Produced by Tapio Riikonen

SATUJA

Lapsille luettavaksi

Kirj.

ANNI SVAN

Porvoossa,
Werner Söderström,
1901.

SISÄLTÖ:

Satukontti.
Vuorenpeikko ja paimentyttö.
Jouluaatto metsässä.
Satu pienestä viulusta.
Hallin ja Mirrin karkumatka.
Peipponen..
Aaltojen salaisuus.
Pienikki ja metsätonttu.
Satu kolmesta lapsesta, jotka menivät kevättä hakemaan.

Satukontti.

Olipa muinoin mies, jolla oli kolme poikaa. Isoiksi tultuaan sanoivat
he isälleen: ”Anna meille sauva ja eväskontti, tahdomme lähteä ulos
maailmalle onnea koettelemaan.” Isä antoi kullekin leipäkyrsän
eväskonttiin ja paksun koivusauvan käteen, ja niin he lähtivät matkaan.
Käveltyään vähän aikaa tulivat he tienristeykselle, josta erkani kolme
tienhaaraa. Siinä sanoivat he toisilleen hyvästi ja astuivat kukin omaa
tietään. Vanhin tuli suurelle kankaalle, missä kanervat punoittivat ja
mäntypuut tuoksuivat pihkalle. Sammaleisella kivellä istui pieni
punalakkinen tonttu itkemässä. Oletteko koskaan nähneet tontun itkevän?
siinä on jotain kummallista. Se pudottaa näet jokaisen kyynelpisaran
pieneen pähkinänkuoreen ja pistää sen sitten suuhunsa. Sillä lailla se
voi itkeä lakkaamatta monta päivää ja monta yötä, onpa tonttuja, jotka
ovat itkeneet monta kymmentä vuottakin perätysten. Muuten oli tämä
tonttu erittäin viisaan näköinen, sen nenällä oli suuret kultasankaiset
lasisilmät, ja parta ulottui pikkuvarpaan kärkeen. Poika tuijotti vähän
aikaa tonttuun, viimein hän kysyi: ”Mitäs itket tonttu rukka?”

”Ah minua poloista, voi päiviäni, armahtakaa minua tontuista
onnettominta”, valitti tonttu.

”Mikä sinua sitten vaivaa oikein?”

”Voi, jospa äitini olisi arvannut, mitä hänen Kyrmyniskalleen
tapahtuu”, ulisi tonttu. ”Mene tiehesi, tyhmä ihmislapsi, et sinä voi
minua kuitenkaan auttaa.”

”Sanohan kuitenkin miksi itket.”

”No niin, olen matkalla kosimaan kaikkein suloisinta tonttutyttöstä,
mikä maan päällä on nähty. Säkissäni oli minulla kalliita kiviä ja
kultaa yllin kyllin ja iloisena kuljin matkaani. Mutta äkkiä unohdin
poloinen nimeni enkä sitä nyt muista vaikka ajattelisin pääni puhki.
Kuusi päivää olen tässä jo tuuminut sitä, joll’en tänäpäivänä sitä
keksi, vie joku muu tonttu morsiameni.”

”Ahaa”, arveli poika, ”tämä tonttu näyttää viisaammalta kuin mitä hän
on. Joll’en aivan suuresti erehdy, lausui hän juuri äsken nimensä, eikä
kuitenkaan muista sitä. Kuuleppas, tonttuseni, mitenkä sinä, joka
näytät niin hirveän viisaalta, et edes omaa nimeäsikään tiedä.”

Tonttu katseli vihaisesti suurten silmälasiensa takaa poikaan, sitten
se rupesi taas voivottamaan. ”Voi minua, uhuh, huu. Jos minua autat,
annan sulle kourallisen kalliita kiviä.”

”Sanoppas ensin, tonttu kulta, kuinka noin viisaalla miehellä saattaa
olla niin huono muisti, ett’ei nimeänsäkään muista.”

”Uh, huu” itki tonttu, ”en minä ole laisinkaan viisas, lasisilmäthän
minut näin viisaan näköseksi tekevät. Oikeastaan olen yhtä tyhmä, kuin
kaikki muutkin tontut, mutta isoäitini isoäidin lasit antavat viisaan
näön vaikka pässille. Siinä on koko salaisuus.”

”Hei, sepä lystiä”, tuumi poika, ”kuuleppas, tonttu, jos annat mulle
lasisilmät, sanon sulle nimesi.”

Ei tonttu oikein mielellään olisi lasejaan antanut, mutta ajatellessaan
pikku tonttutyttöä otti hän ne nenältään ja ojensi pojalle. Hei, kuinka
oppineelta tämä nyt näytti, tontun täytyi nousta kiveltä ja kumartaa,
sillä viisautta aina kumarretaan, vaikka se piilisikin vain
lasisilmissä.

”Kyrmyniska on nimesi”, sanoi poika, kääntäen selkänsä tontulle, joka
kirkasi ilosta ja alkoi juosta kankaan poikki säkki selässä. Mutta
poika kulki eteenpäin ja näytti niin sanomattoman viisaalta
lasisilmineen, että ihmiset kaikkialla nostivat hattuaan ja kuiskasivat
toisilleen: ”Hyvänen aika, kuinka oppinut hän mahtaa olla!”

Ja hän tuli kuuluisaksi kautta koko maan, ylhäiset tulivat häneltä
neuvoa kysymään, ja jokainen kiitteli hänen viisauttaan, mutta eipä
kukaan arvannut, että tontun isoäidin isoäidin lasisilmissähän se
viisaus piili. Eikä poikakaan sitä kellekään kertonut; hän oli nyt
oppinut herra, oikein professori, ja kas silloin hän oli mielestään
onnellinen.

Toinen veli yöpyi vuoren rotkoon ja kätkeytyi kivilohkareiden taa
sammalikkoon. Keskiyöllä kuuli hän siipien suhinaa ja näki suuren
huuhkajan lentävän ontosta puusta: huh, huu! huusi se.

”Huh, huu”, vastattiin metsästä, ja heti lensi pieni keltainen pöllö
huuhkajan luo. ”Mitä kuuluu?” kysyi huuhkaja. ”Eipä juuri mitään
erinomaista, mutta muistatko kummitäti, että prinsessa huomenna täyttää
kuusitoista vuotta. Koko hovi itkee ja parkuu, kuningas huokailee ja
kuningatar pyörtyy joka viides minuutti. Prinsessa rukka on itkenyt
siniset silmänsä punaisiksi ja värisee kuin haavan lehti pelosta.”

”Mitäs hänelle sitten tapahtuu?” rääkyi korppi lentäen paikalle.

”Kah, etkö sitä tiedä”, virkkoi huuhkajamuori. ”Huomenyöllä kello kaksitoista
täsmälleen tulee ilkeä yölepakko ottamaan hänet
morsiamekseen, ei siinä itku eikä parku auta.”

”Kauheata”, kirkui korppi, ”eikö kukaan voi pelastaa häntä?”

Huuhkaja oli hetkisen vaiti, mutta sitten se kuiskasi: ”Kas, oikeastaan
se on suuri salaisuus. Ukkoni kertoi sen minulle vannottuani, etten
siitä kellekään puhuisi, mutta jos lupaat olla siitä juoruamatta, voin
sen sinulle kuiskata. Jos joku kuninkaan hovissa ymmärtäisi näyttää
peiliä yölepakolle, niin se heti karkaisi tiehensä, ja lumouksen valta
olisi murrettu. Yölepakot näet hirveästi pelkäävät omaa kuvaansa, ja
ihmekö se, ovathan ne niin rumia.”

”Vai niin, voi, voi”, päivitteli korppi, ja sitten lensivät kaikki
kolme tiehensä. Mutta poika ryömi esille piilostaan, juoksi metsän läpi
ja tuli kuninkaan linnaan. Siellä vallitsi syvä suru. Tornissa liehui
sysimusta lippu, hoviherrat ja hovinaiset nyyhkyttivät mustareunaisiin
nenäliinoihin, ja kokki poltti kaikki paistit pohjaan pelkästä surusta.
Poika astui suoraan valtaistuimen eteen, missä kuninkaan herrasväki
istui murheellisena; hän löi kantapäänsä yhteen kumartaen ja sanoi:
”Jos teidän korkea Majesteettinne suo, pelastan minä prinsessan.”
Kuningaspa tätä ei ensin uskonut, mutta hädissään hän viimein lupasi
pojalle prinsessan ja puolen valtakuntaa, jos hän hänet pelastaisi,
niinkuin kuuluutettu oli. Siinä samassa lensikin yölepakko savutorvesta
sisään. Hyi, miten ilkeän näköinen se oli! Oikein kävi sääliksi ihanaa
prinsessaa, jonka piti ruveta mokomalle hirviölle puolisoksi. Yölepakko
laski nahkasiipensä alas, tepasteli prinsessan luo ja vonkui:
”Seuraappas nyt mukaani, ihana prinsessa.” Jo tarttui hän itkevään
kuninkaantyttäreen viedäkseen hänet, mutta samassa ryntäsi poika
esille, vetäsi peilin, jonka hän oli piilottanut konttihinsa, ja pani
sen yölepakon eteen. Tämäkös raivostui! Sylki ja sihisi, vinkui ja
tavoitteli ympärilleen terävillä kynsillään, mutta poika ei
peljästynyt, piteli vain peiliä hirviön edessä. Silloin levitti se
suuret mustat siipensä ja lensi takaisin ulos savutorvesta eikä siitä
sen koommin kuultu. Mutta prinsessa oli pelastettu, ja samana iltana
vietettiin komeat häät kuninkaan linnassa. Niinpä oli keskimäinenkin
veli löytänyt onnensa.

Nuorin veli sitävastoin kulki kauan maailmaa löytämättä onnea. Hän
vaelsi kylät ja kaupungit, kävi kuninkaan hovissa ja viisasten luona,
onnea hän vaan ei tavannut. Hänen vaatteensa kuluivat repaleiksi,
leipäkyrsä oli kauan sitten lopussa, eväskontti ja sauva yksin olivat
jäljellä. Eräänä iltana hän tuli synkkään metsään, niin synkkään ett’ei
taivastakaan näkynyt kuin pieni pala, puut kun ulottuivat miltei
pilviin. Kuusikon keskeltä kohosi savupilvi, ja sitä seuratessaan näki
poika pienen pirtin kosken reunalla. Sen seinät olivat kovin mustuneet,
ja katossa oli reppana, ei ollenkaan savutorvea. Poika astui pirttiin.
Siellä istui ikivanha eukko kehräämässä. Ja ihmeellinen eukko se
olikin. Tukka oli lumivalkoinen, ja pieni hän oli, niin pieni ja
kumaraselkäinen, mutta silmät olivat kirkkaat kuin pikku lapsen ja
posket punaiset.

”Paina puuta”, sanoi hän.

Poika teki niin, ja eukko kehräsi edelleen. ”Mitä sinä kehräät?” kysyi
poika. ”Kehrään satuja”, vastasi eukko ja nyökkäsi päätään hänelle.

Tätä poika ihmettelemään, mutta eukko sanoi, ettei se ollut lainkaan
vaikeata. Joka kerään hän kehräsi sadun, ja tätä työtä hän oli jo
tehnyt monta monta sataa vuotta,.

”Tuolla tulevat lampaani”, virkkoi hän, ja siinä tuokiossa tulikin
lammaslauma määkien ja hyppien pihatarhaan.

”Tahdotko jäädä lampaitani paimentamaan?”

Poika suostui, sillä hän piti eukosta, ripusti eväskonttinsa seinälle
ja jäi eukon luo paimeneksi. Mutta eivätpä hänen paimennettavansa
olleetkaan tavallisia lampaita, vaan satulampaita, sellaisia, joiden
villasta kehrätään satuja, iloisia ja surullisia, lyhyitä ja pitkiä.
Nurmikaan, jota ne söivät, ei ollut toisten nurmien kaltainen. Siinä
kasvoi ihania kukkia, tulipunaisia ja sysimustia, sinisiä ja keltaisia.
Punaisista kukista tuli iloisia satuja, mustista surullisia.
Keltaisista sai sellaisia satuja, joissa puhuttiin vuorenpeikosta ja
noitaämmistä, mutta sinisistä sellaisia, jotka puhuvat merenneidoista
ja vedenhaltiasta. Päivisin poika paimensi lampaita ja illoin hän istui
pirtissä eukon kehräämistä katselemassa. Näin kului pitkä aika. Eräänä
iltana sanoi eukko: ”Nyt olet palvellut kyllin kauan. Huomenna saat
lähteä taas maailmalle. Ahkeruutesi palkaksi täytän eväskonttisi
satukerillä. Joka kerran kun tahdot kertoa jonkun sadun, tarvitsee
sinun vain sanoa: satukontti aukene, ja heti saat kauniin sadun. Mutta
muista aina sulkea kontti visusti, muuten kerät vierivät matkoihinsa.”

Poika kiitti hyvää eukkoa ja lähti satupirtistä pois maailmalle. Hän
oli iloinen kuin lintu kulkeissaan tietä pitkin, satukontti riippui
hänen olkapäillään, se oli aivan tavallisen kontin näköinen, eipä
arvannut vastaantulija siinä satuja piileilevän. Tulipa hän niin
aukealle marjamäelle. Siellä lapsiparvi oli mansikassa poimien
uutteraan punaisia marjoja vasuihin ja tuohisiin. Poika istuutui
suurelle kivelle ahon keskelle, pani kontin polvilleen ja mietti.

Koetanpa nyt, puhuiko satueukko totta. ”Satukontti aukene”, virkkoi hän
ottaen kontistaan suuren kerän. Hei, mikä lysti satu sieltä tulla
tupsahti! Lapset juoksivat kilvan hänen luokseen ja istuutuivat piiriin
kiven ympärille kuunnellen kontin ihmeellistä sisällystä. Ettepä usko
miten soma se satu oli, siinä kerrottiin vanhasta kissapöllöstä, joka
kosiskeli nuorta ihanaa kuuntyttöä, mutta siitä emme nyt ennätä puhua.
Kun poika oli lopettanut satunsa, sulki hän kontin, heitti lapsille
hyvästi ja lähti astumaan kotia päin, vanhan isänsä luo. Sielläkös
elämää oli! Vanhin poika, tuo oppinut professori, oli näet hänkin
tullut isää tervehtimään, ja komeissa vaunuissaan ajoi toinen veli
kuninkaantyttären kera punaisesta veräjästä pihalle. Eipä vain isällä
koskaan ennen ollut näin hienoja vieraita ollut. Aidan päällä
töllistelivät kaikki kylän lapset suut selällään tätä komeutta. Isäukko
istui rahilla pirtin ulkopuolella ja hänen vieressään kultaisilla
tuoleilla keskimäinen veli prinsessoineen, sekä professori. Silloin
astui pihalle nuorin veli konttineen.

”Hyvää päivää isäukko”, sanoi hän, ”hyvää päivää, herra professori ja
teidän kuninkaallinen korkeutenne. Tässä minä nyt olen.”

Mutta isä ja veljet rupesivat häntä torumaan. ”Etkö ole onnea
saavuttanutkaan? Tulethan takaisin yhtä köyhänä kuin menitkin. Sama
konttikin on hartioillasi.” Ja sitten alkoivat molemmat toiset veljet
kehua onneaan. ”Minä olen niin viisas”, sanoi vanhin veli, ”että
ihmiset minua kumartavat ja ylistelevät, Salomokin oli vain lapsi minun
rinnallani.”

”Entäs minä sitten”, virkkoi keskimäinen, ”olen niin rikas, että syön
kultalautasilta, nukun kaikkein kalliimmilla untuvilla ja vaimoni on
kuninkaan tytär. Voiko enempää elämässä pyytääkään?”

Nuorin poika kuunteli toisten onnea. Ei hänen ollenkaan käynyt heitä
kateeksi, hän otti kontin olkapäiltään, kutsui kaikki lapset luokseen
ja sanoi: ”satukontti aukene”, ja sitten hän keri sadun toistaan
kauniimman. Nytpä tuli hauskaa! Isäukko hymyili nyökäyttäen
hopeanharmaata päätään, oppinut veli unohti syvän viisautensa ja luuli
taas olevansa pikku poikanen, kuninkaantytär ja hänen ylhäinen
puolisonsa nauroivat kultatuolissaan, ja se oli jotain erinomaista,
sillä nähkääs, hieno väki ei naura usein. Mutta hauskinta oli kuitenkin
lapsilla, he syleilivät poikaa ja pyysivät yhä vain uusia satuja.

Ja pojan kertoessa loistivat hänen silmänsä onnesta, ja nähdessään
hänen ja pikkulasten iloa ymmärsivät isä ja veljet, että hänen
kontissaan piili yhtä suuri onni kuin konsanaan oppineen viisaudessa ja
toisen veljen rikkauksissa.

Vuorenpeikko ja paimentyttö.

Olipa kerran pieni paimentyttö, iloinen ja vallaton kuin västäräkki.
Aamulla anivarhain hän ajoi lehmät laitumelle ja juoksi itse perässä
avopäin, paljain jaloin. Äitikullaltaan hän sai pikku konttiinsa
leipäkyrsän ja piimäleilin, vieläpä joskus pienen voikipenenkin. Hei,
kuinka metsässä oli hauska! Suuret hongat seistä törröttivät totisina
muistellen menneitä aikoja, mutta katajat ja koivut kertoivat niin
hullunkurisia juttuja, että lehmiäkin nauratti, mitä sitten
paimentyttöä. Puun latvassa naksutteli orava: ”Tule tänne, tule tänne”,
mutta kun tyttö rupesi kapuamaan runkoa pitkin, hyppäsi se toiseen
puuhun ja viskoi sieltä käpyjä jänöjussin päälle, joka sääret suorina
loikki Kellokkia pakoon. Entäs vasikat! Ne nyt vasta hupsuja olivat.
Häntä pystössä hyppivät ne kilpaa kivien ja kantojen yli, olivat
hippasilla ja koettivat puskea toisiaan sarventyngillään. Hauska oli
paimentytöllä metsässä.

Mutta syvällä rotkossa asui vuorenpeikko. Sillä oli tuuhea vihertävä
parta, pienet punertavat silmät ja tukevat käsivarret. Päivisin istui
se rotkossaan, mutta kulki yöllä pikkulintuja ja kukkasia tappamassa,
sillä niitä se ei kärsinyt, päinvastoin vihasi ja vainosi. Mutta
paimentyttöä se rakasti. Kun tyttö hyppeli mättäillä, huhuili lehmiä ja
lauleli, silloin tirkisteli vuorenpeikko kivilohkareen takaa, nauroi ja
venytteli korviaan, jotta ne hohtivat kuin keitetyt ravut. Peikot näet
aina venyttelevät korviaan, kun ne ovat mielissään, siksipä niillä
onkin niin hirveän suuret korvat. Eräänä päivänä puki se itsensä oikein
hienoksi. Päässä oli sylen korkuinen hohtokivillä koristettu lakki,
jalassa tulipunaiset saappaat, takki oli elefantin nahasta ja housut
vuohenkarvoista. Korviinsa ripusti se kaksi kullattua etanaa ja
palmikoitsi pitkän partansa neljään palmikkoon, jokaisen palmikon
päässä oli korea koppakuoriainen. Näin koristettuna vuorenpeikko astui
paimentytön luo, joka istui kivellä tuohitorveen toitottamassa. Hyvänen
aika kuinka tyttö säikähti! Hyppäsi kiveltä kuin pallo ja tahtoi juosta
pakoon, mutta vuorenpeikko tarttui hänen käsivarteensa:

”Elä pelkää tyttöseni, en minä pahaa tee. Olen vuorenpeikko, asuntoni
on täällä aivan lähellä, etkö tahdo tulla sitä katsomaan?”

Paimentyttö katseli katselemistaan peikkoa, viimein rupesi häntä ukon
komeus naurattamaan. Hän nauroi niin sydämellisesti, että metsä kaikui,
pöllöt siristelivät hämmästyneinä unisia silmiään, jänikset juoksivat
viidakosta katselemaan, ja musta korppi muuttui punaiseksi. Korpit näet
muuttuvat aina punaisiksi nauraessaan, mutta se tapahtuu hyvin harvoin,
noin kerran vuodessa. Vuorenpeikko venytteli korviaan, ryki ja
yski, yski ja ryki. Viimein hän sanoi: ”Etkö tahtoisi tulla kanssani
linnaani? Saat siellä kymmenen kaunista huonetta, viisikymmentä hienoa
pukua ja pannukakkua niin paljon kuin ikinä tahdot.”

Paimentyttö pudisti päätään: ”Mitäpä minä kymmenellä huoneella? Onhan
minulla täällä niin suuri sali, ett’ei keisarillakaan suurempaa. Taivas
on kattona, viheriä nurmi ja punainen kanervikko lattiana, korkeat puut
seininä. Hienoja pukuja en koskaan ole rakastanut; pannukakku tosin ei
olisi hullumpaa, mutta saanhan metsästä marjoja yllin kyllin ja
äidiltäni piimää sekä leipää.”

Vuorenpeikon punaiset posket kävivät keltaisiksi: ”Saat monta
arkullista kalliita kiviä.”

Paimentyttö nauroi: ”Meren rannalta saan kiviä tarpeeksi, en huoli
kivistäsi.”

Peikon naama muuttui viheriäiseksi: ”Saat istua jouten, ei tarvitse
sinun enää paimentaa karjaa.”

Tyttö löi kätensä yhteen: ”Hyvänen aika, silloinhan minulla vasta ikävä
olisi. Hui, hai, ettenkö saisi enää Kellokkia enkä Kirjoa syöttää. Mene
matkoihisi, tuhma peikko!”

Mutta nyt peikko suuttui ja tuli aivan tuhanharmaaksi, silmät iskivät
tulta, ja hän sähisi kiukusta. ”Jollet tule mukaani, tapan kaikki
lehmäsi, sytytän äitisi mökin palamaan ja muutan pikku veljesi
sammakoiksi. Tiedä, että olen mahtava noita. Hatsina pou! hatsina pous!
pim pom pau!”

Samassa makasi Kellokki surkeasti ammuen maassa ja katsoi rukoilevasti
paimentyttöön.

”Elä, elä, peikko kulta!” huusi tyttö, ”elä tapa lehmiäni, eläkä tee
äidilleni mitään pahaa. Tulen kyllä mukaasi.”

”Kyrmy, Kyrmy, rinpunni”, mutisi peikko ja yks’ kaks nousi Kellokki
terveenä ylös, mutta vuoren peikko tarttui tytön käteen ja vei hänet
rotkoonsa. He astuivat alas kiviportaita syvälle, syvälle, sillä peikot
pelkäävät päivän valoa. Hyvänen aika! sitä komeutta mikä siellä oli,
silmiä ihan häikäisi. Ensimäisessä huoneessa olivat seinät
lumivalkoisesta suolasta ja katossa riippui suuria kiiltomatoja, toinen
huone oli lasista, kolmas porsliinista, neljäs sinisistä, punaisista ja
viheriäisistä hohtokivistä, viidennessä oli katto kullasta ja seinät
hopeasta. Eihän niitä kaikkia voi luetellakaan, niin monta niitä oli,
toinen toistaan kauniimpia. Paimentyttö ihmetteli ja ihaili, mutta
sitten hän tuli surulliseksi ja sanoi:

”Näen kalliita kiviä ja kultaa, mutta en ainoatakaan puuta enkä
pikkulintua.”

”Ahaa”, nauroi peikko ja venytteli pitkiä korviaan, ”tuleppas tänne,
kauniimpaa puutarhaa et ole eläissäsi nähnyt”, ja hän vei tytön suureen
luolaan, jonka katto oli siniseksi maalattu ja koristettu kiiltävillä
kivillä, jotka tuikkivat kuin tähdet. Ylt’ympäri seisoi korkeita puita,
mutta niiden lehdet olivat leikatut viheriäisestä silkistä, ja ne
olivat sekä jäykät että mykät; ei ainoakaan oksa nyökännyt iloisesti
paimentytölle kuten koivut ja petäjät ulkona metsässä. Niiden latvoissa
istui koreita lintuja. Ne oli vuorenpeikko ensin tappanut ja sitten
asettanut kullattuina ja maalattuina puihin istumaan. Vaiti tuijottivat
ne elottomilla silmillään paimentyttöön, ja silloin tämä rupesi
katkerasti itkemään. Mutta nyt suuttui peikko.

”Vai niin”, torui se, ”eikö sinulle tämäkään kelpaa, tuhma ihmislapsi,
tämähän on oikein hienon hienoa, vaikk’et sinä sitä ymmärrä. Babiaanit
hoi, marakatit hoi! tulkaa tänne!”

Hus! siinä tulla tupsahti kymmenen pitkähäntäistä marakattia ja
babiaania tulipunaisissa hameissa. Ne tarttuivat toistensa häntään ja
alkoivat kirkuen tanssia ja tehdä kaikenmoisia hullunkurisia temppuja,
sill’aikaa kuin kaikkein suurin babiaani löi rumpua.

Mutta paimentyttö muisteli pikku vasikoita iloisine hyppyineen
nurmikolla. Hän kätki kasvot käsiinsä ja itki yhä katkerammin.

”Hyvä peikko”, pyysi hän, ”päästä minut jälleen ulos viheriäiseen
metsään. En voi olla täällä, aivanhan minä kuolen ikävään.”

”Et sinä täältä ikinä pääse”, kiljui vuorenpeikko ja sulki tytön
suureen kultaseinäiseen huoneeseen, minne ei päivä paistanut eikä kuu
kumottanut. ”Täällä saat olla, kunnes opit rakastamaan linnaani”, ja
sitten hän paiskasi raskaan rautaoven lukkoon.

Mutta tyttö heittäysi maahan ja itki niin katkerasti, että
kultaseinienkin kävi häntä sääliksi ja suuria kultakyyneliä vieri alas
lattialle. Ja silloin syntyi pikku rakonen seinään, sen kautta pujahti
pieni näppärä sisilisko paimentytön luo katsellen häntä kirkkailla
silmillään.

”Elä itke, pieni paimentyttö”, sanoi se, ”tunnen sinut hyvin, olet aina
ollut ystävällinen meille sisiliskoillekin, siksipä tahdommekin auttaa
sinua. Kuuleppas! Vuorenpeikolla on taikasauva, johon ei kukaan muu
kuin hän itse uskalla koskea, koska se muuttaa kaikki kullaksi. Mutta
näin kuuluvat loihtusanat: Se joka ei kullasta välitä eikä sitä
rakasta, se voi vaaratta tarttua sauvaan. Ota siis sauva hiljaa peikon
päänaluselta hänen nukkuessaan, lyö sillä oveen, ja heti olet vapaa.
Kumppanini ja minä suurennamme tätä rakosta kunnes mahdut sinäkin
siitä.” Näin sanoen solahti sisilisko rakosesta ulos nyykäyttäen pikku
päällään hyvästit. Se kokosi kaikki toverinsa, ja yksin voimin
kaivoivat ne reikää, kunnes se tuli niin isoksi, että tyttö pääsi siitä
läpi. Yöllä hiipi hän siis hiljaa viereiseen huoneeseen, missä
vuorenpeikko kuorsasi komeassa vuoteessaan, veti hyvin varovasti
taikasauvan hänen päänsä alta ja juoksi kiireesti oven luo koskettaen
sitä sauvalla. Heti avautui se, ja paimentyttö pääsi pitkään käytävään,
jonka päässä loisti valoa. Hei, kuinka hän juoksi, ja kyllä sietikin,
sillä siinä tuokiossa oli vuorenpeikko aivan hänen kinterillään.

”Taikasauvani, taikasauvani!” kirkui se ojentaen pitkät käsivartensa
tyttöä kohti. Mutta hän riensi eteenpäin lyöden sauvalla pitkin seiniä.
Huh, sitä ryminää ja kolinaa, mikä nyt syntyi. Koko vuori vapisi ja
ryskyi, kivilohkareita putosi kolisten maahan ja töintuskin ennätti
tyttö hypätä aukosta ulos ennenkuin koko rotko rymähtäen vaipui
kiviläjäksi, eikä vuorenpeikon komeista saleista ollut muuta jäljellä
kuin harmaita kivilohkareita ja sammalia. Taikasauvakin oli muuttunut
vanhaksi leppävitsaksi.

Vuorenpeikkoa ei kukaan sen koommin nähnyt eikä kuullut. Liekö
hautaantunut sinne luolaansa kivien alle? Mutta paimentyttö riensi
takaisin kotia, viheriään metsään, karjalaitumelle ja sinisen meren
rannalle.

Jouluaatto metsässä.

Oli jouluaattopäivä. Lunta tulla tuprutti sakeasti, kulkuset kilisivät
lystisti kujilla ja tiellä. Tauno istui ikkunan ääressä posket käsien
nojassa ja katsoi ulos. ”Ohhoh, nyt on kello vasta kaksi. Neljä pitkää tuntia
vielä, kunnes joulukuusi sytytetään. Mitähän jos menisin vähän
hiihtämään.”

Tuumasta toimeen! Sukset jalkaan, ja pian oli Tauno hyvillä suksimailla
metsän kupeella. Hän hiihti hiihtämistään eikä huomannutkaan, ennenkuin
jo oli syvällä metsässä. Sielläkös oli hauska! Kuuset ja hongat
törröttivät lumen peitossa ja valkoisina olivat korkeat kivetkin. Tauno
viritti iloisen laulun ja hiihteli vieläkin syvemmälle. Sukset
luistivat mainiosti kantojen ja kivien yli, mutta yht’äkkiä tuli seis.

”Mitäs nyt”, arveli Tauno ja katseli taakseen.

Voi hirveätä! — Siellä seisoi suksilla ihan Taunon takana suuri
pörhöinen karhu, oikea mesikämmen. Tauno peljästyi ensin
pahanpäiväisesti, mutta sitten alkoi häntä harmittaa.

”Mitä siinä seisot suksillani? Katkaiset ne vielä. Mars matkaasi,
mesikämmen!”

”Bum, bum”, mörisi karhu, ja tämä on ihmisten kielellä sama kuin: ”En
minä niin vähällä lähde. Ensin syön sinut suuhuni ja sitten suksesi.”

Taunon polvet alkoivat notkua.

”Elähän toki, mesikämmen. Sukseni voit saada, mutta päästä minut pois.”

Mutta karhu maiskutteli suutaan ja tarttui suurella käpälällään Taunon
niskaan. Silloin rupesi Tauno itkemään.

”Rakas mesikämmen, päästä minut! Mitä äiti sanoo, kun kuusi sytytetään,
eikä minua olekkaan kotona. Entä kaikki kauniit joululahjat, mitkä
joulupukki minulle on luvannut, kuka ne nyt saa?”

Karhu päästi äkkiä Taunon ja löi käpälällään otsaansa, jotta paukahti.

”Voi hyvä Tapio! Olenhan aivan unhottanut, että tänään on jouluaatto.
Rakas poikani, suo anteeksi, mutta kiitä onneasi, että satuit juuri
tänään tulemaan metsään, eilen olisin sinut armotta ahminut.”

Tauno kiitti kohteliaasti ja kysyi karhulta uteliaana:

”Miksi et tänään minua syö?”

”Katso, tänään ovat kaikki eläimet ystäviä sekä keskenään että ihmisten
kanssa. Me vietämme tänään joulua, mekin. Jos sinua haluttaa, voit
tulla kanssani katsomaan joulu-iloamme. Alkaa jo hämärtää, arvaan että
vähitellen kokoonnumme.”

Tauno oli heti valmis. Karhu kyykisti selkänsä, ja Tauno istui siihen,
otti sukset kainaloonsa ja tuossa tuokiossa oltiin syvällä, syvällä
korvessa, minne vain metsämies joskus eksyy. Tultuaan lumikentälle,
jota hongat ympäröivät, laski karhu ratsastajansa maahan ja sanoi:

”Kiipeä nyt tuohon suureen petäjään. Sieltä voit nähdä hyvin etkä
häiritse ketään. Mutta joudu! Kuuletko melua? Se on jouluvieraista,
jotka lähenevät.”

Tauno totteli ja kiipesi hätäpikaa petäjän latvaan. Sieltä hän nyt
kummia näki. Pitkänä jonona marssi ensin jänisten valkoinen parvi.
Niiden etunenässä kulki lihava lumivalkoinen jänis, jonka pitkissä
korvissa riippui kiiltäviä sudenkorentoja. Kaksi pikku pupua kantoi
tulipunaista viittaa, joka sen hartioita peitti. Kaikkein ensimmäisenä
astui neljä pulskaa pupua, jaloissa siniset töppöset; ne toitottivat
kiiltäviin torviin ja asettuivat pienelle kummulle istumaan tassut
ristissä. Kummun vieressä seisoi komea joulukuusi, jonka vertaista
Tauno ei koskaan maailmassa ollut nähnyt. Se ylettyi miltei pilviin ja
sen oksilla oli mitä kummallisimpia tavaroita. Siinä riippui suuria
punaisia omenia, hohtavia kiiltomatoja, monenvärisiä simpsukoita,
kimmeltäviä jääkynttilöitä ja korkeimmilla oksilla välkkyi
keltaisenpunaisia virvatulia. Koko metsä loisti ja lumi kimalsi kuin
tuhannen tuhatta hohtokiveä olisi sirotettu kinoksiin. Taunoa oikein
häikäisi, silmät selällään hän tuijotti tätä ihmettä.

Kaikki jänikset istuivat nyt kuusen ympärillä, kuningatar keskellä, ja
torventoitottajat puhalsivat iloisen tervehdyksen, sillä tuolla
lähestyi oravien tuuheahäntäinen joukko. Kohteliaasti kumarsivat ne
jäniksille, jotta hännät heiluivat niskan yli, ja istuivat sitten nekin
kuusen ympärille. Sitten tulivat ketut. Ne olivat komeata väkeä.
Jokainen kettu oli ripustanut kaulalleen kolminkertaiset helminauhat
pihlajanmarjoista ja korvissa oli samallaiset korvarenkaat. Ne
kumarsivat suipot kuononsa maahan.

”Hyvää päivää, serkkuseni.”

”Hauskaa joulua, kummiseni.”

”Mitä kuuluu, kälyseni?”

Ja sitten alkoi metsästä kuulua ryskettä ja suhinaa, tassutusta ja
vikinää. Siellä tuli samettiturkkinen myyrä perheineen, teräväpiikkinen
siili rouvineen ja lapsineen, joita oli kuusi, sekä kaikki heidän
sukulaisensa. Harmaana laumana lähestyivät hiiret. Ne kulkivat rivissä,
jokaisen hännän päässä oli tulipunainen rusetti. Niiden jälessä
lensivät kaikki linnut. Siinä oli varista, oli harakkaa. Pyyt ja teiret
pöyhistelivät höyheniään, ja metso astui komeana viidakosta. Pöllöt
pysyivät hiukan loitompana valosta, mutta palokärjet ja haukat
tuijottivat ystävällisesti kirkkaaseen joulukuuseen.

Äkkiä rupesivat kaikki eläimet vapisemaan, sillä nyt lähestyivät sudet
ja karhut. Koko maa keikkui, kun he hiljaa ja juhlallisesti astuivat
kuusen luo ja käsi sydämellään tervehtivät läsnäolijoita.

”Burr, rurr! Uhuu, hu, huu! Rauhallista ja iloista joulujuhlaa,
toverit!”

”Hurrur, kruu, kruu, kvi, kvii, hauskaa joulua, tervetuloa seurahamme
kumppanit.”

Sudet ja karhut istuivat toisten piiriin, ja nyt alkoi lintujen
sekakööri juhlallisen joululaulun, johon muutkin eläimet yhtyivät.

Virren jälkeen puristivat eläimet toistensa käpäliä, muristen, vinkuen,
piipittäen, kaakottaen ja ulvoen: ”Hauskaa ja rauhallista joulua,
kumppanit.”

Vanha kettumuori, jossa oli vähän tekopyhän vikaa, pyyhki silmiään ja
huokasi: ”En milloinkaan ole ihanampaa hetkeä elänyt.”

Myyrätär ja siilirouva puhelivat lapsistaan, joilla oli ollut kova nuha
ja yskä. Hiiret ja rotat neuvoivat toisilleen, missä olivat paraimmat
ruoka-aitat ja päättivät ensi yönä lähteä yhteiselle retkelle jonnekin
lihavaan paikkaan. Karhu istui käpälät vatsan päällä ja veti
sieramiinsa ruuan hajua.

Tosiaankin, tuossa hiukan tuonnempana höyrysi suunnattoman suuri pata
ja sen ääressä hääri — Tauno ei ollut uskoa silmiään — Mirri kissa
arvokkaana, suuri kauha käpälissä. Eikös vaan tuo veitikka ollut
sitonut kyökki-Kaisan leveätä esiliinaa vyölleen, valkoista myssyä
korvilleen ja lasisilmiä nenälleen. Taunoa rupesi niin naurattamaan,
että oli puusta pudota, ja vielä enemmän huvitti häntä nähdä Mustin
isän vanhassa hännystakissa tarjoilevan pähkinöitä ja hunajaa
jouluvieraille. Musti Mirri ja oli näet pantu kyökkimestareiksi, koska
olivat tottuneet herrastapoihin. Nyt astui Mirri kauha kainalossa
piirin keskelle, kumarsi kolmasti ja naukui: ”Miu, miau”, se merkitsee:
”Ruoka on valmis, hyvä herrasväki.”

Hei, mikä elämä siitä seurasi! Pata nostettiin tulelta korkealle
kannolle, ja kaikki rupesivat siitä syömään suurilla puulusikoilla,
vanhemmat tietysti ensin ja lapset sitten. Karhu rukka, joka aina on
kovin ahnas, söi niin paljon hunajaa, että rupesi voimaan pahoin, ja
täytyi sen saada kylmiä kääreitä vatsan ympärille. Oravat eivät syöneet
muuta kuin jälkiruokaa, nimittäin pähkinöitä. Syötyään alkoivat kaikki
tanssia joulukuusen ympärillä laulaen iloisia joululauluja kukin omalla
äänellään, ja siitä syntyi sellainen kirkuna ja ulvonta, että Tauno
peljäten korviensa särkyvän kiireimmän kautta hiipi hiljalleen puusta
alas, tarttui suksiinsa ja livisti tiehensä. Oli jo pimeä, kun hän
saapui kotia, siellä oli häntä kovin kaivattu, äiti melkein itki. Heti
hänen tultuaan avattiin salin ovi, ja voi, voi sitä komeutta, mikä
siellä oli. Oksat täynnä kynttilöitä, kukkia ja makeisia loisti kuusi
keskellä lattiaa, ja sen oksien takaa hymyili joulu-ukon punoittava
naama.

Satu pienestä viulusta.

Hannu ja Leena olivat naapuruksia ja leikkivät usein yhdessä,
juoksentelivat marjassa ja hakivat karjan laitumelta kotiin. Hannu
leikkasi itselleen lehdosta pienen pajupillin, jolla vihelteli, ja teki
tuohitorven, jolla toitotti karjalle, niin että vaarat raikuivat, ja
silloin oli Leenalla hauska. Vähitellen tuli Hannusta oikein mestari
tässä taidossa. Saipa hän välistä lainata lukkarin viulunkin. Silloin
pukeutuivat lapset pyhävaatteisiin, istuutuivat penkille suuren tuomen
alle, lukkarivaarin oven ulkopuolelle ja odottivat kiltisti, kunnes
vanha lukkari otti viulun suuresta punaisesta kaapista, jonka oviin oli
maalattu tulpaaninkukkia. Hannu painoi viulun leukansa alle ja
lukkarivaarin polkiessa tahtia jalalla veti hän jousella säveleen
toistaan kauniimman. Leena istui kädet ristissä ja ihmetteli.

Eräänä päivänä riensi Hannu Leenan luo silmät ilosta säihkyvinä. Jo
kaukaa huusi hän: ”Leena, Leena, minulla on suuri uutinen.”

Leena, joka pihalla syötti kauroja kanoille, pelästyi niin, että
pudotti jyvät ruohikolle. Mutta Hannu ei siitä välittänyt. Yhdellä
hyppäyksellä hän oli keskellä kaakottavaa kanaparvea ja kuiskasi Leenan
korvaan:

”Olen saanut lukkarin viulun oikein omaksi ja pääsen kaupunkiin. Siellä
saan oppia hyvästi soittamaan. Ajatteleppas, ehkä yhtä hyvästi kuin
lukkarivaarikin.”

”Pitääkö sinun lähteä kaupunkiin?” Leenalle tuli suuret kyyneleet
silmiin. ”Kuka sitten tulee kanssani marjaan ja laitumelle?”

”Elä itke, Leena kulta. Opittuani kauniisti soittamaan, tulen takaisin
ja soitan sinulle kauniimmat lauluni.”

Kovasti Leena Hannun lähdettyä häntä ikävöi. Joka päivä kävi hän heidän
yhteisillä leikkipaikoillaan ja itki usein muistellessaan Hannun
hauskoja kepposia. Nyt oli kaikki niin hiljaa, puut metsässä painoivat
alas oksansa, tarttuivat hänen hameeseensa ja kysyivät:

”Missä Hannu on?”

Pikku puro, jonka niskalle Hannu ennen myllyjä rakensi, ei enää
lirissyt yhtä iloisesti kuin ennen. Kukkokin pihalla lensi aidalle ja
huusi kuuluvalla äänellä:

”Kukko kiekuu, Hannu hoi! missä olet?” Entä Kaunikki ja Rusko! Ne
oikein laihtuivat ikävästä ja kysyivät alinomaa Leenalta: ”Eikö Hannu
enää tulekaan?”

Kesällä Hannu tuli kuin tulikin kotia. Silloinkos ilo syntyi!
Metsäkukkulalla paloi juhannuskokko kirkkaana, lapset tanssivat
piirissä sen ympärillä, ja Hannu soitti viulua. Leena istui hänen
vieressään toivoen, ettei juhannusaatto milloinkaan loppuisi.

Mutta sitten tapahtui jotain hyvin, hyvin surullista. Hannun viulu
särkyi eikä hänellä ollut rahaa ostaa uutta, sillä viulu maksaa monta kymmentä markkaa
ja Hannu oli köyhä. Poika-parka kätki päänsä Leenan
syliin ja itki niin katkerasti, että Leenan sydän oli säälistä
pakahtua. ”Nyt ei minusta koskaan voi tulla suurta soittajaa. En
milloinkaan enää kuule viuluni laulavan”, valitti Hannu ja itki entistä
katkerammin.

Mutta silloin tuli Leenan mieleen hyvä tuuma. Hän taputti Hannun
kosteaa poskea sanoen: ”Elä itke enää. Minäpä hankin sinulle toisen
viulun.”

Kas sitä ei Hannu ottanut uskoakseen, mutta Leenan yhä kivenkovaan
vakuuttaessa, ett’ei ole hätääkään, lakkasi hän viimein itkemästä.

Kuulkaapas nyt, mitä Leena aikoi. Yöllä muiden nähdessä ihania unia,
nousi hän varovasti ylös, meni kanakoppiin, otti sieltä oman
lumivalkoisen kanansa ja pisti sen pieneen vasuun. Sitten hän lähti
astumaan synkkään metsään. Tiedättekö kuka siellä asui? Minäpä sen
tiedän, ja Leena tiesi sen myös. Kuulkaapa! Suuren suon takana oli
sininen mökki ja siinä mökissä asui ihmeellinen eukko. Ihmiset
kertoivat hänen osaavan sellaista, jota ei kenkään muu osannut, ja
siksipä Leena nyt meni hänen luokseen pyytämään, että hän tekisi
Hannulle uuden viulun. Palkaksi saisi eukko hänen oman nimikkokanansa.
Huu, kuinka metsässä oli pimeä! Leenaa peloitti kauheasti, mutta hän
rukoili taivaan tähtiä varjelemaan itseään ja kulki sitten rohkeasti
eteenpäin. Kuljettuaan jonkun aikaa tuli hän suolle, mutta miten päästä
sen yli? Ylt’ympäri tanssi pieniä harmaita äijiä lyhdyt käsissä. Ne
olivat virvatulia ja tahtoivat eksyttää ihmisiä. Ken niiden valoa
seurasi, se painui syvälle alas suohon, missä sammakot, sisiliskot ja
käärmeet matavat liejussa, missä ei aurinko ikinä heloita eikä
pikkulinnut livertele. Siellä on ikuinen kosteus ja pimeys, onneton se,
joka virvatulia tottelee. Mutta Leena tiesi niiden vehkeet, hän ei
ollut huomaavinaan niitä, etsi vain polkua, josta pääsisi suon yli.
Silloin hän kuuli hiljaista kurnutusta: Kuaak, kuaak! Se oli suuri
ruskeatäpläinen sammakko. Leena oli aivan tallata sitä ja kiljahti
pahasti nähdessään sen surulliset ulkonevat silmät. Vielä enemmän
hämmästyi hän kuullessaan sammakon puhuvan.

”Tahdotko päästä suon yli, kaunis lapsi?” kysyi se.

”Oi niin mielelläni, neuvo minulle tie, rakas sammakko”, rukoili Leena.

”Neuvon kyllä, mutta yhdellä ainoalla ehdolla.”

”Sano se pian”, kiirehti Leena, ”minä kyllä täytän sen, jos vaan voin.”

Sammakko katseli häntä pimeässä kiiluvilla silmillään.

”Nosta minut rinnallesi ja suutele silmiäni, niin näytän sinulle tien.”

Hyi, kuinka Leena peljästyi!

”Etkö tahtoisi jotain muuta, hyvä sammakko?” pyysi hän.

”En huoli mistään muusta”, lausui sammakko ja oli niin murheellisen
näköinen, että Leenaa oikein säälitti eläin raukka. Hän nosti sen
varovasti ylös ja suuteli hellästi sen kosteata päätä. Eihän sammakko
rukka ollut lainkaan häijy, niin ruma kuin se olikin, ja Leenan pantua
sen sydämelleen makasi se siellä niin hiljaa ja siivosti, ettei Leena
hennonnut viskata sitä pois, vaikka se oli kylmä ja kostea kuin käärme.

”Kulje täältä oikealle”, kuului sammakon ääni nutun alta, ”näetkö
kapean juovan edessäsi. Astu sitä horjumatta rohkeasti, muuten vajoot
syvyyteen.”

Leena totteli ja astui neuvottua polkua pitkin. Mutta kummallinen
polkupa se olikin, liikkui ja kiemurteli koko ajan. Leena oli joka
hetki kompastua.

”Mitenkä tämä polku näin liikkuu?” kysyi hän sammakolta, joka vastasi:

”Ei tämä ole mikään polku, vaan kiiltomadoista rakennettu silta. Joka
yö asettuu monta tuhatta kiiltomatoa sinisen eukon käskystä suohon
sillaksi ja aamulla matelevat ne taas tiehensä.”

Onneksi pääsi Leena heti toiselle puolelle, muuten olisi hän kaiketi
peljästyksestä vaipunut suohon.

”Nyt voit laskea minut maahan”, lausui sammakko, ”kiitos, rakas lapsi,
hellyydestäsi!”

Näin sanoen loikkasi kiitollinen sammakko tien syrjään, mutta Leena
jatkoi matkaansa siniselle mökille ja koputti hiljaa ovelle.

”Kömmi sisään”, kuului käheä ääni tuvasta.

Nytpä alkoi Leenaa peloittaa eikä hän uskaltanut astua sisään ennenkuin
eukko tuli avaamaan.

”Kas vaan, mikä pikku otus sinä olet? Tule sisään, hei!”

Leena seisahtui oven suuhun katsellen ympärilleen. Eipä hän näin
kummallista huonetta ikinä ollut nähnyt. Keskellä lattiaa seisoi suuri
rautainen kolmijalka ja sen päällä vielä suurempi pata, josta
lakkaamatta nousi savua ja höyryä, mutta tulta ei näkynyt missään.
Nurkassa istui kuusi pyöreäsilmäistä pöllöä, ja katossa riippui
rautahäkki, jossa kaksitoista lihavaa rottaa nakersi. Ihmeellisin oli
kuitenkin eukko itse. Hän oli pitkä ja laiha kuin aidan seiväs. Hiukset
olivat siniset melkein kuin ruiskukka ja silmät loistavan keltaiset.
Suussa oli hänellä kaksi hammasta, jotka alinomaa vaihtoivat väriä,
muuttuivat milloin punaisiksi, milloin viheriäisiksi. Hyi, eipä hän
juuri kaunis ollut, tuo sininen muija.

”Noh”, sanoi hän, ”oletkos mykkä vai peloittaako sinua, koska et mitään
puhu? Katsoppas, nämä rotat tässä, ne ovat renkejäni ja piikojani,
nakertavat näet kaikki työaineeni, ja tässä on kuusi kaunista Mirriäni.
Kiss, kiss, kiss”, huusi hän, ja heti lensivät kaikki kuusi pöllöä akan
luo, painoivat tupsupäiset päänsä hänen polviinsa ja nokkivat hänen
laihoja käsiään.

”Kas niin, kultani, menkää nyt nukkumaan taas. Hus, hus! Noh, mitä sinä
oikeastaan tahdot, pikku otus?”

Leena pani kätensä ristiin ja katsoi rukoilevasti eukkoon. ”Tahdotteko,
armollinen rouva, olla niin hirveän hyvä ja tehdä Hannulle uuden
viulun? Hänen vanha viulunsa on mennyt rikki, eikä hänellä ole rahoja
ostaa uutta.”

”Hahhaa, hah, hah”, nauroi eukko, ”onko mokomata kuultu? Mistä minä
viuluja takoisin? Ei, mene sinä vain kotio nukkumaan ja anna Hannun
viulun olla.”

Leena pyysi vieläkin kauniimmin: ”Rakas hyvä rouva, minä en voi mennä
Hannun luo viulutta. En voi nähdä hänen itkevän, se koskee niin
sydämeeni.”

Eukko hieroi laihalla sormella nenäänsä ja tuumi. ”Entä mitäs annat
palkinnoksi jos viulun teen?” Leena aukasi vasun kannen näyttäen
kanaansa, mutta eukko nyrpisti nenäänsä ja sanoi:

”Pyh, en siitä rahtuakaan piittaa. Minä syön hämähäkin koipia ja
tikanpesiä, en välitä kananpaistista enkä munista. Jos kuitenkin
välttämättä tahdot tuon viulun, voin sen tehdä eikä siihen tarvita
muita aineita kuin oma sydämesi. Siitä tulisi kerrassaan mainio viulu.”

Tyttö peljästyi pahanpäiväisesti: ”Mutta sittenhän jään ilman sydäntä.”

”Niinkuin tahdot”, tuumi eukko ja alkoi hämmentää pataansa.

Leena ajatteli Hannua. ”Kyllä annan sydämeni, jos se vaan kelpaa”,
kuiskasi hän. Nyt otti eukko pienen mustan pullon ja kaasi siitä pari
tippaa Leenan suuhun. Neste oli niin väkevää, että hän heti nukkui, ja
herätessään näki hän eukon häärivän padan edessä. ”Katsoppas, tässä se
on”, ja hän antoi tytölle pienen soman viulun. ”Mene nyt kotiin
kiireesti eläkä pelkää, vaikka kuulisitkin metsässä vähän melua.”

Leena kiitti ja juoksi nopeasti metsän halki. Oli pilkkosen pimeä,
orjantappurat repivät hänen paljaita jalkojaan, tuuli ulvoi puiden
latvoissa, ja oksat tarttuivat hänen hameisiinsa. Mutta hän puristi
viulua rintaansa vastaan ja juoksi yhä kovemmin. Aurinko oli jo
noussut, kun hän vihdoin saapui Hannun kotiin, kukko tepasteli pihalla
kiekuen ja Hannu istui portailla särkynyttä viuluaan suremassa. Leena
juoksi hänen luokseen.

”Elä ole surullinen, Hannu”, huudahti hän, ”tässä saat uuden viulun.”

Kylläpä Hannu tuli iloiseksi. Tuskin hän malttoi Leenaa kiittääkään,
kun jo alkoi uutta viuluaan koitella. Ja kauniisti se soikin, niin
iloisesti, että porsaatkin takapihalla alkoivat saparot pystyssä
tanssia.

”Nytpä lähden kaupunkiin uusia lauluja oppimaan ja rahaa ansaitsemaan”,
lausui Hannu, ”ja sitten rikkaaksi tultuani palaan Leenan luo.” Ja niin
hän lähti, heilutti hattua vielä mennessään. Mutta Leena seisoi
veräjällä hiljaa itkien. Hänen rinnassaan tuntui niin tyhjältä, eikä se
kumma ollutkaan, seurasihan hänen sydämensä Hannua viuluna vieraille
maille. Siellä soitteli se niin ihmeellisen ihanasti, että jokaisen,
joka sitä kuunteli, täytyi itkeä tai nauraa, ei siinä mikään auttanut.
Ja ihmiset ihailivat Hannua, pitivät häntä suurena mestarina ja
sanoivat: ”Kas siinä vasta taideniekka. Aivanhan tuntuu kuin elävä
ihminen kauniita satuja kertoisi, kun hän soittaa.” Eipä näet arvannut
kenkään, että pikku Leenan sydänhän se niin ihanasti lauloi. Keisarit
ja kuninkaat ylistelivät Hannua, hän soitti suurissa loistavissa
saleissa, missä hienot hoviherrat kumartavat paljaat päänsä lattiaan ja
komeat rouvat haukottelevat viuhkojensa takana. Hän aterioi ruhtinaiden
kanssa ja sai monta arvonimeä ja kunniatähtiä rintaansa, ajoi
vaunuissa, joiden edessä oli kuusi mustaa hevosta, ja takana
punahousuinen neekeripoika. Eikä kauan kulunut ennenkuin hän otti
morsiamekseen ihanan hovineiden, joka oli niin hieno, ettei koskaan
ollut pässiä nähnyt, vielä vähemmin porsasta.

Mutta ihmeellistä oli, että mitä rikkaammaksi ja ylhäisemmäksi Hannu
tuli, sitä huonommin hän soitti. Kaikki kauniit vanhat laulut
unohtuivat häneltä, ja kun hän koetti uusia sepittää, ei niitä kukaan
tahtonut kuulla.

”Soita meille entisiä säveliäsi”, pyysivät ihmiset, mutta Hannu ei enää
osannut. Niinpä ei kukaan enää hänen soitostaan huolinut. Keisarit ja
kuninkaat unohtivat hänet, hoviherrat näyttivät hänelle selkää ja hänen
hieno morsiamensa meni rouvaksi toiselle, joka oli ylhäinen ja rikas.
Ja pian tuli Hannusta taas yhtä köyhä kuin hän oli kotoa lähteissään.

Silloin hän lähti taas maailmaa vaeltamaan. Kaikki entiset ystävät
olivat hänet jättäneet. Hän oli mielestään niin yksinäinen ja hyljätty.
Väsyneenä hän istui maantien viereen ojan reunalle, otti viulun
käteensä, käänteli sitä murheissaan ja tuumaili.

”Varmaan täytyy minun myydä sinut, vanha ystäväni. Enhän kuitenkaan
enää voi sinua soittaa.”

Pitkin ojan vartta kasvoi sinisiä lemmenkukkia. Ne katsoivat Hannua
lempeillä silmillään, aivan kuin olisivat tahtoneet jotain sanoa, mutta
eihän Hannu niiden puhetta ymmärtänyt.

”Soitanpahan vielä viimeisen kerran kieliäsi”, arveli hän viululle ja
vetäsi pari kertaa jouhella. Silloin tuntui hänestä kuin olisi viulun
sisästä tuttu ääni kuulunut.

”Elä sure, Hannu olenhan minä täällä.”

Yht’äkkiä muistui silloin Hannulle mieleen kotikylä, lukkarivaari ja
pikku Leena. Hyvänen aika, aivanhan ne olivat unohtuneet siellä
suurissa saleissa ja ylhäisten seuroissa! Kiireesti nousi hän ylös
alkaen astua maantietä pitkin sinne päin, missä luuli kotikylänsä
olevan.

Lemmenkukat nyökäyttivät iloisesti päätään hänen jälkeensä.

”Sitähän me juuri tahdoimme sanoakin”, kuiskivat ne. ”Mutta sinä
ymmärsit paremmin viulua kuin meitä.”

Kauan aikaa astui Hannu, monta päivää, monta viikkoa. Ei hän koskaan
ollut tietänyt maailman olevan näin suuren.

Sill’aikaa odotti Leena kotona. Hänen oli niin ikävä ja paha olla.
Vanha lukkarivaari oli jo aikaa sitten kuollut, tuomi oli käynyt
rosoiseksi, ja ihmiset nauroivat Leenalle: ”Hannusta on tullut maailman
mainio soittoniekka”, sanoivat he, ”ei hän enää tänne tule.”

Mutta ei Leena heitä uskonut. Olihan Hannu luvannut tulla takaisin.
Leena tiesi paremmin kuin he, ja joka päivä hän kulki tuomen luo
katsomaan, näkyisikö häntä jo.

Saapuipa Hannu sitten eräänä iltana pieneen kylään. Sen kirkontorni
näytti hänestä tutulta, ja kun hän astui kylään, näki hän sen keskellä
vanhan tuomen. Sen oksien alla oli penkki, sehän oli sama puu, jonka
varjossa lukkarivaari ennen vanhaan soitteli Hannulle ja Leenalle.
Hannu tunsi sen kiiltävän mustat marjat ja tuuheat oksat, nyt tiesi hän
tulleensa kotikyläänsä.

Penkillä istui Leena harmaa kissa sylissään, mutta ei hän tuntenut
Hannua eikä Hannukaan häntä. Olihan siitä pitkä aika, kun he viimeksi
olivat toisensa tavanneet.

”Soitanpa nyt tervetuliaisiksi”, mietti Hannu. Hän ei ollut hennonnut
viuluaan myydä. Nyt tahtoi hän koittaa vieläkö se soi.

Ja kauniistipa se soikin. Kaikki vanhat laulut tulivat Hannulle
mieleen. Ei viulu koskaan ollut ihanammin helissyt. Hänen vieressään
itki Leena, itki niin että suuret kyyneleet vierivät poskia myöten
kissan kiiltävälle karvalle. Mutta hän itki ilosta, sillä nyt hän tunsi
Hannun, olihan se hänen oma sydämensä, jota Hannu soitteli. Hän astui
Hannun luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kysyi:

”Etkö minua enää tunne, Hannu? Olenhan minä Leena.”

Voi kuinka iloisiksi molemmat tulivat.

”Nyt en koskaan enää lähde pois”, lausui Hannu, ”en soita muille kuin
sinulle ja vanhalle tuomelle.”

Ja sitten suuteli hän kyyneleet Leenan poskilta.

Hallin ja Mirrin karkumatka.

Mirri oli kovin loukkaantunut. Se nosti häntänsä pystyyn, sylkäisi
kolme kertaa vihaisesti ja livahti avonaisesta ovesta pihalle. Sieltä
alkoi se, katseltuaan ensin näkikö kukaan, astuskella tietä pitkin
metsään. Oli kaunis syyspäivä, aurinko paistoi iloisesti, ja
kellastuneet lehdet kahisivat Mirrin käpäläin alla.

”Oh, oh”, sanoivat ne, ”elä polje meitä, emme vielä ole kuolleet,
vaikka putosimmekin puista. Meidän täytyy elää vielä, kunnes
lumihiutaleet tulevat taivaasta meitä peittämään. Istuppas tänne
viereemme, niin kerromme sinulle hauskan sadun, jonka kesällä kuulimme
pääskyseltä.”

”Noh, eipä minulla juuri muutakaan tekemistä ole”, arveli Mirri ja jäi
istumaan lehtiläjän viereen. Silloin alkoi suuri punaisenkeltainen
haavanlehti kertoa:

”Kuuleppas, tämmöisiä pääskynen haastoi. Kaukana täältä on ihmeellinen
maa, missä pääskyset viettävät talvensa. Siellä on aina lämmin ja hyvä,
ei sada lunta, ei tuiskua eikä järvetkään jäädy, suuret krokodiilit
uivat virroissa ja syövät ihmisiä, niinkuin meillä hauet kiiskiä.”

”Huh”, sanoi Mirri, ”siellä minä en tahtoisi olla.”

”Niin eikö se ole kauheata”, huokasi haavan lehti, ”mutta kummallisinta
on, että tuon maan ihmiset rakastavat kissoja niin suuresti, ettei
siellä kukaan saa niitä tappaa.”

”Häh”, sanoi Mirri korviaan höristellen, ”rakastavatko he kissoja?”

”Eivät ainoastaan rakasta, vaan pitävät pyhinä ja palvelevat kuin
prinsessoja konsanaan.”

Mirri hieroi nenäänsä ja heilutti hiljalleen häntäänsä, se teki näet
aina niin kun oli mielissään.

”Kuuleppas, kiltti haavan lehti, mikä sen maan nimi on? Haluttaisipa
minun totta tosiaan lähteä sinne onneani koettamaan. Siellä eivät kai
palvelijat joka kermatipasta piekse Mirri-parkaa.”

”Mitä vielä, kissoja varten syötetään aivan eri lehmiä, joka kissalla
on oma lehmänsä, jonka maidon se saa.”

Mirri nuoli huuliaan.

”Entä onko siellä pahoja poikia, jotka vetävät Mirrejä hännästä ja
upottavat ne kylmään vesisankoon?”

”Pyh”, sanoi haavan lehti, ”koettaisivatpa vaan. Jokaisesta kissan
hännästä vedetystä karvasta saisivat pojat kaksikymmentäviisi ruoskan
iskua.”

Mirri päästi pitkän vihellyksen.

”Rakas pikku haavanlehti, sanoppas minulle, mikä sen maan nimi on.”

Haavanlehti yritti ja yritti.

”Eg-eg-eg — enpä totta tosiaan sitä enää muista.”

”Egyptihän se on”, tokaisi siihen männynkäpy, joka makasi aivan
vieressä ja oli kuullut haavanlehden kertomuksen.

”Aivan niin, aivan niin”, sanoi haavanlehti, ”nyt minä sen muistan.
Egyptinmaahan se olikin.”

Mirri kiitti iloisesti sekä haavanlehteä että männynkäpyä ja lähti
kiireesti astumaan. Mutta äkkiä muisti se jotain, kääntyi takaisin ja
kysyi hiljaa haavanlehdeltä:

”Kuule, onkohan siellä rottia ja hiiriä?”

”En usko”, vastasi haavanlehti, ”luulisinpa Egyptin kissojen olevan
niin fiiniä, etteivät rottia syökään.”

”Vai niin — vai niin fiiniä”, arveli Mirri ja jatkoi taas kulkuaan. Se
astui rannalle päin ja kiipesi korkealle kalliolle, josta näki kauas
aavalle merelle.

”Täältä kai näen Egyptinmaan”, arveli se ja alkoi tähystää oikealle ja
vasemmalle. — Pitkin rantoja tuli pienen pieni purjevene niin läheltä,
että Mirri selvästi saattoi nähdä sen.

”Mitä jos tuo vene veisi minut Egyptiin”, tuumaili se ja huusi: —
”Halloo, ho — hoo, tuleppas tänne vene!”

Purjeen takaa pisti pörhöinen pää ja vastaukseksi kuului:

”Hau, hau, kuka siellä kalliolla kiljuu?”

Mirri nosti karvansa pystyyn niinkuin ainakin nähdessään jonkun koiran,
mutta malttoi sitten mielensä ja vastasi.

”Miau, miu, olen Mirri Marrinen ja haluan lähteä Egyptiin, mutta kuka
sinä olet?”

”Vau, vau, nimeni on Halli Hillinen. Olen päättänyt matkustaa
Amerikkaan, jossa ihmiset eivät potki kunnon koiria ja antavat heille
muutakin ruokaa kuin silakan päitä ja perunankuoria.”

”Vai niin, sinä siis myöskin olet suuttunut ihmisiin. Etpä usko kuinka
katalasti he minuakin kohtelevat. En tahdo kehua itseäni, mutta sen
minä sanon, ettei monta näin rehellistä kissaa ole maan päällä elänyt.
En koskaan ole varastanut kokonaista kinkkua ruoka-aitasta, niinkuin
naapurin Missi, enkä tyhjentänyt kerma-astiaa, kuten tiedän esimerkiksi
Kekolan Mirrin joka aamu tekevän. Nöyrästi olen latkinut niukan
maitotippani ruokakupista ja vain aniharvoin olen kielelläni kuorinut
kerman aamumaidosta, silloin kun arvelin, ettei kyökki-Maijalla ole
aikaa sitä tehdä. Mutta kiittämättömyys on maailman palkka. — Tänä
aamuna kuulin Heikin äidin sanovan: ’Tänään et, Heikki, saa syödä
lihapullia, koska et ole oikein terve.’ Tulin tästä kovin iloiseksi,
sillä ajattelin että minäkin nyt kerran saan lihapullia, koska ei
Heikki syö. Hyppäsin siis kyökin pöydälle ja popsin viisi lihapullaa,
juuri niin monta kuin olen nähnyt Heikinkin syövän. Ah — enpä ikinäni
unohda, kuinka makeille ne maistuivat, mutta kylläpä sainkin ne
kalliisti maksaa. Tuskin olin viimeisen palasen nielaissut kun jo Maija
tulla tupsahtaa luuta kädessä ja kylläpä silloin tiesin herkkuja
syöneeni. Eikö tämä ole mielestäsi kauheata?”

”Hirmuista kerrassaan!” huudahti Halli, ”mutta semmoisia he juuri ovat.
Olen minäkin saanut yhtä ja toista kokea tässä maailmassa. Siksipä
lähdenkin nyt Amerikkaan enkä koskaan enää tule takaisin Suomeen. Jos
tahdot, otan sinut mukaani, neiti Marrinen.”

”Kiitos kaunis, herra Hillinen, mutta minä olen päättänyt lähteä
Egyptiin. Siellä näet kuuluu olevan oikea kissojen paratiisi. Joka
kissalla on oma lehmänsä ja palvelijansa, ja joka poiskiskottu
hännänkarva maksaa kaksikymmentäviisi selkäsaunaa.”

”Ei, mutta onko mokomata kuultu!” päivitteli Halli, ”missä tuo
kummallinen maa on?”

”Eiköhän se liene jossain meren takana, kyllä sen löytää, siellä kuuluu
olevan niin paljon krokodiilejä.”

”Krokodiilejä! mitä ne ovat?”

”Ne ovat suuria haukia, jotka syövät ihmisiä.”

”Ahaa, ymmärrän, mutta kuuleppas” — Halli pani toisen etukäpälän
kuonolleen ja näytti tuumailevan — ”eiköhän Amerikka ja Egypti ole
lähellä toisiaan. Tule sinä purteeni, niin purjehdimme ensin
krokodiilimaata hakemaan, ja jätettyäni sinut Egyptiin lähden minä
Amerikkaan, sillä enpä uskalla kissavaltakuntaasi tulla.”

Sanottu ja tehty. Purjevene oli keskustelun aikana ajautunut rannalle,
ja Mirri hypähti ketterästi venheeseen istuutuen purjeen alle
käppyrään. Halli ohjasi perässä venettä arvokkaan näköisenä. Tuuli
puhalsi rivakasti, ja vene viilsi nopeasti aaltoja. Mirri näki
pikkukalojen solahtelevan veden alla, ja sitä harmitti kovasti, kun ei
voinut pyytää niitä. ”Ollappa nyt Heikin onkivapa mukana, kyllä silloin
kaloja saisimme”, arveli se Hallille. Mutta tämä vaan murahti
vastaukseksi, sillä oli täysi työ veneen hoitamisessa, alkoi näet äkkiä
tuulla ankarasti. Vene heilui sinne tänne aalloilla, ja nytpä alkoi
Mirri tuntea meritaudin oireita.

”Miau, miau”, naukui se. ”Emmekö pian ole perillä?”

”Kiipeeppä sinä maston latvaan tähystelemään”, kehoitti Halli.

Mirri rukka kiipesi mastoa pitkin, mutta huonosti kävi kulku, sairas
kun se oli. Viimein pääsi se kuitenkin maston huippuun, ummisti toisen
silmänsä ja tähysti.

”Näetkö mitään?” kysyi Halli.

”En näe muuta kuin vaahtopäistä merta”, vastasi Mirri kapuillen
alakuloisena takaisin.

Nyt alkoi vettäkin sataa, ensin tipottain, sitten oikein kuin saavista
kaataen. Mirrin hieno turkki kastui likomäräksi ja kun Halli heilutti
häntäänsä, tippui siitä virtanaan vettä. Alkoipa nälkäkin molempia
matkatovereita vaivata. Surumielisenä muisteli Mirri lämpöistä
vuodettaan uuninpankolla ja täysinäistä ruokakuppiaan. Huh, kuinka
kylmä oli! Mirri rukka vapisi kuin haavanlehti, mutta ei uskaltanut
itkeä, häpesi näet Hallia.

”Kiipeeppä Mirri taas mastoon tähystämään.”

Mirri kapusi märkänä ja vapisevana, ja jopa sieltä jotain mustaa
näkyikin.

”Hei Halli”, huusi se riemastuen, ”nyt ollaan heti paikalla Egyptissä.
Ranta jo näkyy.”

Halli innostui tuiki ja ohjasi suoraa päätä Egyptiä kohti. Kotvasen
kuluttua kolahti vene kovaa vastaan, ja nyt arvelivat Halli ja Mirri
tulleensa Egyptinmaalle.

Eipä tämä kuitenkaan ollut muuta kuin haaksirikkoinen laiva, josta
kaikki väki oli pelastunut maihin, lasti vaan oli jälellä.

”Olehan nyt varovainen Halli, ettet putoa krokodiilin kitaan”, varoitti
Mirri.

”Tuskinpa uskallan sinne tullakaan, koska siellä sellainen kissavalta
on. Raapivat vielä silmät päästäni.”

”Elä pelkää, kyllä minä sinua suojelen.”

Yhdessä kiipesivät molemmat laivalle ja alkoivat nuuskia kannella. Ei
ainoatakaan elävää sielua.

”Krokodiilit ovat varmaan syöneet suuhunsa koko herrasväen, kissoista
aina lehmiin saakka”, mutisi Mirri nälkäisenä ja pettyneenä.

Mutta samassa kuului kannen alta hirveä hätäulvonta.

”Mirri Mirri,, rakas Mirri, tule auttamaan.”

Nuolen nopeudella hyökkäsi Mirri alas ja mitä näki se — siinä istui
satakaksikymmentäkuusi ahnasta rottaa laivankyökissä hotkimassa
kaikenmoisia herkkuja. Halli oli tuntenut paistin hajua, hiipinyt sinne
ja heti joutunut vihaisten rottien kynsiin.

Huss! kiljasi Mirri, sieppasi hiilikoukan käpäliinsä ja töyttäsi
keskelle rottaparvea, ”vai ahdistatte, te lurjukset, Halli ystävääni,
menettekö heti matkoihinne?”

Kauhistuneina pakenivat rotat sikin sokin laivan lukemattomiin
lokeroihin ja loviin, mutta Halli ja Mirri jäivät tyytyväisinä
popsimaan laivakokin jättämiä ruuan tähteitä.

Syötyään paneutuivat ne nukkumaan, Halli lattialle ja Mirri laivakokin
vuoteelle.

”Kyllä tämä Egypti on suloinen maa”, murisi Halli, joka pitkistä
ajoista taas oli saanut syödä kyllikseen.

”Oikein sanot, mutta kyllä se haavanlehti tuhmasti puhui väittäessään,
ettei täällä rottia olekaan. Tahtoisinpa nähdä sen maan, missä eivät
nuo pitkähännät loikkaisi, olkoon se sitten vaikka Egypti. Hyvää yötä
nyt Halli, nuku makeasti.”

”Hyvää yötä, Mirriseni.”

Mutta sillaikaa oli Mirrin kotona vallinnut syvä suru. Heikki ja Leena
itkivät kilpaa. Haettiin joka lokero ja nurkka, kellarissakin käytiin
oikein lyhty kädessä. Viimein kirjoitti isä kuulutuksen ja vei sen
poliisikamariin. Sieltä lähetettiin monta poliisia kuuluttamaan
kaikille kaupungin kaduille:

”Jos joku on nähnyt pienen harmaan kissan, jonka hännänpää ja käpälät
ovat valkoiset, niin korjatkoon sen ja tuokoon oikealle omistajalle.
Palkinnoksi saa rehellinen löytäjä kaksitoista torttua.”

Mutta ei kukaan ollut nähnyt Mirriä, se oli ja pysyi poissa. Kunnes
sitten monen päivän kuluttua tapahtui, että haaksirikkoisen laivan
omistaja lähetti pelastamaan laivansa lastia. Miehet soutivat laivalle,
astuivat kannelle ja rupesivat korjaamaan tavaroita. Silloin huomasivat
he Hallin ja Mirrin sangen surkeassa tilassa. Kova myrsky oli riehunut
useampia päiviä, vienyt pois heidän purjevenheensä ja heitteli vieläkin
laivaa edes takaisin. Mirri sairasti meritautia ja vapisi vilusta, eikä
Hallinkaan olo kovin hauskaa ollut. Sen lisäksi alkoivat rotat käydä
liian rohkeiksi. Ensin pelkäsivät ne Mirriä, mutta huomattuaan sen
olevan sairaan, katosi niistä kaikki pelko ja kunnioitus sitä kohtaan.
Arastelematta juoksentelivat ne joka paikassa, nuuskivat ja söivät
suuhunsa mitä vaan saivat. Halli niiden kanssa tappeli aamusta iltaan,
mutta kun niitä oli ääretön lauma, oli koira rukka pahemmassa kuin
pulassa.

”Ahaa”, arveli yksi miehistä nähdessään Mirrin, ”tässähän se kuuluisa
kissa lieneekin, aivan oikein, käpälät ja hännänpää valkoiset, muuten
harmaa.”

Täytettyään veneensä laivalastilla panivat he Hallin ja Mirrin
päällimmäisiksi ja saapuivat näin kaupunkiin.

Hyvänen aika, kuinka Leena riemastui, ja kyllä Mirrinkin mieli oli hyvä
nähdessään taas emäntänsä ja oman pikkuvuoteensa. Hallirukka sitä
vastoin, joka uskollisesti oli seurannut Mirriä tähän asti, seisoi
suruissaan oven suussa.

”Voi”, ajatteli se, ”Mirri on sentään onnellinen, sillä on joku, joka
sitä rakastaa ja hoitaa. Minä olen vain köyhä kulkurikoira. Ei kukaan
silitä pörhöistä karvaani eikä kutsu minua nimeltä. Nyt en enää saa
olla Mirrinkään seurassa. — Hyvästi Mirri!” murisi se kyynelsilmin ja
lähti astumaan ulos. Mutta Heikki oli nähnyt sen surulliset silmät ja
ruvennut sitä säälimään.

”Minne menet, Halli?” kysyi hän.

”Hau, auu!” vastasi Halli, ja se merkitsee: ”ulos kerjäämään.”

Silloin juoksi Heikki äitinsä luo ja pyysi oikein kauniisti, että saisi
ottaa Hallin koirakseen. Eikä äiti sitä kieltänyt, päinvastoin
mielellään lupasi. Ja Heikki kietoi käsivartensa Hallin kaulan ympäri,
silitti sen takkuista karvaa ja sanoi:

”Ei sinun koskaan enää tarvitse mennä kerjäämään. Saat tulla omaksi
koirakseni, maata vuoteeni vieressä ja syödä pienestä kupista, kuten
Mirrikin. Tahdotko jäädä luokseni, Halli?”

Halli painoi kuononsa Heikin olkapäähän, katseli häntä uskollisilla
silmillään ja lausui häntäänsä heiluttaen: ”Hau, hau. En sinua koskaan
jätä, ystäväni.”

Nyt vasta Mirri iloiseksi tuli. Se kiipesi Leenan syliin keräksi ja
kehräsi sydämmensä pohjasta:

Hyrr, ryrr, ryrr, nyt olemme kaikki neljä onnellisia.

Peipponen.

”Pii, pii!” piipittivät pikku peipposet. ”Kvirii, kvirii!” vastasi äiti
peipponen ja pisti ruokaa poikasten nokkaan. Sitten se silitti niiden
höyheniä, jotta ne paremmin kasvaisivat ja neuvoi kiltisti alallaan
pysymään. ”Joll’ette ole siivosti, tulee kissa kissa ja syö teidät
suuhunsa.”

Hui, kuinka poikasia pelotti!

”Mikä kissa on?” kysyivät ne.

”Onko se suuri lintu?”

”Ei”, vastasi äiti peipponen. ”Se on kummallinen hirviö. Ajatelkaapas,
sillä ei ole ollenkaan siipiä. Kaksi paria jalkoja vain, joissa on
kauhean terävät kynnet. Entäs sen hampaat! Voi, minun päiviäni! Oikein
selkääni karmii niitä ajatellessani. Se syö kaikki pikku linnut, mitkä
kynsiinsä saa.”

Peipposen pesä oli viidakossa ja niin pehmoinen ja soma, ihan kuin
pehmoisin höyhenpatja. Pesässä oli kolme poikasta ja nuorin niistä oli
niin pienen pieni ja sievä, ett’ei sitä kenkään usko, ell’ei itse ole
nähnyt. Illalla asettuivat isä ja äiti peipponen pesään poikasten
viereen, ja joll’ei näillä ollut kovin uni, kertoivat ne kauniita
kertomuksia etelämailta, missä viime vuonna olivat olleet. He
juttelivat taivaasta, joka aina on sininen, tuoksuvista ruusupensaista
ja valkoisista marmorilinnoista, jotka kuvastuvat kirkkaisiin
lähteisiin. Ja ken uskalsi lentää lähemmäksi vanhaa kirkkoa, se kuuli
sieltä niin ihanata urkujen soittoa, että sydän muuttui lumivalkoiseksi
ja pahat ajatukset lensivät ulos mustina yölepakkoina. Mutta kaikista
kauneinta oli kuitenkin yöllä satakielen laulaessa myrttilehdossa. Ken
silloin painoi päänsä höyheniin sulkien silmänsä, näki ihania unia,
jollaisia vain satakielen säveleet voivat herättää.

Poikaset kuuntelivat silmät seljällään ja nipistivät toisiaan ilosta,
kun vanhemmat lupasivat ottaa heidätkin mukaan syksyllä. Sitten ne
painoivat päänsä emän siipien suojaan nukkuakseen. Mutta nuorin
peipponen ei saanut unta. Se tuijotti ylös taivaaseen ja puiden
latvoihin, muisteli äidin kertomuksia ruusupensaista ja satakielisestä.
”Ah”, ajatteli se, ”jospa minäkin pian saisin nostaa siipeni ja kohota
korkealle, korkeammalle korkeimpain puiden latvoja, lentää maiden ja
merien yli, sinne, missä satakieli niin ihanasti laulaa. Ehkäpä oppisin
livertelemään yhtä kauniisti kuin sekin, nähdessäni niin paljon
ihmeellistä ja ihanaa.” Mutta sitten se häpesi rohkeuttaan ja painoi
päänsä höyheniin.

Joka päivä kysyivät pikku peipposet: ”Äiti, emmekö tänään pääse
lentämään?” Alussa emä vain nauroi: ”Eihän teillä vielä ole kuin pienet
tyngät siipien sijalla. Kyllä vielä saatte odottaa.”

Oi, kuinka pitkältä aika tuntui pikku peipposesta. Se pyristeli
pesässä, nosteli pikku siipiään ja piti sellaista melua yöllä, että
veljet kantelivat emälle; nuorin veli ei muka ollenkaan antanut toisten
nukkua. Ja ne nauroivat, kun se kertoi uneksineensa, että se lensi
kauas vieraille maille.

Eräänä päivänä sanoikin äiti: ”Huomenna saatte koettaa siipiänne.
Nukkukaa yönne siivosti riitelemättä, muuten saatte jäädä kotia.”

Hyvänen aika, eipä se yö tahtonut milloinkaan loppua! Peipponen makasi
silmät seljällään eikä saanut unta odotukselta. Silmänräpäyksessä oli
se kohollaan äidin ruvetessa komentamaan.

”Pää eteenpäin, siivet levällään. Seuratkaa minua! Yks kaks, yks kaks!”
Ja sitten sitä mentiin! Huu, kuinka ensin pelotti ja tuntui oudolta,
mutta vähitellen pojat tottuivat ja vasta vitsan uhalla sai emä ne
lepäämään. Joka päivä saivat poikaset lentää yhä kauemmaksi ja
kauemmaksi. Ne lensivät syvälle viheriäiseen metsään, missä talvikit
taivuttavat valkoiset päänsä ja vaaleanpunaiset vanamot tuoksuvat. Ne
oppivat tuntemaan mustan Mirrin ja rääkyvän variksen, vieläpä
harakankin, joka aidan seipäällä nauraa kikattaa. Voi, voi, ei kukaan
usko, kuinka hauska pikku peipolla oli. Jo auringon noustessa oli se
liikkeellä, lensi ja visersi lakkaamatta. Joka päivä oppi se jotain
uutta. Siivet kasvoivat ja vahvistuivat.

”Pian pääsen etelään”, kuiskasi se, ja pikku sydän sykki rajusti. Se
oli niin iloinen, niin sanomattoman iloinen.

Mutta nytpä tapahtui jotain hyvin surkeata. Kylän pojat olivat
virittäneet ansoja metsiin, ja kerran peipposen lentäessä joutui se
juuri tuommoiseen satimeen. Ai, ai, kuinka siihen koski! Peippos-parka
pyristeli ja piipitti, piipitti ja pyristeli, ei mikään auttanut. Se
katseli kirkkailla silmillään poikiin rukoilevasti: ”Kvirii, kvirii,
antakaa minun mennä, enhän ole tehnyt mitään pahaa!”

Mutta pojat pistivät sen häkkiin ja veivät kaupungin torille
myytäväksi. Siellä sen osti muuan akka ja vei pikku pojalleen. Voi,
kuinka peipposen sydäntä kouristi nähdessään korkeat kivimuurit ja
ahtaat likaiset kadut.

”Hyvää päivää, Pekkaseni, tässä saat pienen linnun syntymäpäivä
lahjaksi. Kummitätisi antoi minulle rahaa ostaakseni sinulle jotain”,
sanoi äiti pannen häkin pöydälle. Pekka taputti iloissaan käsiään
nähdessään peipposen. ”Nyt saan kuulla joka päivä linnun laulua, ihan
kuin olisin metsässä. Sepä hauskaa!”

Peipponen painoi päänsä höyheniin, aivan sen sydän oli pakahtua. Huone,
jossa Pekka äitineen asui, oli pieni ja matala, ei päivän sädettäkään
päässyt sisään tomuisista ikkunaruuduista, ja vielä pimeämpi, vielä
ahtaampi oli häkki, jossa se istui. Missä oli nyt viheriä metsä, missä
vallattomat laineet, missä sininen taivas? Kaukana täältä, niin
kaukana, että peipposta pyörrytti sitä ajatellessaan. Se oikein laihtui
ja kävi surusta pörhöiseksi, eikä koskaan viserrellyt, istui vaan
nurkassaan töröttäen eteensä. Pekka parka oli onneton eikä tiennyt mitä
tehdä, lintu kun päivä päivältä tuli alakuloisemmaksi.

”Ehkä se kaipaa seuraa”, arveli äiti. ”Tuolla ullakkokamarissa asuu
vanha neiti. Hän on pyytänyt minua ottamaan tyköni kanarialintunsa,
siksi aikaa kun hän itse on maalla. Minäpä panen kaikki kolme samaan
häkkiin.”

Kanarialinnut olivat vikkelät ja iloiset. Ne hyppelivät näppärästi
sinne tänne häkissä, ei niitä suru painanut. Heti ensimäisenä päivänä
tipsuttivat ne peipposen luo. ”Pii, pii, mistä sinä olet kotoisin?” —
Peippo ei vastannut mitään, painoi vain ujosti nokan höyheniin ja pysyi
nurkassaan.

”Hän on maanmoukka”, nauroivat kanaarialinnut ylenkatseellisesti. ”Me
olemme kaupunkilaisia, me. Syntymästämme asti olemme istuneet hienossa,
huoneessa syöden hampunsiemeniä ja sokuria.” Eivätkä ne sen koommin
piitanneet peipposesta, joka kävi vieläkin surullisemmaksi ja
laihemmaksi. Tapahtuipa sitten eräänä päivänä, että tuo hyvä kummitäti
tuli tervehtimään Pekkaa tuoden mukanaan suuren kimpun tuoreita
koivunoksia ja punaisia orjantappuraruusuja. Hyvänen aika kuinka ne
tuoksuivat metsälle! Yht’äkkiä tuntui peipposesta, kuin olisi se
taas heilunut viheriäisellä oksalla ja nähnyt sinisen taivaan
valkopilvineen. Se unohti kokonaan olevansa pimeässä häkissä ja alkoi
visertää sydämensä pohjasta, heleästi ja raikkaasti, aivankuin ennen
vapaana ollessaan. Hämmästyneinä katselivat sitä kanaarialinnut, mutta
Pekka huusi iloisesti käsiään taputtaen:

”Äiti, äiti, nyt lintu laulaa!”

Peipposen lopetettua hyppäsivät kanaarialinnut sen luo, niiasivat
sievästi ja sanoivat:

”Kiitos paljon laulustasi, lintu kulta. Emmekö rupeisi ystävyyden
liittoon, koska olemme samassa häkissä?”

Peipponen kiitti hämillään ja siitä päivin olivat kaikki kolme hyviä
ystäviä. Kanaarialinnut juttelivat nyt paljon asioita peipposelle. Ne
kertoivat pikku Pekasta, kuinka hän kerran aivan pienenä oli
kompastunut portaita noustessaan ja loukannut itseään niin pahasti,
että hänen nyt täytyi aina istua tuolissaan eikä koskaan päässyt ulos.
Hänen äitinsä, köyhä pesumummo, ei ennättänyt viedä häntä kaupungin
ulkopuolelle, missä nurmi vihannoi ja puut huojuvat tuulessa. Peipposen
kävi kovin Pekkaa sääliksi. Se huomasi nyt, miten kalpea ja laiha hän
oli. Silmätkin olivat suuret ja surulliset. Ihmekö se, kun aina täytyi
istua samassa paikassa. Pikku Pekka parka ei koskaan ollut saanut
kiitää korkealla pilvissä.

”Millähän häntä ilahuttaisin”, tuumi peipponen ja yks kaks alkoi se
taas visertää. Se kertoi pihkaisesta männiköstä, punaisista
marjamättäistä ja illoin kotia palaavasta karjasta. Etummaisena astuu
pulska Kellokki. Sen kaulassa kilkkaa suuri kello ja kaikki muut lehmät
seuraavat sitä. Varsat hyppivät kilpaa aidan yli eivätkä ollenkaan
tottele isoja hevosia, jotka kieltävät tallaamasta apilaniittyä.
Viuhkis! tuolla loikkaa jänöjussi kivien ja kantojen yli,
samettiturkkiset myyrät kaivavat suuria saleja turpeeseen, ja
muurahaiset puuhaavat pesissään. Järvessä uivat pienet kiisket pakoon
ahnaita haukia, ja rannalla tuoksuu valkoinen tuomi. Se levittää
oksiaan, ne kasvavat, valkoiset tertut ulottuvat niin lähelle, että
Pekka tuntee niiden tuoksun. Voi, silloin lakkasi peipponen
visertämästä ja samassa katosi kaikki muukin, viheriä metsä, lehmät ja
vasikat, muurahaiset, tuomen tertut.

”Laula vielä, peippo kulta”, rukoili Pekka ja peipponen lauloi. Se
selitti miltä metsä näyttää yöllä, kun kaikki on hiljaa. Silloin nousee
joka kukkaterästä sievän sievä keijunen alkaen iloisesti tanssia
nurmella. Metsä on hämärä, mutta suuren kuusen takaa nauraa kuu ja
ryhäisen kannon päässä soittaa punalakkinen tonttu huuliharppua. Hei,
kuinka nopeasti keijut tanssivat. Sammakot istuvat lammikoissaan.
”Kuaak, kuaak”, kurnuttavat ne. ”Tulkaa tänne, kauniit keijut!” Mutta
keijut nauravat: ”Hui, hai, mekö astuisimme limaiseen veteen. Kerran
seurasivat muutamat meistä kutsuanne ja heti veteen astuttuaan muutitte
ne valkoisiksi lumpeen kukiksi. Siitäpäivin katsovat ne surullisina
leikkiämme eivätkä koskaan pääse itse mukaan.”

Silloin suuttui vanha sammakkomuori, joka lasisilmät nenällä istui
sammakko-ukolle sukkia kutomassa. Se kosketti puikollaan lumpeenkukkia
sanoen: ”Menkää siskojenne kanssa leikkimään, tanssikaa koko ajan,
mutta aamun sarastaessa olkaa paikoillanne, muuten noidun teidät
etanoiksi.” Kas kummaa! Limaisesta vedestä nousivat lumpeenkukat
kauneina pikku tyttöinä. Niiden puku oli lumivalkoinen, päässä oli
niillä kiiltävät kultakruunut ja yhtyessään toisten kanssa tanssiin
lauloivat ne kummallisia lauluja vedenkuninkaasta ja punaisista
korallilinnoista alhaalla meren syvyydessä. Silloinpa nousi hopeisia
portaita myöten merestä pieniä vedenneitoja. Ne jäivät rannalle
pitkälleen kasvot käsien nojassa ja nyökyttivät pikku päitään sanoen:

”Tuon me kyllä tunnemme, mutta kertokaa meille kultaisesta auringosta
ja kukkasista, joita emme koskaan näe. Tulisimme niin mielellämme
kanssanne tanssiin, mutta eihän meillä ole jalkoja, kalanpyrstö vain.”

Näin kuluu yö, keijusten tanssi hidastuu, ja auringon noustessa
uiskentelevat lumpeenkukat taas vedessä, merenneidot leikittelevät
korallilinnassa, keijut nukkuvat kukkasissa, ja lystikäs tonttu kuorsaa
sammaleen alla.

Tällaisia viserteli peipponen ja Pekka kuunteli silmät loistavina,
posket punoittavina. Ei hän enää surrut sitä, ettei osannut kävellä
metsään, kertoihan peippo nyt kaiken yhtä elävästi, kuin jos hän itse
olisi sen nähnyt.

Näin kului aika. Päivät lyhenivät, aurinko meni yhä aikaisemmin levolle
ja yht’äkkiä oli syksy käsissä. Pikkulinnut levittivät siipensä entistä
korkeammalle kiitääkseen kauas täältä — eteläisiin maihin. Voi, kuinka
peipposen sydäntä kivisti. Se kuuli siipien suhinaa ikkunan takaa.
Lintuparvi se siellä kiireissään pyristeli.

”Tule mukaan, tule mukaan! Nyt me lähdemme vieraille maille, missä
taivas on ijäti sininen ja ruusut kukkivat.”

”Jospa pääsisin!” huokasi peipponen.

Pekka näki sen surullisen katseen.

”Tahdotko päästä vapauteen, pikku ystäväni?” sanoi hän arvaten sen
ajatukset, ”mene vain, en pidätä sinua. Lennä täältä kauas, viserrä
kuin ennenkin”, ja hän aukasi häkin oven.

Peippo katseli Pekkaa, ajatteli raitista ilmaa tuolla ulkona, muisteli
äidin kertomuksia valkokukkaisista oranssilehdoista, sinisestä
taivaasta ja äärettömästä merestä, muisti kauniita unelmia satakielen
äänestä. Se levitti siipensä hengittäen syvään. ”Vihdoinkin olen taas
vapaa!” Ja sitten lensi se ulos avonaisesta ikkunasta.

Ulkona oli eloa ja liikettä. Toinen lintuparvi toisensa jälestä
kiirehti kulkuaan. Ilma kaikui liverryksistä ja visertelemisestä.
Nuoret ja vanhat, pääskyt ja västäräkit, kaikki riensivät vieraille
maille.

Peippo liittyi toisten seuraan. Se löysi vanhempansa ja veljensä
muitten joukosta. Veljet olivat kasvaneet suuriksi, mutta keskimäisen
oli kissa syönyt, kertoi äiti.

Yöksi asettuivat he lepäämään metsään. Se hohti punaisena ja
keltaisena, mutta halla oli tappanut kaikki kukkaset. Nukkuessaan näki
peipponen ihmeellistä unta. Se uneksi, että pikku Pekka oli kuolleena
vuoteellaan ihan kuin metsän kukkaset. Hän oli niin surullisen näköinen
ja vaalea.

Voi, kuinka peipon tuli paha olla. Se heräsi kesken untaan.

”Ei, mietti se, minun täytyy lentää takaisin Pekan luo. Varmaan on
hänellä kovin ikävä minua.”

Se kohosi hiljaa oksaltaan, ennenkuin muut heräsivät, nyökäytti
metsälle jäähyväiset ja lensi kiireesti suurta kaupunkia kohti, missä
Pekka asui.

Suurella vaivalla löydettyään pesumummon asunnon, istahti se
ikkunanlaudalle, naputti ruutuun ja piipitti: ”Kvii, kvii, päästä
sisään, Pekka.”

Hyvänen aika, kuinka Pekka tuli iloiseksi! Äiti hyökkäsi heti
aukaisemaan ikkunaa ja nosti peipon Pekan olkapäille.

Eikä poika tiennyt miten lintua kyllin silittää ja hyväillä. Oikein hän
itki ilosta.

Illalla, kun peippo taas istui häkissään, muisti se veljiään ja
kumppaleitaan. ”Nyt ovat ne jo kaukana”, mietti se. ”Pian ne ehkä ovat
etelässä.” Ei se kuitenkaan katunut, että oli palannut takaisin
ystävänsä luo.

”Tosin en nyt koskaan opi laulamaan satakielen tavoin”, visersi se
itsekseen, ”mutta täällä teen jotain hyötyä.” Ja niin se nukkui.

Aaltojen salaisuus.

Monta, monta sataa vuotta sitten kohosi vedestä ihana saari. Sen
rannoilla kasvoi kukoistavia valkoisia ruusupensaita ja kapea polku
johti syvälle tuuheaan metsään. Tätä kummallisempaa metsää ei ollut
koko maan päällä. Se näet helisi ja soi joka tuulen henkäyksellä, aivan
kuin olisi siellä koko maailman soittoniekat soittokoneitaan
nappailleet tai tuhannet satakielet laverrelleet. Mutta jos kävit
soittoniekkaa ja satakieltä etsimään, niin turha oli työsi, et nähnyt
ketään, kuulit vaan. Puiden alla kasvoi ihania kukkasia, kullalle
kiiltäviä, hopealle hohtavia, punasia ja sinisiä. Joka kerran kun
tuulen henki pani metsän heläjämään, kohosivat kukkaset varsistaan
kirjavina perhoina, liitelivät metsikössä edestakaisin ja muuttuivat
soiton tauottua taas kukkasiksi.

Kuuleppas nyt, mitä aallot minulle tästä saaresta kertoivat. Päivisin
peittyi se hienoon sumuun, niin ettei sitä kenkään nähnyt, ja ken sen
rantoja lähestyi, muuttui heti viheriäksi kaislaruohoksi. Mutta
illalla, heti auringon laskettua, syntyi saarella elämä ja ilo. Ensin
kohosi aalloista nopeita pikkukaloja, kiiskiä ne varmaan olivat.
Ketterästi uivat ne pyrstöään viskellen rannalle, kömpivät hietikolle
ja alkoivat evillään ahkerasti hieroa ruumistaan. Yks kaks muuttuivat
ne toisennäköisiksi. Etupuoli oli niillä pikkupojan muotoinen, mutta
selkäpuoli oli kalan näköinen. Vallattomasti ne kieriskelivät
hietikossa ja heittivät kuperkeikkaa nurmikolla.

Näiden jälkeen tulivat muut kalat. Kaikki hieroivat pyrstöään hiekalla
ja astuivat nurmelle hopealle välähtelevissä vaatteissa, puoleksi
ihmisen, puoleksi kalan näköisinä. Siinä seisoi leveä likinäköinen
kampela. Se oli kerran pienenä ollessaan langennut, niin että oli
käynyt aivan vinoksi. Siiat ja kuhat olivat siivoa väkeä, mutta hauki
— hyi, kuinka ahnas ja ilkeä se oli. Eipä siinä kyllin, että se
vedessä uiskennellessaan alinomaa ajoi takaa pikkukaloja, täälläkin
kehtasi se vähän väliä tyrkkiä ja tuuppia pienempiä. Erittäin paha se
oli särjelle, yhtämittaa se sitä kiusasi, niin että särkiraukan silmät
aina olivat itkusta punaiset. Ahvenet olivat iloisia ja virkkuja, mutta
ravut — hyvänen aika, kuinka laiskoja ja turhamaisia ne olivat.
Taitavilla saksillaan ne olivat leikanneet itselleen pitkät koreat
laahustimet, ja jotta niiden prameus olisi kaikkien nähtävissä, kävivät
ne aina takaperin, laahustin edellä.

Jopa pistivät pienet vedenneidotkin päänsä aalloista. Nopeasti ne uivat
rannalle, piiloutuivat kaislikkoon ja hieroivat itseään hiekalla. Siinä
tuokiossa tuli heistä mitä suloisimpia pikku tyttöjä, joiden hartioilla
oli lumivalkoiset kuultavat siivet. Hiuksissa oli heillä lumpeenkukkia,
ja hame oli merensininen. Hei, kuinka nopeasti ne tepsuttelivat,
arvaahan sen, kun oli siivet hartioilla.

”Hoh, hoo, tyttöset, odottakaapa”, huokasi vanha viiksisuinen hylje
kompuroiden hietikkoa kohti. Se oli vedenkuninkaan tyttären uskollinen
hoitaja. Sen jalat olivat jo kankeat, eikä se jaksanut kulkea niin
nopeaan kuin nuoret. Rannalle kömmittyään alkoi sekin hieroa itseään,
mutta unohti pestä suunsa, ja niin jäi kun jäikin sille viikset. Muuten
oli se ystävällisen näköinen vanha eukko.

Voi, kuinka vedenneitoja nauratti nähdessään hyljemummon viikset. He
juoksivat nopeasti metsään, ettei hyljemummo näkisi, painoivat pikku
päänsä mättääseen ja nauroivat niin, että saari kaikui. Mutta äkkiä
vaikenivat he.

Koko metsä alkoi soida, puun oksilta kaikui mitä ihanimpia säveleitä ja
kimmeltävinä perhoina kohosivat kukkakuvut varsistaan. Ketterästi
nousivat vedenneidot pystyyn ja riensivät rannalle, sillä nyt saapuivat
vedenkuningas ja hänen ihana tyttärensä. Kultaisia portaita myöten he
astuivat käsitysten veden pinnalle, ja kunnioittaen väistyivät aallot
heidän tieltään. Vedenkuninkaan olkapäillä liehui merivihreä viitta,
hänen pitkä partansa ulettui polviin ja päässä oli hänellä kultakruunu.
Vedenkuninkaan tytär oli kauniimpi kaikkia vedenneitosia, ja senvuoksi
kutsuttiin häntä Merihelmeksi. Hänen valkoinen pukunsa oli meren
vaahdosta kudottu, ja kiharoissaan oli hänellä säteileviä helmiä.

Heidän maalle astuttuaan riensivät kaikki vedenneidot pesemään
Merihelmen pyrstöä hiekalla, ja silloin hän sai kuten muutkin, nopsat
pikku jalat ja hohtavat siivet.

Tämän jälkeen alkoi koko veden kansa tanssia, paitsi vedenkuningas ja
hyljemummo, joka istui ruohikossa tahtia lyömässä. Hän näet aina
pelkäsi, ettei tyttösten tanssi kävisi kyllin sievästi. Hei! mikä ilo
saarella nyt vallitsi! Vedenneidot lauloivat iloisia lauluja, tuuli
soitteli metsän puita, ja kalat puhelivat keskenään, niin että kuului
kuin olisi kahvipapuja jauhettu. Täytyihän niiden koko päivä mykkinä
uiskennella vedessä, siksipä ne nyt niin uutterasti juttelivat. Mutta
Merihelmestä oli hauskempi seurata kullalle kiiltäviä perhosia, ja hän
juoksenteli niiden jäljessä, kunnes joutui kauas metsään. Hän koetti
kääntyä takaisin, mutta eksyikin saaren toiselle rannalle, missä ei
vielä koskaan ollut käynyt. Hän istui kalliolle lepäämään ja katseli
kauas ulapalle. Siellä souteli yksinäinen kalastajapoika venheessä.
Nähdessään Merihelmen sousi poika lähemmäksi, ei hän ollut eläessään
niin kaunista tyttöä nähnyt.

Kovasti Merihelmi ensin säikähtyi huomatessaan pojan, eihän hän vielä
koskaan ollut ihmistä nähnyt. Mutta poika oli lempeän näköinen ja
hymyili niin ystävällisesti, että vedenneidon pelko heti haihtui.
Uteliaana hän poikaa katseli, se oli paljoa kauniimpi kuin kaikki hauet
ja kuhat yhteensä.

Äkkiä hän muisti, että poika muuttuisi kaislaruohoksi, jos soutaisi
rannalle. Nopeasti heitti hän valkoisen huntunsa veteen; se venyi
venymistään muuttuen hopealle hohtavaksi nuoraksi ja sen taikavoiman
avulla saattoi poika huoletta astua maihin.

”Kuka sinä olet?” kysyi hän hypähtäen neidon viereen kalliolle.

”Sitä en voi sanoa”, vastasi tämä, ”mutta kuka sinä olet, ja miksi näin
yksin yöllä soutelet?”

”Olenpa vain köyhä kalastajapoika. Olin verkkoja laskemassa, kun äkkiä
luulin kuulevani ihanaa soittoa. Soudin tänne päin lähemmäksi
kuuntelemaan. Sanohan, kenen tämä saari on ja kuka siellä soittelee?”

Merihelmi pudisti päätään:

”Kerro ennen sinä minulle ihmisistä ja maasta”, pyysi hän.

”Sama se”, arveli poika ja jutteli tytölle kodistaan laaksossa. Hän
kertoi kirkkaasta auringosta, joka sinisellä taivaalla helottaa,
visertävistä pikkulinnuista, iloisista ihmisistä ja suurista
kaupungeista, korkeista kirkoista ja helisevistä uruista. Ja
vedenkuninkaan tytär kuunteli välkkyvin silmin. Tuollaisia satuja ei
vanha hyljemummokaan osannut kertoa, niin paljon kummallisia juttuja
kuin hän täisikin.

”Nyt sinun täytyy kertoa minulle jotain”, lausui poika. ”Tahtoisin niin
mielelläni tietää, mitä alhaalla aaltojen alla liikkuu. Sanotaan vanhan
vedenkuninkaan siellä ihanine tyttärineen asuskelevan, mutta eihän se
voi olla totta?”

Merihelmi pudisti hymyillen päätään. ”Kukapa sen paremmin tietäisi”,
arveli hän, ”olenhan minä vedenkuninkaan tytär.” Mutta ei hän
uskaltanut sanaakaan virkkaa. Isä oli ankarasti kieltänyt kansaansa
veden elämästä kertomasta.

Silloin tuli kalastajapoika surulliseksi.

”Etkö sinäkään voi sitä minulle kertoa”, huokasi hän. ”Enkö siis
koskaan saa tietää aaltojen salaisuutta. Joka ilta tuijotan syvyyteen
ja rukoilen aaltoja kertomaan salaisuuttaan, mutta minä en ymmärrä
niiden kieltä. Ja tuntuupa minusta, kuin en saisi rauhaa ennenkuin saan
tietää, mitä syvyydessä liikkuu.”

Oi, kuinka Merihelmen kävi häntä sääliksi. Hän katseli pojan surullisia
silmiä ja alakuloisia kasvoja, ja niitä katsellessaan hän unohti isänsä
kiellon. Hän alkoi kertoa kodistaan alhaalla veden pohjassa. Jutteli
vedenkuninkaan kuultavasta linnasta, vesien syvästä rauhasta ja
ihanasta puutarhasta, jossa hukkuneet ihmislapset nukkuvat ihmeellisten
puiden alla. Näiden oksilta tippuu aina kyyneliä, ja niiden rungoista
versoo tuoksuvia valkeita kukkia. Vielä kertoi hän saaresta, jossa
vedenkansa yönsä leikissä viettää sekä vanhasta viheriäpartaisesta
vedenkuninkaasta.

Äkkiä hän hypähti säikähtyen ylös. Lännessä rusotti jo taivas
punaisena, ja tiheä sumu alkoi nousta saarelle. Merihelmi muisti isänsä
ja alkoi niin kiireesti juosta kivien yli, että hänen jalkansa tulivat
veriin.

”Elä jätä minua!” huudahti kalastajapoika ja tahtoi seurata neitoa,
mutta sumu oli niin paksu, ettei hän nähnyt askeltakaan eteensä. Tuskin
hän pääsi venheelleen, ja vasta kauan soudettuaan hän löysi kotiinsa.

”Joko aiot päiväsikin saarella viettää?” toruskeli hyljemummo, kun
Merihelmi saapui rannalle. — ”Pian veteen, toiset ovat jo kauan sitten
sukeltaneet kotia.”

Nopeasti heittäysi kuninkaantytär aaltoihin. Samassa tuokiossa
katosivat häneltä siivet, ja jalat muuttuivat pyrstöksi. Seuraavana iltana
kohosi vedenkansa taas saarelle, pesi itseään hiekassa ja rupesi
tanssiin. Metsässä helisi soitto kuin ennenkin, hyljemuori löi tahtia,
ja valkosiipiset vedenneidot lauloivat ihania lauluja nurmella.

Merihelmi yksin oli surullinen. Koko päivän hän oli muistellut
syntiään, ja hänestä tuntui aivankuin uhkaisi joku vaara hänen isäänsä
ja koko vedenkansaa.

Kuuluipa silloin kaukaa, tyynen vedenpinnan yli laulun säveleet, ja
yksinäinen venhe lähestyi saarta. Venheessä istui eilinen
kalastajapoika. Heleällä äänellä hän lauloi kauniita lauluja
vedenkuninkaan kodista, hänen tyttärensä ihanista silmistä ja
vedenneitojen pitkistä hiuksista. Kummastellen kuunteli saaren kansa
laulua. Heistä tuntui se niin tutulta.

Yhä lähemmäksi tuli poika. Hän ei enää peljännyt kaislaruohoksi
muuttuvansa. Tiesihän hän nyt aaltojen salaisuuden, eikä saaren taialla
enää ollut valtaa häneen. Mutta vedenkuningas vaaleni vihasta,
vedenneidot lakkasivat peloissaan tanssistaan, ja hyljemummo väänteli
itkien käsiään.

Nyt lauloi poika lumotusta saaresta, jonka metsässä ihana soitto
kaikui, punaisista ruusupensaista ja vedenneitojen tanssista.
Julmistuneena kohosi kuningas silloin valtaistuimeltaan:

”Kuka tämän on tehnyt?” huusi hän jyrisevällä äänellä, ”kuka on
rohjennut kertoa aaltojen salaisuuden ihmislapselle? Astukoon se eteeni
kiroustani vastaanottamaan!”

Vavisten katselivat vedenolennot toisiaan.

”Kuka?” kuiskasivat he. Kuului kuin olisi tuulikin metsässä suhissut
kukkasille: ”kuka, kuka?”

Lumenvaaleana heittäysi nyt Merihelmi isänsä jalkain juureen.

”Rankaise minua, isä”, kuiskasi hän, ”minä sen tein. Minä kerroin
kalastajapojalle aaltojen salaisuuden.”

Vedenkuningas katseli kauhistuneena häneen.

”Tyttäreni, oi tyttäreni, mitä olet sinä tehnyt”, valitti hän
murtuneella äänellä. ”Olet saattanut meidät kaikki onnettomuuteen.
Tottelemattomuutesi tähden vaipuu tämä saari nyt ikuisiksi ajoiksi
syvyyteen. Emme koskaan enää saa aalloista kohota tänne iloitsemaan.
Niinpiankuin ihmiset saavat salaisuutemme tietää, hyökkäävät he
saareemme sitä turmelemaan ja omakseen omistamaan. Tästedes täytyy
meidän aina elää pimeässä syvyydessä kylminä ja mykkinä. Sinä olet
murtanut taikavoimamme kertoessasi salaisuutemme. Katsele ympärillesi
ja näe mikä muutos saaressamme tapahtuu.”

Vavisten silmäili Merihelmi rakastettua saartaan. Kauniit kukkaset
nurmella vaipuivat kokoon tomuksi. Ihana soitto ei enää helissyt
metsässä, myrsky siellä vaan ulvoi. Joka puu, joka pensas vaikeroi:
Voi, voi, voi! Kaikkialla oli hävitystä ja kauhua.

Silloin valtasi Merihelmen syvä katumus ja tuska.

”Anteeksi, isä, anteeksi, vedenkansa, anteeksi, iloiset
leikkikumppanini”, rukoili hän.

Vedenkuningas kätki kasvot käsiinsä, mutta sitten hän nousi ylös ja
lausui värisevällä äänellä:

”Kuule tuomiosi. Ikuisiksi ajoiksi erotan sinut joukostamme. Täst’edes
et enää ole vedenneito. Et koskaan enää pääse takaisin valtakuntaani.
Ollos ilmoja kiitävä lintu, mykkä olkoon kielesi, kunnes kuolema kerran
sen avaa!”

Murtuneena vaipui Merihelmi maahan, koko vedenkansa kohotti haikean
valitushuudon, ja vedenneidot syöksyivät itkien kuninkaan jalkojen
juureen.

”Oi, suuri kuningas”, rukoilivat he, ”me tiedämme, ettet koskaan
peräytä sanojasi. Mutta anna meidän seurata rakasta Merihelmeämme.
Muuta meidätkin linnuiksi, ettei hän yksinään kuljeskelisi.”

”Olkoon niin!” huudahti kuningas synkeänä. Hetkisen heilutti hän
valtikkaansa neitojen pään yli salaperäisiä loihtulukuja mutisten, ja
yht’äkkiä seisoi vedenneitojen paikalla parvi suuria lumivalkoisia
lintuja. Niillä oli kaikilla pitkä kaareva kaula ja yhdellä oli
päässään kapea kultakruunu. Se oli Merihelmi, vedenkuninkaan ihana
tytär. Linnut kohottivat voimakkaat valkoiset siipensä, nyökäyttivät
surulliset jäähyväiset vaikeroivalle vedenkansalle ja lensivät kauas
kadoten korkeuteen.

”Rientäkäämme takaisin valtakuntaamme, ennenkuin saari vajoo”, huudahti
äkkiä vedenkuningas ja nopeasti sukelsivat nyt kaikki veteen. Mutta
ihana saari vaipui hitaasti syvyyteen, ja kun kalastajapoika saapui sen
entiselle sijalle kellui vedenpinnalla vain keltaisia lehtiä ja
kuihtuneita ruusunkukkia.

Kerrottiin kuitenkin, että joskus tyyneellä kuului vedenpinnalle ihania
säveliä. Syvällä aaltojen alla istui silloin vanha vedenkuningas
helisevien puiden varjossa. Hyljemummo, joka surusta oli käynyt aivan
harmaaksi, itki hiljaa ja puitten alla uivat kalat suruissaan edes
takaisin. Ei kenkään saanut sanaakaan suustaan, mykkinä surivat ne
ihanaa Merihelmeä ja hänen iloisia kumppaneitaan.

Mutta vedenneidot lensivät valkoisina lintuina kaukana kodistaan. Usein
uiskentelivat he vedenpinnalla ja koettivat katsella alas syvyyteen.
Varmaan kaipasivat he viileitä leikkipaikkojaan vedenkuninkaan
puutarhassa ja omaisiaan tuolla alhaalla. Ihmiset kutsuivat niitä
joutseniksi ja ampuivat niitä kauniiden sulkien vuoksi. Silloin
tapahtui, että kuoleva lintu aukaisi nokkansa ja lauloi kummallisen
säveleen, niin ihanan, ettei ihanampaa kuultu. Sen ääni tunkeutui aina
alas syvyyteen, ja silloin kuiskasivat vedenolennot toisilleen:

”Nyt kuoli joku vedenneitosista.”

Pienikki ja Metsätonttu.

Pienikki oli soreakasvuinen ruskea vallaton vasikka. Metsätonttu taas
oli sellainen pieni totinen ukko, joka asuskeli metsässä, nukkui suuren
kuusen oksien alla ja söi jäkäliä ja puolukoita. Sillä oli pitkä harmaa
parta, punainen töppölakki ja kirkkaat vilkkuilevat silmät. Pienikki ja
Metsätonttu olivat hyviä ystäviä. Ne tutustuivat toisiinsa eräänä
kesäaamuna, kun vihainen sonni rupesi puskemaan Metsätonttu rukkaa.
Silloin riensi hyväsydäminen Pienikki Metsätontun avuksi, sai sonnilta
pari kuhmua kylkeensä ja pelasti tontun. Siitä päivin rakasti
Metsätonttu Pienikkiä sydämensä pohjasta. Metsässä kuljeskeli se aina
Pienikin vieressä, opasti sen parhaimmille syöntipaikoille ja ajoi pois
ilkeät paarmat ja hyttyset sitä puremasta.

Sattuipa sitten Pienikki pahasti sairastumaan. Se ei enää jaksanut
käyskennellä toisten lehmien kanssa laitumella eikä metsässä, makasi
raukka vain navetassa ähkien ja voihkien. Ei siinä auttanut hauteet
eikä voiteet.

Aivan navetan ikkunan edessä oli västäräkin pesä. Siinä istuivat
västäräkki-isä ja västäräkki-äiti.

”Kuuleppas isäukko”, puheli västäräkki-äiti. ”Sääliksi käy Pienikki
poloista.”

”Niin”, sanoi västäräkki ukko, ”mutta mikä neuvoksi, äiti muori?”

Västäräkki-äiti pani pikku päänsä kallelleen.

”Eiköhän olisi parasta viedä sana Metsätontulle. Tiedäthän sen
Pienikkiä rakastavan, ehkä keksisi se jonkun neuvon.”

”Aivan oikein, äiti muori, lentäkäämme metsään hänelle sanaa viemään.”

Linnut lehahtivat lentoon ja saavuttuaan kannon luo, jonka alla
Metsätontun oli tapana nukkua, alkoivat ne häntä viserrellen kutsua
ulos.

”Metsätonttu, Metsätonttu hoi, herää jo!”

Mutta Metsätonttu ei kuullut, nukkui vain ja kuorsasi voimansa takaa.
Oli näet vielä anivarhainen aamu, ja tonttu veteli mielellään pitkiä
aamu-unia.

”Ei”, sanoi västäräkki-äiti, ”ei hän herää, lienee parasta mennä
noutamaan käkeä. Sillä on niin vahva ääni, kyllä sen kukunta tontun
herättää.”

Molemmat lensivät käen luo, joka istui koivun latvassa, ja
houkuttelivat sen mukaansa kannolle.

”Kuku nyt oikein vahvasti”, kehottivat västäräkit — ei se vähästä
herää.

Käki pöyhisteli höyheniään, ja alkoi kukkua, oikein sydämensä pohjasta:

”Kukkuu, kukkuu, herää Metsätonttu.”

Mutta Metsätonttu se ei vaan herännyt.

”Koeta vielä kerran”, pyysivät västäräkit.

Käki kukkui entistä kovemmin, ei havahtunut Metsätonttu.

Neuvotonna katselivat linnut toisiinsa.

— Mikä nyt keinoksi?

”Menkäämme noutamaan tikkaa. Kyllä se koputtaa tuon unikekon ylös”,
keksi viimein västäräkki-äiti.

Mutta tikkaa oli vaikea löytää. Se asuskeli syvällä männikössä ja teki
ahkerasti työtä. Ei sitä lainkaan haluttanut tulla pois työpaikaltaan.
Lähti se kuitenkin, kun linnut oikein tarkoin selittivät kuinka
tärkeätä oli saada tonttu valveille.

Lennettiinpä taas kannolle.

”Koputa kovasti”, varoittivat toiset.

Tikka asettui ihan kannon eteen alkaen koputella ja hakata minkä
nokasta lähti.

”Hoh hoo!” kuului silloin uninen ääni sammaleista. — ”Kuka siellä
koputtaa, niin etteivät rehelliset tontut saa nukkua rauhassa?”

”Ahaa, jopa vihdoinkin heräsit. Joudu pian luoksemme. Pienikki on
kipeä.”

”Mitä!” huudahti Metsätonttu kömpien esille kannon alta, silmät unesta
tirrillään. — ”Onko Pienikki kipeä?”

”Kovin kipeä”, selittivät linnut yhteen suuhun. — ”Tulimme kysymään
etkö tietäisi jotain neuvoa.”

”Voi, voi!” vaikeroi Metsätonttu nyyhkyttäen niin, että parta tutisi,
putosi sammalikkoon istumaan ja itki niin katkerasti, että noiden
neljän ympärillä istuvan linnun, tikan, käen ja västäräkkiparin,
silmistä vuosi suuret kyyneleet pitkin nokkaa.

”Elähän nyt enää itke, Metsätonttu rukka”, lohdutteli viimein
västäräkki-äiti. ”Seuraa meitä, niin viemme sinut Pienikin luo.”

Metsätonttu kompuroi seisaalleen ja lähti yhä nyyhkyttäen seuraamaan
ystävällistä västäräkkipariskuntaa. Tikka ja käki puolestaan lausuivat
ystävälliset jäähyväiset ja lähtivät töitään jatkamaan.

Kovasti Metsätonttua pelotti näin ilmipäivällä ihmisasunnoille
astuessaan. Hän hiiviskeli katajien ja kanervikkojen lomitse, kätkeysi
kivien taa ja loikkaili kantojen yli. Västäräkit lensivät edellä ja
pysähtyivät vihdoin navetan luona.

”Hiivi nyt varovasti sisään, ettei karja-Kaisa suinkaan huomaa”,
varoittivat ne pesäänsä takaisin lentäessään.

Tonttu livahti varpaisillaan navetan ovesta sisään. Siellä makasi
Pienikki ähkien oljilla, luoden surulliset silmänsä Metsätonttuun aivan
kuin apua anoen.

”Voi sinua raukkaa”, itki Metsätonttu, ”mikä sinua oikein vaivaa?”

Ja sitten hän istui Pienikin luo, kostutti sen kuivia huulia vedellä ja
karkoitti ilkeät paarmat huiskuttaen suurella vitsalla. Pienikki
poloinen oli tästä kovin iloissaan. Jos se olisi jaksanut, olisi se
varmaan ammunut mielihyvänsä merkiksi, mutta nyt nuoli se vain silloin
tällöin ystävänsä kättä.

Äkkiä kuului askelia ja ihmisääniä. Vips — siinä tuokiossa piiloutui
tonttu heinäkasaan navetan pimeimpään nurkkaan, heristeli korviaan ja
tirkisteli salaa lymypaikastaan. Sisään astuivatkin samassa
eläintohtori ja karja-Kaisa. Eläintohtori koputteli vasikan kylkeä,
kuunteli sen keuhkoja ja pudisti päätään.

”Ei se taida siitä enää parantua”, tuumaili hän, ”kyllä se on niin
sairas.”

Tonttu rukan sydän oli surusta haljeta. Murhemielin hiipi hän toisten
taas lähdettyä Pienikin luo, painoi poskensa sen kuonoa vastaan ja itki
niin katkerasti kuin tonttu ikinänsä itkeä voi. Kunpa hän edes olisi
voinut ystäväänsä auttaa, mutta turhaan hän päätään vaivasi — olihan
hän vain typerä Metsätonttu rukka, joka ei juuri muuta osannut kuin
huuliharppua soittaa. Vihdoin viimein, mietittyään kauan aikaa, luuli
hän keksineensä hyvän keinon.

— Hei, tuumi hän näpähyttäen sormiaan — jopa keksin. Lähden kuin
lähdenkin Päitsetsalon velhon luo. Hän on parempi tohtori kuin kaikki
ihmisten eläintohtorit yhteensä. Tosin en varmuudella tiedä hänen
asuinpaikkaansa, mutta kyllä veljeni, Vuoritonttu, sen tietää, menenpä
ensin hänen luokseen.

Kiireesti lähti tonttu matkaan. Jäähyväisiksi hän nyökkäsi päätään
Pienikille, nosti vesisangon sen eteen ja taputteli sen pehmeätä
karvaa.

”Pian tulet terveeksi, ystäväni”, virkkoi tonttu ja alkoi voimainsa
takaa juosta Linnavuorelle päin, missä tiesi veljensä asuvan. Matka
sinne oli pitkä ja vaivaloinen, mutta Metsätontulla oli oma tapansa
kulkea. Hän heittäysi maahan pää edellä kuin pallo, kimmosi eteenpäin
pitkän matkaa, nousi pystyyn ja vieri taas eteenpäin. Olisipa luullut
suuren harmaan pallon tai siilin tiellä pyörivän, kun sen menoa näki.
Vihdoin hän saapui punaisena, hengästyneenä ja läähättäen korkealle
Linnavuorelle. Se oli jylhä äkkijyrkkä kallio, jota myöten Metsätontun
täytyi kiivetä korkeimpaan huippuun, sillä ainoastaan sitä tietä
päästiin Vuoritontun kotiin. Saavuttuaan perille otti Metsätonttu
männyn juurelta pyöreän kiven ja kolkutti kolmasti kallioseinään. Kumea
ääni sisältä huusi:

Kuka outo onkalolla,
Vieras vuoren vinkalolla?
Tie suvulle, muille telki.
Etäälle inehmon elki!

Tähän vastasi Metsätonttu:

Oma suku onkalolla,
Veli vuoren vinkalolla,
Haikehia haastamassa,
Apua anelemassa.

Vuoren sisästä kuului taas:

Veräjä etehen veljen,
Keskitse kivisen teljen,
Vuorehen solanen suora,
Noutajaksi kultanuora!

Tämän jälkeen aukeni kallioon tontun kokoinen kolo ja kolosta kohosi
kultainen hihna, johon Metsätonttu tarttui liukuen sitä pitkin syvälle,
syvälle alas pimeään luolaan.

”Huh”, sanoi hän, ”täälläpä on pimeä, eihän täällä näe omaa
partaansakaan.”

”Odotappas hiukan, niin toimitan valoa kunniaksesi”, puheli Vuoritonttu
ja koputti seinään sauvallaan. Heti sipsutti esille kaksikymmentä
harmaata hiirtä kantaen kukin käpälissään kirkasta pientä lyhtyä.
Tehtyään sievän kumarruksen vieraalle poistuivat ne takaisin yhtä
hiljaa kuin olivat saapuneetkin. Luola tuli nyt niin valoisaksi, että
Metsätonttu hyvästi saattoi nähdä veljensä. Hän oli pieni ja ryppyinen
kuten Metsätonttukin, mutta lakki oli harmaa eikä punainen.

”Kerroppas nyt asiasi”, lausui Vuoritonttu, ”arvaan, ettet turhan
päiten ole lähtenyt metsästäsi pimeään luolaani matkustamaan.”

Metsätonttu kertoi asiansa ja kysyi, eikö veli tietänyt Päitsetsalon
velhon asuntoa.

”Kyllä hän jossain pohjoisessa asuu”, tuumaili Vuoritonttu — ”en
oikein tarkoin tunne hänen asuinpaikkaansa, mutta veljemme Koskitonttu
ihan varmaan tietää sen. Voinhan lähteä kanssasi häneltä kysymään.
Siitä onkin jo sata vuotta kun viimeksi olen maan päällä käyskennellyt,
oikeinpa silmiini koskee päivän valo, mutta saatammehan odottaa yön
tuloa. Sillä aikaa saavat palvelijani tuoda sinulle syömistä.” — Hän
koputti taas sauvallaan seinään ja kotvasen kuluttua saapui kymmenen
hiirtä kantaen pöytää, johon oli ladeltu ruokia jos jonkinlaisia. Siinä
oli keitettyjä etanoita, paistettuja koppakuoriaisia, suolattuja
sisiliskoja ja itikkasoppaa sekä lopuksi kolme hunajaan kastettua
korkkia.

Hunajaan kastetut korkit olivat kaikkien tonttujen mielestä parasta
herkkua maan päällä. Metsätonttu ei hennonnut syödä koko korkkiaan,
vaan pisti säästöön taskuunsa toisen puolen.

Heidän syötyään olikin jo ilta saapunut. Tontut kiipesivät kultahihnaa
myöten ylös, sulkivat aukon tarkoin ja lähtivät vierimään vuorta alas.
Vuoritonttu pyöri ihan samoin kuin veljensäkin — kylläpä huomasi
heidän korkkia syöneen — niin kevyesti kävi kulku. Aamun sarastaessa
saapuivat he Kalliokosken luo, jonka rannalla Koskitonttu asui. Huh
— sitä pauhua ja kohinaa mitä koski piti — eihän siinä tahtonut omaa
ääntänsäkään kuulla. Veljekset seisoivat rannalla ja huusivat täyttä
kurkkua:

Kuule, kuule, Koskitonttu,
Veikon huuto, virran tonttu.
Koski laaja, poissa porras,
Ylitse halumme harras.

Silloin kuului kosken toiselta puolen kohinan kautta:

Kuulin huudon, kuulin kaksi,
Terve, veljet vierahaksi!
Hetkinen odottakaatte,
Orhini eteenne saatte!

Pian uikin kuohujen lävitse kaksi suurta kiiltävää lohta rannalle
tonttujen luo. Nämä arvasivat niiden olevan Koskitontun lupaamia
hevosia, istuivat kalojen selkään ja pitivät lujasti evistä kiinni,
sillä nyt vasta kulku alkoi. Maailma pyöri heidän silmissään, koski
viskoi vaahtoaan heidän kasvoihinsa ja oli joka silmänräpäys niellä
heidät pyörteeseensä. Puolikuolleina saapuivat he Koskitontun luo.
Tämä asui onkalossa aivan kuohujen partaalla. Vesi oli uurtanut
asumuksen pyöreäksi kuin pata, sen seinillä riippui näkinkenkiä ja
helmiä, ja laattialle oli levitetty kiiltäviä kalan nahkoja. Iloisesti
tervehti Koskitonttu veljiään ja kuultuaan heidän asiansa, nyökäytti
hän päätään suostumuksen merkiksi. Hän oli muuten aivan toisten
tonttujen näköinen, mutta parta oli valkoinen kuin kosken kuohu, samoin
lakkikin.

”Tiedän kyllä Päitsetsalon velhon asuinpaikan” — sanoi hän. — ”Ei
sinne ole täältä kovinkaan pitkä matka. Parasta lie meidän ratsastaa
sinne hevosillani.” — Hän vihelsi pieneen pilliin vyöllään ja heti ui
kolme pulskaa lohta rannalle. Eipä olisi veljeksien tehnyt mieli enää
lähteä mokomien ratsujen selkään, mutta mikäpä siinä autti. Koskitonttu
lohdutti, ettei ollut hätääkään, ja niin he ratsastivat taas pitäen
lujasti lohien selkäevistä kiinni alas ärjyviä kuohuja. Metsät kiitivät
nuolen nopeasti heidän ohitseen, lohet ponnistelivat voimiaan,
paiskelivat pyrstöjään ja kimpoilivat kuin äksyt orhit ja pian he
saapuivat suurelle selälle, jonka keskeltä kohosi metsäinen saari.

”Se on Päitsetsalo” — selitti Koskitonttu. — ”Ptruu, ptruu, hevoseni,
kuljeppas nyt siivosti, kohta ollaan perillä.”

Rannalle saavuttuaan he ohjasivat tyyneen poukamaan, astuivat itse
rannalle ja ajoivat lohet kaislikkoon syömään. Metsän poikki vei
sammaleiden ja sanajalkojen peittämä kapea polku korkealle kuusikkoa
kasvavalle mäelle. Sen kupeella levitti kaksi ikivanhaa honkaa tuuheita
oksiaan, ja tässä oli ovi Päitsetsaloon. Honkien latvassa istui kaksi
metsäkyyhkystä.

”Kuka tulee? Kuka tulee?” kuhersivat ne yksissä äänin.

”Kolme matkalaista, kolme tontukaista”, vastasivat tontut.

Oven suussa kannolla istui punatupsuinen musta palokärki. Se koputti
nokallaan kahdesti oveen, ja heti aukeni se. Tontut astuivat sisään
mahdottoman suureen viheriäiseen saliin, jonka seinillä kasvoi
vihannoivia puita ja tuoksuvia kukkia. Yltympäri salia oli sammal- ja
ruohovuoteita, joilla makasi eläimiä kaikenkarvaisia ja -muotoisia.
Tuolla loikoili kömpelö karhu pää siteissä, täällä voihki kettu käpälä
kääreissä. Susi valitteli hammassärkyä, jänikseltä iskettiin suonta,
orava oli pudonnut ja taittanut toisen käpälänsä hypellessään oksalta
toiselle. Joka paikassa oli sairaita eläimiä, suuria ja pieniä.

Ihmetellen katselivat tätä tonttuveljekset, ja ennenkuin kerkesivät
herätä hämmästyksestään, näkivät he Päitsetsalon velhon astuvan
luokseen. Hän oli ystävällisen näköinen vanha ukko, jonka lumivalkoinen
parta ulottui polviin. Tontut olivat hänen rinnallaan kuin hiiri
hevosen rinnalla — niin pitkä ja voimakas hän oli. Karhua hän kantoi
käsivarrellaan kuin lapsi kissanpoikasta — tuskinpa koko maailmassa
oli toista häntä väkevämpää.

Tonttujen sydän hyppi heidän pikku rinnassaan ja vavisten he kumarsivat
velholle niin syvään, että töppölakit maata viilsivät ja nenä tarttui
varpaaseen. Viimein rohkaisi Metsätonttu mielensä ja jutteli asiansa
velholle, joka nyökäytti ystävällisesti päätään virkkaen:

”Mielelläni sinua autan, pieni veitikka. Tulkaa kanssani huoneeseeni,
jossa valmistan rohtojani, siellä annan mitä tarvitsette.”

Hän astui edellä, ja tontut juosta tipsuttivat aivan hänen
kintereillään, sillä velhon sairaat heitä hiukan pelottivat. Mutta tämä
rauhoitti heitä:

”Elkää peljätkö, ne ovat kaikki sairaita raukkoja, eivätkä tee mitään
pahaa. Tuo karhu tuossa kömpi eilen luokseni. Metsästäjä ampui sitä
turkkiin kovin pahasti, ja nyt koetan minä parantaa sitä. Kettu taas on
pistänyt käpälänsä satimeen, ja noilla toisilla on jos joitakin
vaivoja. Joka päivä tulee uusia sairaita. Kas tässä on lintujen
sairashuone.”

Näin sanoen hän vei tontut valoisaan huoneeseen, joka oli kuin viheriä
metsä, niin paljon kasvoi siinä puita. Joka puuhun oli asetettu
pehmoisia pesiä, ja joka pesässä makasi pieni sairas lintu.

”Tässä ovat kaikki haavoittuneet linnut ja sellaiset, jotka eivät ole
voineet seurata kumppaleitaan syksyllä etelään, vaan ovat jääneet
metsään vilua ja nälkää kärsimään. Joka päivä käyn minä suuri vasu
kainalossa kokoamassa kaikki palelevat ja kipeät linnut. Jokainen saa
pehmeän vuoteen ja hoitoa kunnes paranee.”

Viimein he saapuivat velhon huoneeseen. Se oli täynnä mitä
kummallisimpia pulloja, patoja ja kattiloita.

”Tämä on rohtokyökkini”, selitti velho, otti sitten suuren pullon
kaapista, kaasi siitä pienempään ja antoi sen Metsätontulle.

”Voitele tällä vasikkaasi, olenpa varma siitä, että se jo huomenna
hyppii haassa.”

Metsätonttu kiitti iloisena ja kysyi, mitä velho tahtoi vaivastaan.

”Olen kuullut sinun osaavan kauniisti soittaa”, virkkoi tämä. —
”Soitappas hiukan sairailleni, muuta palkintoa en pyydä.”

”Mielelläni”, vastasi tonttu, nosti huuliharppunsa huulilleen ja alkoi
iloisesti soittaa.

Ja sekös sairaita miellytti. Ne kohottivat karvaiset päänsä, löivät
tahtia käpälillään ja murisivat sekä ulvoivat tyytyväisyyden merkiksi.

Vuoritonttukin tahtoi toimittaa jotain ja alkoi laulaa syvällä äänellä
kummallisia lauluja vuorenhaltioista ja kadonneista prinsessoista.
Tämän kuultuaan ei Koskitonttukaan tahtonut olla toimeton. Heti rupesi
hän tanssia tepastelemaan, viskeli paksuja sääriään ja teki mitä
hullunkurisimpia temppuja, niin että koko sali kaikui naurun
hahatuksista.

Lopulta täytyi velhon pyytää veljeksiä lopettamaan, hän näet pelkäsi
sairaiden liiallisesta naurusta entistä pahemmin sairastuvan.
Kohtelijaasti kumartaen heittivät tontut hyvästi ja astuivat velhon
opastamina ulos Päitsetsalon korkeasta ovesta.

Rannalle tultuaan vihelsi Koskitonttu taas ratsujaan. Heti olivat nämä
valmiit, ja niin saapuivat he yks kaks Koskitontun asunnolle. Täällä
heidän tiensä erkanivat. Mutta sitä ennen he päättivät tavata toisensa
taas sadan vuoden perästä. Koskitonttu kömpi onkaloonsa, Vuoritonttu
palasi rotkoonsa ja Metsätonttu kiirehti nopeasti Pienikin luo.

Tämä makasi vähissä hengin oljillaan raskaasti läähättäen ja silmät
ummessa. Mutta annappas olla, kun Metsätonttu voiteli sen kylkiä velhon
antamalla voiteella — eikös vain se heti elpynyt. Vielä kerran sivelsi
Metsätonttu sitä voiteella, ja heti nousi se ylös, nuoli tontun
suureksi iloksi hänen kasvojaan ja ammui ruokaa niin että navetta
raikui.

Siitä päivin tuli se terveeksi ja Metsätonttu sai taas juosta sen
vieressä metsämailla ja laitumilla.

Satu kolmesta lapsesta, jotka menivät kevättä hakemaan.

Eeva ja Ruut istuivat lastenkamarin ikkunan ääressä katselemassa kuinka
lunta satoi. Valkoiset hiutaleet pyörivät hetkisen ilmassa pudoten
viimein maahan, missä kinokset kasvamistaan kasvoivat. Taivas oli
harmaa ja vihaisen näköinen, aivan kuin ei se milloinkaan enää aikoisi
siniseksi auveta, ja tuuli vinkui ja vikisi nurkissa.

Eeva huokasi syvään ja katsoi Ruutiin:

”Luuletko Ruut, tänävuonna kevättä tulevankaan?”

”Enpä luule, ja äitikin on luvannut meidän viedä Kirstin ulos
vaunuissa, heti kun aurinko oikein iloisesti paistaa. Ei siitä tuumasta
nyt mitään synny.” Ja he huokasivat molemmat taaskin. Äkkiä sanoi Ruut:

”Mutta Eeva, mitäs jos menisimme hakemaan kevättä Suomeen. Juostaan
kevään kotio ja pyydetään, että hän lähettää haltiansa tänne. Kaikissa
muissa maissa on jo kevät, meillä yksin on talvi ja pyry. Mennäänkö?”

”Jospa menisimme. Mutta äiti ja Kirsti jäävät yksin.”

”Niin, mutta ajattele äidin riemastusta, kun tuomme
kevään mukanamme.”

Eeva suostui, tytöt juoksivat etehiseen ja olivat yks kaks
pukineissaan. Portailla tuli Heikki vastaan. ”Minne te menette
tällaisessa pyryilmassa? Olen juuri saanut äidiltä luvan tulla
leikkimään kanssanne.”

”Me menemme hakemaan kevättä? Tuletko mukaan?” sanoivat Eeva ja Ruut.

”Tietysti tulen. Sehän on mainiota!”

Lapset alkoivat tallustella lumisia katuja pitkin maalle päin. Tuuli
kiljui vihaisesti heidän ympärillään, omnibushevoset kulkivat niska
köykyssä ja koirat katsoivat heihin kummastuneina kopeistaan: — Vau,
vau, sanoivat ne, ja se merkitsee: ”Nyt on jokaisen paras pysyä
kopissaan.”

Lapset yhä kulkivat eteenpäin. Siellä täällä tuli leveästi rääkyvä
varis heitä vastaan: — Kraks, kraks! Se on: ”Hupsut lapset, pysykää
kotonanne.”

Ruutia alkoi jo väsyttää. Hän laahasi jalkojaan maata pitkin, voihkien
joka viides minuutti: ”Nyt en enää jaksa.” Heikki ja Eeva taluttivat
häntä, mutta väsyneet he itsekin olivat. Aikoivatkin jo kääntyä
takaisin, kun samassa ilma äkkiä muuttui. Äkäiset lumipyörteet jäivät
kauas heidän taakseen, harmaat pilvet katosivat, ja taivas tuli yhä
korkeammaksi. Lapsille tuli niin lämmin, että heidän täytyi istua
tien viereen ja riisua päällyskengät jaloistaan, sitten lapaset
ja viimein päällysvaatekin. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta
suoraan heidän silmiinsä, ja nyt he huomasivat jotain hauskaa. Lumi
heidän ympärillään oli sulanut, pikku puroja lorisi siellä täällä, ja
loitompana näkyi nurmikko, missä viheriät ruohonkorret uteliaina
nostivat pikku päänsä. Vieläkin edempänä tuoksuivat sireenit, tuomet
kukkivat ja ruusupensaat olivat nupulla. Lapset eivät enää malttaneet
kävellä. Iloisina he juoksivat viheriällä nurmella, vallaton Heikki
heitti silloin tällöin kuperkeikankin. Mutta äkkiä pysähtyivät kaikki
kolme, sillä he näkivät nyt jotain ihmeellistä. Tumman sinisen taivaan
alla kohosi kiiltävälehtisiä puita, ruusut ja orvokit tuoksuivat, ja
kirkkaan lähteen reunalla oli pieni lehto, jonka tumman-vehreissä
puissa oli valkoisia kukkia.

”Ne ovat myrtti- ja oranssipuita”, selitti Heikki, joka vanhempainsa
kanssa oli käynyt Italiassa. ”Nyt olemme varmaan kevään kotona.”

Tuskin hän tämän oli sanonut, niin jo kuuluikin siipien suhinaa, ja
Kevät astui heidän luokseen kirkkaana ja loistavana kuin aurinko. Hän
katseli lapsiin säteilevillä silmillään, ja hänen äänensä helisi kuin
kannel.

”Mistä tulette ja mitä tahdotte, lapsukaiseni?” kyseli hän.

”Me tulemme Suomesta ja tahdomme kevättä”, kuiskasivat lapset, eivätkä
voineet kyllin ihmetellä kysyjän ihanuutta.

Tämä pudisti surullisesti päätään.

”Suomestako? Ettekö, lapset, tiedä, ett’en aio tänä vuonna tullakaan
Suomeen. Ihmiset siellä eivät välitä keväästä, heillä on niin paljon
muuta ajattelemista. Huolet himmentävät jokaisen suomalaisen silmän,
niin ett’eivät minua näe, jos sinne tulisinkin.”

Heikki loi ruskeat silmänsä vakavasti Kevääseen.

”Juuri senpä vuoksi sinun täytyykin tulla. Etpä usko kuinka ikävä
kaikilla lapsilla nyt on Suomessa. Isä ja äiti ovat surulliset, taivas
on harmaa ja ilma kolkko. Anna rakas Kevät, aurinkosi paistaa oikein
iloisesti, muuten käy meidän kuin äidin kukkasten. Ne kuihtuvat kaikki,
kun ei niillä ole valoa. Emmekä me tahdo kuihtua, me tahdomme
tulla suuriksi ja voimakkaiksi.”

Kevään haltiatar pudisti yhä päätään:

”Suomalaisten rinnassa on jäätä, kovempaa kuin talvipakkasen panema
merenpinta. Heidän sydämessään asuu viha ja riitaisuus, ja missä viha
on lähellä, siitä on kevät kaukana.”

Silloin pani Eeva kätensä ristiin ja rukoili vapisevalla äänellä:

”Rakas, kaunis kevään haltiatar. Elä ole meihin suuttunut. Heti kotiin
päästyäni juoksen isän ja äidin luo ja pyydän heitä ajamaan vihan
sydämestään. Uskallathan silloin taas tulla luoksemme herättämään
kukkasia ja sinisiä laineita. Et usko kuinka meidän on ikävä vuokkoja,
pikkulintuja ja kirkasta aurinkoa.”

Kevät siveli hellästi Eevan tukkaa.

”Entä sinä?” kysyi hän Ruutilta.

Pikku Ruut katseli häneen ujosti ja kuiskasi:

”Kulta Kevät, anna Kirstin päästä puutarhaan, hän on vielä niin pieni,
ettei voi tulla ulos, kun on kylmä ilma.”

Silloin naurahti Kevät, sulki lapset lämpöiseen syliinsä, ja kutsui
kaikki haltiansa esille. Ne olivat sieviä pikku poikia ja tyttöjä,
joilla oli kirkkaat silmät ja kauniit hohtavat siivet hartioilla.

”Nyt kiirehtikää!” käski Kevät. ”Sinä kukkaishaltia, riennä herättämään
kukkaset, ensin vuokot, sitten muut kukat. Kesätuuli, joudu
henkäilemään lämmintä ja ravistamaan hereille jäälohkareita, niin että
ne tietävät lähteä liikkeelle. Ja te muut kaikki, ulos kiireesti,
viekää sana etelään pikkulinnuille niiden tulla kotia, pankaa purot
lirisemään, ja pukekaa metsät kesäpukuun. Pian, pian! Seuratkaa minua!”

Kevät levitti voimakkaat siipensä ja kohosi korkealle, niin korkealle,
että korkeimmatkin talot näyttivät leikkirakennuksilta ja lapsia oikein
huimasi hänen sylissään. Hänen jäljessään lensivät kaikki haltiat.
”Hyvästi!” huusivat ne — ”hyvästi, nyt kukin työhönsä!” ja sitten
heittivät ne toisilleen sormisuukkoja hajaantuen eri suunnille ympäri
maata. Ne näyttivät valkoisilta linnuilta, eipä olisi kukaan
nähdessään niiden lentoa arvannut niiden olevan pieniä, iloisia kevään
haltijoita. Ja missä he vain kulkivat, siellä pakeni talven kuningas,
pakeni niin kiireesti, että sen lumivalkoisesta jääkarhuturkista
tarttui pitkiä siekaleita puunoksiin. Hei! kuinka pian järvet sulivat,
sinivuokotkin aukasivat lehtensä ja hieroivat unen silmistään.

”Hyvää huomenta”, sanoivat ne, ”olemme nukkuneet kauan, nyt tulee kiire
pukeutumaan.”

Entä linnut! Niilläkös kiire oli, suurissa parvissa saapuivat ne
etelästä päin, hommasivat pesän rakentamisessa ja juttelivat, niin että
ilma raikui niiden liverryksestä ja koivun oksat uteliaisuudesta
heristivät hiirenkorviaan.

Kevät laski lapset varovasti maahan, suuteli jokaista hellästi ja
lausui:

”Nyt suutelen silmiinne valoa ja sydämiinne uskallusta. Rientäkää
kotianne kertomaan vanhemmillenne kevään jo tulleen. Minun täytyy vielä
jatkaa matkaani, ajaa karja laitumelle ja nostaa pelto oraalle. Jääkää
hyvästi, pienokaiset!”

Ja keveänä kuin lintu pyrähti Kevät taas lentoon kadoten lasten
näkyvistä. Mutta nämä juoksivat kiireesti kotiin.

”Nyt on kevät tullut!” huusivat he yhdestä suusta. ”Isä, äiti, me
olemme tuoneet kevään! Katsokaa, aurinko paistaa!”

Ja vanhemmat riensivät ulos pihalle tuota kummaa katsomaan. Totta
tosiaan! Pilvet taivaalla olivat hajaantuneet, ja kirkas aurinko loisti
lämpimästi. Suuret lumikinokset olivat sulaneet, puut olivat
silmikolla, pikku tytöt myyskentelivät vuokkoja, ja katuvierillä olivat
pojat nappikuoppasilla.

”Niin” — sanoivat isä ja äiti nyökäyttäen päätä toisilleen, ”nyt on
kevät tullut.”

End of Project Gutenberg's Satuja lapsille luettavaksi, by Anni Swan