VIIDESKOLMATTA LUKU

Joo-Keen salahanke

Viime aikoina en enää laskenut päiviä. Sieluni oli saavuttanut
teennäisen tasapainon, ja ruumiillinen hyvinvointini tuuditti minut
tyytyväisyyteen, jota ei pieninkään harmi häilyttänyt.

La-Lin ihana vartalo oli tällävälin kehittynyt kukoistukseen, joka
uhkui rakastavan naisen täyteläisiä suloja. Rintojen lapsellisen
viehkeyden oli ylittänyt uljaasti kumpuava povi, ja lantion
neitseellinen kainous oli paisunut keinuvaksi uhmaksi, joka ammoisista
ajoista on miehen verta kiehuttanut.

-, sanoin monasti, — sinä olet punainen mestariveistos, joka
voittaa kaikessa Tshung-Kingin kuuluisan valkoisen. Ja kuitenkin on
itse Tai-Ada-Kama sen muovaillut.

— Sinun rakkautesi on suurempi mestari kuin Tai-Ada-Kama, hymyili
hän. — Ja Tshung-Kingin määrätön neste on ollut kiitollisempi
muovailuväline.

Ja toisinaan hänen katseensa pohjalla välähti kirkas tuli, ja hänen
huulensa kuiskasivat korvalehteäni hipoen:

— Puuttuu vain se, mitä mieleni enimmin kaipaa.

— Mitä sinulta puuttuu?

— Jospa meillä olisi lapsi, oi Tai-Kee, ei sitä tunnustelisi syntymäin
valvojan julma käsi, ei merkitsisi piirihallinnon polttoleima, ei
seuraisi Tai-Maran vaaniva silmä. Oi, Lao-Koo!

Se oli elämäni kovin koettelemus. Siihen tahdoin aina langeta. Suuri
Kaikkeus! — Siihenhän omakin haluni alituisesti paloi.

Suljin silmäni. En kestänyt hänen katseensa pyyteistä kaihoa.

-, puolustelin, — jos meidät kohtaa Morris-Jeon koura, en
tahdo nähdä sen kajoovan lapsemme vereen. Eikö ole kylliksi, jos näen
sen koskevan siihen lihaan, jota sinun ruumiinasi olen oppinut pyhänä
pitämään!

Ja hänen kyyneleittensä valuessa rinnalleni lupasin lämmeten:

— Rakkaani, se päivä on kuitenkin tuleva. Ja silloin lemmenliittomme
vahvistetaan täydellisessä antaumuksessa, jonka kaiho nyt sielujamme
polttaa. Eikä Morris-Jeon silmä enää päly sinua tavoittelemassa.

Hänen kyyneleitänsä karttaakseni karkasin aina elottomaan vaunuun, joka
matkaan viekoitellen yhä riippui raiteellaan. Jo toista kierrosta sen
haamu oli minulle silmää iskenyt, ja tällaisina hetkinä se aina minut
tuokioksi voitti.

Ja kerran, kun en sen elonmerkkiä enää kaivannut, sen kampi äkkiä
tuntui vavahtavan. Hätkähdin. Oliko hapuileva käteni vihdoinkin osannut
oikeaan! Vapisevin sormin painoin lähtönappulaa —

Ja sitten, miellyttävän sinivalaistuksen puhjetessa, vaunu nytkähti ja
porhalsi sähisten eteenpäin. Sen katossa piirsi asteosoittaja matelevaa
viivaa luoteiseen. Silmäni äkkäsi viivan päässä pyöriön, ja tajuntaani
iskihe puistattava ajatus: Tshung-King!

Siinä tuokiossa kosketin pysäyttäjää ja väsähdin asteikkoon pälyen.
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin tajusin, että olin melkein puolen asteen
päässä La-Lista.

Palatessani se kuume vasta alkoi aivoihini tunkea. La-Lia ajatellen
yritin sen voimaa vaimentaa. Mutta tietoisuus siitä, että hallussani
oli kone, jonka nopeus äkkiä oli muuttanut tämän puolentoistasadan
pituisen aution valtakuntani melkeinpä käteeni
mahtuvaksi soikioksi, oli pannut vereni kuohuntaan, jota ei lempeni
vastakuohu mitenkään jaksanut masentaa.

Naisen perinnäisellä vaistolla La-Li sen jo olikin aavistanut.

— Lao-Koo, sanoi hän, kun vaunu jälleen seisoi ulokkeemme hohteessa,
— minä pelkäsin sen voiman riistäneen sinut minulta.

— Oletko sitä itkenyt? kysyin hänen kasvojensa kelmeydestä heltyen.

— Pyysin Suurta Kaikkeutta antamaan sinut minulle takaisin. Ja nyt
rukoilen, että hän sallisi koneen voiman jälleen kadota.

— La-Li, elä rukoile sitä. Sen voima on kerran vievä meidät molemmat
täältä. Sitten, kun lempemme vaatii uuden ympäristön puitteita.

Hän käännähti, otti pääni käsiensä väliin ja katsoi syvälle silmiini.

— Tai-Kee, sanoi hän nyyhkyttäen — milloin olet kyllästynyt tähän
ympäristöön?

Se leikkasi sydäntäni.

— Sanoinhan, La-Li, että vasta uudessa ympäristössä voi kaipuusi
toteutua.

— Siksikö, Lao-Koo?

— Siksi.

Mutta minä tiesin, että vastaukseni kosketti epärehellisyyden rajaa.

                                                  ⸻

Tuskin puolen kierroksen kuluttua tästä tapahtumasta La-Li herätti
minut unesta, johon hänen hyväilynsä oli minut uuvuttanut.

— Lao-Koo, sanoi hän silmissään pelästynyt ilme, — se on naksahtanut
kaksi kertaa.

— Mikä?

— Kone.

Hän osoitti kontaktikonetta, ja hänen eleistään kuvastui punaisen
synnynnäinen kammo sitä kohtaan.

— Näitkö kipinän?

— Toisella kerralla se oli leimahdus.

Kavahdin seisoalleni. Viime päivinä kasvanut kuume riehahti täyteen
polttoonsa. Tarkkasin jännittyneenä koneen merkinantajaa ja totesin
neulan seisovan neutraalissa.

Silloin se naksahti kolmannen kerran.

— La-Li! sanoin. — Sammuta valo!

Pilkkopimeässä päästin neulan neutraalista. Sormellani tunsin, että se
hakeutui Kolmannen Piirin rannikolle. Helpotuksesta huoahtaen pistin
pääni hattuun.

— Tai-Kee! huudahti ääni; se oli Masonin. — Olen hälyttänyt sinua
puolen hetkeä. Kaikkeuden kiitos, että sinut löysin!

— Mitä on tapahtunut, Mason? Eikö Ree-Kian ole löytänyt metallia?

— Liiankin paljon, Tai-Kee. Ja kymmenen nousua sitten voimakeskuksemme
valmistui.

— Ah!

— Odotan vain hetkeä, jolloin saamme räjäyttää pintakuoren ja
paljastaa koneemme auringolle. Ree-Kian —

— Niin —

— Ree-Kian on alkanut jakaa uusia polttimia siipiin. Hän ei tiedä,
että olen sinua hakenut.

— Ymmärrän, Mason. Puhu polttimista!

— Meidän koneemme on toista sataa milliä voimakkaampi kuin
Tshung-Kingin, ja peilimme tulee kokoomaan pystysuoria säteitä. Vanhat
polttimet eivät kestäisi virtaa.

— Miten saatte ne jaetuksi?

— Neliöpäälliköiden välityksellä. Eilisaamusta on neljättäkymmentä
siipeä levännyt ranta-aukollamme, ja kukin niistä on vienyt viisisataa
poltinta. Toinen, Kolmas ja Neljäs piiri on jo varustettu ja Ensimäinen
osittain. Jollei meitä keksitä, niin yritämme huomislaskussa.

— Tietävätkö he sen — miehemme?

— Eivät. Mutta he ovat valmiina jo nyt. Ja kun uudessa polttimessa
välähtää voima, tietävät he, että kone on paljastettu.

— Entä aseet, Mason?

— Niitä on meillä vain kolme, mutta uusine polttimineen ne tehoovat
kolminkertaisen matkan päästä. Ja me saamme lisää —

— Mistä?

Masonin ääni katkesi, koneesta pääsi naksahdus, ja tarkistusneula
värisi kuuluvasti kontaktin hellitessä. Äsken kuulemani suhisi
korvissani kiihtyvänä usutuksena, ja sen taustalla takoi pahan
aavistuksen jyske.

— Valoa, La-Li! virkoin hätäisesti.

Ja kuulematta hänen kysymyksiään tarkistin neulan aseman. Kaukana
oikeasta se ei ollut, mutta nyt se vasta tärisi merkitsemässäni
pisteessä.

Painaessani hermostuneesti neulan niskaa vilahti konekaivanto ohitseni,
ja seuraavassa silmänräpäyksessä äkkäsin Masonin. Ree-Kian seisoi hänen
edessään kiihkeästi viittilöiden.

— Se on alettava, Mason! intoili hän. — Jo kohta laskun jälkeen minä
olin näkevinäni ne taivaanrannalla. Minä luulin niitä rauhallisiksi
lentäjiksi. Mutta nyt, kun Viidennen Piirin Hea-Tama lähti ilmoille,
näin niiden pyrähtävän pohjoisen rannan varjosta. Niitä oli kuusi ja ne
yrittivät kaartaa Hea-Taman pussiin.

— Suuri Kaikkeus! siunasi Mason.

— Ehkeivät he onnistuneet; Hea-Taman kone on voimakas. Mutta olen
varma siitä, että parin hetken kuluttua Tshung-King sen tietää.

— Parin hetken? Koneemme täytyy ehtiä koota voimaa, Ree-Kian!

— Sitäpä juuri. Nousussa sen tulee paljastua auringolle, sillä laskuun
mennessä on Tai-Jeon käsky kuulutettu piireihin. Äärettömän Avaruuden
nimessä, meidän tulee varustaa siipemme polttimilla Viidennen ja
Kuudennen varalta. Oletko varma siitä, ettei mikään kohta voi
joutua epäkuntoon, Mason? Armias Kaikkeus, jollei kone toimisikaan!

— Se toimii, vastasi Mason ylpeästi. — Nousussa sen jättiläislaatta
imee auringon säteitä, ja jo puolen hetken kuluttua polttimemme
tuntevat sen voiman. Tule, minä tarkastan panoksien aseman!

— Suuri Kaikkeus meitä auttakoon! pääsi Ree-Kianin huulilta, ja hän
kiiruhti Masonin kintereillä nostolaitteelle.

Tuijotin kuin kivettyneenä aution huoneen rosoiseen seinään. Sitten
käteni hellitti neulan. Eteeni avautui Kolmannen laakea pinta,
ja nousupuolella olevan auringon ensimäiset suihkeet valahtelivat sen
kiiltäväksi palaneelle kuorelle.

Tuostako nousisi Tai-Masonin ylpeys, punaisten pyhä Aurinko-kone,
Tai-Lanen varastamalla valkometallilla silattu jättiläismäinen
imulaatta!

Annoin neulan piirtää laajassa kaaressa Kolmannen Piirin pintaa. Kongon
valot loistivat rauhaista lepoa, Gordonin vilisivät hehkulamppu-jonona
silmäini editse, ja Kapin kaukainen läikkä vilkutti valojaan
yrtinpoimijain jonon fosforirenkaassa. Ei missään siipeä, ei missään
kiirettä, ei missään ailahdusta siitä, että ensi laskussa olisi kysymys
elämästä ja kuolemasta.

Ja kuitenkin — kukaties tällä hetkellä Gordonin koneitten ääni
toitotti Tshung-Kingiin ensimmäisen hälytyksen, kukaties tässä
tuokiossa kymmenien tuhansien vapisevat sormet sovittelivat siipiin
uusia polttimia. Suuri, armias Kaikkeus, millainen voima paisuikaan
tällä auringon kaarella tuon kuoren sisässä ja millä rytinällä se siitä
olikaan laskussa ilmoille ryöpsähtävä!

— Lao-Koo!

Kättäni kosketti pehmeä käsi.

- La-Li! sanoin havahtuen. — Nyt se on tullut. Tai-Millin kapina
kukistettiin; Tai-Masonin kapina alkaa nyt.

Ja hänen kättään kädessäni pidellen selitin hänelle, mitä oli
tapahtunut.

— Entä sinä? kuiskasi hän, kun olin lopettanut.

— Minä tarkkailen täältä käsin asiain kehitystä.

— Ja jos voitamme, kuka on oleva Tai-Jeo?

— Kuka Tai-Jeo? — Ah! Mason. Ree-Kian. Kuka tahansa —

Ja silloin äkisti ikäänkuin jähmetyin. Tai-Joonin haamu kuvastui
sieluni silmien eteen ja hänen kätensä kohosi moittivasti minua kohti.

— La-Li! sanoin järeästi. Mutta en päässyt pitemmälle puheessani,
sillä äkillinen raksahdus koneessa pani ajatukseni sekaisin.

— Kaikki piirit — Tshung-King Gordon Luna — Austria — — — —
Kaikki piirit —

Kiroten olin sysännyt neulan neutraaliin. Mutta tuokion kuluttua
uteliaisuus voitti pelon. — Miten paljon Tshung-King tiesi?

— Sammuta, La-Li! sanoin päästäen neulan valloilleen. Se juuttui
Tshung-Kingin kohdalle ja yksitoikkoinen pärinä jatkoi:

— 0,13 eteläistä, 9,50 itäistä. Rannikkoa vartioitava. Jokainen siipi
pidätettävä. Tämä on suuren Tai-Morris-Jeon määräys. —

Ja samaan hengenvetoon jatkui:

— Kaikki Piirit — Tshung-King — Austria — Gordon — Luna — —
kaikki Piirit — Tshung-King — Austria — Gordon — Luna — — kaikki
Piirit — Austria — Austria — Austria — — Joo-Keen salahanke Kongon
polttopiirissä. Suuri kapina odotettavissa. Mason, Ree-Kian kaikesta
päättäen mukana. Kaikki polttajat ilmoille. Pesän aukko 0,13 eteläistä,
9,50 itäistä —

— Joo-Keen salahanke! surisi korvissani, kun kiidätin neulan
neutraaliin. — Joo-Keen salahanke! Armias Kaikkeus, sehän oli
Joo-Keen salahanke!

— La-Li! huusin haltioissani. — Tule! Katso tuohon. Näetkö rannikon?
Näetkö auringon nuolun neljällä rinnakkaisella töyräällä? — Niin
juuri. Katso siihen ja odota! Minun pitää saada liikkua.

Ja kuulematta La-Lin vastaväitteitä painoin hänet koneeseen. Minusta
ulokkeemme oli tällä hetkellä liian ahdas; parilla askeleella sen
seinä oli aivan vastassani. Ja minun käteni kaipasivat tilaa,
keuhkoni vaativat vapaata ilmaa. Suuri armias Kaikkeus, miksen voinut
kontaktikoneen kaaressa lähettää ruumistani sinne, mihin silmäni kantoi
ja korvani ylti! Tämä oli Joo-Keen kapina, minun nimessäni kansalle
kuulutettu — ja minä olin täällä alhaalla, syrjässä sen rytisevältä
ryöpyltä.

— La-Li! vaikeroin. — Mason on tehnyt työn. Ree-Kian johtaa
hyökkäystä. Minä olen vain hankkinut metallin, minkä kuka hyvänsä olisi
voinut tehdä! — La-Li! Minä tahdon, minun täytyy —

— Ah! Lao-Koo! päästi La-Li kimeästi. — Töyräitä ei enää ole! —

Siinä tuokiossa olin nostanut hänet koneesta.

Sydämeni hykähteli. Tomun hälvetessä näin kolmen töyrään paikalla
hohtavan lammikon ja seuraavassa silmänräpäyksessä neljäs sinkosi
ilmaan. Nousevan auringon säteet heijastuivat äärimmäisestä rannasta ja
jostakin puhaltava ilma lakaisi laatan peilikirkkaaksi kiloksi.

Jumalani! Tshung-Kingin voimakeskus ei enää vallinnut tajuntaani:
Masonin hirviö oli saattanut sen varjoon. Ja tuntuipa kuin olisi itse
aurinko kiirehtinyt keskitaivaalle: niin ahnaasti se tunki tulista
katsettaan tuon uuden nähtävyyden valkoiseen metalliin.

Se päivä oli minusta pitempi kuin konsanaan Lunarian yö. Sisäisten
silmieni eteen parveili Tshung-Kingin, Lunan, Austrian, Kongon ja
muiden Piirien polttojoukot ja niiden taustalla jännityksestä vapiseva
kansa, joka sormi polttimella tuijotti tuokion arpomaan tulevaisuuteen.

Eikö Masonin kasvoilta tällä hetkellä veri paennut? Eikö hyökkäykseen
valmistautuvan Ree-Kianin kättä hermoväristys puistattanut?

Laskussa riuhtauduin La-Lin hellistä kahleista. Armias Kaikkeus, eikö
Mason seisonut tuossa edessäni ja eikö hänen nyökkäyksessään ollut
hitunen moitetta!

— Mason! sanoin kuin humalassa hoippuen kontaktin ääreen. — Minä
tahdon puhua kanssasi ennen lähtöä —

Kirous! Olinko hullu? Masonhan seisoi ilmielävänä tuossa, piteli
päätään, horjahti ja kaatui pitkin pituuttaan lattialle.

— Tai-Kee! — Niin hän sanoi. — Tai-Kee! — Se tuli kumeana kuin maan
alta. — Minä sitä aina aavistin: Ree-Kian on roisto.

— Roisto! kertasin kuulemaani sanaa. Ah! mitä minä höpisinkään. La-Li
katsoi minuun kuin kummitukseen.

— Kuulitko jotakin? kysyin.

— En — mutta on kuin täällä olisi ollut jokia. Oliko se suuri henki?

Sanaakaan vastaamatta ryntäsin koneeseen. Tuossa tuokiossa sen neula
tärisi tutussa pisteessä. Kuin salama iski katseeni maakuoren läpi
Masonin pyhättöön.

Siellä tepasteli yksi ainoa mies. Se ei ollut Mason eikä Ree-Kian; se
oli tummahipiäinen olento, jonka kasvoilla paloi toimeliaan kiihkon
jäytävä tuli.

Annoin hätäisen merkin.

Mies hyppäsi syrjään ja vilkaisi koneeseen. Toisen merkin jälkeen hänen
katseensa avuttomana pälyi pystykäytävään.

Kolmannen merkin raksahdettua hän näytti voittavan pelkonsa, ja
näköalan hälvetessä tiesin hänen tarttuneen kontaktiin.

— Toveri! sanoin järeästi. — Missä on Tai-Mason?

Hän viivähti tuokion, ja sillävälin kuului kuin äänekästä epäröintiä.

— Tai-Mason — on poissa, tuli arasti.

— Entä Ree-Kian? Minä tahdon puhutella häntä. — Tai-Ree-Kian on juuri
lähtenyt. Aurinko on jo laskenut.

— Hyvä. Siispä hae koneeseen Tai-Mason. Hän ei tietenkään lähde
ilmoille.

Ei vastausta.

— Tai-Mason, kuuletko! Tai-Kee tahtoo tavata Tai-Masonin!

Olin kuulevinani, että sanani tekivät toivotun vaikutuksen. Vastaus
tuli.

— Oi suuri Tai-Kee, etkö tiedä sitä: Tai-Mason tahtoi pettää meidät,
ja suuri Tai-Ree-Kian pani polttotangon hänen ohimolleen.

Pääni oli luiskahtaa koneen hatusta. Olinko käsittänyt oikein?

— Mies, sanoin verkalleen, — kertaa sanasi ja äitisi sielun kautta
puhu totta! Milloin se tapahtui?

— Vajaa hetki sitten. Niin totta kuin Mena-Loa on nimeni, tuli
Tai-Ree-Kian laskutaitteessa nostolaitteelle ja huusi: Toverit, Mason
tahtoi myydä meidät Morris-Teolle; Masonia ei enää ole olemassa.
Mena-Loa, panen sinut kontaktikoneen vartijaksi; elä jätä sitä korvasi
kuuluvilta.

— Mitä sinun on tehtävä?

— Odotettava Tai-Ree-Kianin määräyksiä ja vietävä ne koneen hoitajille.

Tunsin sydämeni kiirehtivän vielä muutaman lyöntivälin; sitten se
talttui rauhalliseen sykintään. Ree-Kianko yksin oli taisteleva suuren
taistelun!

— Mena-Loa! sanoin. — Sinä tunsit suuren Tai-Joonin. Ketä hän käski
sinun totella?

— Oi suuri henki —

— Niin, Mena-Loa. Ja sinä tiedät, että suuri henki milloin tahansa
voi häätää sielun ruumiistasi ja määrätä kätesi työn. No niin, sinä
tottelet Tai-Ree-Kiania, kunnes minun määräykseni kumoaa hänen — ja
siitä hetkestä tottelet vain minua.

— Minä tottelen, oi suuri henki. —

Päästin neulan valloilleen. Mena-Loan käsi oli minun, sen tiesin.
Mutta, armias Kaikkeus, milloin ja mihin sitä käyttäisin?