HENGEN VAPAUS.

I.

Jos teräskahlein raskain ruumiin kietois,
Ja alppein hurjain alle orjan hautais,
Ja vuoren ylle vangin vartioksi
Ois’ asetettu Rooman armeijoita —

Niin kauvemma kuin kantais kotkain siivet,
Ja loitomma kuin loistais tähtitarhat,
Ja ylemmä kuin riittäis ääretyyttä,
Sen vuoren alta nousisi orjan aatos.

II.

On ihmishenki vapaa sukujaan,
Ja siks ei siedä painoa kahlehen halvan.
Ja kukin yhtä hengen on aateliaan,
Vaikk’ yks on ritar’ auran ja toinen kalvan.

Ja hengen oma yksin on ikuisuus,
Siks ei sitä sammuta sortajan miekka.
Se tuhat vuotten vanhana aina on uus,
Vaikk’ kaikki muu on haihtuva niinkuin hiekka.

Mut vapaus ja aateli velvoittaa,
Ja ikuisuuden-aatteess’ on tarkoitustaan.
Siks hengen määr’ on päin yhä korkeampaa!
Ja aatos ei saa maatua multaan mustaan.

Ja hengen mailla heimous yhdistää,
Ja valon maill’ on vallassa veljeys-aate.
Siks katso kumi veljeä, ystävää,
Jos sarkanuttu yll’ on tai purppuravaate.

Ja miss’ on orja ainehen kahleissaan,
Tai taisteluissa sortunut nukkumass’ untaan,
Sa avuks riennä veljenä holhoamaan
Ja saata valon, vapauden valtakuntaan!

III.

Näet, ihmishengen vapauden valtakunta
Se taisteluist’ on nouseva vasta.
Mut useat on uupuneina nukkuneet,
Ja sadat ovat sotateillä hukkuneet,
Ja tuhat on orpolasta.

On tuhatmäärät turvatonta orpolasta
Ja osatont’, onnetonta.
Te veljenkättä vaimeloisen antakaa,
Ja pimeähän valoa kantakaa,
On pimeätä pirttiä monta!

On pimeätä, valotonta pirttiä monta,
Ja rintaa turtumillaan.
Te lämpöä luomahan rientäkää,
Ja lemmettömän elontietä lientäkää,
He kostavat siunauksillaan.

He kostavat hyväntyön siunauksillaan,
He kostavat töin sekä toimin.
He kostavat tahdoin tarmennein
Ja katsehin kirkkahin, varmennein,
Ja vapaan hengen voimin.