KOLMASKYMMENES LUKU

Suuri Kaikkeus

Oli kuin tuskallisen kuoleman unhosta elämä olisi jälleen vilkuttanut.
Miten se oli käynyt, sitä ei muistini jaksanut selostaa. Tiesin, että
Morris-Jeon sadattelun ja nykyisyyden välillä oli aukko ja että sieluni
näiden sekuntien ajalla oli vaistomaisesti suorittanut tehtävän, jonka
tajunnan viimeinen pilkahdus sille oli antanut.

Olin omassa aineessani. Silmiini tuijottivat La-Lin silmät ja hänen
takanaan vilahteli vimmatusti tempoileva ihmissikermä. Jotakin
höpisivät La-Lin huulet ja jotakin äänteli tuo rimpuileva joukko. Näin
miehen peräytyvän verissä päin, näin nyrkin heilahtavan kauhuisten
kasvojen yllä.

Ja silloin sen tajusin.

Ah, miten ruumiini kangisteli! — Miten käteni voimatonna väänteli! Ja
miten verkkaisesti La-Lin sormet suoniani verryttelivät.

— Lao-Koo! — Lao-Koo! — Nouse! hoputti tuo helähtelevä ääni,
ja epätoivoisesti huitoileva hirviö uhkasi viskautua meitä kohti.
Jokin sen lukemattomista raajoista kosketti jalkaani, ja siinä
silmänräpäyksessä tiesin, että minun täytyi nousta.

— Rai-Sun! huusin hätäisesti sikermää silmäten. — Lyö ne takaisin!

Ja oikein tietämättä, mikä oli tappelun tarkoitus, viskauduin joukkoon
ja iskin nyrkkini sinne, missä valkoinen naama milloinkin vilahti.

— Tai-Jeo! — Tai-Jeo! ulvoi kymmenen suuta, ja vaunun laidalta pääsi
esille korviasärkevä säestys.

— Takaisin! huusin raivoisasti sikermän halkaisten ja koko painollani
viskautuen ahdistajain parveen. — Armias Kaikkeus! Jollei teitä
vavistanut tarpeeksi Tai-Kee-Jeon henki, on hänen nyrkkinsä karistava
viimeisen uhman teidän jäsenistänne! Rai-Sun, onko heitä paljonkin?
Minun jäseneni ovat tosiaankin liikunnon tarpeessa.

Mutta sikermä oli hajonnut. Puolet sen miehistä makasi maassa,
ja toinen puoli oli linkuttanut vaunun valopiirin ulkopuolelle.
Pyörryksiin kirkunutta elävää nuijaani yhä heiluttaen ryntäsin
Rai-Sunin väen riemuitessa ulos pimeään.

Silloin minut pysäytti terävä ääni.

— Lao-Koo! sanoi se. — Anna heidän olla. Meitä oli viisikymmentä, ja
puolet heistä ei enää juokse.

— Tai-Mara! huudahdin tempaisten hänet heijastajan valoon.

— Sama, hymyili hänen suupielensä. — Minusta on yhdentekevää, kuka
tuolla ylhäällä hallitsee. Mutta jos mielit kalloni halkaista, niin
muista, että minulla sitä ennen on sinulle jotakin sanomista.

Kysymys pyöri kielelläni, mutta sen häivytti voimakkaampi tunne.

— Rai-Sun! — La-Li! huusin. — Pian nostolaitteelle!

— Me sieltä juuri surmaa pakenimme, virkahti Tai-Mara. — Ja jos
miehesi olisimme voittaneet, olisimme vaunullasi jo matkalla Lunaan.
Jollei päähäni olisi pälkähtänyt vielä kerran nousta tuonne ylös,
ollakseni edes hetken Tshung-Kingin herra.

La-Lin pää oli painautunut kainalooni, ja Rai-Sunin pieni joukko kävi
piiriin ympärillemme.

— Tai-Mara! sanoin ylpeästi. — Nyt sen sijaan seuraat minua sinne.

Mutta kun pystykäytävän yläpäässä astuimme hissistä, huokui vastaani
kaamea kolkkouden tunne. Ahtaan käytävän ilma oli tomuhiukkasien
kyllästämä, ja muutamat harvat ihmisolennot lipuivat siinä kuin
vialliset siivet sakeassa sumussa. Ja kymmenisen miehenmitan päässä
pohjoiseen törötti soran ja silattujen seinälaattojen mieltämasentava
röykkiö.

- Tai-Mara! sanoin silloin. — Ihaile kättesi työtä! Miten monen
tuhannen huulet tuon vyöryn sisässä ovatkaan vääntyneet nimesi
kirontaan!

— Ei tarpeeksi monen, Lao-Koo. Rinnallasi vielä näen muutaman heistä,
ja sokkeloissa piileillee enemmän.

— Oi herra, salli minua iskeä! parahti Rai-Sun, kädet Tai-Maran hymyyn
syhyen.

— Ei, Rai-Sun, epäsin, — odota!

Lännen käytävistä läheni hälisevä joukko. Sen valittaen piiloutuessa
sokkeloiden suihin värähteli ilmassa kaukainen, hivelevä soitto.
Tuokion kuluttua tomuharsosta häämötti liikkuva varjo, ja sen lähetessä
pillahti sävel kiihtyvään nyyhkytykseen, jossa toisinaan vihlaisi
lohduttoman epätoivon itku.

— Mitä se on? kuiskasi La-Li painautuen rintani suojaan.

Se oli säveltä pohjaavan aliäänen kaamean yksitoikkoinen kerronta.
Aukealle tultua se äkkiä puhkesi selvemmäksi ja viimein se ylitti
nyyhkyttävän itkun painuen hermoja lamauttavaan, laulavaan nuottiin:

— Alusta on ollut Suuri Kaikkeus, jonka sieluna on järkähtämätön
tahto ja ruumiina ääretön eetteri, jota lukemattomien solujen hillitön
liikunta elävöittää. — Alussa se tahtonsa ulotti tämän solun sydämeen
ja sanoi sille: ”Hajaannu ja elävöitä solun hiukkaset ruumiini
palvelukseen!” Ja tahdon hitunen elävöitti solun hiukkaset; se pani ne
parkumaan muunnoksen synnytystuskissa, ahertamaan itsesäilytysvietissä
ja palamaan pyyteitten makeassa tulessa. Kierrostuhannet se muokkasi
solun ainetta, kierrostuhannet se pakotti sen hiukkaset uuteen
yhtymään, kunnes väsyneitten hiukkasten joukko huusi liikarasituksen
ikeessä, ja sen muokattu aine uhkasi hikeensä uupua. Ja silloin sanoi
Suuri Kaikkeus voimallensa: ”Siirry ja elävöitä toinen solu! Tämän
kyllästetyn solun tahdon vereeni vetää ja sen kuonan keuhkoissani
puhdistaa.” — Oi ihminen, tämä on suuren Kaikkeuden tahto!

Ja näiden viimeisten sanojen parkaisuna leikatessa ilmaa liittyi
siihen kuin kaikuna joukon epätoivoinen ulina. Etunenässä kulkeva
kumarahartiainen vanhus nosti luisevat kätensä siunaten korkeutta kohti
ja, soiton vihlaistua itkusta vaimenevaan nyyhkintään, vanhuksen sanat
suoltuivat jälleen yksitoikkoiseen nuottiin:

— ”Voiman kyky eristyä aineestaan on oleva viimeisten kierrosten
enne”, sanoo Kaikkeuden Kirja. — Oi ihminen, tämä on viimeinen
kierros, tämä on viimeinen nousu. Tämä on vapautuksen parahdus ja
tahdon riemuhuuto aineen häipyessä. Oi ihminen —

Hänen sanansa hukkuivat joukon mielettömään voihkinaan.

— Tai-Mara! sanoin pudistaen jähmetyksen ruumiistani. — Kuka hän on?

— Hän on Tai-Lama-Noa, entinen Tieteen Uskonnon valvoja, ”kansan
parantaja” —

— Jonka muinoin sulki Tshung-Kingin unhotuskammioihin?
sanoin väristen.

— Niin. Ja jonka minun ”räjähdykseni” näyttää kuin ihmeen kautta
vapauteen päästäneen.

Näin Tai-Maran huulilla häipymättömän virnistyksen.

— Toverit! huusin kuin mieletön käytävään rynnäten. — Missä on
Tieteen palatsi? Missä on See-Sean koti? Tai-Mara, sinä olet kalpeneva,
jos räjähdyksesi on ne tuhonnut! —

                                                  ⸻

Mutta Tieteen palatsi oli tallella.

Rai-Sunin ja Tai-Maran seurassa astuessani sen kodikkaaseen hohteeseen
tulvi siellä turvapaikkansa löytäneen joukon suista mylvinä, jota
Tai-Suanin rauhallinen ääni turhaan koki taltutella.

— Veljet! huusi hän epätoivoisena käsiään levitellen. - Tai-Kee-Jeo
on antanut henkensä meidän edestämme. Tuhannet tovereistamme makaavat
vieremän puristuksessa! Eikö meidän tule miehekkäästi kestää tätä
viimeistä —!

-! keskeytti hänet intoutunut ääni putkiston juurelta. —
Katso tuota pilveä! Se on haihtuvan Suuren Veden höyryä. Ah! Eikö se
ole jumalainen, suurenmoinen!

Mutta Tai-Suanin piiloutuessa putkistoon oli jostakin lähtenyt huuto:
”Tai-Jeo ei ole kuollut!” Ja silloin puhkesi äänten paljous uuteen
uomaan eikä lakannut ennenkuin Tai-Suanin hiessä kylpevät kasvot
ilmestyivät putkiston kupeelta.

— Oi kansa! huusi hän läähättäen. — Se on Suuren Veden höyryä!
Ennen uutta nousua puolet sen massasta peittää meiltä näköpiirin.
Meillä on kahdeksan hetken kiertonopeus, ja aurinko lähenee
kuusikymmentä tuhatta peninkulmaa hetkessä!

— Tai-Suan! parahti ääni sisästäni. — Lunarian orjat! Piirien
naiset ja lapset! Ah! Heillä ei ole edes nestettä, millä huuliansa
kostuttaisivat! Pian, Tai-Suan! Sinä voit valmistaa täällä heille
kivuttoman kuoleman. Joudu! He ehtivät tänne auringon edellä! Kaikki
Piirit! — Armias Avaruus!

Sekunnissa tajusin, ettei minua enää kuunneltu.

— See-Sea! — Lapseni! näin purkautuvan Tai-Suanin huulilta. —
Mea-Jeo on tullut!

Ja hälisevän joukon läpi kiiruhti syliini vanha Tai-Suan, jonka
pelkästä viittauksesta hänen apulaisensa ääni toitotti kontaktikoneen
suppiloon:

— Kaikki Piirit — Austria — Gordon — — Luna — —

Tunsin sydämeni pysähtyvän. Tai-Suanin takaa tuli levitetyin käsin,
riemua säkenöivin silmin, See-Sea. Ja jättäen jälkeensä suuren
Tai-Simonin hän heittäytyi syliini nyyhkyttäen:

— Mea-Jeo! Sinä tulit Tai-Jeona! Ah, ota minut!

Ja silloin, hänen kuuman sylinsä ihoani polttaessa, tuo torjuva jokin
jälleen tunkeutui väliimme. Silmäni kohtasivat La-Lin katseen.

Sekunnin viivähdin.

— Joo-Kee! leikkasi ilmaa terävä ääni. — Syleile häntä! Sillä niin
totta kuin Tai-Mill hänen helmansa hedelmöitti, minä, Tai-Mara, sen
hedelmän orja Liau-Joon sikiöön vaihdoin. See-Sea, Tai-Millin poika on
kostanut isänsä kuoleman. Syleile lastasi, nainen!

Käteni herpaantuivat. Katsoin tolkuttomana edessäni häämöttävään
Tai-Simonin nenään. Ja samalla kun tajusin venähtäneen ilmeen sen nenän
ympärillä, aavistukseni pulpahti ymmärrykseen.

— Tai-Mara! sanoin tunteeni auliisti kummutessa. — Niin totta kuin
suuren Tai-Simonin metallinhimo teki Tai-Lanen kautta Joo-Keestä
Tai-Jeon, ovat nämä sanasi tehneet Tai-Marasta Tai-Jeon ystävän. —
La-Li! Äitini syleilee sinussa sitä sukua, jonka puolesta isäni on
kuolemaan astunut.

— Mea-Jeo! nyyhkytti See-Sea korvaani. Ja La-Lin kasvot punehtuivat
onnesta. —

                                                  ⸻

Mitä oli tapahtunut? Enkö ollut uinahtanut joukon huutoihin, La-Lin
suuteloon ja See-Sean hellään silmäykseen? Ja eikö vereni sitä ennen
ollut tyydyttänyt rakkaimpani veren hartainta toivomusta? - Suuri
armias Kaikkeus, mikä oli tämä tukehduttava tuska rinnassani!

— La-Li! huusin. — La-Li! See-Sea!

Parkaisuun tukehtumaisillani painuin jalkani juuressa makaavain naisten
puoleen.

Ah! See-Sean sydän ei enää sykkinyt. La-Lin silmä ei enää hymyillyt.
Askeleen päässä Tai-Suanin kasvot autuain ilmein hipoivat Rai-Sunin
ruskeata korvaa. Ja elottoman ihmis-sikermän keskeltä vain yksi ainoa
silmäpari vastasi hurjaan katseeseeni.

— Tai-Juang! sanoin hyökäten hänen luoksensa. — Tai-Juang!

Mutta ponnistus oli ollut ylivoimainen. Rintaani ahdisti. Minä lysähdin
läähättäen putkiston juurelle.

— Tai-Jeo! — Katso! inisi korvassani.

Itäisellä taivaalla sankka pilvi loimotti veripunaisessa lieskassa, ja
tukehduttava kuumuus huokui kuolemaa putkiston aukoista.

— Se nousee! läähätin. — Tuoko on auringon terä? Ah! eikö tuolla
lännestä lähene tumma viiru?

— Austrian joukko, äännähti Tai-Juang. — Kaikkeus suokoon —

Ja juuri kun aavistus jähmeänä iskihe tajuntaani, kuulin Tai-Juangin
nauravan.

— Gordonin on mennyt. Ontarion suistui äsken alas. Ja Lunan lentue
levännee Pienen Veden kuivuneella pohjalla. — Ja jälleen pieni
naurahdus. — Parempi niin. Joka tapauksessa on varmaa, ettemme paistu
auringon hiilloksessa: tuhannen peninkulman päässä siitä olemme jo
höyrynä — mekin —

Silloin jokin sisimmässäni tuntui ratkeavan. Ponnistauduin seisoalleni,
pullistutin keuhkoni kyllästetyllä ilmalla ja kohotin nyrkkini
rakkaimpaini ruumiitten yli kohti korkeutta.

— Saatana! pääsi huuliltani kammottava kirous. Ja minä lysähdin
putkiston näkölaatalle hirvittävän tärähdyksen särkiessä korvakalvojani.

— Se — oli — voimakeskus —, huoahti ääni. — Katso Austriaa —

Sysimustassa pimeydessä loisti vain putkiston näkölaatan pinta. Ja sitä
piirsi läntisestä huurusta maahan kiitävä musta viiru. Se oli Austrian
virraton lentue.

Ja itäinen taivaanranta suoltui kohti hirvittävää lieskaa,
joka jättiläismäisenä puoliympyränä sankan pilven takaa näytti
valmistautuvan nielemään koko maapallon.

— Minä — kadehdin — Marsin — miestä —, läähätti ääni pimeästä.
Mutta sen läähätyksen katkaisi käytävän huminasta eroittuva Lama-Noan
voihkiva ääni:

— Oi ihminen, hetki on tullut. Se on Suuren Kaikkeuden tahto. ”Ja
niinkuin tämä tahto on singonnut solun eetterisuoneen ja pakottanut
sen aineen atoomit siihen hajaantumaan, on se jälleen antava
atoomien imeytyä soluun ja solun palata siihen sydämeen, josta se
uudestipalaneena voi suoneen singahtaa.”

— Vaikene! parkaisin pimeään syöksyen. - Tai-Jeon nimessä, Lama-Noa! —

Mutta polveni notkuivat, rintani tuntui pakahtuvan, ja minä lankesin
ruumiitten kiehtovaan syleilyyn.

Oli kuin maa allani olisi tärissyt ja jostakin sen sisimmästä lähtenyt
parahdus hajonnut kasvavana voihkinana elottomaan aineeseen. Ja
Lama-Noan vaimeneva ääni kertasi kuin konsanaan Tshung-Kingin kulunein
laatta heikolla puoli-Jacksonilla ”Kaikkeuden Kirjan” kolmannen
uskonkappaleen:

”Ja tämä solu on Aurinko, ja tämä atoomi on Maa Kaikkeuden, ja tämän solun matka
sydämestä sydämeen on Suuren henkäys.”

Käteni oli kohdannut kasvot. Minä tunsin niiden hymyn.

— Suuri Kaikkeus! pääsi keuhkojeni viimeisenä henkäisynä.

Ja se henkäys oli tulvillaan kiitosta. —