TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö sama. Lauantai-ilta.

(Vilma kokoilee seinällä olevasta pienestä kaapista tavaroitaan suureen
liinaan, sitoo sen nyytiksi, kääntyy vielä kerran katsomaan pirttiä ja
on juuri tarttumaisillaan ovenripaan kun Heikki tulee.)

HEIKKI. Minä arvasin sinun aikeesi... Onneksi ehdin tänne ajoissa.

(Taluttaa Vilman istumaan.)

VILMA. Olisit antanut minun mennä.

HEIKKI. Sinä jäät minun luokseni.

VILMA. Minä pelkään niin sinun äitiäsi. Hän katsoo minua aina kuin...
En minä osaa sanoa. Minä tunnen itseni niin sanomattoman onnettomaksi
hänen läsnäollessaan... Ja minähän olen syyllinen. Minä olen vienyt
hänen poikansa.

HEIKKI. Maailma on tehnyt äidin kovaksi, mutta ei hän sinulle mitään
pahaa tee. Hän rakastaa minua eikä voi unhoittaa Honkalaa. Hänen
mieltään kirveltää nyt, mutta kerran taas kaikki tasaantuu, kerran me
hänet lepytämme.

VILMA. Ei hän koskaan unohda, mitä sinä eilen sanoit.

HEIKKI. Kuohahdinhan minä liikaa, mutta äiti siihen... No olkoon!

VILMA. Anna minun mennä, niin on paljoa parempi. Se oli niin
kauheata...

HEIKKI (puhuen melkein karusti). Minä en luovu sinusta. Minä en voi
luopua sinusta... Enhän minä ole sinulle milloinkaan mitään turhia
puheita ja lurituksia pitänyt, mutta... Nääs minusta semmoiset
suupaltit ovat suuria lurjuksia... Itsestäänhän tämä kaikki on... Sinä
et saa lähteä.

VILMA. Minä en saa jäädä tänne.

HEIKKI. Mitä sinä nyt... Sinä olet semmoinen raukka.

VILMA. Minun täytyy lähteä...

HEIKKI. Älä kiusaa itseäsi, hyvä lapsi. Kyllä kaikki vielä kääntyy
parhain päin.

VILMA. Sinun äitisi ei lepy koskaan.

HEIKKI. Saatpahan senkin kokea.

VILMA. Kunpa emme olisi ollenkaan...

HEIKKI. Johan sinä nyt vallan...! Tuommoisia ei saa puhua. Kaikki menee
niin hyvin ja hauskasti, että sinä itsekin kerran ihmettelet. Eikö
niin?

VILMA. Niinhän sinä sanot.

HEIKKI. Ja sinäkin. Sinun täytyy rohjeta ottaa oma osasi. Sinä et saa
antaa maailman kolhia tiseäsi.

VILMA. Lopettaneeko tuo kolhimistaan minun tahdostani.

HEIKKI (teeskennellyn ankarasti). Nyt sinä panet tavarasi kauniisti
kaappiin takaisin ennenkuin väet tulevat saunasta... Ja sitten sinä et
saa enää ajatella tätä asiaa. Tottele sinä vaan, sinä pahankurinen
lapsi! (Vilma panee tavarat kaappiin.) Kas niin! Kuuntele nyt tarkasti,
mitä minä sanon. Tänä iltana sinä et itke yhtään, et yhtään, muista
se... Kun muut ovat menneet nukkumaan, tulen minä luoksesi hetkiseksi.
Silloin katsotaan, kuinka sinä olet totellut minua.

VILMA. Sinä osaat laskea leikkiä kaikesta.

HEIKKI. Eihän täällä maailmassa jaksaisi muuten ollenkaan elää.

(Jere tulee.)

JERE. Ahaa! Tännekös sinä juutas karkasitkin! Ei siellä silloin vielä
löylyä ollut, kun sinä lähdit, mutta sitten sitä alkoi tulla. Kiuas
jyrisi kuin ukkonen ikään, kun minä siihen vettä roiskasin. Siellä
olisi vaikka silakat seinänraossa paistuneet. (Vilma menee.) No mikäs
kiire sille tuli?

HEIKKI. Näkyypä se ”nykykansankin mies” osaavan sen kiukaan kivetä.

JERE. Jaa’a. Ei sitä kehtaa kieltää.

(Emäntä ja isäntä tulevat.)

ISÄNTÄ. Kyllä siellä sitä löylyä olikin.

JERE. Ettei vaan syty koko höskä yöllä palamaan.

ISÄNTÄ. Se tässä vielä puuttuisi!

JERE. Kyllä se sauna sentään on poikaa näin vanhalle miehelle! (Menee
juomaan kaljaa ja huomaa pöydällä sanomalehdet.) Ahaa, johan ne
aviisitkin ovat tulleet! (Antaa yhden lehden Heikille ja istuutuu
akkunan luo lukemaan omaansa; isäntä ja emäntä istuvat pitkällä
penkillä pöydän vieressä.) Joko lie taas metsiä palanut, kun on ollut
niin kuumat.

(Vaitiolo.)

ISÄNTÄ. Tuohan muija uutta kaljaa, minua kuivaa näin saunan päälle niin
kovasti.

EMÄNTÄ (mennessään). Oli meillä ennen piikakin!

(Vaitiolo.)

ISÄNTÄ. No mitäs uutta kuuluu?

JERE. Niitä metsäpaloja vaan. Ja arvaahan sen, kun on ollut tämmöiset
poudat... Näkyvät panneen sen Mattilan sian kaivoon putoamisenkin
tänne... Hyi ollensakin! Aina ne niistä Pohjanmaan puukkojunkkarien
tappeluksista ränttäävät. Kyllähän sen lorun jo joka ihminen tietää.
Eihän ne siellä rehkimättä osaa elää.

(Emäntä tuo kaljatuopin, tarjoo isännälle ja juo itsekin.)

JERE. No tuonasen ryppy!

ISÄNTÄ. Mitä siellä nyt oikeen on?

JERE. No ei nyt uskoisi!

ISÄNTÄ. Etkö sinä saa sitä sanottua!

JERE. Saanhan minä. Täällä lukee, että ne siellä Hispaaniassa kuuluvat
polttavan suurella kokolla noitia. Sitä lystiä kokoontuu sitten papit
ja lukkarit ja kaikki muu kansa ihmettelemään. Autotahveeks ne tätä
sitten karahteeraavat.

EMÄNTÄ. Noitia?

JERE. Niin, noitia.

ISÄNTÄ. Ettäkö oikeen nuotiolla?

JERE (lukien). Noidat sidotaan — tuota noin — paaluun suurelle
halkoroviolle.

ISÄNTÄ. No sepä se!

JERE. Kas kun eivät paistaneet saunassa. — Mutta liekkö niillä
Hispaanian murjaaneilla semmoisia. — Kyllä siellä meidänkin saunassa
olisi tänä iltana korventunut vaikka viisi noitaa. Olisi vissistikin.

(Emäntä on suurella jännityksellä seurannut keskustelua.
Yht’äkkiä hän näyttää keksivän jotakin, hänen silmänsä saavat
kamalan kiillon, suonenvetoisesti puristaa hän isännän kättä.)

ISÄNTÄ. Mitä sinä, muija, oikeen meinaat, kun niin likistät?

EMÄNTÄ (havahtuen aatoksistaan). Enhän minä..

ISÄNTÄ. Vai et.

JERE. Kyllä ne muutamat akat tarvitsisivatkin hyvän juhannuskokon
alleen... Se Kärkisten Kaisakin.

HEIKKI. Älähän, ukko kulta, heilallesi tuommoisia toimittele.

JERE. Suuppo kiinni!... Tuonasen ryppy!... Pianpa sinä taas sen
vyyhtesi pään löysit? Maata minä menen. En minä viitsi olla täällä
sinun pilkattavanasi.

ISÄNTÄ. Jokos sinä nyt luit sen sanoman?

JERE. Johan minä sen luin. Ei siellä muusta ollutkaan kuin niistä
iankaikkisista paloista ja kaiken maailman noitaämmistä. Hyvää yötä!

ISÄNTÄ. Hyvää yötä!

HEIKKI. Uneksi nyt Kärkisten —

JERE (mennessään). Rontti!

HEIKKI (haukotellen). Kovinpa se sauna raukaisee.

ISÄNTÄ. Aika kiukun se kiuas lykkäsi... Kyllä siinä syttymisen vaara
pyörii, jos palomuurissa vaan on vikaa.

HEIKKI. Ei siellä sentään enää mitään hätää ole, näin kylpemisen
päälle... Kai minäkin menen tästä nukkumaan. Hyvää yötä, äiti ja isä.

ISÄNTÄ. Hyvää yötä.

HEIKKI. Hyvää yötä, äiti.

EMÄNTÄ. Hyvää yötä.

(Heikki menee kamariinsa. Emäntä ottaa sanomalehden,
jota Jere oli lukenut. Vaitiolo.)

EMÄNTÄ (lukee). Noita sidottiin paaluun suurelle halkoroviolle...

ISÄNTÄ. Heitä ne noitaroviot nyt jo hiivattiin. Tulevat vielä uniin.

EMÄNTÄ. Entäs sitten?

ISÄNTÄ. ”Entäs sitten”... Hassuko sinä olet! En minä ainakaan tahtoisi
edes unissani nähdä ihmisiä poltettavan.

EMÄNTÄ. Niin ihmisiä, mutta noitia.

ISÄNTÄ. Ihminen se noitakin on.

EMÄNTÄ. Pahanhengen liittolainen se on eikä mikään ihminen. Se on
myynyt Pahalle sielunsa autuuden ylenpalttisesta maallisesta hyvästä.
Pahan avulla se vahingoittaa kanssaihmisiään ja kylvää onnettomuutta
ympärilleen.

ISÄNTÄ. Oli miten oli, mutta kauheata se vaan on.

EMÄNTÄ. Säälittääkö sinua, kun joku maankulkija joutuu varkaudesta
linnan leipään?

ISÄNTÄ. Mitäs minä semmosta säälin. Selvä pelihän se on. Työ ja palkka.

EMÄNTÄ. Mutta noitia sinä säälit.

ISÄNTÄ. Eihän varkaita polteta.

EMÄNTÄ. Varas vie sinulta tavaraa, sinä ostat uutta... Mutta noidan
tuhoja ei voi millään korvata.

ISÄNTÄ. No panisi sitten vaikka eliniäksi linnaan.

EMÄNTÄ. Noidan vihat ulottuvat vielä lapsiin ja lastenlapsiin. Noita
voi tuhota vaikka kokonaisen suvun.

ISÄNTÄ. Lopeta nyt jo, hyvä ihminen! Sinähän vallan itsekin jo
villiinnyt. Minua jo kauhistaa.

EMÄNTÄ. Ei sinua ennen kauhistanut, kun Honkalan kammarissa herrojen
kanssa kummitusjuttuja kertoilit ja tuutinkiä joit.

ISÄNTÄ. Aina sinä muistutat sitä Honkalaa. Ne hyvät ajat ovat olleet ja
menneet... tuutingit ja muut.

EMÄNTÄ. Ehkä ne vielä kerran palaavat.

ISÄNTÄ. Eivät koskaan.

(Vaitiolo.)

EMÄNTÄ. Kuules, Taneli. Tahtoisitko sinä yhden ryypyn.

ISÄNTÄ. Annatko sinä vai lasketko sinä leikkiä?

EMÄNTÄ. En minä leiki tänä iltana.

(Menee kamariin. Pirtti alkaa vähitellen hämärtyä.)

EMÄNTÄ (tulee tuoden mukanaan pullon ja pikarin. Kaataa isännälle
ryypyn.)

ISÄNTÄ. Muistoa! — Äh! (Emäntä kaataa toisen ryypyn, isäntä naukkaa.)
Ahhah! Se teki hyvää... Jos kaataisit vielä kolmannenkin. (Emäntä
kaataa.) Ihanhan me nyt täällä istumme iltaa viettämässä kuin
Honkalassa ennen. Helkkarissa on entiset komeudet — mutta hauskaa se
näinkin on. Muistoa!

EMÄNTÄ. Meneehän se näinkin, mutta voi tästä vielä tulla parempaakin.

ISÄNTÄ. Voi niin ja tuleekin. — Kaadas vielä ryyppy. (Emäntä kaataa.)
Tulee aivan varmasti. Kyllä me Heikin kanssa vielä ihmeitä näytämme.
Pannaan tämäkin talo kannattamaan. Muistoa!

EMÄNTÄ. Saahan tämänkin, mutta voihan tästä päästä vielä parempaankin
käsiksi.

ISÄNTÄ. No ihan vaikka Honkalaan, jos se joutuu myytäväksi.

EMÄNTÄ. Niin myytäväksi.

(Purskahtaa itkuun.)

ISÄNTÄ. Mitäs sinä nyt taas vetistelet?

EMÄNTÄ. Meiltä se Honkala joutui myytäväksi, emmekä me sitä enää
koskaan saa, jollei —.

ISÄNTÄ. Jollei —?

EMÄNTÄ. Jollei Heikki muuta mieltään.

ISÄNTÄ. Mitäpäs se peijooni.

EMÄNTÄ. Ennen Heikki aina totteli meitä.

ISÄNTÄ. Nyt on suuremmat jutut toteltavana.

EMÄNTÄ. Kyllähän se vieläkin, jollei olisi koskaan nähnyt Vilmaa.

ISÄNTÄ. Hm!

EMÄNTÄ. Tai jollei Vilmaa enää olisi.

ISÄNTÄ. Mutta kun se nyt on.

EMÄNTÄ (Kaataa ryypyn.)

ISÄNTÄ. Muistoa!

EMÄNTÄ. Niin tänään se vielä on, mutta onko huomenna.

ISÄNTÄ. Mikäs sen tappaisi. — No jaa. Saattaisihan se tauti äkkiä
päälle karata. Eihän sitä tiedä.

EMÄNTÄ. Tai jokin onnettomuus.

ISÄNTÄ. Mikä onnettomuus?

EMÄNTÄ. Voisi vaikka sauna syttyä palamaan ja Vilma kuolla kamariinsa.

ISÄNTÄ. Mitä turhia! Ei se syty.

EMÄNTÄ. Kuka sen tietää. Nyt on ollut niin kuumat ilmat ja sitähän
lämmitettiin vallan ylenmäärin.

ISÄNTÄ. Vaikka lämmitettiin.

EMÄNTÄ. Jos sen sytyttäisi.

ISÄNTÄ. Mitä?

EMÄNTÄ. Niin huomenna olisi Honkala meidän.

ISÄNTÄ. Niin istuisimme huomenna kauniisti vanginvartian kesteissä.

EMÄNTÄ. Me sanoisimme, että se syttyi itsestään.

ISÄNTÄ. Kuka meitä uskoisi?

EMÄNTÄ. Kaikki uskoisivat. Muistathan sinä, mitä Jere sanoi.

ISÄNTÄ. Muistanhan minä, mutta —.

EMÄNTÄ. Itsekin epäilit.

ISÄNTÄ. Enhän minä sitä vallan täydellä todella...

EMÄNTÄ. Ei kenenkään päähän pälkähtäisi edes vähäisinkään epäluulo...
Pieni liike, pieni raapaisu, ja Honkala olisi taas meidän.

ISÄNTÄ. Aivanhan sinä rikosta suunnittelet!

EMÄNTÄ. Minä suunnittelen rikoksen rangaistusta.

ISÄNTÄ. Minkä rikoksen? Mitä sinä puhelet?

EMÄNTÄ (hiljaisella äänellä, kiihoittuneena). Olethan sinä huomannut
kuinka Heikki on muuttunut. Oliko se meidän Heikkimme, joka eilen
uhkasi ajaa meidät maantielle. Ei, se oli toinen Heikki, taiottu
Heikki. Vilma on hänet taikonut. Vilma on noita.

ISÄNTÄ. En minä usko semmoisiin etkä sinäkään.

EMÄNTÄ. Uskon mitä uskon, mutta Vilma on minulle noita.

ISÄNTÄ. Lopeta tuommoiset! Puhutaan muista, hauskemmista.

EMÄNTÄ. Hän on noita. Hänen on jo melkein onnistunut tuhota meidät.
Niin, melkein, mutta ei sentään enempää. Nyt tulee hänen juonistaan
loppu. (Kuiskaten.) Sinä menet ja pönkität saunakamarin oven, pistät
tuohikäppyrän nurkanrakoon ja sitten, niin, sitten alkaa meidän onnemme
aika.

ISÄNTÄ (kauhistuneena). Minä?

EMÄNTÄ. Niin, juuri sinä.

ISÄNTÄ. Minkä tähden?

EMÄNTÄ. Se on sinun velvollisuutesi. Sinä hävitit Honkalan, sinun
täytyy hankkia se myös takaisin.

ISÄNTÄ. Semmoista minä en tee.

EMÄNTÄ. Niin, tietysti. Sinussa on miestä juomaan talosi, sinussa on
miestä suremaan sitä, mutta kun voisit palauttaa kaiken ennalleen,
niin: ”semmoista minä en tee”.

ISÄNTÄ. Se olisi niin kauheata.

EMÄNTÄ. Kauheata oli lähteä lapsuudenkodistaan tähän hökkeliin.

ISÄNTÄ. Mutta ajattelehan nyt!

EMÄNTÄ. Minä olen ajatellut ja huomannut, että sinä olet onneton
raukka. Sinä tahtoisit ja et tahtoisi. Sisimmässäsi sinä himoitset
Honkalaa, mutta kun sitä sinulle tarjotaan, et uskalla ottaa sitä. Sinä
olet tahdoton nahjus!

ISÄNTÄ (ottaa ryypyn). No, no! Hillitsehän kieltäsi, muija!

EMÄNTÄ. Se sinä olet juuri.

ISÄNTÄ. Sinulla ei ole omaatuntoa.

EMÄNTÄ. Ja sinulla se on. Sinulla, joka pakoitit vaimosi ja lapsesi
muuttamaan korpeen. Mainio omatunto!... Ja nyt kun sinä voisit pelastaa
heidät kurjuudesta, nyt kun sinä voisit pelastaa vaimosi ja sikiösi
kurjuudesta, niin nyt se omatunto taas tulee esille. Omatunto sinulla
on, raukkojen ja pelkurien omatunto.

ISÄNTÄ. Älä sano sitä toista kertaa!

EMÄNTÄ. Pelkuri!

ISÄNTÄ. Minä en kärsi sitä sanaa!

EMÄNTÄ. Minkäs luonnollesi voit.

ISÄNTÄ. Jumalauta, minä en ole mikään pelkuri! Minä poltan vaikka koko
kylän!

EMÄNTÄ. Riittää, kun poltat edes yhden rakennuksen.

ISÄNTÄ. Minä teen, mitä sinä ikinä tahdot.

EMÄNTÄ. Telkee halolla ovet tarkasti ja anna sitten lämmitä.

ISÄNTÄ. Sinä sanot, että Vilma on noita. No minä sytytän rovion.

EMÄNTÄ. Sytytä!

(Isäntä poistuu. Emäntä menee akkunan luo ja katselee jännittyneenä
hämäryyteen. Vaitiolo. Hetken kuluttua syöksyy isäntä kauhistuneena
pirttiin.)

ISÄNTÄ. Pois! Pois! Minä en pelkää sinua! (Tempaa seinältä pyssyn.)
Tule! Minä en pelkää sinua. Tule!

EMÄNTÄ. Mikä sinun on! Mikä sinua vaivaa?

ISÄNTÄ. Etkö sinä kuullut?

EMÄNTÄ. En minä mitään kuullut.

ISÄNTÄ (retkahtaa polvilleen penkin viereen, jännitys laukeaa;
nyyhkien). Hyvä Jumala, armahda minua!

EMÄNTÄ. Mikä sinun on? Etkö sinä saa sanaa suustasi?

ISÄNTÄ. Anna anteeksi, anna anteeksi!

EMÄNTÄ (kaataa ryypyn). Ota tuosta!

ISÄNTÄ. Vie pois!

EMÄNTÄ. Oletko sinä menettänyt järkesi? Sytytitkö?

ISÄNTÄ (säikähtäen). Mitä sinä sanot? Vaiti!... Vaiti! Se kuulee,
nauraa taas... Etkö sinä kuule.

EMÄNTÄ. Mitä sinä hourit?

ISÄNTÄ. Älä puhu niin kovaa, minä pyydän sinua.

EMÄNTÄ (tiuskaisten). No, sano nyt vihdoinkin! Teitkö sinä työsi?

ISÄNTÄ. Hiljaa!... Hiljaa! Se kuulee ja se nauraa taas. Se kuuli, kun
minä raapaisin tikkuja ja se nauroi. Minä kuulin sen aivan selvästi. Se
tuli kivijalasta ja siellä se oleksii tässä talossa. Etkö sinä muista,
mitä Hätäkorven ukko sanoi. Se nauraa aina, kun jotain pahaa tapahtuu,
kun jotain tapahtuu sen mielen mukaan.

EMÄNTÄ. Ja senkö tähden sinä puolihulluna tänne juoksit?

ISÄNTÄ. Älä puhu noin!

EMÄNTÄ. Ei sieltä mitään kuulunut. Sinun omissa aivoissasi vain
kummitteli.

ISÄNTÄ. Minä vannon, että minä kuulin!

EMÄNTÄ. No vanno, vanno ja mene sitten päättämään työsi.

ISÄNTÄ (kauhistuneena). En, en! Saat vaikka surmata minut, mutta minä
en mene:

EMÄNTÄ. Täytyykö minun hankkia sinulle Honkala kaksi kertaa?

ISÄNTÄ. Älä mene sinne, älä mene! Se nauraa ja me olemme hukassa.
Annetaan asioitten olla niinkuin ovat. Älä mene!

EMÄNTÄ. Pelkurille se nauraa, mutta ei minulle. Minä tiedän, mitä minä
tahdon ja minä panen sen täytäntöön.

ISÄNTÄ. Sinä olet kauhea.

EMÄNTÄ. Maailma on kauhea, en minä. Se on minua laahannut, se on minut
tämmöiseksi kouluttanut. Sinä muistat, ettei Honkalan Katri olisi
neljäkymmentä vuotta sitten tehnyt maan matosellekaan pahaa. Mutta
maailma on tehnyt Honkalan Katrille pahaa ja Katri on oppinut elämään.

ISÄNTÄ. Älä mene. Rukoile Jumalalta apua. Älä mene.

EMÄNTÄ. Jumalalta?... Jos minäkin siellä säikähdän, niin sitten —
kenties — niinkuin sinäkin.

ISÄNTÄ. Se nauraa meidän turmiotamme.

EMÄNTÄ (raivoisasti). Naurakoon vaikka heti portaissa! Minä kiroon, en
väistä!

(Menee.)

ISÄNTÄ. Älä —.

(Perääntyy kauhistuneena äärimmäiseen nurkkaan. Vaitiolo,
pitempi kuin edellinen. Emäntä tulee. Raastaa isännän
käsivarresta akkunan luo.)

EMÄNTÄ (ylimmilleen kiihtyneenä). Tule! Kohta leimahtaa!... Tule
katsomaan minun työtäni! Noitarovio syttyy! (Hämärään pirttiin alkaa
näkyä tulipalon kajastusta yhä selvemmin ja selvemmin.) Katsohan kuinka
liekit nuoleskelevat seiniä! (Pirullisesti.) Kukas käski lämmittämään
niin kovasti, kukas käski.

ISÄNTÄ. Päästä, päästä!

(Koettaa tempautua irti.)

EMÄNTÄ. Minnekkä?

ISÄNTÄ. Laske irti! Apua hakemaan! Päästä.

EMÄNTÄ. Anna sinä vaan kokon palaa rauhassa!

ISÄNTÄ. Mene ottamaan telki pois oven edestä! .. Anna minun mennä!...
Vilma voi vielä pelastua... me voimme vielä pelastua!

(Pirtti on aivan valoisa liekkien loimusta. Alkaa kuulua huutoja:
”Tuli on irti!” ’”Apuun!”)

EMÄNTÄ. Nyt on minun työni tehty. Nyt on Heikki taas meidän.

(Isäntä syöksyy koputtamaan Heikin kamarin ovelle.)

ISÄNTÄ. Herää! Heikki! Tuli on irti. Sauna palaa!

EMÄNTÄ. Heikki! Tuli on irti!

ISÄNTÄ (kuunnellen). Ei kuulu mitään!

EMÄNTÄ (koputtaa kaikin voimin). Herää! Sauna palaa!

ISÄNTÄ. Mikä sille nyt on tullut... Minä haen päreen, että saamme haan
auki.

EMÄNTÄ (rynnistää, pahojen aavistusten valtaamana, raivokkaasti ovea
vasten ja saa sen aukenemaan.) Heikki!

(Syöksyy kamariin.)

ISÄNTÄ. Johan se aukesi.

EMÄNTÄ (palaa, säikähdyksestä pois suunniltaan). Minä olen porton
kanssa polttanut oman poikani!

ISÄNTÄ. Katri, mitä sinä sanot!

EMÄNTÄ. Katso! Akkuna on auki!... Se nauraa minulle! Apua!...
Sammuttakaa! Pelastakaa minun poikani! minun poikani...

(Syöksyy pois.)

ISÄNTÄ (nojaten murtuneena ovenpieleen). Voi hyvä Jumala tätä
kurjuutta!

Esirippu.