toistamiseen koeteltuani tunsin, että palaneen lihan katku oli
tästä lähtöisin. Sormeni oli solahtanut niljakkaaseen reikään, ja sen
vieressä oli toinen —

Se oli ollut ihmisen silmä.

Muutamilla loikkauksilla olin muurin luona. Painoin selkäni tiiviisti
sen kylmään pintaan ja pälyin ympärilleni valmiina torjumaan
mahdollisen yllätyksen. Sitä kuitenkaan ei missään muodossa tullut,
ja viimein, runsaan neljänneksen ajan hermojani ja lihaksiani
jännitettyäni, vaivuin lopen väsyneenä muurin juurelle.

Missä olin?

Tähtitaivaalle silmäillessäni olin tullut mittailleeksi muurin
laajuutta. Korkeutta sillä oli hyvinkin kymmenen, ja sen
aitaama ala oli suurempi kuin yksikään tähän asti näkemäni luola. Mutta
minua kummastutti sen muoto, joka muurinharjanteitten kuvastuessa
tummaa taivasta vasten näytti suorakulmaiselta kolmiolta.

Nousin seisomaan ja hapuilin kappaleen matkaa seinävierustaa pitkin.
Oikeassapa olinkin: siinä juuri teki muuri suurimman kulmansa, ja
eteläinen seinä häämöitti vaakasuorana viivana.

Toivon pilkahdus kannusti minua eteenpäin. Olisiko tässä peilisileässä
maurissa aukkoa? Juoksujalkaa painalsin pitkin itäistä seinää, sitä
käsilläni hipoen ja nostellen jalkojani korkealle pauloja peläten.
Sylen päässä lähimmästä nurkkauksesta kompastuin, ja käteni tapasi
kärventyneen raajan. Ilmeisesti se oli kuolin tuskissa koukistunut,
sillä nyt se naksahtaen heltisi ruumiista ja takisteli kuin
vanteenkappale jaloissani. Kirousko vai siunausko lienee päässyt
huuliltani, mutta varmasti sitä seurasi jonkun toisen samantapainen
äännähdys, ja juuri kun tunsin menettäneeni tasapainoni, liikahti
pimeässä useampia varjoja editseni.

Olin tuiskahtanut päin eteläistä seinää iskien siihen otsani. Mutta
sitä en paljoakaan ajatellut. Tuntohermoni oli sanonut minulle, että
seinä tältä kohdalta oli kalteva, ja näköni totesi sen kaltevuuden
hyvinkin kolmeksikymmeneksi asteeksi. Hitto soikoon! Hyvällä vauhdilla
voisin kenties päästä muurin harjalle, mutta miten sieltä alas, se oli
toinen kysymys.

Suuri Kaikkeus! Nyt vasta sen käsitin; kolmio oli rakennettu niin,
ettei siinä ollut vähintäkään suojaa puolipäivän paahdetta vastaan. —
Oliko minut siis jo tuomittu?

Jos oli, niin nuo toiset hiipivät haamut olivat samassa kadotuksessa.
Ensi laskussa olisimme kaikki, minäkin, paistikkaita, joiden
silmäkuoppiin joku seuraajamme pimeässä satuttaisi kauhusta vapisevat
sormensa.

Ei! Ennen kuolema tuolla tuntemattomassa, muurinharjan takana. Ja
kenties siellä sittenkin oli pelastus!

Laskin viisitoista askelta muurista keskustaan. Tie oli sileä.
Pinnistin koko voimani kipakkaan alkuvauhtiin ja kiidin nuolena kohti
kaltevaa seinää. Olin varma siitä, että vauhtini riitti, ja kuitenkin
— olin sivuuttanut jo puolimatkan, kun jalkani vatvoivat turhaan,
tallasivat vimmatusti samaa paikkaa ja otettaan hellittämättä veivät
minua takaperin. Sitä juoksua! Tunsin loikkivani vauhtipyörän hihnalla,
takanani ilkeästi louskuttava rataspari, ja voimieni auttamattomasti
pettävän. Helvetti! Hihna oli voittanut; minä lankesin.

— Hullu! olin kuulevinani jostakin äännähdyksen. Ratasko oli ottanut
ruumiini hampaisiinsa? Ainakin sitä ruhjottiin, raadeltiin, kolhittiin.

Menetin tajuntani. —

— Oi suuri Tai-Simon, Suuren Mantereen herra sallii sinun astua
eteensä, sanoi ääni lähettyviltäni.

Katsahdin mieheen. Se oli muuan valkoinen polttaja. Mutta toinen, joka
häntä seurasi, oli minulle tuttu. Se oli Tai-Simon.

Revontuli-seinä sulkeutui hänen takanaan, ja hän astui makeasti
tervehtien Morris-Jeon verkkoa kohti.

— Tai-Simon, sanoi Morris-Jeo laiskasti, — kun työnvalvoja
tähän vuorokauden aikaan anoo päästä puheilleni, ei asia voi olla
miellyttävä. Onko metallin tuotanto vähentynyt siinä määrin, ettet
enää katso voivasi säätysi mukaan ylläpitää kolmeakymmentä naista? Vai
oletko tullut minulle ehdottamaan, että luovuttaisin toisen sadanneksen
yksityistuloistani aarrekammiosi täytteeksi. Jos niin, niin jätä
tuo imelä ilmeesi ja kiiruhda kotiisi, ennenkuin olen ehtinyt katua
viimeistä myönnytystäni. Tai-Simon —

— Oi suuri Tai-Jeo —

— Puhu!

— Tahdoin saada sadanneksesi kierros kierrokselta suuremmiksi, oi
suuri Tai-Jeo. Tahdoin louhittaa koko läntisen kaivoksen suurimman
suonen. Ja olen pannut työn alulle, oi suuri Tai-Jeo. Mutta — meren
kaasu on murhaava: se on tappanut puolessa kierroksessa alun toista
sataa orjaa, ja jäljellä olevat ovat nahjuksia. Oi suuri Tai-Jeo, olin
aikonut anoa —

— Puhu, Tai-Simon!

— Minä puhun, oi suuri Tai-Jeo. Suuri neuvosto on tuominnut kuolemaan
monta orjaa. Tshung-King tarvitsisi niiden voiman. Tänään tuotiin
käskystäsi Auringon palatsiin orja Lao-Koo —

— No?

— Hänellä on paljon voimaa —

— Häntä ei huomenna enää ole, Tai-Simon.

— Eikä sinulla niitä tonneja, jotka hän olisi voinut hankkia, oi suuri
henki.

— Tai-Simon, orja Lao-Koo on uhmannut minun tahtoani. Hän on häväissyt
kauniin Hao-Kean kammion palaamalla sieltä voimaansa vuodattamatta.

— Siis vuodattakoon voimansa kaivoksen hiessä, oi suuri Tai-Jeo.

— Tai-Simon!

— Oi suuri Tai-Jeo —

— Minä olen hänet tuominnut.

— Ja tuomiosi täyttyy — kolmen kierroksen perästä, oi —

— Tällä nousulla, Tai-Simon.

— Se maksaa kaksikymmentä tonnia, oi suuri Tai-Jeo. Meri on voitolla;
se tunkee kaivantoon jo kierroksen, kenties puolen, kuluessa.

Morris-Jeo kohotti kätensä ja Tai-Simon luhisti hartiansa. Mutta
viimemainitun mahtavan nenän juurella leikitteli varma hymy.

Morris-Jeo siveli naisensa poskia ja rypisti kulmiaan. Syntyi pitkä
äänettömyys.

— Tai-Simon, sanoi hän viimein silmäten ihanaa naistaan mieltynein
katsein, — minun päätökseni on laki. Sinun sukusi on iankaikkinen
kirous ihmiskunnalle. Mene!

Tai-Simon suoristautui.

— Minä menen, oi suuri Tai-Jeo, sanoi hän. Suuren Tai-Jeon sana on
aina minun ja minun sukuni laki.

Ja seinän auetessa hänen mennäkseen palasi varma hymy hänen
suupieliinsä.

Aioin seurata häntä, mutta minut pidätti Morris-Jeon ääni. — Mea-Kawa,
sanoi hän, eikö sinunkin mielestäsi — Hao-Kea ole vanha?

— Hyvin vanha, oi Tai-Jeo, liritteli nainen.

— Ja ruma?

— Hänen hipiänsä on kuin yöyrtin lehti auringon noustessa, oi suuri
Tai-Jeo.

— Mutta hänessä on tulta, joka kuivattaa kymmenen miehen voiman,
Mea-Kawa.

Hän antoi naisen sivellä poskiaan hentoisella kädellään ja painautui
hellästi hänen puoleensa.

— Mutta, Mea-Kawa, kuiskasi hän, — hänen tulensa polttaa, sinun
juovuttaa.

Naista katsellessani tunsin olevani samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta
ihailuni keskeytti Morris-Jeon äkillinen liike: hän kavahti istualleen,
ummisti silmänsä, avasi ne ja ummisti jälleen.

— Tai-Leon! sanoi hän tarttuen viereisen koneen ulottuneen. —
Tai-Leon! Palatsissa on vieras henki! Tai-Leon!

Näinkö Tai-Leonin hengen vai ruumiin, en tiedä. Äkillinen kauhuntunne
ajoi minut paikalta, ja samalla hetkellä tiesin, että ruumiini oli
vaarassa. Olinko, onneton, jättänyt sen tuon salaperäisen kolmion
ruumisläjään?

— Pois! Pois! ähisin ponnistellen raajojani toimintaan. Ja silloin
palasi tajuntani; tunsin kirvelevää tuskaa niskassa ja olkapäissä.

Ponnahdin jaloilleni.

                                                  ⸻

Edessäni hämärsi valju päivä. Ylt’ympäri virui tummia haamuja kuin
raatoja taistelukentällä, ja parvi jaloillaan seisovia lehahti luotani
joka haaralle hajautuen. Yritin liikkua, mutta vasen lonkkani teki
tenän ja haamut loittonivat yhä kauemmaksi.

— Mitä pelkäätte! sanoin katkeroituneena. — Minun osani ei näyttäne
paremmalta kuin teidänkään. Voiko teistä joku tutkia vammojani,
onnettomat?

Syntyi liikettä. Muuan haamuista läheni varovasti. Hänen päänsä osui
hetkeksi muurin yli valuvaan kelmeään valoon.

— Rai-Sun!

— Minä, sanoi hän kuiskaten.

Hän astui eteeni. Sanaakaan enempää virkkamatta hän tarjosi kätensä
tuekseni ja nyökkäsi itäiseen nurkkaan.

— Lao-Koo, kuiskasi hän varjoon painuessamme, — sinä et ole
menetellyt viisaasti.

— Ja sinä, Rai-Sun, oletko täällä vartijanani? Myönnän, että siinä oli
katkeruutta.

Hän hymyili väkinäisesti.

— Täällä ei vartijoita tarvita, sanoi hän. — Huomenna olemme noiden
veljiä — ja uudet tulokkaat kompastuvat kärventyneihin raajoihimme.

— Mutta sinä, kuudennen osaston vaanija?

— Bei-Woo on kolmannen osaston silmä. Ja hän ei ole koskaan voinut
unohtaa, että minä kerran voitin hänet ajossa, minä, silkka orja.

Hänen sisunsa kuohui.

Tartuin hänen käteensä. Siinä oli osaksi mykkää anteeksipyyntöä.

— Rai-Sun, sanoin, — eikö ole mitään keinoa?

— Sinä koetit ainoata mahdollista, naurahti hän. — Jos olisit
harjalle päässyt, olisit taittanut niskasi pudotessasi viidenviidettä
sylen kuiluun; nyt pääsit julmalla kuperkeikalla. Sylenkin verran
korkeammalta olisi juoksuhihnan kiihtyvä vauhti paiskannut ruumiisi
mäsäksi. Ja tosin se olisikin ollut helpotus. Muuriharjan tapasi
punainen valokieleke.

— Lao-Koo! kiirehti Rai-Sun. — Tämä kulmaus on turvallisin. Päivä
nousee.

Hän nilkutti luotani ja palasi hinaten raajoista kahta ruumista.

— Odota! sanoi hän uudelleen kadoten hämyyn. Ja jälleen hän palasi
kahden, ruumiin keralla.

— Mitä näillä? sanoin väristen.

— Ainoa keino, huohotti hän pois rientäen. Auringon säteiden lipuessa
läntisen muurin harjaa pitkin, hän lopetti innoittavan hommansa.
Ruumiita oli jo toistakymmentä, niiden joukossa sekin, jolta äsken
olin jalan riistänyt. Hän latoi ne pinoon kahden puolen nurkkausta ja
viittasi maahan.

— Kun aurinko nousee, vedämme ne yllemme. Niistä tosin tihkuu rasva,
mutta se ei ole meidän rasvaamme. Ja jos keuhkomme kestävät helteen —

Minä ymmärsin.

— Ja jolleivät?

Rai-Sun teki eleen, jossa ei ollut väärinkäsityksen varaa.

— Ja kuitenkin - eli täällä kolme nousua. Mutta hänen ihonsa
oli jo ruvella, niin että kylkiluut halkeamista paistoivat.

— Ja hän kuoli tänne?

— Tai-Mill? Ei. Vartijat löysivät hänen jäännöksensä muurin
ulkopuolelta. Hän oli tehnyt sen, missä sinä epäonnistuit.

Rai-Sun hymyili katkeraa hymyään ja osoitti vastapäiseen nurkkaukseen.

— Katso! sanoi hän. — Nyt se alkaa. Taistelu elämästä. Näetkö? Tuo
mies antaisi tappaa itsensä — kuoleman pelosta.

Ja tosiaankin: vankka mies oli anastanut varjopaikan kahden ruumiin ja
heikomman toverinsa takana; puolikymmentä muuta oli kauhun valtaamana
käynyt hänen kimppuunsa, ja jokainen isku oli hirvittävä. Mutta mies
piti paikkansa. Auringon paahde höyrytti heidän hikeään, ja kuuma
henkäys painui meidänkin siimekseemme.

— Rai-Sun, sanoin väristen, — me tulemme näkemään heidän loppunsa.

— Hetkistä ennen omaamme, kyllä. Mutta jos tuo nurkka laskuun saakka
elää, on meidän loppumme sitäkin varmempi. Laskuaurinko on helvetti.
Ah! katso!

— Avaruuden nimessä! Aikoiko tuo kirottu vintiö —

— Seis! Seis! Suuren Kaikkeuden tähden — Rai-Sun oli iskeytynyt
käsivarteeni ja riippui siinä epätoivon vimmalla.

— Henkesi ei maksaisi tällä hetkellä suullista ilmaa, oi Lao-Koo.
Malta! Malta! Kas noin, mies on tehnyt itselleen suojan tuoreesta
lihasta.

Se oli totta. Väliintuloni ei olisi asiaa vähääkään auttanut, sen
näin julmurin naamasta. Kuristettuaan onnettoman toverinsa hän
kylmäverisesti asetti ruumiin suojakseen ja katseli ympärilleen kuin
uutta hyökkäystä toivoen.

— Tämä on veljeyttä! tunsin huulieni höpisevän.

— Sitä veljeyttä, mitä Tai-Jeo ja kaivokset meihin ovat istuttaneet,
murisi Rai-Sun. — Oi suuri Lao-Koo, jatkoi hän äänen käydessä
käheäksi, — vaikkapa tuo sikermä uskoisi, että huomenna kukistat
Tai-Jeon ja että punaisille siitä koituu ikuinen onni, niin yhtäkaikki
jos tuohon joukkoon kätesi tällä hetkellä pistät, nostaa se ruumiisi
auringon käristettäväksi, jopa innostuneenakin.

— Koirat!

— Sinun äänesi sanoo pahaa. Katso! Hän on tehnyt toisen vainajan.
Kukapa voi sanoa, mikä noista yön viipeeseen kestää.

Temmellys oli hirvittävä. Aurinko paahtoi jo maan kamaraa, ja jäsenet
köykistelivät kuin madot hiljaisella tulella. Mutta voihkinan ja
sadatukset läpäisi Rai-Sunin katkera nauru.

— Lao-Koo! sanoi hän. — Meidän henkemme voivat säilyä vain
silloin, jos nuo toiset menehtyvät aikaisemmin. Laskutaitteessa
ryntäämme lihavimman ruumiin turvissa sinne ja nutistamme heistä
loput. Nimittäin, jolleivät he ennen sitä — kuolema ja kirous mitä
sanoinkaan! Lao-Koo! Korvan alle, tiukasti korvan alle! Ja erehtymättä!

En ehtinyt tilannetta punnita. Kuin sumussa näin sikermän laukeavan,
ja meitä kohti singahti kirkuva monilonkeroinen lauma. Neljän
hurjasti vääntynee naaman sukeltautuessa välittömään läheisyyteeni
näin Rai-Sunin nyrkin vilahtavan nenäni editse ja tärskähtävän
niistä etummaisen korvalliselle. Pää piirsi jyrkän kaaren, ja suusta
pärskähti lämmin neste varpailleni Seuraavalla hetkellä jymähti oma
nyrkkini keskelle palavaa silmäparia, ja sen takaa lensi harittava käsi
päistikkaa kurkkuuni.

Tajusin, että oli haettava korvallista. Ja hetken perästä tajusin, että
se piti myöskin löytää. Tuo ruuvipuristin kaulallani pakotti toimimaan
sekunnissa. Kolmasti löi käteni tyhjää, ja joka kerta oli lyöntini
haluttomampi. Silloin hapuilin pitkin kiusanhenkeni käsivartta. Mutta
sen päässä en tavannut kaulaa, vaan niskan; ja siihen kohdistin
viimeisen iskuni.

Oli minun onneni, että se isku riitti. Toista en enää olisi kyennyt
antamaan. Kesti kotvan, ennenkuin sain pudistetuksi ruumiin päältäni.

— Rai-Sun! äännähdin. Ympärilläni näin vain ruumiita.

— Rai-Sun! huusin.

Varjossa liikahti seuralaiseni ruumis; sen alla oli elävä olento, jonka
silmät kiiluen pälyivät minuun. Yhdellä loikkauksella olin ilmiön
kohdalla ja upotin nyrkinselkämystäni hänen kalloonsa. Ja tunsin,
että käteni alla jotakin särkyi.

Muurin heijastama auringonsäde sattui selälleen kellahtaneen Rai-Sunin
kasvoille. Ne olivat mustanpuhuvat. Ja kuitenkin sanoi ruumiin
epämääräinen nytkähtely, että miehessä vielä oli eloa. Yksinäisyyden
puistattava tunne painoi minut mykkänä hänen viereensä, ja olemukseeni
tunki suloinen välinpitämättömyys.

                                                  ⸻

— Suuri Kaikkeus! kuului huokaus viereltäni.

— Lao-Koo! vieläkö elät? jatkoi ääni vähän ajan perästä.

— Juuri parahiksi, kuiskasin väkinäisesti.

Tajuntani souteli väylää, jossa puikkelehti hurmaava utukuva. Se oli
See-Sea. Ja tavantakaa hän käänsi katseensa minuun, läpi uuvuttavan
sinikelmeen.

— Lao-Koo! kuului korviini huuto. — Paitsi meitä on täällä vain tuo
yksi ainoa.

Kirottu mölyapina!

— Sinä olet halkaissut tuon onnettoman otsaluun —

— Niin, niin.

— Ja katkaissut Sia-Maon niskanikamat.

— Niin, niin.

— Lao-Koo!

Kuolema ja kirous! Eikö siis missään ollut lepoa! Pitikö tuon
korvettavan ravistaa sisälmykseni —

— Mene helvettiin, mies! Helv —

Ah! sehän oli Rai-Sun. Ja hänen takanaan hulmusi auringonliekki
aitauksen puoliväliin.

Silloin ymmärsin: neljänneshetken perästä se korventaisi meitä.

— Sinussa on tauti, Lao-Koo, kakisteli Rai-Sun. — Puriko se?

— Mikä? kysyin, mutta samaan hengenvetoon sammalsin: Tunsin sen ikenet
vatsanahassani, kun taitoin sen niskan. Näinkö se alkaa?

Rai-Sun nyökkäsi.

— Se polttelee takaraivoa, panee korvat humisemaan ja polvet
notkumaan. Sairas vaipuu horrokseen, herää raivoon ja — sitten se
alkaa.

Minua värisytti. Huhupuheista tunsin tuon kauhean taudin. Se oli
kaivoksien ”rabies”, johon tehosi ainoastaan polttotanko.

— Näin sen miehen silmistä, mutta samassa toinen karkasi kimppuuni.
Sia-Mao oli kaivoksissa kahdeksan kierrosta. Suuri Lao-Koo —

Rai-Sunin ääni oli rukoileva. Hän tarttui kainaloihini ja auttoi minut
pystyyn. Auringon rääde tapasi korvalliseni.

— Joudu! sanoi hän. — Meidän täytyy hautautua. Neljänneshetken
perästä ei ole varjon aavistusta. Lao-Koo —

— Puhu!

— Tahdoin vain sanoa: jos se tulee, niin isken nyrkkini otsaasi. Sinun
kallosi on vahva.

— Tee se. Mutta minä kestän taudin.

— Ensimmäinen päivä on hirveä. Näin Lunassa miehen, joka puri
kolmattakymmentä ennenkuin polttotanko kerkisi.

Vaikenin. Auringonpaahde kirveli olkapäitäni, mutta selässäni helmeili
kylmä hiki. Sia-Maon purema punotti sinipunaiselta.

Rai-Sun potkaisi tuoretta ruumista. Tartuin sen sääriin ja paneuduin
muurin kupeelle.

— Viisi, mumisi Rai-Sun, sysäten toisen raadon ylitseni.

— Viisi, toistin väristen taakkani suojasta. Minulla ei ole
kuuma.

— Kaikkeus armahtakoon, kun kohtaus tulee! Muuri paloi punaisessa
liekissä. Olin kuulevinani loitompaa valitusta. Kenties petti korvani —

— Lao-Koo!

— Lao-Koo!

— Lao-Koo — kaksi — kuusitoista — seitsemän kuusi kolme.

— Lao-Koo! tärähti korvani juuressa.

Kavahdin painajaisen kynsistä. Kylmä hiki ikäänkuin kiskoi minua
takaisin helmaansa. Rai-Sunin käsi se minua ravisti.

— Seitsemän — kuusi — kolme, soi korvissani.

— Tai-Jeo kutsuu sinua! Katso!

Keskellä aukeaa törötti levyseinä, ja ääni toistui kuin
jättiläispasuunasta. Rai-Sun oli tarttunut käteeni ja kiidätti minua
ääntä kohti.

— Entä sinä? sanoin auringon terää vältellen.

— Minä? — minä elän tämän päivän, ehkä toisenkin.

— Kaksi — kuusitoista, kertasi pasuuna.

— Mene, Lao-Koo. Suuri Kaikkeus on sinua armahtanut.

Tartuin Rai-Sunin käteen. Hänen silmänsä loistivat kummasti.

— Ilman sinua en mene, sanoin raastaen hänet vankilan reunalle. — Jos
Tai-Jeo on antanut armon minulle —

Aurinko häikäisi silmäni. Pasuuna korotti vielä kerran äänensä. Ja
Rai-Sunin huulilta pääsi kuin nyyhkytys.

— Mene! tunsin hänen sanovan, ja hänen nyrkkinsä putosi raskaana
pääkuoreeni.

Seinä ummistui ylleni, ja minä painuin alas syvyyteen —

                                                  ⸻

— Hän on saanut pureman, sanoi ääni.

— Herättäkää hänet.

— Sitokaa ensin.

— Pelkäätkö orjan ikeniä? Onhan sinulla tankosi. — Ei. Häntä ei saa
vielä tappaa!

Tuo viimeinen oli naisen ääni. Tuttu ääni. Niin, hänhän se oli,
Hao-Kea. Ja hän lojui lasimaisen verhon takana, ympärillään nuorten
tanssijain ketju.

Tunsin nilkoissani kovaa puristusta. Ympärilläni hääräsi kolme miestä,
ja sivummalla hoiteli neljäs polttotankoa.

— Hän herää! virkahti viimemainittu valppain silmin.

Ponnistauduin jaloilleni, mutta omituinen raukeus kompastutti minut
kahleisiini. Hao-Kean kaunis pää kurottautui lähemmäksi.

— Lao-Koo, sanoi hän, — sinä et tahtonut. Lupasin sinulle
rangaistuksen ennen auringon nousua, mutta nyt olen päättänyt antaa
sinulle armon hetken: sinä saat nähdä oman kätesi halaavan rintoja,
jotka kammioni hohteessa pyyteeseen jätit. Oa-Jao! Irroita orjan oikea
käsi!

Hao-Kean himokkaasta katseesta sen vasta oikein jaksoin käsittää.
Ja apurien tarttuessa käsivarteeni tiesin, että minun piti pysyä
jaloillani.

— Oa-Jao!

— Se voisi osua rintaan.

— Oa-Jao. Ei ennen kuin hän on nähnyt kätensä rinnoillani.

Mikä näky! Tuo kumpuileva povi oli tosiaankin sen arvoinen. Mutta
jos siron vartalon jännittynyt syöksyasento oli lumoava, teki sen
yllä liekehtivä silmäpari sitäkin jäähdyttävämmän vaikutuksen. Se oli
naarasleijonan katse, silattu epämääräisen pyyteen kiilteellä.

Silloin sen tunsin ikenissäni. Tuon oudon himon. Syhyttävänä sylkenä
se herahti kielelleni. Ei, naisen kasvoihin en katsonut; silmäni paloi
uhkuvan rinnan kaokilla voideltuun helmeen.

— Oa-Jao! Oa-Jao! sähähti hätäinen ääni, ja keijuvat lapset
hävisivät näköpiiristäni.

Nilkkaani leikkasi, mutta juuri kun Oa-Jaon tutiseva tanko hapuili
nenäni tasalla, oli kahle lauennut.

— Oa-Jaa-o —! ulvahti korvassani. Se tuli polttavana henkäisynä. Ja
hirvittävän metelin hivellessä pinnallista tajuntaani tunsin kaatuvani
pehmeä taakka sylissäni.

Ikeneni syöpyivät kaokilta tuoksuvaan lihaan, värisevään, läähättävään.

Ja minä purin —

Hän makasi siinä, hengetönnä, veretönnä. Puna väritti vasemman rinnan
juurta. Kantajain välitse vielä kerran vilahti kauniin Hao-Kean kasvot.
Ja sitten Oa-Jao, kipinöivä polttotanko, toinen, kolmas — koko kehä —

Käskevännäköinen mies viittasi äänetönnä, ja kymmenen kättä kohotti
ruumiini maasta. Se oli kankea; kylmä, kuin minulle vieras möhkäle.

— Oa-Jao! sanoi ääni neljännen seinän läväistyämme. — Sen tulee
kestää kolme hetkeä, vähintään. Se oli kauniin Hao-Kean toivomus.

— Mutta jos hän kuolee ennen? — Se oli Oa-Jaon ääni

— Ei kuole. Muutoin jatkaa Oa-Jao hänen kamppailuaan.

— Mutta vuoto voi —

— Ei voi, katkaisi ääni Oa-Jaon huolestuneen huomautuksen. — Nat-Pao
oli raajatonna kolme neljänneshetkeä. Ja täydessä tajussa. Huolellinen
huuhtelu —

— Minä koetan. Suuri Kaikkeus auttakoon häntä kestämään.

Minä ymmärsin rukouksen ja värisin. Ruumiissani liikkui vain kieli. Ja
sekin teki tällä hetkellä tenän.