TOINEN LUKU

”Minähän olen Tuomas Enoksson —”

Seurasi epämääräisten unelmain sarja, josta silloin tällöin heräsin
lyhytaikaiseen tajuntaan.

Alussa minua sanomattomasti huvitti ympäristöni katseleminen. Rosoiset,
monivärisinä kimaltelevat seinät, notkeat laitteet tankoineen,
laattoineen ja monimutkaisine liikkeineen antoivat minulle alinomaa
uutta ilonaihetta. Milloin huomasin niissä pienen osan, jota en
ennen ollut keksinyt, milloin vähäisen liikkeen, jota en ennen ollut
oivaltanut. Monasti nauroin ihastuksesta, kun pieninkin sätkytykseni
pani ylläni yhtä mittaa elävän koneiston ojentamaan parin tai toisen
sulavaliikkeisistä ulottimistaan, ja vähitellen panin merkille, että
jokin määrätty liike minun puoleltani synnytti aina yhtä määrätyn
liikkeen tarkkaavaisen koneen puolelta, ilmenipä se sitten makoisen
putkilon suulleni työntymisessä tai väsähtäneen kylkeni kääntämisessä
hyllyvällä alustalla.

Myöskin ensimmäisiin huomioihini kuului ylhäällä laessa häämöittävä
kulmikas pilkku, joka joskus vaaleni, joskus tummeni ja välistä
kokonaan katosi. Juuri sen kohdalla maassa seisoi se ihmeellinen tuoli,
johon istuutuen pieni hintelä mies vilahtaen kiiti pilkun lävitse ja
samoin siinä istuen jälleen ilmaantui näkyviini. Siitä sivummalle
kimalteli leveä, joustava leposija ja sen yläpuolella omituinen hattu,
joka, aina kun hän siihen päänsä pujotti, säteili ja sähisi ja pani
hänen kasvoistaan näkyvän alaosan nauramaan tai muuten ilmeilemään.

Hyvin usein mies tuli luokseni, hymyili niin, että silmät katosivat
ryppyihin, ja puheli jonkinlaista sekamelskaa, jota en kuolemaksenikaan
ymmärtänyt. Silloin valtasi minut kova uteliaisuus, ja minä koetin
kaikin tavoin tiedustella häneltä yhtä ja toista, erittäinkin tuon
valkoisen pilkun ja sähisevän hattulaitteen merkitystä. Mutta hän vain
nauroi, nyökäytti kaljua päätään ja vastasi yhtä käsittämättömällä
suunsoitolla.

Toisinaan kuitenkin näin, että sanani häneen vaikuttivat. Silloin hän
tavallisesti tuli luokseni, pani liukuvat tangot lepoon ja nosti minut
toiselle alustalle, joka sihisten ja räiskähdellen ahdisti rintaani ja
poltteli koko ruumistani kuin viiltelevä tulenkieli.

Tuskasta huolimatta nämä hetket olivat minusta erittäin mieluisia,
sillä silloin aina tunsin irtautuvani jostakin sitovasta painostuksesta
ja kohoavani johonkin väljempään tilaan, jossa ikäänkuin unesta
heräämäisilläni aloin tajuta, missä olin, ja ymmärtää, mitä nuo
alinomaa hokevat huulet tahtoivat tajuntaani takoa.

Monasti tunsin olevani täydellisen heräämisen partaalla, ja silloin
mies äkkiä vaikenikin ja seisautti koneen. Mutta vihdoin eräänä
tällaisena hetkenä tunsin äkkiä kuin olisin kauan veden alla
haukkoiltuani pilkahtanut pinnalle ja jättänyt raskaan riippani omin
päin ajelehtimaan.

— Tai-Joon! huudahdin riemastuneena. — Tai-Joon! miksi? mitä?

Kaikki, mitä olin tahtonut kysellä, udella, tuntuikin äkkiä saaneen
selityksensä. Tai-Joon — sillä hän se oli, siitä olin ihmeellisen
varma — hyppäsi korkealle ilmaan silmät levällään kauhunsekaisen ilon
purkauksessa. Sitten hän, kuin turhaan sanoja tavoiteltuaan, huudahti
äänen värähdellessä:

— Suuri Kaikkeus! Oi suuri Kaikkeus!

Hän seisoi siinä riippuvin käsivarsin ja katseellaan mihinkään
tähtäämättä. Hintelä ruumis vavahteli liikutuksesta, ja suupielissä
nytkähteli tuon lyhyen kiitosvirren toisinto.

Äkkiä tiesin, että jotakin oli kysyttävä.

— Morris-Jeo? Nuo kaikki alastomat ihmiset? Missä? Miten? Olenko minä
nukkunut? Miksi sinä olet alasti? Miksi tuo lapsi —

Ties mitä kaikkea olisinkaan kysellyt, mutta huomioni kiteytyi kokonaan
yhä sähisevän koneen laatalla lepäävään lapsukaiseen. Hämärästi tajusin
sen ennenkin nähneeni, mutta silloin — eihän se silloin ollut noin
kookas. — Tai-Joon, sanoin hetken mielijohteesta, — kuinka vanha hän
on?

— Hän? — Mies heräsi kuin unesta ja hänen silmistään leimusi melkein
yliluonnollinen riemu ja hartaus. — Tuo ruumis. Se on vasta kolme
kierrosta täyttänyt. Ollakseen valmis sen pitäisi täyttää kolme kertaa
kolmekymmentä. Mutta minä olenkin kehittänyt sitä Avaruuteen astuneen
Tai-Millin keksinnöllä, kehittänyt toisin ajoin yli uskallukseni, ja
nyt se iässä vastaisi varmasti kaksikymmentä kierrosta. — Ja ihminen
elää kuusi —, seitsemänkymmentä —

— Kahdeksan-, yhdeksänsataa, jotkut tuhannen.

— Niin kauan!

Ja silloin jälleen muistin jotakin.

- Morris-Jeo? Kuka hän on? Eikö hän tahtonut juuri tätä lasta? Eikö
hän uhannut sinua?

Tai-Joonin silmissä leimahti.

— Minua! Tuota lasta! Kansaa! kuului kohisevan vahingoniloinen
vastaus. — Sinä päivänä suuri Morris-Jeo uhkasi kaikkia. Mutta lapsen
minä pelastin. Kansa ei voinut minua siinä auttaa; sen sydän on kyllä
myrkytetty, mutta se ei tohdi nousta Morrista vastaan. Ja kuitenkin
minä voitin, suuren Kaikkeuden avulla voitin suuren Tai-Morris-Jeon, ja
ennenkuin hänen käskyläisensä saapuivat, lepäsi lapsi minun siivelläni.
He surmasivat Liau-Joon, surmasivat lapsen äidin, mutta hedelmä — se
lepää tuossa, ja sitä ei Morris-Jeonkaan käsi hevillä tavoita.

Tajuntaani oli tulvehtinut sarja kaikenlaisia asioita. Ne ryntäsivät
parvissa eteenpäin, ajelivat toisiaan, sekoittuivat toisiinsa ja
purkautuivat esiin sekavana kysymysten ja arvailujen vyyhtenä.

— Kerro, Tai-Joon! sanoin kiihkeästi. — Kerro enemmän!

Mutta kun kohotin katseeni uinuvasta lapsesta, jonka jäsenet
vapisivat koneen salaperäisestä voimasta, huomasinkin, että Tai-Joon
oli paneutunut vuoteelleen. Näin kasvojen pinnistyneen tiukkaan
ilmeettömyyteen ja havaitsin silmien vielä siirtelehtivän ummistettujen
luomien alla. Hetken kuluttua ruumis makasi liikkumattomana, tuskin
hengitystäkään huomasi, ja jostakin kuului epämääräinen hiiskahdus,
sitten selkeä ääni:

— Minäkin tahdon nähdä sinut hengessä.

— Tai-Joon! sanoin.

— Niin, Tai-Joon, kuului eteeni ilmestyneestä usvaoliosta. — Ah,
tule! Katso!

Vilkaisin epäilevästi liikkumattomaan ruumiiseen ja sitten tunsin kuin
väkisin pyrkiväni usvaolion perästä kattoaukkoa kohti.

Suuri Jumala! Eteeni aukeni savunkirkas taivas. Ei pilvenhattarakaan
särkenyt sen hopeanhohtavaa sineä. Mutta sensijaan halkaisi ilmaa
rivi tummia pisteitä, jotka suorassa linjassa huimaa vauhtia kiitivät
eteenpäin.

Seurasimme kiitävän pistelinjan kulkua, kunnes se painui kaukaisen
kukkulajonon taakse.

— Kirottuja! murisi Tai-Joon.

— Mitä? Ne eivät siis olleetkaan lintuja?

— Lintuja! — Hän naurahti. — Ah! tarkoitat noita muinaisia lentäviä
eläimiä. Ei, tämän kauden ihminen ei niitä tunne. Tuo oli Morris-Jeon
armoton lähetystö, ”kuolon enkelit”, kuten niitä nimitetään. Suuri
Kaikkeus varjelkoon Neljättä piiriä.

— Mitä he tekevät? Surmaavatko?

— Surmaavat tai syytävät iankaikkiseen pimeyteen, joka on surmaa
pahempi. Missäkö? Tuolla syvemmällä kuin Suuren veden pohja. Siellä
tuhannet sortuvat Morris-Jeolle herkkua kaivaessaan, isät ja pojat,
äidit ja tyttäret, heittävät henkensä herransa huulia hivelläkseen.
Sieltä on lähtöisin kuuluisa Tshung-Kingin valkoinen metallikin, jonka
joka hitunen on onnettomain hengillä lunastettu. — Ei, ei siihen
aina syytä tarvita. Väenpuute siellä alhaalla on riittävä aihe. Tahi
— jos joku poloinen ei ole löytänyt yöyrttejä tarpeeksi, jos joku
äiti ei tahdo erota tyttärestään, joku mies naisestaan, joku kaunotar
neitseydestään, kaivoksiin heidät häädetään, syvälle maan alle
syydetään.

— Morris-Jeoko häätää?

— Morris-Jeo. Neljännen piirin kirous on sen punainen metalli. Jos
koskaan taivaankappale on kirousta osakseen saanut, on muinainen
Kuu sen sekä saanut että ansainnut. ”Miksi se kirottu juuri meidän
piiriimme singahti?” on Punaisen kielekkeen asujamen alituinen sadatus.

— Mitä sanoit Kuusta? Ja mikä on punainen kieleke?

— Ah! Minä unohdan tyyten, ettet näitä asioita ymmärrä. Mutta niinkuin
muinaisesta paljon tiedät, niin tulet nykyisestäkin tietämään.

Ja haltioituneena Tai-Joon teki ylt’ympäri koko taivaanrannan
käsittävän eleen. Se kaarsi piiriinsä kellertävät kukkulat ja
punaisenruskeat, pohjiltaan tummenevat laaksot, syleili taivaan
liepeitä viilettävää sinistä penger jonoa ja kosketti hopeansineen
sulautuvaa kuparihohteista horisonttiviivaa. Hän ikäänkuin asetti
tarjottimelle jylhän kokonaisuuden, laskien sen jalkojeni juureen.

— Katso! — katso! Siihen aikaan kun Kuu taivaankantta viiletti, ei
näköala liene ollut näin suurenmoinen; silloin kun kaukaisen auringon
loistoa huuruvaippa vaimensi, ei värisointu liene ollut näin lumoova.
Näethän tuon hulmun, joka idässä puolitaivaalle kohoaa — mitä oli
rusko, mitä senaikuinen tähtiradan valo tämän rinnalla? Ja nousuun on
vielä lähes kaksi hetkeä.

Näky oli suurenmoinen: mitä kaukaisin, hammaslaitainen vuorijono suli
kokonaan leimuavaan punakeltaiseen lieskaan, siellä täällä suihkahtivat
hehkuvat kielet kuin kilpaa keskitaivasta tavoitellen, valaen
kukkuloille välkkyvää valoa ja syventäen rotkojen varjoja.

Mutta näköalan prameus ei hillinnyt uteliaisuuttani. Uudistin
kysymykseni Kuusta ja Punaisesta kielekkeestä.

Tai-Joon naurahti.

— Millä kierrosluvulla olet sen nähnyt? kysyi hän.

— Vuosiluvulla, tarkoittanet. Viimeksi vuonna 1940.

-. Maltahan, siis Uuden kauden lopulla. Ah, suuri henki,
historian mukaan Ojaman komeetta sen pyyhkäisi vuonna 1962. Suurin osa
sen massasta lienee joutunut kiertolaisen matkaan, mutta paljon sinkosi
maahankin ja upotti osan mannerta, n.s. Etelä-Amerikan, synnyttäen
pitkän kielekkeen, joka nyt tunnetaan Punaisen kielekkeen nimellä, Kuun
sulaneen massan metalli värin mukaan.

— Entä ihmiset?

— Ihmiset! No, tietysti heitä kuoli kosolta, mutta jäi eloonkin.
Kiinassa vaikutus oli vähäisin, eloonjääneiden luku nousi lähes neljään
miljoonaan.

— Neljästäsadasta miljoonasta?

— Niin. Vaikka tosin toinen puoli pelastuneista oli joko hermosairaita
tahi raajarikkoja.

— Suuri Jumala! Entä Eurooppa? Miten kävi länsimaisen sivistyksen?

Tai-Joon naurahti omituisesti ja vastasi hyvin säälivästi:

— Sivistyksen — sitä ei mikään turma kohdannut, joutuihan vain
toisiin käsiin. Ja toisekseen, kun vanha Eurooppakin haali kokoon
jäännöksensä, lisäsi se Pohjois-Amerikan, Itä-Afrikan ja tuon pienen
eteläisen maanosan — Austraalian, niinhän sitä nimitettiin jätteitten
kera maan asukaslukua lähes puolella miljoonalla.

— Ja siinäkö kaikki, koko ihmiskunta?

— Siinä. Avaruuteen astunut Ho-Hun-Tsen oli laskenut asukasluvun
neljäksi ja puoleksi miljoonaksi. Itse katastroofiseutua
lukuunottamatta — sitä huuhtoo nyt Pieni vesi paikoin kuuden penikulman
paksuudelta — tuhoutui silloinen pintamuodostuma täräyksen
ja sisäisen paineen pakosta niin perinpohjaisesti, että vain
suoranaisella antipodilla jokunen ala kuin ihmeen kautta säilytti
entisen asunsa.

— Miljoonakaupungit, uhkeat ihmiskätten työt, suuren neron tuotteet —
kaikkiko?

Tai-Joon naurahti kauhistukselleni, ja ääni ilmaisi vähäksyvää
säälittelyä.

— Kaikki. Ja hyvin otaksuttavaa on, että komeetankaasut jo hetkistä
ennen köntistyttivät suuren osan elollista. Harvoista eloonjääneistä
n.s. länsimaisen sivistyksen edustajista on muuan Fontell maininnut
jotakin myrkytysoireista. — Mutta mitäpä siitä. Sanoit suurten
nerontuotteiden hukkuneen tähän myllerrykseen — suuremmat, paljon
suuremmat myöhäisemmän kulttuurin tuotteet on ajan hammas sittemmin
jäljettömiin jyrsinyt. Näes, vanhentunut ihminen teki silloin
kuperkeikan, nouseva polvi otti itselleen uudet ihanteet ja aloitti
ajanlaskunsakin uuden katastroofin vuodesta — ja nyt on Uusimman
kauden vuosi eli, kuten sitä nyt nimitämme, kun ei enää ole kesän ja
talven vaihtelua, kierros 98123.

— Yhdeksänkymmentäkahdeksan tuhatta — mitä sanot, Tai-Joon!

— 98123. — Niin, aika rientää.

Tunsin eräänlaista huimausta. Tuntuihan kuin eilen olisin juossut tutun
kaupungin katuja, paennut takaa-ajajiani ja sulkeutunut huoneeseeni,
jonka ikkunan alla pihlaja lehtiään leyhytteli. Korkeintaan se oli
tapahtunut viime viikolla — oi hyvä Jumala, kenties viime vuonna,
mutta —

Silmissäni leimahteli valtava valo. Jossakin kaukana hulmusi oranssin
ja tulipunaisen juovittama kaari, jonka sisusta hehkuvana läikkyen ahmi
näköpiirin veriseen nieluunsa. Kuin suunnaton fosforoitu hirviö se
aukoili hirmuista kitaansa ja sinkoili lukemattomia lonkerojalkojaan
ylt’ympäri kuin riistaa riipien. Sitten se vyörytti päänsä kokonaan
näkyviin, veti tuntosarvensa puoleksi sisään ja kohosi verkalleen yli
taivaanrannan.

— Niin, aurinko, naurahti Tai-Joon. — Tosin se tuossa nousutaitteessa
näyttää kovin suurelta, suuremmalta kuin keskikohdalle ehdittyään.

— Se on hirmuinen, sain äännettyä.

— Verraten siihen, mitä se oli viidentoista miljoonan penikulman penikulmaa
päästä. Tällä hetkellä se on melkoista lähempänä, etäisyys on vajaa
yksi ja kahdeksan kymmenesosaa miljoonaa, tarkemmin sanoen miljoona
seitsemänsataayhdeksänkymmentätuhatta.

Hetken aikaan en kyennyt sanaakaan sanomaan. Mutta ajatukseni
työskentelivät ylivoimaisesti. Koetin muististani pusertaa esiin
joitakin tosiasiallisia tietoja. Ja vihdoin huudahdin:

— Mutta silloinhan on ellipsi jokseenkin pieni, ja jollei kulkunopeus
ole vähentynyt —

— Se on kasvanut. Pallo huhkii yhdeksän penikulman vauhdilla ja tekee
kierroksen kolmessakymmenessä.

— Ooh!

— Ja vuorokaudessa on yksitoista hetkeä, jotka suunnilleen vastaavat
yhtä monta teidän tuntianne. Joten koko kierros meillä vastaisi teidän
neljäätoista vuorokauttanne.

— Oh!

Enempää en kyennyt sanomaan. Ja olihan siinäkin tarpeeksi. —
Vaistomaisesti tein liikkeen ikäänkuin vetäytyäkseni maa-aukon turviin,
sillä valtava, täplikkäänpunainen, liekehtivälaitainen aurinko paahtoi
täydellä terällään ja kumpujen rinteillä alkoi kellanruskea maa hehkua
ja savuta.

— Ei se meitä kärvennä, tyynnytteli Tai-Joon. — Mutta varjelkoon
Kaikkeus sitä, joka auringon noustua aukealla viipyy. Viime
loppukierroksella Morris-Jeo paistatti tusinan miehiä yksitellen
vajaassa neljänneshetkessä, ja se tapahtui Austriassa viiden viidettä asteen
leveydellä. Täällä häipyisi ruumisparka silmänräpäyksessä
höyryksi.

— Mutta miten voi ihminen täällä elää?

— Täällä! Oi henki, täällä me olemme ainoat asujamet. Jollei meillä
tuolla alhaalla olisi erinomaisia jäähdytyskoneita, emme eläisi kahta
nousua. Sillä me olemme juuri polttopiirissä, jossa aurinko paahtaa
luotisuoraan.

— Päiväntasaajalla?

— Niin sitä silloin nimitettiin, kun vielä puhuttiin kravun ja kauriin
kääntöpiireistä. Mutta nyt on akseli palannut kolmenkolmatta asteen
kaltevuudestaan ja pallo kierii uraansa —

— Kuin keilapallo?

— Kuin mikä? — Ja selitystä odottamatta Tai-Joon äkkiä huudahti: —
Ah, suuri Kaikkeus! Äärettömän Avaruuden nimessä! Sinun ruumiisi —
ruumiisi —

— Minun ruumiini!

Hämmästyneenä seurasin häntä maanalaiseen komeroon. Tiesin hänen
palanneen lepäävään ruumiiseensa ja aloin odottaa silmäluomien
avautumista. Mutta samassa minun pälkähti mieleeni, että minun oli
nälkä, sietämättömän nälkä.

- Tai-Joon! kivahdin kuin jostakin ilkeästä pilasta suoriuduttuani. —
Sinähän olet puhunut pötyä tarpeeksi. Nyt minä tahdon ruokaa ja juomaa,
paljon ruokaa ja juomaa. Sitten saat selittää tämän kummallisen unen.

— Unen! höpisi mies räpyttäen silmiään ja ponnahtaen istualleen. —
Kunpa se olisikin vain unta! Suuri armias Kaikkeus! Minä unohdin, että
Millin kehityskone teki työtään ilman riittävää raaka-ainetta. Sehän
olisi samaa kuin valmistaa kilosta yöyrttejä kaksi kiloa ihmisenlihaa.

Ja Tai-Joon tarttui koneen kampeen, vaimensi sähinän ja hiessä
huohottaen kiidätti lapsen hyllyvälle vuoteelle.

— Suuri Kaikkeus! Jos tämä vielä onnistuu, hoki hän kuin rukoillen, —
on Tai-Millin keksintö saavuttanut odottamattoman ennätyksen.

— Oi henki, sinä suuri henki, tule takaisin, tule takaisin! — Voi
minua onnetonta!

— Tai-Joon! sanoin harmistuneena hänen leperryksestään. — Sanoin
äsken, että tahdon ruokaa. Anna lapsen olla. Olen nälkäinen kuin susi,
ja sisälmyksiäni polttelee — polttelee — Tai-Joon!

— Oi Joo-Kee! Joo-Kee! parahti hän. — Siksipä juuri! Palaa
ruumiiseesi, palaa, palaa, Joo-Kee!

— Vietävän marakatti! Hiiteen mokoma Joo-Keesi! Minä olen kuunnellut
lorujasi, nähnyt silmänkääntäjätemppusi ja — ja nyt sanon sinulle,
että minä olen Tuomas Enoksson — niin juuri, Tuomas Enoksson — ja
että minä tahdon ruokaa!

Ja silloin minä sen huomasin. Vasta vertailu herätti aavistuksen. Olin
nostanut käteni tarttuakseni Tai-Joonin laihaan olkapäähän — mutta
suuri Jumala, minkä käteni!

Sitä minulla ei lainkaan ollut.

Kuin pyörtymyksen kynsissä tajusin Tai-Joonin kauhistuneen sanatulvan
ja ikäänkuin kaatumisen pelosta tartuin hänen vapisevaan ruumiiseensa.
Siitä luiskahtaen tunsin vaipuvani vuoteella lepäävän lapsen puoleen ja
höpisin:

— Minä olen Tuomas Enoksson, minä olen Tuomas Enoksson, minähän
olen —

Ja minä tahdoin syödä, syödä, syödä. Ja sitten nousta jaloilleni ja
astella ulos maailmalle. Maailma, sehän oli yhä vieläkin entinen tuttu
kotikaupunkini, — jossakin tämän seudun tuolla puolen.

Vaikuttiko sen Tai-Joonin epätoivoinen ääni vaiko hätääntyneen katseen
hirvittävä ilme — minä tunsin ainoan turvani tuossa kalpeassa
lapsessa, tunsin vajoavani jonkinlaisen horroksen hämärään, johon
edessäni huitova kurttuinen mies vähitellen häipyi. Hänen kadottuaan
kuljin huimaa vauhtia alaspäin — yhä alaspäin.

— Viisitoista kierrosta! — parissa hetkessä viisitoista kierrosta!
kuului jostakin rukoileva ääni. — Oi suuri Tai-Mill! Sinä olit
oikeassa väittäessäsi, että koneesi voi keskeyttämättä ravittavan
naisen kohdussa kehittää sikiön synnytykseen kahdessakymmenessä päivässä
. Kahdenkymmenen kierroksen asemasta! Morris-Jeo ei turhaan
pelännyt sinua. Olisitpa saanut vain satasen kierrosta ja yhtä monta
vankkaa naista käytettäväksesi, niin —

Tunsin polttavaa tuskaa suussani, vatsassani, koko ruumiissani.
Hapuilin ympärilleni, sain huulilleni tutun, makean putkilon, ja
minä imin — imin — imin kaiken muun unohtaen ja yksinomaan tähän
taivaalliseen nautintoon sulautuen. Ja juuri uupuessani soi korvissani
kaukainen valitusvirsi:

— Oi suuri Kaikkeus, sinä suojelit tämän suuren hengen hentoa
ruumista. Ole kiitetty, kiitetty — kiitetty —