NELJÄS LUKU.

Luostarin puutarhassa.

Seuraavana aamuna nousi aurinko kirkkaana. Yöllä oli ollut kova kaste,
vesihelmiä kimalteli ruohostossa, ja tyynenä lepäsi meren pinta. Ilma
oli läpikuultava, kuten useasti syksyllä ja lehtipuut loistivat
punaisissa ja kellertävissä syksyverhoissaan. Kaupungissa oli taas
kaikki herännyt eloon ja liikkeeseen. Vahtisotamiehiä muutettiin,
porvarit kokoontuivat torille aseharjoitukseen. Aksel Kurjen
alapäälliköt kulkivat kiiruhtaen paikasta toiseen, täyttäen herransa
käskyjä. Itse oli hän vastikään tarkastanut tärkeämmät paikat, etenkin
viipyen Karjaportilla, jossa oli lukuisampi vartioväestö, ja niillä
porteilla, jotka olivat meren puolella. Satamassa purettiin niiden
laivojen lastia, joiden oli onnistunut saapua kaupunkiin, ja kaikkialla
oli touhua ja kiirettä. Samalla kuvautui ihmisten kasvoissa
jonkunlainen hermostunut jännitys ja arasti katseli moni porvari
sotamiehien liikkeitä ja innokkaita varustuspuuhia. Eikä ihmekkään,
että ihmisten mielet olivat jännityksissä, sillä voihan herttua saapua
millä hetkellä hyvänsä ja tietämätöntähän oli, mitä tuleva hetki oli
tuova mukanansa.

Kuningattaren kadun varrella, lähellä tuomiokirkkoa oli pormestari
Herman Bröijerin talo. Se oli hansalaiseen tapaan rakennettu,
suippokattoinen ja sen ajan oloihin verraten jotensakin muhkea. Katto
oli peitetty ruskeaksi poltetuilla tiileillä, ikkunat olivat korkealla
maasta ja alaikkunat rautakangilla suojatut. Ylinen oli tilava, parasta
aikaa hinattiin sinne kaikenlaista tavaraa, verkapakkoja y.m., sillä
siellähän ne olivat paraiten suojassa rauhattomina aikoina. Pormestari
oli nimittäin suuri tukkukauppias, Saksan ja Hollannin tuotteita oli
ahdettu hänen säilöaittoihinsa ja hänen laivansa kyntivät Itämerta.

Jykevä ja raskas tamminen ovi sulki sisäänkäytävän kadulta. Ovelta
johtivat leveät, paksuista lankuista tehdyt ja kaidepuilla varustetut
portaat yläkertaan, jossa suuresta himmeästi valaistusta etehisestä
päästiin asuinhuoneisiin. Vanhat, sileäksi tahotut tammipöydät ja
jakkarat, lukuisat tina- ja kupariastiat, ikkunat lasiruutuineen,
joissa nähtiin muutamia lasimaalauksiakin, todistivat isännän
varallisuutta ja antoivat asunnolle kodikkaan näön.

Vaikka kaikkialla kaupungissa oli touhua ja hälinää, etenkin siitä
syystä, että porvarien taloihin oli majoitettu sekä kotimaista että
puolalaista sotaväkeä, vallitsi pormestarin talossa syvä hiljaisuus.
Hänen talonsa oli vapautettu majoituksesta; Arvid Tavast ja Aksel Kurki
olivat tehneet sen myönnytyksen, sillä tavoin toivoivat he lujemmin
kiinnittävänsä kaupungin korkeimman hallitusmiehen siihen asiaan, jota
he ajoivat.

Pihan puolella olevassa huoneessa, jonka ikkunat antoivat tuomiokirkon
puutarhaan, istui pormestari Herman Bröijer. Hänen harmahtava tukkansa
osoitti, että hän oli jo yli keski-ijän, mutta hänen eloisat silmänsä,
joista katse rohkeasti kohtasi sitä, jonka kanssa hän puheli, hänen
vielä suora vartalonsa ja voimaa ja tarmoa osoittava olentonsa
hehkuivat nuoruuden tulta ja voimaa. Nyt päilyi hymy hänen huulillansa,
otsan rypyt olivat sileät, ja kaikki osoitti, että hän tällä hetkellä
oli unhoittanut sekä herrat tuolla linnassa että merellä purjehtivan
herttuan. Ja olihan syytäkin, sillä hänen poikansa Antonio, joka kolme vuotta
yhtä mittaa oli oleskellut ulkomailla opintoja harjoittamassa ja
siellä saavuttanut lainopin tohtorin arvon, oli palannut kotia
viipyäksensä täällä kauemman aikaa.

— Niin poikani, sanoi pormestari, rauhattomaan aikaan palajat kotia,
kaupunki on sotaväkeä ja touhua täynnä, linnassa on koossa maamme
aatelisto perheineen, herttuaa odotetaan joka päivä tulevaksi. Me
porvarit taas, jotka rauhallisissa oloissa hyödymme ja vaurastumme,
olemme nyt kuin jyvät kahden myllykiven välissä, jos liitymme
ylimmäiseen tai alimmaiseen, niin muserrumme murskaksi joka
tapauksessa.

Antonio, nuori kukoistava mies, jolle musta puku ja hieno,
suippokärkinen parta antoivat miehekkään ulkomuodon, leikitteli
miekankahvallaan ja kuunteli tarkkaavaisesti isänsä puhetta.

— En ole vielä ennättänyt oikeen perehtyä kotioloihin. Kuinka
vähäpätöiseltä näyttää täällä kotona kaikki, kun vertaan näitä oloja
niihin maihin, joissa olen viimeiset vuodet viettänyt. Venetsian
palatsit, Saksan kaupungit, Hollannin uhkeat teollisuuden-pesäpaikat
häämöittävät vielä muistossani. Ja tuo tuomiokirkkokin tuossa, kuinka
vähäpätöinen se on verrattuna niihin suurenmoisiin temppeleihin, joita
Euroopan kansat vuosisatoja ovat rakentaneet. Mutta kuitenkin
on kaikki täällä niin rakasta, niin tuttua, jokainen esine muistuttaa
jostakin iloisesta lapsuuden hetkestä. Tuo vanha pihlajakin
tuomiokirkontarhassa, josta ennen poikana kapusimme marjaterttuja
ottamaan, rehoittaa vielä, vaikka räntistyneenä. Toivoit kuitenkin,
että taas kohta kotiudun.

— Niinpä kyllä, vastasi pormestari. Olen odottanutkin sinua tulevaksi,
ajat ovat tukalat ja kahdessa päässä on aina enemmän viisautta kuin
yhdessä. Sillä tiedä, poikani, että minä pelaan uhkarohkeata peliä, ei
ainoastaan omaisuuteni vaan myös henkenikin voi olla vaarassa.

Hänen otsansa vetäytyi ryppyihin ja luja päättäväisyys kuvautui hänen
piirteissään.

— Katso tässä, sanoi pormestari, ottaen pöydältä painetun lentokirjan,
on Söderköpingin valtiopäiväin päätös. Saksaksi, latinaksi ja ruotsiksi
painettuna on sitä levitetty lukemattomissa kappaleissa ympäri
valtakuntaa. Herttua on sen kautta asetettu valtiohoitajaksi ja
kuninkaan käskyiltä kielletään lainvoima, ellei herttua ja neuvoskunta
ole niihin suostumustansa antaneet. ”Valtakunnan uskottomina miehinä ja
isänmaan hävittäjinä pidettäköön niitä, jotka tästä luopuvat”, jatkoi
pormestari.

— Ei ole vielä paljon aikaa siitä kulunut, kun Sigismund vaati meiltä
uuden uskollisuusvalan. Ja häneen sitoo meidät sitäpaitsi väkivalta,
sillä niinkauan kuin Arvid Tavast ja Aksel Kurki täällä komentavat,
täytyy meidän hyppiä heidän pillinsä mukaan. Neuvo, poikani, ja sano,
mitä sinä ajattelet näistä asioista.

Antonio, joka huomaavaisesti oli kuunnellut isänsä puhetta, nousi
istuimeltaan, astui pari kertaa ympäri laattian, otti sitte lentokirjan
käteensä, tarkasti sitä ja lausui:

— Älä vaadi, että minä lakitieteelliseltä kannalta näitä asioita
arvostelisin. Sillä kansainvälinen ja valtio-oikeus on vielä
kehdossansa ja ne nerokkaat mietteet, jotka Hugo Grotiusen päässä
piilevät, eivät tule asioiden juoksua muuttamaan, jos ne levenevätkin
laajempiin piireihin. Sillä tällä alalla tulee aina voima olemaan
oikeutta, jos herttua voittaa, on hän oikeassa, koska hänen puolellansa
ovat Ruotsin säädyt, jos Sigismund voittaa, on hän oikeassa, koska hän
on kuninkaaksi kruunattu ja hänellä on perintöoikeus valtaistuimeen.

Mutta tämä hyrskylaine, mikä nyt uhkaa nielaista pyörteeseensä meidän
pienoisen yhteiskuntamme, se ei minua peloita, ja jos tahdot kuulla
minun neuvoani, niin liity herttuaan, se on viisainta sekä nykyhetkellä
että myös tulevaisuudessa.

Katso, en ole ummessa silmin kulkenut matkoillani. Haudanhiljaista
alkaa olla Espanjassa, elo ja virkeys poistuvat Italiasta,
inkvisitsioni ja jesuitat siellä rauhaa levittävät. Bolognan yliopistossa
kerran ne luottehet lausuttiin, joilla Rooman laki sitte
vasallien linnat raunioiksi muserti ja taas uuden yhteiskuntalaitoksen
vesat sai raunioilla versoamaan, nyt kohoaa yliopiston vastapäätä
inkvisitsionin huoneusto, ja sen synkkää varjoakin kammoen välttävät
ohikulkevat. Sotien raatelema on Ranska, Englanti kukoistaa Elisabetin
valtikan alla, vapaus ja varallisuus siellä karttuvat.

Mutta Alamaissa, isäni, kylvetään tulevaisuuden siemen, siellä vapauden
Phoenixlintu piakkoin kullanhohtavana tuhasta kohoaa. Onko Filip,
ovatko jesuitat ja Espanjan legionat voineet kahlehtia hollantilaisten
vapautta? Päinvastoin. Kun minä oleskeltuani Italiassa saavuin
Hollantiin, oli ikäänkuin ahdistavasta vankiluolan ilmasta olisin
astunut Jumalan kirkkaaseen päivän paisteeseen. Hollannin tasavalta
ei enää ole Espanjan maakunta, se on jo kohonnut valtamerien
kuningattareksi. Sen kauppamiehet ovat ruhtinaita rikkaudessa ja
voimassa, ja Intian aarteet kokoontuvat heidän käsiinsä. Tiede ja taide
sulostuttavat asukasten elämää ja luontokin näkyy elpyneen vapauden
valossa, sillä Hollannin puutarhoissa tuoksuaa etelän loistava
kukkaismaailma.

Jos asetumme herttuan puolelle, kuulumme siihen puolueeseen, jonka
etunenässä Hollanti ja Englanti käyvät, jos taas Sigismundiin liitymme,
silloin käymme jesuitain ja paavinvallan talutusnuorassa.

Mielihyvällä oli pormestari kuunnellut poikansa puhetta.

— Sanasi ovat sattuneet sydämmeeni ja karkoittaneet monta epäilystä.
Useasti olen näitä asioita harkinnut ja nähnyt selvänä sen uran, jota
on kulkeminen. Kunnianhimo on herttuan näille retkille ajanut, hän
tavoittelee Ruotsin kruunua, joka nyt jo hänen päänsä päällä
kimaltelee, mutta hänen voittonsa on sentään porvarin ja talonpojan
voitto, hänen tappionsa porvarin ja talonpojan tappio.

Useimmat porvarit kallistuvat herttuan puolelle, ainoastaan harvat
suosivat Sigismundin ja herrojen asiaa. Ja jos aateliset ja puolalaiset
pääsevät tässä maassa hallitsemaan, pelkään pahoin, että kaikki laki ja
oikeus katoaa ja mielivalta rehoittaa kuten ohdakkeet huonossa
pellossa. Vaikea on edeltäpäin arvata täsmälleen asiain loppua, vaan
luotan herttuan voittoon. Minua epäillään linnassa, Arvid Tavast ja
Aksel Kurki vartioivat minua epäluuloisesti. Vaan pitäkäämme me kaksi
yhtä. Luotan sinuun. Nyt tekoon ja toimeen! Minua on kutsuttu linnaan.
Hyvästi siis!

Pormestari otti keppinsä ja laajan viitan, levitti sen harteilleen,
esille kiiruhtava palvelija toi tinatuopissa pormestarin aamujuoman,
vaahtoavaa olutta, ja niin vahvistettuna suuntasi hän kulkunsa linnaan.

Kohta sen jälkeen poistui myös Antonio kotoa. Hän kulki yli raastuvan torin,
poikkesi vasemmalle ja pysähtyi Alakadulla olevan talon
edustalle. Hetken epäiltyään avasi hän portin ja astui pihalle.

Talo, johon Antonio meni, oli aivan vastapäätä linnaa. Ainoastaan katu
eroitti sen kaupungin muurista. Kapea salmi oli taas muurin ja
linnansaaren välillä. Talon pääty oli katua vasten, sen pitkät sivut
pihan puolella, Päädyssä oli vaan kaksi akkunaa, nekin korkealla maasta
ja rautakangilla suojatut, muut akkunat antoivat pihan puolelle. Pihan
ja kadun eroitti toisistaan puolen sylen korkuinen muuri, siihen oli
istutettu paksu raudoitettu portti. Koko talo oli siis linnoituksen
kaltainen, ja kun portti oli suljettu, ei siihen ollut niinkään helppo
tunkeutua.

Mainitun talon omistajana oli tähän aikaan Katarina Bröijer,
pormestarin veljen leski. Hänen miehensä oli kuollut jo muutama vuosi sitte
ja oli jättänyt leskellensä melkoisen omaisuuden. Katarina rouva
oli saksalaista sukuperää; Lybekissä oli hän viettänyt nuoruutensa
päivät. Siellä oli pormestarin veli kauppamatkalla rakastunut häneen ja
palatessaan toi hän mukanaan nuoren, kukoistavan vaimon. Siitä oli jo
neljä vuosikymmentä vierähtänyt, ja Katarina rouva oli jokseenkin
perehtynyt uuteen kotimaahansa. Ensi alussa oli kaiho useasti kalvannut
hänen mieltänsä, ja surumielin oli hän monta kertaa luonut katseensa
merelle seisoessaan kaupungin muurilla, josta voi nähdä, kuinka laivat
levitetyin purjein liitelivät Uurasta kohti.

Miehensä kuoltua oli Katarina rouva, joka tunsi yksinäisyyden käyvän
painavaksi, Lyhekistä kutsunut sisarensa tyttären Gertrudin, aikoen
tehdä hänet omaisuutensa, perijäksi. Varhain eräänä keväänä oli Gertrud
saapunut ensimmäisillä laivoilla Lybekistä. Kun tuo solakka,
sinisilmäinen tyttö astui Katarina rouvan kynnyksen yli, tuoden
terveisiä ja tietoja hänen lukuisilta sukulaisiltaan ja tuttaviltaan
tuolta mahtavasta hansakaupungista, silloin tunsi Katarina elpyvänsä ja
heräävänsä uuteen eloon. Tyttö tuli kohta hänen silmäteräksensä. Kaikki
se hellyys, jota hän lapsettoman avionsa aikana ei ollut ollut
tilaisuudessa osoittamaan, sen tuhlasi hän nyt Gertrudille.
Helliteltynä, yltäkylläisyydessä kasvoi Gertrud kuin kukoistava ruusu
ja palkitsi siten Katarina rouvan huolenpidon.

Pihalta johtivat portaat, melkein samankaltaiset kuin pormestarinkin
talossa, etehiseen. Antonio, jolle kaikki esineet tässä talossa olivat
tuttuja, kiiruhti etehisestä suoraapäätä sisäsuojiin. Samassa hän
kuitenkin huomasi jotakin, mikä teki häneen tuskallisen vaikutuksen,
mistä syystä, sitä hän ei voinut selvittää. Naulassa seinällä riippui
pitkä ratsumiehen viitta, laattialla huomasi hän suuret keltaisella
nahalla kaulustetut ratsusaappaat, joihin suuret kannukset olivat
kiinnitetyt, ja vieläpä päällepäätteeksi nurkassa oli nojallaan pitkä
miekka, jonka olkahihnaan kullankimalteleva vaakuna oli ommeltu.

— Mitähän nämä esineet tässä talossa merkitsevät, arveli Antonio, vaan
kykenemättä vastaamaan tähän kysymykseen astui hän huoneeseen.

Katarina rouva istui kadun puolella olevan akkunan ääressä, hänen
edessään oli suuri puitteisiin pingoitettu korko-ompelus, jota hän
ompeli, vuorotellen erivärisillä langoilla, välistä vilahtaen pöydälle
levitettyyn malliin. Pöydän toisessa päässä istui eräs mieshenkilö,
jonka kasvonpiirteitä Antonio kuitenkaan ei voinut nähdä, koska tämä
istui selin oveen päin. Puvusta päättäen oli hän sotilas.

Katarina oli puettu mustaan, yksinkertaiseen pukuun. Valkea pitsikaulus
ja myssyntapainen päähine antoivat hänelle arvokkaan, melkein
nunnamaisen ulkonäön. Huomattuaan Antonion, näkyi hän ensin
hämmästyvän, sitte osoittivat hänen kasvonsa vilpitöntä iloa, hän
huudahti:

— Tervetultua, Antonio! Kuinka odottamatonta! Luulimme sinun saapuvan
vasta paljoa myöhemmin. Sitä suurempaa iloa tuottaa odottamaton tulosi.

Hän nousi ja tervehti sydämellisesti Antoniota. Sitten loi hän
katseensa muukalaiseen ja sanoi hiukan hämillään:

— Sinä tapaat, Antonio, kotikaupunkisi sodan jaloissa. Minunkin
rauhalliseen kotiini ovat sodan seuraukset tunkeutuneet, vaikka
miellyttävämmässä muodossa kuin muualle. Jalosukuinen herra Adam Janecki,
kapteeni evesti Farensbachin rakuunoissa, jotka armollinen
kuninkaamme Sigismund on lähettänyt kaupunkimme puolustukseksi,
suvaitsee asua talossani, joka siten on tullut muusta majoituksesta
vapautetuksi. Olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä hän
on ollut minulle suureksi avuksi näinä rauhattomina aikoina.

Muukalainen nousi ja tervehti Antoniota kohteliaasti. Antonio näki
tavattoman kauniit, mutta pöyhkeät ja kelmeät ylhäisen miehen kasvot,
joiden veltot piirteet todistivat runsaista elämän nautinnoista.
Kapteeni Janecki oli huolellisesti puettu, ja hänen esiintymisensä
miellyttävä.

— Terve tultua, herra tohtori, Teistä olen paljon kuullut puhuttavan
sen lyhyen ajan kuluessa, jonka olen asunut tässä talossa. Toivotan
teille onnea ja luulen, että Teidän loistavat ominaisuutenne saattavat
Teidät korkeaan arvoon kotimaassanne.

Sitte kääntyi puhe päivän tapauksiin. Kapteeni Janecki näkyi vielä
luottavan Sigismundin tähteen ja puhui paljon ja laveasti kuninkaan
suurista ja mahtavista varustuksista, joilla hän aikoi kukistaa kaikki
vastustajansa ja asettaa kaikkiin virkoihin ja luottamuspaikkoihin
palvelijoitaan.

Sitte keskeytti hän äkisti puheensa, pyysi anteeksi, että hänen täytyi
poistua, vaan tärkeät virkatoimet vaativat hänen läsnäoloansa linnassa.
Kun Katarina ja Antonio olivat jääneet kahden kesken, alkoi Katarina
rouva kysellä uutisia kotikaupungistaan Lybekistä, josta Antonio nyt
viimeksi tuli.

— Serkkunne, hyvä täti, tuo arvoisa raatiherra, sukunsa pylväs ja
tuki, voi hyvin, ja myös muut sukulaisenne. Minä tuon kirjeitä
mukanani, paljon terveisiä, sekä lahjoja, jotka piakkoin lähetän
Teille.

Katarina rouva avasi kirjeet ja alkoi lukea niitä mielihyvällä, Antonio
taas katseli odottavasti ympärilleen, vaan Gertrudia ei näkynyt
missään. Katarina rouva huomasi viimein hänen kysyvät katseensa ja
sanoi hymyillen:

— Sinä kaipaat Gertrudia, hän on mennyt kävelemään, en tiedä tarkoin
mihin, arvelen sentään, että tapaat hänet luostarin kirkkotarhassa, se
on viime ajoilla tullut hänen lempipaikaksensa. Luulen sitäpaitsi, että
tyttö on alkanut ikävöidä kotimaahansa, olen tarjoutunutkin seuraamaan
häntä sinne ja oleskelemaan siellä jonkun aikaa, vaan hän on
vakuuttamistaan vakuuttanut, ettei hän ollenkaan tätä nykyä halua sinne
palata.

Antonio varustihe lähtemään. Otettuaan jäähyväiset Katarina rouvalta
suuntasi hän kulkunsa luostarinkirkon puutarhaan.

Kaupungin kaakkoiskulmassa, siinä missä valtavat muurit yhtyvät
toisiinsa n.k. munkkitornin luona oli luostarikirkko puutarhoineen.
Ennen oli tässä ollut dominikanien eli mustainveljesten
luostari. Reformatsiooni oli karkoittanut munkit heidän
rauhallisista kammioistansa, säälimätön Kustaa Vaasa oli muuttanut
luostarirakennukset vilja-aitoiksi, ja ne muurit, jotka ennen olivat
kaikuneet munkkien askeleista, rukouksista ja hurskaista lauluista,
alkoivat nyt rappeutua, ja ainoastaan hiirien nakerrukset häiritsivät
yksitoikkoista hiljaisuutta. Itse luostarikirkko oli muutettu
protestanttiseksi temppeliksi, ja suomalainen seurakunta vietti siinä
jumalanpalvelustaan. Vaan luostaripuutarhassa, jossa ennen synkät,
itseään kiduttavat dominikanit olivat käyskennelleet rukousnauhoineen,
humisivat nyt lummeat vaahterat ja lehmukset, kantaen todistusta
istuttajiensa hyödyllisestä toimesta. Niiden suhinassa kuului ikäänkuin
ääniä menneiltä ajoilta, kertoen kamppauksista ja taisteluista, joissa
ihmissydän oli saavuttanut mitä suurimman voiton, voiton itsensä yli.

Puutarhan äärimmäisessä osassa oli matala turvepenkki lehmuksien ja
vaahterien suojassa. Tämä oli Gertrudin lempipaikka. Siinä oli hänellä
tapana istuskella tuntikausia, käsityö helmassa ja katse luotuna
ulapalle, joka levisi Uuraan ja kaupungin välillä. Nytkin oli hän
etsinyt turvapaikkansa, jo kaukaa näki Antonio hänen vaalean pukunsa
loistavan puiden takaa. Syksyinen aurinko loi vinoja säteitään puiden
lehdille, kamomillakasvi täytti ilman väkevällä tuoksullaan, syksyn
kukat, jotka vielä yöhalloilta olivat jääneet eloon, rehoittivat
kellertävissä puvuissaan, tanacetum, leontodon ja chrysanthemum
upeilivat vielä myöhäisestä vuodenajasta huolimatta.

Kellastuneet lehdet ja kuivat oksat ratisivat Antonion jalkain alla.
Tämä kahina herätti haaveksijan ajatuksistaan. Hän käänsi päänsä ja loi
katseensa tulijaa kohti. Auringon valo tuli sivulta, tunkeutui
vaahterien tuuheiden lehtiryhmien läpi ja heitti vuorotellen väriseviä
varjojaan ja kirkkaita kuvioitaan Gertrudin kasvoille. Vaan suuremmasta
aukosta pääsi kirkas ilta-aurinko vapaasti kullanheleänä kimaltelemaan
hänen ruskeissa hiuksissaan ja palmikossa, joka riippui pitkin selkää.
Antonion odottamaton ilmestyminen ja siitä johtunut mielenliikutus oli
vaikuttanut häneen hervaisevasti, kasvot näyttivät kalpeilta ja silmät
loistivat tavallista suurempina. Vaan kohta voitti hän hämmästyksensä
ja tervehti tuttavanomaisesti Antoniota.

— Viimeinkin! Kuinka kauan olen sinua odottanut! Kuinka monasti olen
tässä istunut, tähystellen joka laivaa, mikä kaupunkiamme kohti vaan
pyrkii. Äärettömän iloinen olen tulostasi, ja hän ojensi kätensä
Antoniolle.

Antonio tarttui Gertrudin käteen, piti sitä kauan omassansa ja katsoi
häntä silmiin.

— Senpätähden tahdoinkin sinua hämmästyttää odottamattomalla
tulollani, sanoi hän hetken kuluttua.

— Nyt täytyy sinun asettua tähän viereeni ja kertoa tarkalleen, missä
nyt olet oikeastaan oleskellut sen ajan, jonka olet ollut poissa kotoa.

Antonio istuutui turvepenkille ja kuvaili lyhyissä piirteissä
matkoistaan, olostaan Saksassa, Italiassa ja Hollannissa.

Huomaavaisesti kuunteli Gertrud hänen puhettaan, niinkuin avaantunut
kukka imee kastetta ja auringonvaloa, ja tarkasteli salaa hänen
kasvonpiirteitään ja liikkeitään. Viimein sanoi hän hiukan soperrellen:

— Luultavasti olet nyt niin kiintynyt noihin uusiin oloihin, että
vastahakoisesti palajat kotia. Olet nähnyt siellä niin paljon
loistavaa, ylhäistä ja hienoa, että me täällä näytämme sinusta sangen
vähäpätöisiltä ja tyhmiltä.

Antonio hymyili surumielisesti.

— Siitä tulet kohta vakuutetuksi. Muistatko, Gertrud, minkä lahjan
annoit minulle samana kesänä, jona läksin tälle pitkälle
ulkomaamatkalleni?

— Lahjanko? Sitä en voi todellakaan muistaa.

— Tahdon auttaa muistoasi. Eräänä kauniina kesäpäivänä olimme tehneet
huvimatkan vanhaan Viipuriin, tuonne luonnonihanaan paikkaan
Suomenvedenpohjan rannalla. Isäni, täti Katarina ja muut huvimatkaan
osanottajat olivat jääneet loitommalle, me taas kiipesimme tuolle
äkkijyrkälle vuorenharjulle, josta on niin ihana näköala, yli metsien,
siintävän selän ja viheriäin nurmikkojen. Sitte laskeuduimme alas
pitkin äkkijyrkkää harjannetta. Sen juuressa pulppuaa kirkas ja kylmä
lähde niityn tasaisesta pinnasta. Tällä lähteellä on ollut suuri maine
aina pakanuuden ajoilta, ja monta tarua liikkuu siitä kansassa. Sinä
kumarruit lähteen yli, ja kuvasi näkyi sen pohjalla viehättävänä ja
rusoittavana. Äkkiä päästit sinä huudahduksen.

— Katso, Antonio, minä olen löytänyt nelilehtisen apilaan, ja näytit
sen minulle. Ja todellakin aivan lähteen vieressä kasvoi uhkea
nelilehtinen apilas, kastellen lehtiään sen kristallikirkkaassa
vedessä.

— Vanha Vappu, jatkoit sitten, on sanonut minulle, että jos joku
löytää nelilehtisen apilaan ja kastelee sen lehdet vanhan Viipurin
lähteessä ja antaa sen rakastetullensa, niin tuottaa se suurta onnea ja
ikuista rakkautta. Ja sitte annoit sen minulle ja käskit minun
säilyttää sitä kallisarvoisena talismanina, Sitte juoksit nauraen
tiehesi.

— Ja sitte sinä heitit sen pois ja juoksit minun perästäni muiden
luoksi, sanoi Gertrud hymyillen.

— Minä kätkin sen huolellisesti, ja vein sen kerallani matkoilleni.
Bolognassa mestari Guiseppe, taitava kultaseppä, teki sille
turvallisemman säilöpaikan.

Samassa veti Antonio poveltansa kultaisen, sydämmen muotoisen
medaljongin, jonka yläpuoli oli viheriäisen tahkotun lasin peittämä.
Sen alta näkyi nelilehtinen apilas, tietysti vaalentuneena ja kuivana,
vaan viheriän lasin läpi näytti se tuoreelta ja nuortuneelta. Gertrud
kalpeni, ja omituiset väreet ilmaantuivat hänen suupieliinsä.

Vaan Antonio jatkoi:

— Kuten viheriä lasi säilyttää apilaan vaalenemasta, samoin ihmissielu
sisimmässä syvyydessä säilyttää kuvia, jotka eivät vaalene eivätkä
haihdu, vaan paremmin kuin maalarien loistavat värit uhoittelevat aikaa
ja pysyvät aina tuoreina, aina viehättävinä, siten todistaen
ihmissielun ylevämpää alkuperää. Semmoisena kuvana on sielussani
säilynyt tuo ihana kesäilta, korkea vuorenharjanne viehättävine
kuvineen, ja sinä, Gertrud, kumartuneena peilikirkkaan lähteen yli. Kun
kuljeskelin niissä uhkeissa palatseissa, joihin italialaiset ruhtinaat
ovat koonneet maanmainioiden mestarien nerotuotteita, madonnankuvia ja
ideaalisesti kauniita naisia, näin minä hengessäni aina toisen kuvan
välkkyvän niiden takana, ihanamman, elävämmän ja tuoreemman ja silloin
ajattelin minä sen taulun päähenkilöä tuolla kaukana kylmässä, vaan
kuitenkin ihanassa pohjolassa, ja samoin kuin muuttolinnut, pääskyset
ja peipposet pyramidein huikaisevasta maasta ja Italian orange- ja
myrttilehdoista halajavat pohjolaan, samoin minunkin henkeni ikävöi
tänne rakkaaseen kotimaahan, jossa aurinko loistaa niin vienosti, niin
kullankellertävänä, ja jossa valoisat, hiljaiset kesäyöt täyttävät
mielemme sanomattomalla ihastuksella.

Antonio vaikeni ja loi katseensa Gertrudiin. Tämä hengitti raskaasti,
ja hänen äsken vaaleat kasvonsa olivat saaneet rusoittavan hohteen.

— Gertrud, sanoi Antonio melkein rukoilevasti, siitä on nyt
toistakymmentä vuotta, kun sinä ensikerran saavuit kaupunkiimme. Minä
muistan sen päivän tarkoilleen; olin silloin noin viidentoista vuoden
vanha poikanen. Isäni ja Katarina-tädin kanssa olin tullut sinua
vastaanottamaan. Ujona ja arastelevana astuit sinä maalle. Jo silloin
tunsin ääretöntä myötätuntoisuutta sinua kohtaan. Sittemmin olemme
viettäneet monta iloista hetkeä keskenämme, ja meidän lapsuutemme
muistot ovat melkein samankaltaiset.

Antonio vaikeni hetkisen, sitte jatkoi hän hiukan päättäväisemmin.

— Sinä tiedät, Gertrud, että isäni hartain toivo on ollut, että me
kaksi solmisimme elämän liiton. Hän on useasti puhunut minulle siitä.
Ja jos oikein olen häntä ymmärtänyt, olisi tämä Katarina-tädinkin
hartain toivo. Vaan ihmissydän on omituinen kappale, täynnä toiveita,
mielitekoja, joita se ei itsekään tunne eikä ymmärrä. Se tavoittelee
pilventakaisia, etsii onnea kaukana ja hylkää lähellä olevan, jota
tarjotaan. Samoin oli minunkin laitani. Nyt vasta viime matkallani on
kaikki minulle selvinnyt. Nyt tajuan, että rakastan sinua, Gertrud,
että jo hamasta lapsuudestani olen sinua rakastanut. Elämän virvatulet
eivät enää viekoittele minua harhateille, tieni on selvänä edessäni.
Nyt olen tullut kuulemaan päätöstä sinun huuliltasi; kun viestit
rauhattomuudesta ja herttuan aiotusta sotaretkestä saapuivat
Hollantiin, tunsin maan polttavan jalkojeni alla ja päätin heti palata
tänne. Kiihoittunut mielikuvitukseni kuvaili sieluni eteen kaikenlaisia
vaaroja, jotka sinua uhkaavat, ja olen tullut sinua suojelemaan.

— Kohtaloni on käsissäsi, Gertrud, ja jos sinun sydämmessäsi ei ole
tilaa minun rakkaudelleni, niin särjen sen ihanan lähdekuvan, joka
sieluni pohjassa päilyy, pirstaleiksi ja asetan sen sijalle toisen,
ajan epäjumalan Molokhin, jolle kaikki uhrataan: kunnian. Käteni
kykenee käyttämään miekkaa, Italian taitavimmat miekkailumestarit ovat
olleet opettajiani, ja Rooman lain ongelmat ovat minulle tuttuja, ja
niiden avulla aukenevat kaikki tiet, jotka muuten ovat suljetut.
Alamailla on nykyrään sotapäällikköjen ja valtiomiesten koulu, minä
tarjoan miekkani ja kynäni Morits Oranialaisen palvelukseen eikä hän
ole niitä hyljäävä. Ja se tie johtaa kunniaan ja mahtavuuteen.

Kun Antonio alkoi puhua, tajusi Gertrud vaistomaisesti, mitä oli
tuleva, ja tunteiden tulva sai koko hänen sisällisen olentonsa
värisemään, vaan sitte tyyntyi hän vähitellen ja nyt kuvautui hänen
kasvoissaan vieno surumielisyys ja melkein ylenluonnollinen rauha
loisti hänen silmistään.

— Olen useasti mielessäni kuvitellut, että tämä hetki olisi tuleva, ja
nyt se on tullut, — Antonio, ja pikemmin kuin olisin voinut
aavistaakaan. Luin äsken erästä vanhanaikuista kirjaa; siinä kerrottiin
kahdesta rakastavasta, jotka eivät toisiansa ymmärtäneet tai eivät
tahtoneet ymmärtää, ja siten saattoivat toisillensa paljon sieluntuskia
ja murhetta. — Kerronko sen sinulle, Antonio: Kaunis Dorinde rakasti
Floriania — niin kerrotaan tuossa vanhassa tarinassa — - vaan
salaisesti ja ilman toivoa, sillä Florian ei näkynyt hänestä
välittävän. Hän leijaili huvista huviin kuten perhonen kesällä, ja
ihana Dorinde itki yksinäisyydessänsä. Viimein näkyi Florian
kyllästyneen, hän palasi Dorinden luo ja hänen sydämmessänsä syttyi
tulinen, kaikki kuluttava liekki, jonka esineenä oli juuri tämä kauan
hyljitty Dorinde. Vaan yksinäisyys oli Dorinden mielessä synnyttänyt
katkeruutta, ja hänen ylpeytensä kehoitti häntä kostamaan Florianille.
Ja Florian parka kuihtui ja kuihtui ja Dorinde leikitteli vaan hänen
kanssansa. Viimein sillä tarulla oli hyvin surullinen loppu.

Myöskin minun sydämessäni kaikuu loukatun ylpeyden ääni, joka kuiskaa:
Ei ole Antonio sinulle vielä milloinkaan puhunut rakkauden sanoja ja
nyt kun hän äkkiä palajaa, vaatii hän, että sinun sydämmesi olisi
valmis häntä vastaanottamaan ja tuntemaan samaa rakkautta, joka hänen
sydämmessään on syttynyt. Vaan ylpeyden äänellä ei ole minusta mitään
viehätystä, ylpeys on kylmä kuten helmet kaulassa, ne kimaltelevat ja
hohtavat, vaan ne eivät lämmitä. Ja Gertrud nousi ja asetti kätensä
Antonion olkapäille ja katsoi häntä silmiin, sitte jatkoi hän,:

— Sinä ilkeä Antonio, kuinka paljon olen kärsinyt sinun kauttasi.
Luuletko, että minun sydämmeni on ollut tunnoton? Kuinka kauan olen
häilynyt toivon ja toivottomuuden välillä. Olen kuullut, että etelän
naiset ovat viehättäviä, lumoavia, että ne kietovat miehet pauloihinsa,
joista harva voi irtautua. Kun ajattelin tätä kaikkea, vetäytyi
sydämmeni kokoon, ja useasti näytti kaikki, mikä ympäröi minua,
vähäpätöiseltä, sillä sinua olen lempinyt jo kauan, sinä olet ollut
päivieni ajatus ja öitteni unelma. Sietämättömältä tuntui minusta se
ajatus, että toinen saisi kaiken sen rakkauden, hellyyden, jota pidin
oikeastaan minulle kuuluvana.

— Anteeksi, Gertrud, sopersi Antonio, minä olen ollut ymmärtämätön,
niin paljon onnea on ollut tarjona ja väliäpitämättömästi olen kulkenut
sen ohitse.

— Se onkin jo unhotettu, vastasi Gertrud vienosti hymyillen, enkä
milloinkaan enää aio sinua siitä soimata. Ja jollet olisi ilmaissut
tunteitasi, olisin minä kätkenyt rakkauteni, enkä olisi siitä
milloinkaan kertonut. Se oli vakaa päätökseni.

— Kiitos! Sinä palkitset pahaa hyvällä.

— Tunnen nyt itseni niin rauhalliseksi, kun sinä Antonio olet kotona
minua suojelemassa. Täällä on pahat ajat, vierasta sotaväkeä
kaupungissa ja ilmisota voi syntyä millä hetkellä hyvänsä, ja Gertrud
vetäytyi lähemmäs Antoniota ikäänkuin suojaa ja turvaa etsien.

— Kävin jo Katarina-tätiä tervehtimässä ja huomasin, että teilläkin on
majoitus talossa, Puolalainen kapteeni, ylpeän ja korskan näköinen mies
puheli paraillaan Katarina-tädin kanssa, kun minä astuin huoneeseen.

— Niin on, vastasi Gertrud ja hänen äsken niin iloiset piirteensä
kävivät synkiksi. Hän vaikeni hetkiseksi ja alentaen äänensä kuiskeeksi
jatkoi hän:

— Heti kun puolalainen tuli meille asumaan, huomasin, että hän kaikin
tavoin koetti saavuttaa tätini suosiota. Ihmeekseni hän siinä
onnistuikin erinomaisesti. Monta kertaa on Katarina-täti häntä
kiittänyt ja puhunut hänen hyvistä avuistaan.

— Merkillistä, mutisi Antonio ja hänenkin kasvonsa muuttuivat
totisiksi.

— Kohta saat siihen selityksen, Katarina-täti on nimittäin, niin
kummalliselta kuin se kuuluukin, katolilainen. Ainoastaan näön vuoksi
noudattaa hän protestanttisia kirkonmenoja, mutta koko sielullaan on
hän kiintynyt vanhaan oppiin. Hänellä on erityinen rukoushuonekin,
jossa on Neitsyt Marian kuva. Vaan kun hän on ollut minulle niin hyvä,
en ole siitä hiiskunut sanaakaan kenellekään.

— Uskomatonta!

— Vaan totta, intti Gertrud. Tuon seikan on nyt puolalainen jollakin
tavoin saanut urkituksi ja käyttää sitä hyväksensä. Olen salaa
tarkastanut häntä, kun hän puhelee tätini kanssa. Hän tekeytyy hyvin
hurskaaksi, puhelee pyhimyksistä ja muista senkaltaisista asioista,
vaan minä epäilen, että hän on oikeen ilkeä ihminen, ja minä pelkään
häntä, ja Gertrudia värisytti, ikäänkuin pakkasen viima olisi häneen
osunut.

— Mitähän vaaraa siinä olisi, sanoi Antonio äänellä, jota hän koetti
painaa levolliseksi, vaan jossa rauhattomuutta tuntuvasti värähteli.

— Onpa kyllä, vastasi Gertrud, jo heti arvasin, että puolalaisella
olisi jotakin mielessä, ja toissapäivänä tulin siitä vakuutetuksi.

— Mistä sitte?

’- Janecki puheli kaiken aamupuolta tätini kanssa kaikenlaisista
asioista. He luulivat, että minä olin kaupungilla, vaan minä istuin
viereisessä huoneessa, jonka ovi oli raollaan. Yhtäkkiä Janecki käänsi
puheensa toiselle tolalle ja pyysi minua vaimokseen.

— Tuo kavala kettu, huudahti Antonio ja karkasi seisoalleen.

— Niin, sanoi Gertrud arasti.

— Mitä täti siihen vastasi?

— Hämmästyksekseni hän ei kieltänyt jyrkin sanoin, kuten olin
odottanut Sitte en tiedä, mitä he vielä puhelivat, sillä minä kiiruhdin
ulos ja tulin tänne puutarhaan itkeäkseni. Puolalaisen koko olento on
minusta vastenmielinen ja hänen kelmeät kasvonsa osoittavat röyhkeyttä
ja ylpeyttä. Kartan häntä kuten käärmettä kivirauniossa.

Antonio tuijotti synkästi eteensä. Monenlaisia kuvia nousi hänen
sieluunsa ja tulevaisuuden taanoin niin kirkas taivas meni pilveen.
Rauhattomuuttansa peitellen sanoi hän sitte levollisesti Gertrudille:

— Älä pelkää, Muutamassa päivässä voi kaikki muuttua. Puolalainen saa
kohta muuta ajattelemista.

— Tarkoitat herttuaa, sanoi Gertrud ja ilonväre sävähti hänen
kasvoilleen. Olen jo rukoillut monta kertaa, että hän tulisi. Sillä
sitte ei puolalaiselta olisi mitään pelkäämistä.

— Hän tulee ja voittaa, toisti Antonio.

— Luuletko niin?

— Hänen täytyy voittaa, jos asia siksi kääntyy, vastasi Antonio.

— Olemme viipyneet täällä jo liian kauan, huudahti Gertrud,
Katarina-täti varmaan jo odottaa minua. Kerronko hänelle jotakin siitä,
mitä tänään on tapahtunut, kysyi Gertrud veitikkamaisesti hymyillen.

— Älä kerro, rakastettuni, odottakaamme muutamia päiviä, kunnes asiat
selvenevät.

Molemmat läksivät kiiruusti kulkemaan kotia päin, tuomiokirkon
sivuitse, yli raastuvantorin ja sitte Alakadulle.

Portilla he ottivat hellät jäähyväiset ja erosivat.

Vaan jalosukuinen herra Adam Janecki seisoi huoneensa akkunassa ja näki
koko kohtauksen. Hän mutisi jotakin kirouksen tapaista ja vaipui syviin
mietteisiin.