VIIDESTOISTA LUKU

Orjan käsi Tai-Maran kasvoilla

Tämä oli uusi maailma. Mitä minulla oikeastaan täällä oli tekemistä,
sitä en voinut ymmärtää. Mutta sitä suurempi syy oli minulla
ihailla See-Sean jumalaista lumousvoimaa, joka minulle tämän
olinpaikan oli hankkinut. Ja hankkinut huolimatta suuren Tai-Simonin
”kahdestakymmenestä tonnista”.

Tämä oli taivas. Tämä oli avaruus. Tässä tunsi olevansa
taivaankappalten mieltäkiinnittävässä seurassa. Tai-Suan, tuo vanha
Avaruuden mestari, sulaa hyvyyttä uhkuvine kumarahartioineen ja
ystävällisyyden rypistämme kasvoineen, käänsi toisinaan silmänsä
putkesta ja hymähti hyvänsuovasti:

— Niin, Lao-Koo. Minua aina surettaa, ettemme päässeet yhteyteen
Venuksen kanssa. Epäilemättä sikäläisillä olisi ollut yhtä ja toista
mielenkiintoista, jota olisimme voineet verrata Mars-naapurin —, niin,
ja omiin oloihimme. Kukaties Venuksella oli jo aikoinaan kosketusta
Merkuriuksen kanssa; joka tapauksessa on varmaa, että jälkimäisen
tuhosta oli heillä edeltäpäin tietoja. Miten lienee. Marsin puolelta
väitetään huomatun Maan liikkeissä viime aikoina epätasaisuuksia. Ne
voisivat olla samaa laatua kuin Venuksen töytäilyt ennen sen perikatoa.
Miten harmillista, ettemme voi tehdä vertailuja sisäpiirin
näkökannalta —

Hän tarkkasi joitakin merkkivärähdyksiä, hymähteli jälleen ja jatkoi:

— Hän väittää, etteivät epätasaisuudet voi olla yhteydessä heilläkin
huomattujen aurinkomagneetin nykäysten kanssa. Ne poikkeavat siitä sekä
ajassa että laadussa. Suuri Kaikkeus! Meilläkin väittää apulaiseni,
Tai-Juang, kahdesti panneensa merkille kolmentoista — kuudentoista minuutin
akselikaltevuuden, ja aikoina, jolloin Marsin kulku on ollut
moitteeton.

— Ja kuitenkin, - Tai-Suan naurahti jollekin lisäväitteelle, —
tullaksemme Venuksen tuhokehään on meillä tarkkojen laskujen mukaan
vielä yli kolmetoistatuhatta kierrosta. — Tuota onnetonta. Hän saattaa
minut levottomaksi, noilla huolestuneilla arveluillaan. Jos kohta
olenkin jo kauan pannut merkille hänen hermostuneen herkkyytensä, en
kuitenkaan saata uskoa, että hän olisi tyhmä. Suuri Kaikkeus! Toisinaan
olisin taipuisa jättämään koko huolen Tai-Juangille, jos vain saisin
tuon marsilaisen virkaveljeni uskomaan, että hänkin on ikäloppu. —
Avaruuden nimessä, luulenpa, että hän vihdoinkin lopettaa —

Tai-Suan tarkkasi viimeisiä värähdyksiä ja huokasi helpottuneena.

— Vai niin! sanoi hän. — Että meidän laskelmamme auringon D-pilkun
liikkeistä on puutteellinen! Antaako olan takaa katsoja meille
huomautuksia! Hän on mahtanut unohtaa, että meillä on hallussamme
kolminkertainen asteittainen sarja sen kaikista pilkuista. Ja
toisekseen —

Hän maiskautti suutaan ja leikitteli mietiskellen koneen näppäimellä.
Sitten hän naurahti ja alkoi naputtaa.

— Totta totisesti — miten sanookaan Tai-Juang — ensin me suurella
vaivalla opetamme pojan puhumaan, ja sitten se tuppaa oikomaan
meidän kielenkäyttöämme. Suuri Kaikkeus! Eikö kestänyt neljäkolmatta
kierrossataa, ennenkuin sen saimme käsittämään, että leimahduksemme
olivat tarkoituksellisia. Eikö kestänyt vielä puolikymmentä
kierrossataa, ennenkuin se ymmärsi, että Tshung-Kingin jättiläismäinen
kuvakenttä oli rakennettu sille aapiseksi. Muistanpa, että sanottiin
suuren Tai-Jacksonin tulleen mielipuoleksi, kun yhdeksänkymmenen
kierroksen yhtämittaisen jankutuksen perästä sai marsilaisen tietämään,
mikä merkkileimahdus vastasi kuvalaatalla varjoa: ihminen — pieni
ihminen — suuri ihminen. Ja vasta kolmensadan perästä
marsilainen itse kykeni lukemaan satakunta käsitettä laatallamme —

Jokin tärkeä lause sai Tai-Suanin hetkeksi omistamaan koko tarmonsa
työhön. Hän teki sen jonkinlaisella hyvänsuovalla isällisyydellä. Ja
jatkoi sitten tyytyväisenä:

— Ja kuitenkin piti sen olla heille yhtä selvä kuin muinaiset
elävätkuvat verraten suuressa koossa. Käsitteet! — niin, heillä tuntuu
vielä olevan veressä eroittamattomina puut, ruohot ja kaikenlaiset
eläimet, eivätkä he näytä jaksavan käsittää meidän ihmistemme
alastomuutta. Jos ihmisen rumuuden tähden tulisi jotakin kohtaa
itsestään peittää, niin pitäisi heidän totisesti kätkeä kasvonsa, ja
eritoten käsiensä sormet. Mutta ne paikat he juuri näyttävätkin! — No!
Ahaa! He turvautuvat aina lopuksi kuva-aapiseensa. Katsotaanpas!

Hän kiirehti muutaman naputus-sarjan ja syventyi tarkkaamaan
selkä kenossa jättiläisputkeen. Tavantakaa hän päästi hyväksyvän
huudahduksen, innostui, ja rupesi jälleen ravistelemaan päätään.
Lopulta hän nousi, viivähti vielä pari silmänräpäystä putken juurella
ja pyörähti sitten pois.

— Harjoitusta! sanoi hän. — Aina vain harjoitusta. Näyttää siltä
kuin yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia sen asukkaista opiskelisi
tähtitiedettä. Ja meidän pitäisi seurata leikkiä.

— Lao-Koo! sanoi hän hymyillen. — Meidän pitäisi päästä jonnekin
tuonne, Marsin ulkopuolelle. Jospa siellä saisimme pienen jalansijan
voidaksemme tarkata Jupiter-jättiläistä! Kas siinä kiertotähti, jolle
meidän pitäisi voida viedä nykyiset ennätyksemme! Ah! Miten suuren
loikkauksen tekisimmekään tuohon pohjattomaan Avaruuteen! — Suuri
Kaikkeus! Yhden ainoan vian olen järjestelmässäsi huomannut, ja se
on se: mikset anna ennätyksen kulkea sisimmältä planeetalta aina
ulompaan? Merkuriuksen kokemusten Venukselle, siitä Maan ja Marsin yli
Jupiterille, Neptunukselle — aina Hamatalle ja Tai-Kingille saakka.
Mutta Kaikkeuden tuomio on tämä: — tuhoutukoon kukin ennätyksineen;
tehköön seuraaja saman työn! Merkurius meni; Venus teki samoin;
parinkymmenen kierrostuhannen perästä sanotaan Marsilla ja pienillä
kiertolaisilla: ”Kun Maa syöksyi Aurinkoon —”

— Lao-Koo! sanoi hän hetken hermostumisen perästä jälleen tyyntyneenä.
— Opettiko Tai-Joon sinulle tähtitiedettä? Jos sinua huvittaa nuo
Marsin komediat, niin —

Hän viittasi putkeen ja paneutui itse lepoverkolle. Eikä hänen
tarvinnut minua kahdesti käskeä.

Minä olin Tai-Joonilta saanut oppineen arvonimen. Myöskin
tähtitieteessä. Mutta kuinka mallikelpoinen Tshung-Kingin
opetuskeskuksen järjestelmä olikaan ollut, tässä ilmestyi eteeni
naapuri-planeetta ”ilmielävänä”. Olin odottanut putken päässä näkeväni
Marspallon joltisenkin suurena; sensijaan näin putken täydeltä
kiertolaisen pinnasta murto-osan.

Se oli valtava, hopeakirkas pyöriö, heleänvärisen rehevyyden ympäröimä.
Ei jälkeäkään ”kanavista”, ”kasvullisuuskeitaista” ja elottomista
aavikoista, vaan täydellinen muinaisajan Maa-maisema järvineen,
jokineen ja töyräineen. Olinpa huomaavinani pienoisen pilkun, joka
verkalleen eteni tasaista vedenpintaa putken laitaan; mutta samassa
veti huomioni puoleensa varjojen leikki hopeisella jättiläislaatalla.

Se teki oudon vaikutuksen, herätti mieleen liikuttavan muiston
muinaisuuden poikavuosiltani: halpahintaisen etupenkin ja repaleiksi
kuluneen filmin. Yhtäältä pyrki esiin eriskummaisten olioiden
joukko ketjuna toista samanlaista tavoitellen. Syntyi hetkellinen
yhteentörmäys. Toisaalta tullut joukko jäi hajanaisena paikalle, ja
ensintulleet hävisivät. Seisaus. Sitten erottui muista yksi ainoa
olento, kasvoi, paisui, näytti tulevan vastaan kiitävää kyytiä ja
pysähtyi näyttämölle huitovana jättiläisenä.

Samanaikaisesti antoi kone lyhyen sarjan leimahdusmerkkejä.

— Suuri Voittaja. Se sama, virkkoi Tai-Suan verkoltaan. — Heillä
on hänelle aina nuo samat leimahduksensa. Ja he kertaavat yhä
sotahistoriaansa. Kun Etelä-Mars viime kierrossadalla kerran valloitti
heidän pääkaupunkinsa, saimme kotvan aikaa ihailla sen puolen
voittajaa. Ja minun mielestäni etelä-marsilainen oli sekä kauniimpi
että intelligentimpi.

Äskeinen ryntäys uudistui. Sitä seurasi ripeänä sarjana toinen toisensa
kaltaisia yksilökuvia, joita säesti kullekin ominainen leimahdus-sähinä.

— Pohjoisvaltion nykyinen päämies, kertasi Tai-Suan takanani. — Hänen
puolisonsa, vanhin poikansa, — tyttärensä (pane merkille nais-raukan
suurelliset pukimet!). — Siinä on edellinen päämies, joka kaatui viime
sodassa, — ja hänen puolisonsa, — — no nyt, katso tarkkaan: tämä on
etelävaltion hallitsija —

— Hänellä on kookkaampi vartalo. — Niin. Ja riekaleista köyhempi.
Etkö näe eroa pään muodossa? Tämä laji on kallonsa puolesta —

— Ylöspäin laajeneva.

— Aivan. Ja sille panen totisesti suuren arvon.

Kuva oli jo kadonnut, ja äskeinen leikki alkoi uudelleen. Tai-Suan oli
astunut viereeni ja sormieli putken jalkalaitetta.

— Siellä on, ainakin pohjoispuoliskolla, voimakasrakenteinen rotu
vallalla; mutta sen henkisen kyvyn laita on niin ja näin. Intelligenssi
on sensijaan ahdettu etelään, jossa aineellinen toimeentulo kaikesta
päättäen on työlästä. Emme voi varmasti sanoa, esiintyykö pohjoinen
rotu sortajana vaiko etelän sorrosta irtautujana. Kuitenkin luulemme,
että viimemainittu otaksuma on oikea. Ja silloinhan on vielä toivoa
uuden intelligenssin noususta, johon noiden poloisten tarmokas opinhalu
kylläkin viittaa. — Tarkastetaan maisemaa! —

Muutamalla otteella hän pani putken vavahtamaan jalustallaan.
Taivaankappale näytti äkisti kiitävän poispäin ja pysähtyi vasta kun
koko sen pinta oli näköaukon puitteen mukainen. Näin suuren meren,
joka kolmiosaisena läikkänä kaarsi pohjoiseen laajenevaa ja etelään
haarautuvaa manteretta. Juuri noiden haarojen alapäässä näytti
lumikenttä saavan alkunsa ja lähellä niiden tukevaa yläjuurta kaarsi
hieno koukeroiva rajaviiva, joka tehden äkkimutkan pohjoiseen päättyi
keskimäisen meriläikän reunaan.

— Se on näiden rotujen nykyinen rajaviiva, virkkoi Tai-Suan. — Ja
minusta elämä tuon joen eteläpiiriin rajoitettuna ei ole sanottavasti
mieltäylentävää. Näetkö nuo pari lyhyttä juovaa läntisellä liepeellä?
Ne ovat jätteitä siitä kasvullisuusverkosta, joka peitti Marsin
silloin, kun mullistukset olivat alkuasteellaan ja sen pinta sai
kosteutta ainoastaan repeämiinsä. Nyt kun suuremmat mullistukset ovat
synnyttäneet epätasaisen pinnan ja pohjavesi on löytänyt vakinaisen
olemassaolonsa, on tuo läntinen läikkä jäänyt jonkinlaiseksi muistoksi
entisiltä ajoilta, kuten Maan rehevyyden aikana Sahara. — Mars on nyt
sillä asteella, missä me olimme sata kierrostuhatta sitten.

Tai-Suan kääntyi ja vaikeni tuokioksi. Melkein samalla hetkellä olin
kuulevinani vieraan äänen takanani. Vielä hetken näin Marsin himmenevän
kartan silmieni edessä, seuraavalla sitä ei enää ollut.

— See-Sea! sanoi ääni sisimmässäni. Ja hän se oli.

Miten viehättävästi hänen ruumiinsa notkui hänen astuessaan tässä
kelmeässä valossa Tai-Suania kohti.

— Isä! sanoi hän painautuen tämän auliiseen kainaloon. — Sinun tulee
puhua Tai-Simonille hänestä. Hän ei unohda noita kahtakymmentä tonnia
koskaan pitemmäksi kuin puoleksi hetkeksi. Ja tämä puoli hetkeä on
minun ruumiilleni rasitus ja sielulleni helvetin piina. Isä! Sinun
täytyy esittää hänelle, mikä suuri hyöty koko ihmiskunnalle ja eritoten
suurelle Tai-Jeolle on hänen avustaan täällä.

— Lapsi! Minun pitäisi valehdella —

— Ei, isä! Ei valehdella! Minä tiedän, että Lao-Koo on — että hän on
— —. Ah! Tee hänestä se suuri apu! Hänen silmänsä sanovat, että hän
voi siksi tulla. Hän ei ole orja —

— See-Sea! Minä olen orja Lao-Koo, äänsin väkinäisesti.

Tai-Suan katsahti puoleeni. Vain kerran, ensi näkemältä, olin huomannut
hänen katseessaan kysynnän; sitten en enää. Ja niinpä nytkin hänen
katseensa oli mitään sanomaton.

— See-Sea, sanoi hän. — Minä voin tehdä hänestä Tain, minä voin tehdä
hänestä suuren Tain. Mutta Orja Lao-Koo ei voi olla valkoinen, eikä
valkoinen voi olla orja. Kahden tonnin orjan voisimme orjana täällä
pidättää, mutta kahdenkymmenen —, jonka suuri Tai-Simon on erityisesti
tulesta pelastanut, — ei koskaan.

— Isä!

— Lapsi, minä en voi.

— Et äitini nimessä, Isä?

Tai-Suan tapasi otsaansa väsyneesti.

— Et suuren Tai-Millin tähden?

— Lapsi!

Siinä oli parkaisua, tuon vanhan miehen äänessä.

Ja silloin See-Sea oikaisihe, mateli kuin luuton liha pitkin vanhuksen
luisevaa vartaloa. Paisuvat rinnat painuivat Tai-Suanin isälliseen
syliin, ja rukoilevat huulet työntyivät hänen kuivahtaneen naamansa
tasalle.

— Isä! Sen syleilyn vuoksi, jonka äitini sinulle salassa soi! Sen
lapsen tähden, jonka Tai-Mill syliini siitti ja jonka Morris-Jeo
syntymältään riisti! Isä!

— Lapsi!

Vanhuksen pää nuukahti See-Sean pehmoiselle olalle, ja laiha käsi
tutatti hyllyvällä lantiolla. Sitten Tai-Suan irtautui äkkiä
syleilystä, astui eteeni ja silmäsi minua toisen kerran kysyvästi.

— Lao-Koo, sanoi hän pannen kätensä olalleni, — kuka sinä olet?

Morris-Jeolle ja Tai-Maralle olisin julkeasti vastannut: ”Lao-Koo,
Pao-Laon sikiö”; Tai-Suanin edessä laskin katseeni ja vaikenin.

— Lao-Koo, sinä et tahdo vastata? sanoi hän. Olin yhä vaiti.

— Katso minuun, sanoi hän.

Minä tottelin. See-Sea seisoi hänen takanaan odottavana, povi kohoillen.

— Poikani, sanoi Tai-Suan, — Tai-Joon oli sinun ystäväsi, Tai-Mill
oli Tai-Joonin ystävä, ja minä — minä olin Tai-Millin ystävä. Minä
teen sinusta suuren Tain, joskin se maksaisi minulle toimeni ja
asemani —

— Isä!

Minä olin parkaissut sen samalla kertaa kuin See-Seakin. Ja nyt makasin
maassa vanhuksen jalkojen juuressa.

See-Sea syleili hänen laihoja sääriään.

— Poikani, jatkoi Tai-Suan liikutettuna. — Minä näen sinussa uhkuvan
nuoruuden tulen. Kun katselen sinua, muistuu mieleeni onneton Tai-Mill.
Suokoon suuri Kaikkeus, ettei sinun kohtalosi olisi yhtä loistava — ja
yhtä surullinen.

Hän kosketti olkapäätäni. See-Sean huulet höpisivät kiitollisuutta.
Silloin näin välähdyksen vaarasta ja ponnahdin seisoalleni.

Varovaisuus sulki suuni viime hetkessä. Tuijotin See-Seaan, tuijotin
vanhukseen ja odotin otsa hiessä jommankumman sanaa.

Ensin se pilkahti See-Sean silmässä. Mutta ennenkuin hän oli päässyt
jaloilleen, jäykistyi Tai-Suanin ilme.

— Solvaus! sanoi hän muuttuneella äänellä. — Joku on täällä. Kuka
tohtii lähestyä Tieteen palatsia —!

Hän peräytyi lepoverkolleen ja sulki silmänsä. Samalla hetkellä tunsin
helpotuksen tajunnassani. Mutta sensijaan kasvoi levottomuus.

Katsoin See-Seaan. Hänen ruumiinsa vapisi. Vaistomaisesti hän haki
tukea putken arasta asetinkammesta. Sanaakaan sanomatta ojensin käteni.
Hän painautui väsyneesti syliini.

Jumalani! Miten naisen vavahteleva ruumis voi häätää tajunnan tyhjäksi!

— See-Sea! äänsin levottomuuden jälki vielä äänessäni. — Joku henki
on täällä —

— Hän on mennyt, Mea-Jeo! kuiski henkäys korvaani. — —

                                                  ⸻

Tai-Suanin ääni sen unelman katkaisi. Hänen kasvoillaan väikkyi vakava
ilme. Siinä oli suuttumusta ja kenties vielä enemmän pelkoa.

— Lapseni, sanoi hän, — Tieteen pyhätön alueella on ollut
vieras henki. Yksi miljoonasta ei sitä tohtisi tehdä. Suurella
Tai-Morris-Jeolla ei siihen ole oikeutta. On vain yksi tällä
planeetalla, joka sen tohtii ja julkeaa tehdä —

— Tai-Mara! kirkaisi See-Sea.

— Tai-Mara, kertasi vanhus, — syntymäin valvoja, vaanija-valvoja.

Minä värisin.

— Ja Tai-Mara ei tee sitä ilman riittävää aihetta, päätti Tai-Suan.

— Isä! Minä luulin hänen sinun huoneessasi olevan turvassa.

— See-Sea, lapseni. Minun huoneessani hän on turvassa. Mutta se
ei estä Tai-Maran mielenkiintoa kasvamasta. Ja kuka sen kerran on
herättänyt —

— Ah! Hän vaani suurta Tai-Milliä seitsemänviidettä kierrosta! Ja
sitten —

See-Sean ääni tyrehtyi nyyhkytykseen.

Minun sisässäni oli alkanut kuohua. Ja nyt, nähdessäni tuon jumalaisen
vartalon itkun täristämänä, tunsin voimieni riittävän uhkayrityksiin.
Olisipa suuri Tai-Mara nyt ollut tuossa edessäni, olisin kiertänyt
hänen viheliäisen kallonsa kolmetoista kierrosta vastapäivään ja joka
kierroksella muistuttanut hänelle Tai-Milliä.

Mutta Tai-Mara ei ollut siinä. Sensijaan näin See-Sean nytkyvien
olkapäiden yli vanhuksen kasvot: säälin pohjalla niissä kuvastui syvä
levottomuus.

- Tai-Suan, sanoin äkillisen ajatuksen keventämänä, — Tai-Maralla ei
ole täällä enää mitään tekemistä: minä lähden kaivoksiin. —

Kuinka jalo tämä päätökseni olikaan, sen toimeenpanemisesta olisin
tuskin voinut kerskata, ellei kohtalo Tai-Maran ja Tai-Simonin
kaksoishahmossa olisi auttanut minua siinä. See-Sean katseesta luin,
että olin antamaisillani kuoliniskun sille lemmenkaipuulle, mikä häntä
oli tähän huolitteluun kannustanut; ja Tai-Suanin sanat vakuuttivat
alinomaa, että päätökseni oli ajattelematon.

— Poikani, sanoi hän näinä lähipäivinä uudestaan ja yhä uudestaan, —
sinun päätöksesi on epäitsekäs, mutta sillä ei ole autettu, että se
on tyhmä. Tai-Mill vältti auringon paahteessa paistumisen hyppäämällä
kuiluun. Ja sinä vältät Tai-Maran hautautumalla kaivoksiin. Suuri
Kaikkeus, pitääkö minun luulla, että se on pelkuruutta?

Hänen sanoissaan tunsin See-Sean painostuksen, mutta hänen äänensä
puhui toista.

Kolmantena päivänä saapui See-Sea mielentilassa, joka uhkasi kerta
kaikkiaan pyyhkäistä päähänpistoni. Hän ryntäsi suoraan Tai-Suanin luo
ja ravisti vanhusta kesken mielenkiintoista leimahdussanomaa.

— Isä! Isä! Tai-Mara on puhutellut Tai-Simonia. Minä olen kuullut,
että —. Isä! Etkö kuule? Tai-Simon tulee kohta luoksesi. Hän tahtoo
lähettää Mea-Jeon kaivoksiin. Hän lupaa hankkia sinulle toisen orjan.
— Isä! Tai-Mara sanoi, että sinä olet vanha tyhmyri, — että Mea-Jeo
on minun rakastettuni, — että sinä annat hullun naisen ohjata itseäsi
—. Isä! Hän sanoi, että olet kuivunut, — että on valittava uusi
Tieteenvalvoja — Tai-Mao-Kawa tahi —

— Mao-Kawa! Mitä sanot, lapseni? Tai-Mao-Kawa? — Vanhus oli äkkiä
jättänyt työnsä: tieteensä sydämessä kykeni häntä vain tieteen solvaus
tavoittamaan.

— Minä olen vanhettunut, jupisi hän See-Sean valitellessa, — minä
olen kuivettunut. Olen Tai-Juangiin verraten — kernaasti. Mutta
Mao-Kawa! — Kätyri, puoskari — Tai-Maran puhaltama nousukas! — Suuri
Kaikkeus! Miten käy silloin Maan levottomuuksien tarkkaamisen —!

Kesti runsaan neljänneksen, ennenkuin vanhuksen järkytetty tajunta oli
oivaltanut epätoivoisen naisen tarkoituksen.

— Minun on keskusteltava Tai-Simonin kanssa! Minä keskustelen,
lapseni; teen sen, lapseni. Tulkoon hän vain luokseni, kuulin hänen
höpisevän, kun See-Sea oli jo heittäytynyt minun syliini.

Puolikin hetkeä tätä taivaista syleilyä, niin olisin kasvot maassa
kerjännyt armoa Tai-Simonilta. Mutta tuskin olin ehtinyt saada
ymmärrettävää sanaa See-Sean huulilta, kun jo tärähtikin ilmoittajan
ääni:

— Suuri Tai-Mara suuren Tai-Simonin seurassa tahtoo astua Tieteen
palatsiin!

Silmänräpäyksessä See-Sea oli noussut. Toisen silmänräpäyksen jännitti
uhma hänen ylevää vartaloansa, ja hänen huulillaan väikkyi ylpeä hymy.
Mutta mitä Tai-Suanin viittaus ei kyennyt tekemään, sen aikaansai hänen
pari sanaansa.

— See-Sea, se tekee puolustukseni mahdottomaksi, virkahti vanhus.

See-Sea hätkähti.

— Mea-Jeo! kuiskasi hän kadoten seinien suojaan.

Ja silloin avautui toisaalta seinä tulijoille. Minun päätökseni ei enää
horjunut; Tai-Maran takana seisoi kuuden polttajan ketju.

Panin merkille Tai-Suanin tervehdyksen; se kohdistui jäykkänä
Tai-Simoniin.

— Ystävillä, suuri Tai-Simon, ei ole polttotankoja takanaan, virkkoi
vanhus hiljaa.

Tai-Simon hykerteli käsiään ja vilkui avuttomana Tai-Maraan.

— Suuri Tai-Suan, tieteen ja uskonnon suuri valvoja, selitti Tai-Mara
nostaen pistävän katseensa, — laskussa lähtee orjalentue Lunariaan, ja
laskuun on vain vajaata hetkeä.

— Silloin, suuri Tai-Mara, kehoittaisin teitä kiirehtimään, vastasi
vanhus tyynesti.

— Niin olen päättänytkin tehdä, suuri Tai-Suan. — Polttajat, orja
Lao-Koo on edessänne.

Tuossa tuokiossa kaarsihe polttajain rivi etualalle. Tunsin sappeni
alkavan kiehua, ei siksi, että olin odottanut pelastuvani, vaan siksi,
etten sietänyt Tai-Maran julkeaa mahtipontisuutta. Mutta minä jäin
paikalleni. Vanhus oli sanaakaan sanomatta asettunut polttotankojen
eteen, ja miehet peräytyivät neuvottomina.

- Tai-Mara, sanoi vanhus, — Tieteen palatsissa ei sitten suuren
Tai-Wang-Jeon aikojen ole käytetty väkivaltaa. Orja Lao-Koo on minun
orjani.

Tai-Maran silmät välähtivät ilkeästi.

— Tieteen palatsi ei myöskään sitten suuren Tai-Wang-Jeon Lao-Koon ole
suojannut tuomion saaneita orjia. Orja on suoritettava
kahdenkymmenen tonnin tuomiorangaistus. — Polttajat! Tämä on suuren
Tai-Jeon määräys.

Silloin vanhuksen vartalo edessäni ikäänkuin kasvoi.

— Takaisin, polttajat! sanoi hän ankarammalla äänellä. — Suuren
Tai-Jeon määräys oli siirtynyt suurelle Tai-Simonille. Kahdeksan nousua
sitten tämä luovutti määräysvallan minulle. Orja Lao-Koo pysyy luonani,
Tai-Mara. Tämä on suuren Tai-Suanin määräys.

Minä ihailin vanhusta. Itse Tai-Mara hätkähti.

— Suuri Tai-Suan, sanoi hän terävästi, — Tai-Simon on antanut sinulle
orjan, Tai-Simon on antava sinulle toisen orjan. Tieteen valvojalta ei
pidä puuttuman orjia, mutta Työnvalvojan asia on niistä määrätä. Ja
Lentäjä-valvojalle, Tai-Maralle, kuuluu orjien kuljetuksen valvominen
missä ja milloin tahansa.

- Tai-Simon, virkkoi vanhus, kädellään torjuen polttajain jonon,
— eikö sinun valtasi ole suuren Tai-Jeon antama? Onko se sinulta
riistetty? Jos on, niin miksi kannat vielä Neljännen Piirin rengasta
rinnallasi?

Tai-Simonin komean nenän ympärillä puikkelehti neuvoton makeus.

— Suuri Tai-Suan, löpisi hän käsiään hykerrellen, — nämä kahdeksan
nousua maksavat suurelle Tai-Jeolle tonnin metallia. Minun
velvollisuuteni on valvoa suuren Tai-Jeon sadanneksia —

— Olet sen kuullut, suuri Tai-Suan, avusti Tai-Mara kärkkäästi. —
Aika on täpärällä. — Lao-Koo, Pao-Laon sikiö, astu esiin!

— Minä jätän valituksen suurelle Tai-Jeolle! kuulin vanhuksen sanovan.

— Ja minä, Tai-Mara, vastaan sinun valitukseesi valituksella.
Tai-Maran mahti ei ole vielä vanhuuden panema. — Polttajat!

Uskon, ettei kukaan heistä sitä odottanut. Parilla loikkauksella olin
vapauttanut vanhuksen kiusallisesta velvollisuudestaan, ja ennenkuin
Tai-Maran myrkyllisen vihjauksen synnyttämä hymy oli kadonnut hänen
kasvoiltaan, läimähti käteni raskaana hänen virnailevalle suulleen.

- Tai-Suan, sanoin ylpeästi, — minä en ole saanut sinua muuten
kiittää, mutta minä olen ainakin maksanut sinua kohdanneen solvauksen.
— Suuri, raukkamainen Tai-Simon, lähetä minut nyt kaivoksiin.

Hämmästyneiden polttajain kireässä piirissä nautin kätteni työstä.
Suuri, orjien hirmu, makasi siinä selällään, veristävin huulin
henkeään haukkoen.

Itse Tai-Suan vapisi; ja putki-jättiläisen takaa vilahti See-Sean
säikähtynyt silmäpari.

Kotvan ajan vallitsi sanaton hämminki. Sitten Tai-Mara nousi ja
polttajain tangot ojentuivat valmiina minua kohti. Suljin silmäni,
mutta ne avautuivat väkisin.

Tai-Mara kääntyi minuun ja hänen silmänsä pysähtyivät vaaksan päähän
silmistäni. Pistävästi hän katseli minua pitkän tuokion.

— Hyvä! sanoi hän äänellä, jonka sävy oli käsittämätön. — Saakoon
suuri Tai-Jeo ensin tonninsa. Tai-Mara on vain hänen palvelijansa.

Vielä kerran kapaloi polttajain lanka ruumiini liikkumattomaksi
massaksi, edessäni aukeni seinä ja takanani viilsi hiljaisuutta
Tai-Maran terävä ääni:

— Orjan käsi Tai-Maran kasvoilla. Tiedätkö, suuri Tai-Suan, mitä se
merkitsee?

Suuri Kaikkeus! Nyt en sitä enää minäkään tiennyt. —