Aaltojen salaisuus.

Monta, monta sataa vuotta sitten kohosi vedestä ihana saari. Sen
rannoilla kasvoi kukoistavia valkoisia ruusupensaita ja kapea polku
johti syvälle tuuheaan metsään. Tätä kummallisempaa metsää ei ollut
koko maan päällä. Se näet helisi ja soi joka tuulen henkäyksellä, aivan
kuin olisi siellä koko maailman soittoniekat soittokoneitaan
nappailleet tai tuhannet satakielet laverrelleet. Mutta jos kävit
soittoniekkaa ja satakieltä etsimään, niin turha oli työsi, et nähnyt
ketään, kuulit vaan. Puiden alla kasvoi ihania kukkasia, kullalle
kiiltäviä, hopealle hohtavia, punasia ja sinisiä. Joka kerran kun
tuulen henki pani metsän heläjämään, kohosivat kukkaset varsistaan
kirjavina perhoina, liitelivät metsikössä edestakaisin ja muuttuivat
soiton tauottua taas kukkasiksi.

Kuuleppas nyt, mitä aallot minulle tästä saaresta kertoivat. Päivisin
peittyi se hienoon sumuun, niin ettei sitä kenkään nähnyt, ja ken sen
rantoja lähestyi, muuttui heti viheriäksi kaislaruohoksi. Mutta
illalla, heti auringon laskettua, syntyi saarella elämä ja ilo. Ensin
kohosi aalloista nopeita pikkukaloja, kiiskiä ne varmaan olivat.
Ketterästi uivat ne pyrstöään viskellen rannalle, kömpivät hietikolle
ja alkoivat evillään ahkerasti hieroa ruumistaan. Yks kaks muuttuivat
ne toisennäköisiksi. Etupuoli oli niillä pikkupojan muotoinen, mutta
selkäpuoli oli kalan näköinen. Vallattomasti ne kieriskelivät
hietikossa ja heittivät kuperkeikkaa nurmikolla.

Näiden jälkeen tulivat muut kalat. Kaikki hieroivat pyrstöään hiekalla
ja astuivat nurmelle hopealle välähtelevissä vaatteissa, puoleksi
ihmisen, puoleksi kalan näköisinä. Siinä seisoi leveä likinäköinen
kampela. Se oli kerran pienenä ollessaan langennut, niin että oli
käynyt aivan vinoksi. Siiat ja kuhat olivat siivoa väkeä, mutta hauki
— hyi, kuinka ahnas ja ilkeä se oli. Eipä siinä kyllin, että se
vedessä uiskennellessaan alinomaa ajoi takaa pikkukaloja, täälläkin
kehtasi se vähän väliä tyrkkiä ja tuuppia pienempiä. Erittäin paha se
oli särjelle, yhtämittaa se sitä kiusasi, niin että särkiraukan silmät
aina olivat itkusta punaiset. Ahvenet olivat iloisia ja virkkuja, mutta
ravut — hyvänen aika, kuinka laiskoja ja turhamaisia ne olivat.
Taitavilla saksillaan ne olivat leikanneet itselleen pitkät koreat
laahustimet, ja jotta niiden prameus olisi kaikkien nähtävissä, kävivät
ne aina takaperin, laahustin edellä.

Jopa pistivät pienet vedenneidotkin päänsä aalloista. Nopeasti ne uivat
rannalle, piiloutuivat kaislikkoon ja hieroivat itseään hiekalla. Siinä
tuokiossa tuli heistä mitä suloisimpia pikku tyttöjä, joiden hartioilla
oli lumivalkoiset kuultavat siivet. Hiuksissa oli heillä lumpeenkukkia,
ja hame oli merensininen. Hei, kuinka nopeasti ne tepsuttelivat,
arvaahan sen, kun oli siivet hartioilla.

”Hoh, hoo, tyttöset, odottakaapa”, huokasi vanha viiksisuinen hylje
kompuroiden hietikkoa kohti. Se oli vedenkuninkaan tyttären uskollinen
hoitaja. Sen jalat olivat jo kankeat, eikä se jaksanut kulkea niin
nopeaan kuin nuoret. Rannalle kömmittyään alkoi sekin hieroa itseään,
mutta unohti pestä suunsa, ja niin jäi kun jäikin sille viikset. Muuten
oli se ystävällisen näköinen vanha eukko.

Voi, kuinka vedenneitoja nauratti nähdessään hyljemummon viikset. He
juoksivat nopeasti metsään, ettei hyljemummo näkisi, painoivat pikku
päänsä mättääseen ja nauroivat niin, että saari kaikui. Mutta äkkiä
vaikenivat he.

Koko metsä alkoi soida, puun oksilta kaikui mitä ihanimpia säveleitä ja
kimmeltävinä perhoina kohosivat kukkakuvut varsistaan. Ketterästi
nousivat vedenneidot pystyyn ja riensivät rannalle, sillä nyt saapuivat
vedenkuningas ja hänen ihana tyttärensä. Kultaisia portaita myöten he
astuivat käsitysten veden pinnalle, ja kunnioittaen väistyivät aallot
heidän tieltään. Vedenkuninkaan olkapäillä liehui merivihreä viitta,
hänen pitkä partansa ulettui polviin ja päässä oli hänellä kultakruunu.
Vedenkuninkaan tytär oli kauniimpi kaikkia vedenneitosia, ja senvuoksi
kutsuttiin häntä Merihelmeksi. Hänen valkoinen pukunsa oli meren
vaahdosta kudottu, ja kiharoissaan oli hänellä säteileviä helmiä.

Heidän maalle astuttuaan riensivät kaikki vedenneidot pesemään
Merihelmen pyrstöä hiekalla, ja silloin hän sai kuten muutkin, nopsat
pikku jalat ja hohtavat siivet.

Tämän jälkeen alkoi koko veden kansa tanssia, paitsi vedenkuningas ja
hyljemummo, joka istui ruohikossa tahtia lyömässä. Hän näet aina
pelkäsi, ettei tyttösten tanssi kävisi kyllin sievästi. Hei! mikä ilo
saarella nyt vallitsi! Vedenneidot lauloivat iloisia lauluja, tuuli
soitteli metsän puita, ja kalat puhelivat keskenään, niin että kuului
kuin olisi kahvipapuja jauhettu. Täytyihän niiden koko päivä mykkinä
uiskennella vedessä, siksipä ne nyt niin uutterasti juttelivat. Mutta
Merihelmestä oli hauskempi seurata kullalle kiiltäviä perhosia, ja hän
juoksenteli niiden jäljessä, kunnes joutui kauas metsään. Hän koetti
kääntyä takaisin, mutta eksyikin saaren toiselle rannalle, missä ei
vielä koskaan ollut käynyt. Hän istui kalliolle lepäämään ja katseli
kauas ulapalle. Siellä souteli yksinäinen kalastajapoika venheessä.
Nähdessään Merihelmen sousi poika lähemmäksi, ei hän ollut eläessään
niin kaunista tyttöä nähnyt.

Kovasti Merihelmi ensin säikähtyi huomatessaan pojan, eihän hän vielä
koskaan ollut ihmistä nähnyt. Mutta poika oli lempeän näköinen ja
hymyili niin ystävällisesti, että vedenneidon pelko heti haihtui.
Uteliaana hän poikaa katseli, se oli paljoa kauniimpi kuin kaikki hauet
ja kuhat yhteensä.

Äkkiä hän muisti, että poika muuttuisi kaislaruohoksi, jos soutaisi
rannalle. Nopeasti heitti hän valkoisen huntunsa veteen; se venyi
venymistään muuttuen hopealle hohtavaksi nuoraksi ja sen taikavoiman
avulla saattoi poika huoletta astua maihin.

”Kuka sinä olet?” kysyi hän hypähtäen neidon viereen kalliolle.

”Sitä en voi sanoa”, vastasi tämä, ”mutta kuka sinä olet, ja miksi näin
yksin yöllä soutelet?”

”Olenpa vain köyhä kalastajapoika. Olin verkkoja laskemassa, kun äkkiä
luulin kuulevani ihanaa soittoa. Soudin tänne päin lähemmäksi
kuuntelemaan. Sanohan, kenen tämä saari on ja kuka siellä soittelee?”

Merihelmi pudisti päätään:

”Kerro ennen sinä minulle ihmisistä ja maasta”, pyysi hän.

”Sama se”, arveli poika ja jutteli tytölle kodistaan laaksossa. Hän
kertoi kirkkaasta auringosta, joka sinisellä taivaalla helottaa,
visertävistä pikkulinnuista, iloisista ihmisistä ja suurista
kaupungeista, korkeista kirkoista ja helisevistä uruista. Ja
vedenkuninkaan tytär kuunteli välkkyvin silmin. Tuollaisia satuja ei
vanha hyljemummokaan osannut kertoa, niin paljon kummallisia juttuja
kuin hän täisikin.

”Nyt sinun täytyy kertoa minulle jotain”, lausui poika. ”Tahtoisin niin
mielelläni tietää, mitä alhaalla aaltojen alla liikkuu. Sanotaan vanhan
vedenkuninkaan siellä ihanine tyttärineen asuskelevan, mutta eihän se
voi olla totta?”

Merihelmi pudisti hymyillen päätään. ”Kukapa sen paremmin tietäisi”,
arveli hän, ”olenhan minä vedenkuninkaan tytär.” Mutta ei hän
uskaltanut sanaakaan virkkaa. Isä oli ankarasti kieltänyt kansaansa
veden elämästä kertomasta.

Silloin tuli kalastajapoika surulliseksi.

”Etkö sinäkään voi sitä minulle kertoa”, huokasi hän. ”Enkö siis
koskaan saa tietää aaltojen salaisuutta. Joka ilta tuijotan syvyyteen
ja rukoilen aaltoja kertomaan salaisuuttaan, mutta minä en ymmärrä
niiden kieltä. Ja tuntuupa minusta, kuin en saisi rauhaa ennenkuin saan
tietää, mitä syvyydessä liikkuu.”

Oi, kuinka Merihelmen kävi häntä sääliksi. Hän katseli pojan surullisia
silmiä ja alakuloisia kasvoja, ja niitä katsellessaan hän unohti isänsä
kiellon. Hän alkoi kertoa kodistaan alhaalla veden pohjassa. Jutteli
vedenkuninkaan kuultavasta linnasta, vesien syvästä rauhasta ja
ihanasta puutarhasta, jossa hukkuneet ihmislapset nukkuvat ihmeellisten
puiden alla. Näiden oksilta tippuu aina kyyneliä, ja niiden rungoista
versoo tuoksuvia valkeita kukkia. Vielä kertoi hän saaresta, jossa
vedenkansa yönsä leikissä viettää sekä vanhasta viheriäpartaisesta
vedenkuninkaasta.

Äkkiä hän hypähti säikähtyen ylös. Lännessä rusotti jo taivas
punaisena, ja tiheä sumu alkoi nousta saarelle. Merihelmi muisti isänsä
ja alkoi niin kiireesti juosta kivien yli, että hänen jalkansa tulivat
veriin.

”Elä jätä minua!” huudahti kalastajapoika ja tahtoi seurata neitoa,
mutta sumu oli niin paksu, ettei hän nähnyt askeltakaan eteensä. Tuskin
hän pääsi venheelleen, ja vasta kauan soudettuaan hän löysi kotiinsa.

”Joko aiot päiväsikin saarella viettää?” toruskeli hyljemummo, kun
Merihelmi saapui rannalle. — ”Pian veteen, toiset ovat jo kauan sitten
sukeltaneet kotia.”

Nopeasti heittäysi kuninkaantytär aaltoihin. Samassa tuokiossa
katosivat häneltä siivet, ja jalat muuttuivat pyrstöksi. Seuraavana iltana
kohosi vedenkansa taas saarelle, pesi itseään hiekassa ja rupesi
tanssiin. Metsässä helisi soitto kuin ennenkin, hyljemuori löi tahtia,
ja valkosiipiset vedenneidot lauloivat ihania lauluja nurmella.

Merihelmi yksin oli surullinen. Koko päivän hän oli muistellut
syntiään, ja hänestä tuntui aivankuin uhkaisi joku vaara hänen isäänsä
ja koko vedenkansaa.

Kuuluipa silloin kaukaa, tyynen vedenpinnan yli laulun säveleet, ja
yksinäinen venhe lähestyi saarta. Venheessä istui eilinen
kalastajapoika. Heleällä äänellä hän lauloi kauniita lauluja
vedenkuninkaan kodista, hänen tyttärensä ihanista silmistä ja
vedenneitojen pitkistä hiuksista. Kummastellen kuunteli saaren kansa
laulua. Heistä tuntui se niin tutulta.

Yhä lähemmäksi tuli poika. Hän ei enää peljännyt kaislaruohoksi
muuttuvansa. Tiesihän hän nyt aaltojen salaisuuden, eikä saaren taialla
enää ollut valtaa häneen. Mutta vedenkuningas vaaleni vihasta,
vedenneidot lakkasivat peloissaan tanssistaan, ja hyljemummo väänteli
itkien käsiään.

Nyt lauloi poika lumotusta saaresta, jonka metsässä ihana soitto
kaikui, punaisista ruusupensaista ja vedenneitojen tanssista.
Julmistuneena kohosi kuningas silloin valtaistuimeltaan:

”Kuka tämän on tehnyt?” huusi hän jyrisevällä äänellä, ”kuka on
rohjennut kertoa aaltojen salaisuuden ihmislapselle? Astukoon se eteeni
kiroustani vastaanottamaan!”

Vavisten katselivat vedenolennot toisiaan.

”Kuka?” kuiskasivat he. Kuului kuin olisi tuulikin metsässä suhissut
kukkasille: ”kuka, kuka?”

Lumenvaaleana heittäysi nyt Merihelmi isänsä jalkain juureen.

”Rankaise minua, isä”, kuiskasi hän, ”minä sen tein. Minä kerroin
kalastajapojalle aaltojen salaisuuden.”

Vedenkuningas katseli kauhistuneena häneen.

”Tyttäreni, oi tyttäreni, mitä olet sinä tehnyt”, valitti hän
murtuneella äänellä. ”Olet saattanut meidät kaikki onnettomuuteen.
Tottelemattomuutesi tähden vaipuu tämä saari nyt ikuisiksi ajoiksi
syvyyteen. Emme koskaan enää saa aalloista kohota tänne iloitsemaan.
Niinpiankuin ihmiset saavat salaisuutemme tietää, hyökkäävät he
saareemme sitä turmelemaan ja omakseen omistamaan. Tästedes täytyy
meidän aina elää pimeässä syvyydessä kylminä ja mykkinä. Sinä olet
murtanut taikavoimamme kertoessasi salaisuutemme. Katsele ympärillesi
ja näe mikä muutos saaressamme tapahtuu.”

Vavisten silmäili Merihelmi rakastettua saartaan. Kauniit kukkaset
nurmella vaipuivat kokoon tomuksi. Ihana soitto ei enää helissyt
metsässä, myrsky siellä vaan ulvoi. Joka puu, joka pensas vaikeroi:
Voi, voi, voi! Kaikkialla oli hävitystä ja kauhua.

Silloin valtasi Merihelmen syvä katumus ja tuska.

”Anteeksi, isä, anteeksi, vedenkansa, anteeksi, iloiset
leikkikumppanini”, rukoili hän.

Vedenkuningas kätki kasvot käsiinsä, mutta sitten hän nousi ylös ja
lausui värisevällä äänellä:

”Kuule tuomiosi. Ikuisiksi ajoiksi erotan sinut joukostamme. Täst’edes
et enää ole vedenneito. Et koskaan enää pääse takaisin valtakuntaani.
Ollos ilmoja kiitävä lintu, mykkä olkoon kielesi, kunnes kuolema kerran
sen avaa!”

Murtuneena vaipui Merihelmi maahan, koko vedenkansa kohotti haikean
valitushuudon, ja vedenneidot syöksyivät itkien kuninkaan jalkojen
juureen.

”Oi, suuri kuningas”, rukoilivat he, ”me tiedämme, ettet koskaan
peräytä sanojasi. Mutta anna meidän seurata rakasta Merihelmeämme.
Muuta meidätkin linnuiksi, ettei hän yksinään kuljeskelisi.”

”Olkoon niin!” huudahti kuningas synkeänä. Hetkisen heilutti hän
valtikkaansa neitojen pään yli salaperäisiä loihtulukuja mutisten, ja
yht’äkkiä seisoi vedenneitojen paikalla parvi suuria lumivalkoisia
lintuja. Niillä oli kaikilla pitkä kaareva kaula ja yhdellä oli
päässään kapea kultakruunu. Se oli Merihelmi, vedenkuninkaan ihana
tytär. Linnut kohottivat voimakkaat valkoiset siipensä, nyökäyttivät
surulliset jäähyväiset vaikeroivalle vedenkansalle ja lensivät kauas
kadoten korkeuteen.

”Rientäkäämme takaisin valtakuntaamme, ennenkuin saari vajoo”, huudahti
äkkiä vedenkuningas ja nopeasti sukelsivat nyt kaikki veteen. Mutta
ihana saari vaipui hitaasti syvyyteen, ja kun kalastajapoika saapui sen
entiselle sijalle kellui vedenpinnalla vain keltaisia lehtiä ja
kuihtuneita ruusunkukkia.

Kerrottiin kuitenkin, että joskus tyyneellä kuului vedenpinnalle ihania
säveliä. Syvällä aaltojen alla istui silloin vanha vedenkuningas
helisevien puiden varjossa. Hyljemummo, joka surusta oli käynyt aivan
harmaaksi, itki hiljaa ja puitten alla uivat kalat suruissaan edes
takaisin. Ei kenkään saanut sanaakaan suustaan, mykkinä surivat ne
ihanaa Merihelmeä ja hänen iloisia kumppaneitaan.

Mutta vedenneidot lensivät valkoisina lintuina kaukana kodistaan. Usein
uiskentelivat he vedenpinnalla ja koettivat katsella alas syvyyteen.
Varmaan kaipasivat he viileitä leikkipaikkojaan vedenkuninkaan
puutarhassa ja omaisiaan tuolla alhaalla. Ihmiset kutsuivat niitä
joutseniksi ja ampuivat niitä kauniiden sulkien vuoksi. Silloin
tapahtui, että kuoleva lintu aukaisi nokkansa ja lauloi kummallisen
säveleen, niin ihanan, ettei ihanampaa kuultu. Sen ääni tunkeutui aina
alas syvyyteen, ja silloin kuiskasivat vedenolennot toisilleen:

”Nyt kuoli joku vedenneitosista.”