Vuorenpeikko ja paimentyttö.

Olipa kerran pieni paimentyttö, iloinen ja vallaton kuin västäräkki.
Aamulla anivarhain hän ajoi lehmät laitumelle ja juoksi itse perässä
avopäin, paljain jaloin. Äitikullaltaan hän sai pikku konttiinsa
leipäkyrsän ja piimäleilin, vieläpä joskus pienen voikipenenkin. Hei,
kuinka metsässä oli hauska! Suuret hongat seistä törröttivät totisina
muistellen menneitä aikoja, mutta katajat ja koivut kertoivat niin
hullunkurisia juttuja, että lehmiäkin nauratti, mitä sitten
paimentyttöä. Puun latvassa naksutteli orava: ”Tule tänne, tule tänne”,
mutta kun tyttö rupesi kapuamaan runkoa pitkin, hyppäsi se toiseen
puuhun ja viskoi sieltä käpyjä jänöjussin päälle, joka sääret suorina
loikki Kellokkia pakoon. Entäs vasikat! Ne nyt vasta hupsuja olivat.
Häntä pystössä hyppivät ne kilpaa kivien ja kantojen yli, olivat
hippasilla ja koettivat puskea toisiaan sarventyngillään. Hauska oli
paimentytöllä metsässä.

Mutta syvällä rotkossa asui vuorenpeikko. Sillä oli tuuhea vihertävä
parta, pienet punertavat silmät ja tukevat käsivarret. Päivisin istui
se rotkossaan, mutta kulki yöllä pikkulintuja ja kukkasia tappamassa,
sillä niitä se ei kärsinyt, päinvastoin vihasi ja vainosi. Mutta
paimentyttöä se rakasti. Kun tyttö hyppeli mättäillä, huhuili lehmiä ja
lauleli, silloin tirkisteli vuorenpeikko kivilohkareen takaa, nauroi ja
venytteli korviaan, jotta ne hohtivat kuin keitetyt ravut. Peikot näet
aina venyttelevät korviaan, kun ne ovat mielissään, siksipä niillä
onkin niin hirveän suuret korvat. Eräänä päivänä puki se itsensä oikein
hienoksi. Päässä oli sylen korkuinen hohtokivillä koristettu lakki,
jalassa tulipunaiset saappaat, takki oli elefantin nahasta ja housut
vuohenkarvoista. Korviinsa ripusti se kaksi kullattua etanaa ja
palmikoitsi pitkän partansa neljään palmikkoon, jokaisen palmikon
päässä oli korea koppakuoriainen. Näin koristettuna vuorenpeikko astui
paimentytön luo, joka istui kivellä tuohitorveen toitottamassa. Hyvänen
aika kuinka tyttö säikähti! Hyppäsi kiveltä kuin pallo ja tahtoi juosta
pakoon, mutta vuorenpeikko tarttui hänen käsivarteensa:

”Elä pelkää tyttöseni, en minä pahaa tee. Olen vuorenpeikko, asuntoni
on täällä aivan lähellä, etkö tahdo tulla sitä katsomaan?”

Paimentyttö katseli katselemistaan peikkoa, viimein rupesi häntä ukon
komeus naurattamaan. Hän nauroi niin sydämellisesti, että metsä kaikui,
pöllöt siristelivät hämmästyneinä unisia silmiään, jänikset juoksivat
viidakosta katselemaan, ja musta korppi muuttui punaiseksi. Korpit näet
muuttuvat aina punaisiksi nauraessaan, mutta se tapahtuu hyvin harvoin,
noin kerran vuodessa. Vuorenpeikko venytteli korviaan, ryki ja
yski, yski ja ryki. Viimein hän sanoi: ”Etkö tahtoisi tulla kanssani
linnaani? Saat siellä kymmenen kaunista huonetta, viisikymmentä hienoa
pukua ja pannukakkua niin paljon kuin ikinä tahdot.”

Paimentyttö pudisti päätään: ”Mitäpä minä kymmenellä huoneella? Onhan
minulla täällä niin suuri sali, ett’ei keisarillakaan suurempaa. Taivas
on kattona, viheriä nurmi ja punainen kanervikko lattiana, korkeat puut
seininä. Hienoja pukuja en koskaan ole rakastanut; pannukakku tosin ei
olisi hullumpaa, mutta saanhan metsästä marjoja yllin kyllin ja
äidiltäni piimää sekä leipää.”

Vuorenpeikon punaiset posket kävivät keltaisiksi: ”Saat monta
arkullista kalliita kiviä.”

Paimentyttö nauroi: ”Meren rannalta saan kiviä tarpeeksi, en huoli
kivistäsi.”

Peikon naama muuttui viheriäiseksi: ”Saat istua jouten, ei tarvitse
sinun enää paimentaa karjaa.”

Tyttö löi kätensä yhteen: ”Hyvänen aika, silloinhan minulla vasta ikävä
olisi. Hui, hai, ettenkö saisi enää Kellokkia enkä Kirjoa syöttää. Mene
matkoihisi, tuhma peikko!”

Mutta nyt peikko suuttui ja tuli aivan tuhanharmaaksi, silmät iskivät
tulta, ja hän sähisi kiukusta. ”Jollet tule mukaani, tapan kaikki
lehmäsi, sytytän äitisi mökin palamaan ja muutan pikku veljesi
sammakoiksi. Tiedä, että olen mahtava noita. Hatsina pou! hatsina pous!
pim pom pau!”

Samassa makasi Kellokki surkeasti ammuen maassa ja katsoi rukoilevasti
paimentyttöön.

”Elä, elä, peikko kulta!” huusi tyttö, ”elä tapa lehmiäni, eläkä tee
äidilleni mitään pahaa. Tulen kyllä mukaasi.”

”Kyrmy, Kyrmy, rinpunni”, mutisi peikko ja yks’ kaks nousi Kellokki
terveenä ylös, mutta vuoren peikko tarttui tytön käteen ja vei hänet
rotkoonsa. He astuivat alas kiviportaita syvälle, syvälle, sillä peikot
pelkäävät päivän valoa. Hyvänen aika! sitä komeutta mikä siellä oli,
silmiä ihan häikäisi. Ensimäisessä huoneessa olivat seinät
lumivalkoisesta suolasta ja katossa riippui suuria kiiltomatoja, toinen
huone oli lasista, kolmas porsliinista, neljäs sinisistä, punaisista ja
viheriäisistä hohtokivistä, viidennessä oli katto kullasta ja seinät
hopeasta. Eihän niitä kaikkia voi luetellakaan, niin monta niitä oli,
toinen toistaan kauniimpia. Paimentyttö ihmetteli ja ihaili, mutta
sitten hän tuli surulliseksi ja sanoi:

”Näen kalliita kiviä ja kultaa, mutta en ainoatakaan puuta enkä
pikkulintua.”

”Ahaa”, nauroi peikko ja venytteli pitkiä korviaan, ”tuleppas tänne,
kauniimpaa puutarhaa et ole eläissäsi nähnyt”, ja hän vei tytön suureen
luolaan, jonka katto oli siniseksi maalattu ja koristettu kiiltävillä
kivillä, jotka tuikkivat kuin tähdet. Ylt’ympäri seisoi korkeita puita,
mutta niiden lehdet olivat leikatut viheriäisestä silkistä, ja ne
olivat sekä jäykät että mykät; ei ainoakaan oksa nyökännyt iloisesti
paimentytölle kuten koivut ja petäjät ulkona metsässä. Niiden latvoissa
istui koreita lintuja. Ne oli vuorenpeikko ensin tappanut ja sitten
asettanut kullattuina ja maalattuina puihin istumaan. Vaiti tuijottivat
ne elottomilla silmillään paimentyttöön, ja silloin tämä rupesi
katkerasti itkemään. Mutta nyt suuttui peikko.

”Vai niin”, torui se, ”eikö sinulle tämäkään kelpaa, tuhma ihmislapsi,
tämähän on oikein hienon hienoa, vaikk’et sinä sitä ymmärrä. Babiaanit
hoi, marakatit hoi! tulkaa tänne!”

Hus! siinä tulla tupsahti kymmenen pitkähäntäistä marakattia ja
babiaania tulipunaisissa hameissa. Ne tarttuivat toistensa häntään ja
alkoivat kirkuen tanssia ja tehdä kaikenmoisia hullunkurisia temppuja,
sill’aikaa kuin kaikkein suurin babiaani löi rumpua.

Mutta paimentyttö muisteli pikku vasikoita iloisine hyppyineen
nurmikolla. Hän kätki kasvot käsiinsä ja itki yhä katkerammin.

”Hyvä peikko”, pyysi hän, ”päästä minut jälleen ulos viheriäiseen
metsään. En voi olla täällä, aivanhan minä kuolen ikävään.”

”Et sinä täältä ikinä pääse”, kiljui vuorenpeikko ja sulki tytön
suureen kultaseinäiseen huoneeseen, minne ei päivä paistanut eikä kuu
kumottanut. ”Täällä saat olla, kunnes opit rakastamaan linnaani”, ja
sitten hän paiskasi raskaan rautaoven lukkoon.

Mutta tyttö heittäysi maahan ja itki niin katkerasti, että
kultaseinienkin kävi häntä sääliksi ja suuria kultakyyneliä vieri alas
lattialle. Ja silloin syntyi pikku rakonen seinään, sen kautta pujahti
pieni näppärä sisilisko paimentytön luo katsellen häntä kirkkailla
silmillään.

”Elä itke, pieni paimentyttö”, sanoi se, ”tunnen sinut hyvin, olet aina
ollut ystävällinen meille sisiliskoillekin, siksipä tahdommekin auttaa
sinua. Kuuleppas! Vuorenpeikolla on taikasauva, johon ei kukaan muu
kuin hän itse uskalla koskea, koska se muuttaa kaikki kullaksi. Mutta
näin kuuluvat loihtusanat: Se joka ei kullasta välitä eikä sitä
rakasta, se voi vaaratta tarttua sauvaan. Ota siis sauva hiljaa peikon
päänaluselta hänen nukkuessaan, lyö sillä oveen, ja heti olet vapaa.
Kumppanini ja minä suurennamme tätä rakosta kunnes mahdut sinäkin
siitä.” Näin sanoen solahti sisilisko rakosesta ulos nyykäyttäen pikku
päällään hyvästit. Se kokosi kaikki toverinsa, ja yksin voimin
kaivoivat ne reikää, kunnes se tuli niin isoksi, että tyttö pääsi siitä
läpi. Yöllä hiipi hän siis hiljaa viereiseen huoneeseen, missä
vuorenpeikko kuorsasi komeassa vuoteessaan, veti hyvin varovasti
taikasauvan hänen päänsä alta ja juoksi kiireesti oven luo koskettaen
sitä sauvalla. Heti avautui se, ja paimentyttö pääsi pitkään käytävään,
jonka päässä loisti valoa. Hei, kuinka hän juoksi, ja kyllä sietikin,
sillä siinä tuokiossa oli vuorenpeikko aivan hänen kinterillään.

”Taikasauvani, taikasauvani!” kirkui se ojentaen pitkät käsivartensa
tyttöä kohti. Mutta hän riensi eteenpäin lyöden sauvalla pitkin seiniä.
Huh, sitä ryminää ja kolinaa, mikä nyt syntyi. Koko vuori vapisi ja
ryskyi, kivilohkareita putosi kolisten maahan ja töintuskin ennätti
tyttö hypätä aukosta ulos ennenkuin koko rotko rymähtäen vaipui
kiviläjäksi, eikä vuorenpeikon komeista saleista ollut muuta jäljellä
kuin harmaita kivilohkareita ja sammalia. Taikasauvakin oli muuttunut
vanhaksi leppävitsaksi.

Vuorenpeikkoa ei kukaan sen koommin nähnyt eikä kuullut. Liekö
hautaantunut sinne luolaansa kivien alle? Mutta paimentyttö riensi
takaisin kotia, viheriään metsään, karjalaitumelle ja sinisen meren
rannalle.