Satu kolmesta lapsesta, jotka menivät kevättä hakemaan.

Eeva ja Ruut istuivat lastenkamarin ikkunan ääressä katselemassa kuinka
lunta satoi. Valkoiset hiutaleet pyörivät hetkisen ilmassa pudoten
viimein maahan, missä kinokset kasvamistaan kasvoivat. Taivas oli
harmaa ja vihaisen näköinen, aivan kuin ei se milloinkaan enää aikoisi
siniseksi auveta, ja tuuli vinkui ja vikisi nurkissa.

Eeva huokasi syvään ja katsoi Ruutiin:

”Luuletko Ruut, tänävuonna kevättä tulevankaan?”

”Enpä luule, ja äitikin on luvannut meidän viedä Kirstin ulos
vaunuissa, heti kun aurinko oikein iloisesti paistaa. Ei siitä tuumasta
nyt mitään synny.” Ja he huokasivat molemmat taaskin. Äkkiä sanoi Ruut:

”Mutta Eeva, mitäs jos menisimme hakemaan kevättä Suomeen. Juostaan
kevään kotio ja pyydetään, että hän lähettää haltiansa tänne. Kaikissa
muissa maissa on jo kevät, meillä yksin on talvi ja pyry. Mennäänkö?”

”Jospa menisimme. Mutta äiti ja Kirsti jäävät yksin.”

”Niin, mutta ajattele äidin riemastusta, kun tuomme
kevään mukanamme.”

Eeva suostui, tytöt juoksivat etehiseen ja olivat yks kaks
pukineissaan. Portailla tuli Heikki vastaan. ”Minne te menette
tällaisessa pyryilmassa? Olen juuri saanut äidiltä luvan tulla
leikkimään kanssanne.”

”Me menemme hakemaan kevättä? Tuletko mukaan?” sanoivat Eeva ja Ruut.

”Tietysti tulen. Sehän on mainiota!”

Lapset alkoivat tallustella lumisia katuja pitkin maalle päin. Tuuli
kiljui vihaisesti heidän ympärillään, omnibushevoset kulkivat niska
köykyssä ja koirat katsoivat heihin kummastuneina kopeistaan: — Vau,
vau, sanoivat ne, ja se merkitsee: ”Nyt on jokaisen paras pysyä
kopissaan.”

Lapset yhä kulkivat eteenpäin. Siellä täällä tuli leveästi rääkyvä
varis heitä vastaan: — Kraks, kraks! Se on: ”Hupsut lapset, pysykää
kotonanne.”

Ruutia alkoi jo väsyttää. Hän laahasi jalkojaan maata pitkin, voihkien
joka viides minuutti: ”Nyt en enää jaksa.” Heikki ja Eeva taluttivat
häntä, mutta väsyneet he itsekin olivat. Aikoivatkin jo kääntyä
takaisin, kun samassa ilma äkkiä muuttui. Äkäiset lumipyörteet jäivät
kauas heidän taakseen, harmaat pilvet katosivat, ja taivas tuli yhä
korkeammaksi. Lapsille tuli niin lämmin, että heidän täytyi istua
tien viereen ja riisua päällyskengät jaloistaan, sitten lapaset
ja viimein päällysvaatekin. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta
suoraan heidän silmiinsä, ja nyt he huomasivat jotain hauskaa. Lumi
heidän ympärillään oli sulanut, pikku puroja lorisi siellä täällä, ja
loitompana näkyi nurmikko, missä viheriät ruohonkorret uteliaina
nostivat pikku päänsä. Vieläkin edempänä tuoksuivat sireenit, tuomet
kukkivat ja ruusupensaat olivat nupulla. Lapset eivät enää malttaneet
kävellä. Iloisina he juoksivat viheriällä nurmella, vallaton Heikki
heitti silloin tällöin kuperkeikankin. Mutta äkkiä pysähtyivät kaikki
kolme, sillä he näkivät nyt jotain ihmeellistä. Tumman sinisen taivaan
alla kohosi kiiltävälehtisiä puita, ruusut ja orvokit tuoksuivat, ja
kirkkaan lähteen reunalla oli pieni lehto, jonka tumman-vehreissä
puissa oli valkoisia kukkia.

”Ne ovat myrtti- ja oranssipuita”, selitti Heikki, joka vanhempainsa
kanssa oli käynyt Italiassa. ”Nyt olemme varmaan kevään kotona.”

Tuskin hän tämän oli sanonut, niin jo kuuluikin siipien suhinaa, ja
Kevät astui heidän luokseen kirkkaana ja loistavana kuin aurinko. Hän
katseli lapsiin säteilevillä silmillään, ja hänen äänensä helisi kuin
kannel.

”Mistä tulette ja mitä tahdotte, lapsukaiseni?” kyseli hän.

”Me tulemme Suomesta ja tahdomme kevättä”, kuiskasivat lapset, eivätkä
voineet kyllin ihmetellä kysyjän ihanuutta.

Tämä pudisti surullisesti päätään.

”Suomestako? Ettekö, lapset, tiedä, ett’en aio tänä vuonna tullakaan
Suomeen. Ihmiset siellä eivät välitä keväästä, heillä on niin paljon
muuta ajattelemista. Huolet himmentävät jokaisen suomalaisen silmän,
niin ett’eivät minua näe, jos sinne tulisinkin.”

Heikki loi ruskeat silmänsä vakavasti Kevääseen.

”Juuri senpä vuoksi sinun täytyykin tulla. Etpä usko kuinka ikävä
kaikilla lapsilla nyt on Suomessa. Isä ja äiti ovat surulliset, taivas
on harmaa ja ilma kolkko. Anna rakas Kevät, aurinkosi paistaa oikein
iloisesti, muuten käy meidän kuin äidin kukkasten. Ne kuihtuvat kaikki,
kun ei niillä ole valoa. Emmekä me tahdo kuihtua, me tahdomme
tulla suuriksi ja voimakkaiksi.”

Kevään haltiatar pudisti yhä päätään:

”Suomalaisten rinnassa on jäätä, kovempaa kuin talvipakkasen panema
merenpinta. Heidän sydämessään asuu viha ja riitaisuus, ja missä viha
on lähellä, siitä on kevät kaukana.”

Silloin pani Eeva kätensä ristiin ja rukoili vapisevalla äänellä:

”Rakas, kaunis kevään haltiatar. Elä ole meihin suuttunut. Heti kotiin
päästyäni juoksen isän ja äidin luo ja pyydän heitä ajamaan vihan
sydämestään. Uskallathan silloin taas tulla luoksemme herättämään
kukkasia ja sinisiä laineita. Et usko kuinka meidän on ikävä vuokkoja,
pikkulintuja ja kirkasta aurinkoa.”

Kevät siveli hellästi Eevan tukkaa.

”Entä sinä?” kysyi hän Ruutilta.

Pikku Ruut katseli häneen ujosti ja kuiskasi:

”Kulta Kevät, anna Kirstin päästä puutarhaan, hän on vielä niin pieni,
ettei voi tulla ulos, kun on kylmä ilma.”

Silloin naurahti Kevät, sulki lapset lämpöiseen syliinsä, ja kutsui
kaikki haltiansa esille. Ne olivat sieviä pikku poikia ja tyttöjä,
joilla oli kirkkaat silmät ja kauniit hohtavat siivet hartioilla.

”Nyt kiirehtikää!” käski Kevät. ”Sinä kukkaishaltia, riennä herättämään
kukkaset, ensin vuokot, sitten muut kukat. Kesätuuli, joudu
henkäilemään lämmintä ja ravistamaan hereille jäälohkareita, niin että
ne tietävät lähteä liikkeelle. Ja te muut kaikki, ulos kiireesti,
viekää sana etelään pikkulinnuille niiden tulla kotia, pankaa purot
lirisemään, ja pukekaa metsät kesäpukuun. Pian, pian! Seuratkaa minua!”

Kevät levitti voimakkaat siipensä ja kohosi korkealle, niin korkealle,
että korkeimmatkin talot näyttivät leikkirakennuksilta ja lapsia oikein
huimasi hänen sylissään. Hänen jäljessään lensivät kaikki haltiat.
”Hyvästi!” huusivat ne — ”hyvästi, nyt kukin työhönsä!” ja sitten
heittivät ne toisilleen sormisuukkoja hajaantuen eri suunnille ympäri
maata. Ne näyttivät valkoisilta linnuilta, eipä olisi kukaan
nähdessään niiden lentoa arvannut niiden olevan pieniä, iloisia kevään
haltijoita. Ja missä he vain kulkivat, siellä pakeni talven kuningas,
pakeni niin kiireesti, että sen lumivalkoisesta jääkarhuturkista
tarttui pitkiä siekaleita puunoksiin. Hei! kuinka pian järvet sulivat,
sinivuokotkin aukasivat lehtensä ja hieroivat unen silmistään.

”Hyvää huomenta”, sanoivat ne, ”olemme nukkuneet kauan, nyt tulee kiire
pukeutumaan.”

Entä linnut! Niilläkös kiire oli, suurissa parvissa saapuivat ne
etelästä päin, hommasivat pesän rakentamisessa ja juttelivat, niin että
ilma raikui niiden liverryksestä ja koivun oksat uteliaisuudesta
heristivät hiirenkorviaan.

Kevät laski lapset varovasti maahan, suuteli jokaista hellästi ja
lausui:

”Nyt suutelen silmiinne valoa ja sydämiinne uskallusta. Rientäkää
kotianne kertomaan vanhemmillenne kevään jo tulleen. Minun täytyy vielä
jatkaa matkaani, ajaa karja laitumelle ja nostaa pelto oraalle. Jääkää
hyvästi, pienokaiset!”

Ja keveänä kuin lintu pyrähti Kevät taas lentoon kadoten lasten
näkyvistä. Mutta nämä juoksivat kiireesti kotiin.

”Nyt on kevät tullut!” huusivat he yhdestä suusta. ”Isä, äiti, me
olemme tuoneet kevään! Katsokaa, aurinko paistaa!”

Ja vanhemmat riensivät ulos pihalle tuota kummaa katsomaan. Totta
tosiaan! Pilvet taivaalla olivat hajaantuneet, ja kirkas aurinko loisti
lämpimästi. Suuret lumikinokset olivat sulaneet, puut olivat
silmikolla, pikku tytöt myyskentelivät vuokkoja, ja katuvierillä olivat
pojat nappikuoppasilla.

”Niin” — sanoivat isä ja äiti nyökäyttäen päätä toisilleen, ”nyt on
kevät tullut.”