KARJALAN OSMAN NUORUUS

Historiallinen seikkailukertomus yhdeksänneltä vuosisadalta

Kirj.

HILDA HUNTUVUORI

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.

”On totta, että ruusunhohde lepää
Pohjolan viikinkiajan yllä, mutta jos
varustamme silmämme historian näkölasilla,
niin huomaamme pian, että tämä
ruusunhohde ei ole muuta kuin
värisekotus verestä ja kyynelistä.”

SISÄLLYS:

Hämäläisten hyökkäys.
Piilopirtissä.
Heimokäräjät.
Uhrijuhla.
Nuorten ilta.
Uusi Osmala.
Sudenajo.
Päivön mailla.
Retki Kainuun.
Kesän tapahtumia pohjoisessa.
Kostoretki Karjalaan.
Hålogalannissa.
Lähtö Hålogalannista.
Osmalassa.
Viikinkiretkellä.
Hjelmissä.
Karjalassa.

HÄMÄLÄISTEN HYÖKKÄYS.

Hämäläisten pieni partiojoukko oli hiipien päässyt itse Karjalan
tietäjän, sankari Osman asunnolle asti. Tuossa jo palasi hämäläisten
vakoilija lepikossa lymyilevien tovereittensa luo.

”Ei parempaa onnea ikänä pyytämistä!” virkkoi hän. ”Ajatelkaas, kaikki
Osman miehet lähtivät aamun valjetessa otuksen ajoon, mutta tietäjä
itse jäi kotiin. Nyt sen pyydystämme! Kohta saa koko Karjala kuulla,
miten Hämeen miehet ovat vieneet mennessään sankari Osman, Karjalan
ylpeyden, varjaagien kauhun! Ja ensi talvena kaikuu Hämeen pirteissä
laulu näitten poikien sankarityöstä! Niin, pojat, odotamme puoleen päivään,
jotta Osman miehet ennättävät kyllin kauaksi, ja sitten äkkiä
hyökkäys!”

Kun aurinko oli korkeimmillaan syyskesän taivaalla, lähtivät hämäläiset
piilopaikastaan. He kiertivät Osman kartanon ja ryntäsivät yht’aikaa
joka puolelta. Halli ennätti vain kahdesti haukahtaa ennenkuin keihäs
sen lävisti. Orjatyttö pikkarainen tuskin sai ämpärin kädestään, kun jo
kellistyi tantereelle. Hirveä oli ryske, hävitys, kauhu. Hämäläisten
raivolla ei ollut rajoja. Mutta voi hirtehinen, — Osmaa ei ollut
missään! Sitä kovemmin sidottiin hänen vaimonsa, lempeä, kaunis Alja.

”Vain kalleimmat aarteet kontteihin ja sitten tuli nurkan alle!” kuului
joukon johtajan karski käsky. — —

Pahaa aavistamatta palaa Osma 14-vuotiaan poikansa, pikku Osman kanssa
kalasta. Vasta kun hän pääsee kotivaaran laelle, on sydän kauhusta
jähmettyä. Ensimäiset liekit lehahtivat korkeuteen hänen komeasta
kartanostaan, joka sijaitsi vaaran etelärinteellä. Ja voi, tuolla
oli Alja, lempeä Alja sidottuna! Osma tarttuu tapparaansa, vihan
veret syöksähtävät poskille. Mutta silloin kajahtaa huuto: ”Tuolla on
Karjalan tietäjä!” Samassa koko miesjoukko hyökkää kohti Osmaa. Ei
muu neuvoksi, Osma tarttuu poikansa käteen. Alkaa hirveä pako. Nuolet
suhisevat, kirouksia, ryskettä. Kamala oli juoksu yli mäkien, soitten,
rämeitten. Se oli juoksua elämästä — tai kuolemasta. Vasta illansuussa
uskalsivat Osmat pysähtyä. Takaa-ajajia ei kuulunut, he olivat
pelastetut.

Väsyneinä, hikisinä palaavat hämäläiset ryöstöpaikalle. Mutta mitä!
Poissa on Alja, poissa orjattaret, poissa aarteet! Hämäläisten vihalla
ei ole määrää.

”Hiis vieköön”, virkkoo johtaja hammastaan purren, ”Karjalan Osma on
sittenkin tietäjistä suurin!”

PIILOPIRTISSÄ.

Päiviä kulki Osma poikineen, kunnes viimein saapui piilopirtille, joka
sijaitsi keskellä mittaamatonta erämaata Osma-suvun pyhän kuusikon
läheisyydessä. Mutta ei tullut tänne entinen komea Karjalan sankari,
vaan kumarassa kulkeva, murtunut mies. Uudestaan ja uudestaan oli
Osma matkalla toistanut pojalleen: ”Vaikka veivätkin kaiken muun, en
välittäisi, kun vain olisivat äidin jättäneet.”

Piilopirtti oli ihmeellisen pikkulammen, Salasilmän rannalla. Mutta
niin se oli puitten piilossa, ettei sitä ollenkaan näkynyt. Ja vielä
oli kodan huipulle asetettu ontto, käyrä puu, joka johti savun maahan.
Mahdoton oli vieraan tänne osata.

Pari päivää oli kulunut. Pikku istui veneessä keskellä Salasilmää
ja antoi airojen levätä. Vene oli yhdestä puusta koverrettu ja
ikivanha. Mietteisiinsä vaipuneena katseli Osma mahtavaa vaaraa, jonka
taakse auringonkehrä juuri oli painumassa, ja puheli itsekseen: ”Noin
komeata vaaraa en ikänä ole nähnyt, ihan sen laki koskettaa pilviä. Ja
nuo hongat! Onko mahtavampia nähty! Mutta tuopa onkin Haltijavaara,
itse metsänväki siellä asustaa. Ja tämän ihmeellisen Salasilmän
syvyydessä asuvat vedenhaltijat. Niin, koko tämä seutu on haltijoitten
maata, pyhää tannerta. Ihmekös, jos haltijat täällä antavat isälle
salaisia tietojaan.”

Mutta kun Osma muisti isän, muistui mieleen äitikin, ja silloin
koski niin kipeästi rintaan, että piti oikein kädellä painaa. ”Äiti,
äitikulta”, vaikeroi hän kyynelten vieriessä.

”Osma!” kuului rannalta. Se herätti pojan mietteistään. Muutama
voimakas veto ja jo kosketti veneen kokka rannan lepikkoa.

Isä paistoi kaloja kodan hiiloksessa. Nyt ne juuri valmistuivat, ja he
söivät yksinkertaisen illallisen. Sitten he siinä hiipuvan hiilloksen
ääressä kauan juttelivat. Joka ilta oli isä kertonut salaisia tietoja
pojalleen, josta hänen jälkeensä piti tulla Karjalan heimon tietäjä.
Ikimuistoisista ajoista oli tietäjätoimi ollut Osma-suvulla, poika
sen aina peri isältä. Siksi tahtoi isä nytkin antaa pojalleen mitä
huolellisimman opetuksen. Tässä samassa kodassa oli hän itse lapsena
tietonsa saanut, samoin isä ja isoisä, niin kauas kuin muisti
kannatti. Ja uusia tietojakin täältä aina sai, olihan tämä seutu oikea
haltijoitten asunto. Täällä asuivat isien henget pyhässä kuusikossa,
metsän haltijoita liikkui kaikkialla, eikä missään voinut olla veden
väkeä lähempänä kuin Salasilmän laineilla vanhassa veneessä. Nuorihan
pikku Osma oli kuulemaan kaikkea, mutta kuka tietää miten kauan tässä
itse saisi elää. Hän tunsi itsensä niin sanomattoman väsyneeksi ja
raihnaiseksi. — — —

Vasta sydänyön saapuessa sanoi isä: ”Pannaan nukkumaan! Huomenna on
raskas päivä. Miten jaksanenkaan johtaa heimokäräjiä! — Kun eivät
olisi vieneet äitiä, vaikka veivätkin kaiken muun.”

”Mutta, isä”, virkkoi nuori Osma, ”nythän pääsen minäkin mukaan ensi
kerran käräjille, ja jos et sinä ehdota, niin sanon minä miehille, että
lähdetään heti paikalla kostoretkelle Hämeeseen. Tuodaan äiti takaisin,
tai kostetaan hänen kuolemansa.”

”Oi poikani; noin ajattelin minäkin ennen. Mutta nyt. Haltijatkin
kieltävät lähtemästä. Ja tiedätkö, kostoa seuraa aina kosto, vihan
kylvöä viha. Äiti, hellä äiti ei koskaan tahtonut kostaa. — Alja,
Alja, lempeä Alja, kymmenien vaarojen ja vaivojen läpi toin sinut
Karjalaan, näinkö sinut kadotin!”

Ja ensi kerran elämässään kuuli pikku Osma isän itkevän.

HEIMOKÄRÄJÄT.

Vain vähän matkaa piilopirtistä pohjoiseen aukeaa suuri selkä. Sen
etelärannalta pistäikse rinnakkain syvälle järveen kaksi kapeata
niemekettä. Toinen niemeke on matala, toinen korkea. Matala on
Käräjäniemi, korkea Uhriniemi.

On varhainen syysaamu. Käräjäniemellä on elämää ja liikettä. Tuolta
tulee miehiä soutaen, täältä ratsain, sieltä käyden. Sotisovat ja
komeaksi kirjaillun vyön solet välkkyivät puitten välitse. Mutta
miesten muoto oli tavallista vakavampi: kaikki olivat kuulleet, mitä
oli tapahtunut suurelle Osmalle. Reippautta oli kuitenkin mielissä.
Olemme Karjalan miehiä ja Karjala on meidän heimomme, niin, Karjalan
heimon maa! Ja kellä oli sankaria Osman vertaa! Näin puhui jokaisen
katse.

Vaan jo kaikui Osman vakava ääni yli vaarojen, ja miehet kiirehtivät
Käräjäniemelle. Siellä oli pyörässä 14 kiveä, sillä Karjalan heimo
jakaantui 14 sukuun ja kunkin suvun päämiehellä oli oma kivensä.
Kyllä tulivat suvun muutkin miehet käräjille, mutta he asettuivat
pyörän ulkopuolelle, kukin sukunsa päämiehen läheisyyteen. Osma istui
jo kivellään ja katseli, saapuivatko kaikki 14. Niin, ne saapuivat.
Vakava oli miesten mieli, kun he katselivat tietäjäänsä, jolta
entinen voimakas ryhti oli poissa. Vaan tietäjästä liukui katse pikku
Osmaan, joka totisena seisoi isänsä takana. Ja miesten mieli kävi
niin hyväksi, niin sanomattoman hyväksi, sillä nuorella Osmalla oli
kaikki tietäjäsuvun merkit: kuoppa leuassa, ylähuulen keskellä soma
kaari alaspäin, suuret harmaat silmät, korkea otsa ja tuuheat kiharat
hartioilla. Voisiko enää enempää pyytää!—

Jopa kaikuu suuren Osman ääni: ”Mitä kuuluu Karjalan kulmilta, heimoni
mailta?”

Osman vierellä istuva harteva ja tanakka Äyrämö, jonka suku veti
vertoja itse tietäjän suvulle, vastaa: ”Minun sukuni mailta ei mitään
uutta kuulu, rauhassa olemme saaneet siellä etelässä elää. Tänä kesänä
on erikoisen paljon kulkenut Voionmaan kauppiaita vesillämme ja hehän
eivät koskaan nouse maihin ryöstämään, kuten pirkat ja jommit.”

Harmaapartainen Virras ja kumaraselkäinen Tiuro nyökkäsivät päätään
merkiksi, ettei heilläkään ollut mitään erikoista sanottavana.

Silloin alkoi puhua Pelko, mies pitkä ja solakka kuin lehdon koivu:
”Mutta mepä Laatokan rantamilla emme ole saaneet rauhassa elää. Ei
se ole ollut idän vainolainen eikä Hämeen hätyyttäjä, jonka kanssa
olemme saaneet taistella kaiken kesää; ei, susien kanssa olemme
taistelleet yli voimain.” — Sitten hän kertoi, miten idästä päin ensin
oli tullut muutamia susia, mutta sitten yhä suurempia ja suurempia
susilaumoja. Heimon miehet olivat ajaneet ne monet kerrat takaisin
kauas itään, mutta jonkun ajan kuluttua ne taas palasivat. Miehiä oli
aina paimenessa, vaan sittenkin tapahtui tuhoja. Olivatpa sudet jo
ryöstäneet kaksi lasta ja repineet yhden paimenen.

Yhdessä alettiin nyt tuumailla, mitä tehtäisiin, sillä olihan silloin
hätä käsissä, kun Pelko valitti. Osma kyseli tarkoin: oliko metsäonni
säilynyt, oliko kotihaltijoita muistettu; oliko vainajien hengille
uhrattu; oliko metsän haltijoita lepytetty? Mutta kun Pelko vastasi,
että kaikki uhrit ja palvelukset oli toimitettu kuten ennenkin, ja
että metsäonni oli ollut tavallista parempi, päätti Osma, etteivät
sudet olleet tulleet haltijoitten tahdosta, vaan jonkun pahansuovan
noitumisesta. Joku idän noita oli varmaan ne lähettänyt, ja silloin ei
auttanut muu kuin antaa susille rautaa. Päätettiin siis, että heti kun
sudet taas ilmestyvät, panee Pelko arpakapulan kiertämään ja kunkin
suvun parhaat metsämiehet lähtevät silloin Pelkosen maille näyttämään
susille keihästä ja nuolta.

Sitten siinä hetken päästä alkoivat puhua Räikkö, Sarvi ja Kauko, jotka
kaikki olivat pitkiä, jykeviä miehiä. Muistotarina kertoi, että nämä
suvut olivat lähteneet samasta juuresta. Suvun kantaisällä oli ollut
kolme poikaa. Mutta ne olivat olleet niin riitaisia keskenään, että
erkanivat eri haaroille ja niin syntyi kolme sukua. — Kun Sarvi alkoi
puhua, myhäilivät heimon miehet, sillä sehän oli vanha juttu, että
jokaisilla käräjillä soviteltiin noitten kolmen suvun asioita. Niinpä
nytkin oli taas kiistaa kalavesistä ja oravametsistä. Kun oli kuultu
kaikki valitukset ja syytökset, päätettiin, että Osman, Tiuron ja
Äyrämön suvusta lähtee kaksi miestä ja nämä kuusi miestä sitten käyvät
riitelevien sukujen rajat, jotta kiistat kerrankin loppuisivat.

Tuskin oli tämä päätös tehty, kun vastapäätä Osmaa istuva
pienikasvuinen Päivö alkoi puhua. Hänen tukkansa oli sysimusta,
liikkeet tuliset ja tummat silmät aivan säkenöivät, kun hän puhui.
Kerrottiinkin, että Päivö oli vain puoleksi karjalainen. Hänen sukuaan
oli kaukana Yömeren rantamilla. Siellä itse suuri Päivö leiskotti
öisin ihmeellistä taikatultaan lumoten sillä yksin haltijatkin,
jotka silloin antoivat Päivölle tietoja tulevista tapauksista, tai
lahjoittivat hänelle kuolemattomuuden nestettä. Eräs Karjalan poika
oli ennen vanhaan erämatkalla tavannut tuon suuren Päivön tyttären ja
niin joutunut tummasilmän lumoihin, että toi hänet puolisonaan Karjalan
maille. Tästä sitten polveutui karjalainen Päivösuku, joka muuten oli
koko heimon lempisuku, kaikki pitivät päivöläisistä. Hyväntahtoinen
hymy levisi nytkin miesten kasvoille, kun Päivö alkoi vilkkaasti
valittaa, miten hänen sukunsa yksin sai pohjoisessa taistella vieraita
vastaan, jotka taas olivat tulleet Karjalan heimon alueelle. ”Pitäisipä
taas kerran koko heimon tulla pohjoista veljeään auttamaan”, päätti
Päivö.

Niin, kukapa ei olisi tahtonut varjella heimoaluetta. Mutta ensin
toki asia tutkittiin ja silloin huomattiin, että Päivön valitus
permalaisista oli vallan aiheeton. Kesän aikana oli Perman kauppiaita
kulkenut vesiteitä Karjalan ja Kainun maan poikki Ruijaan ja siihen
heillä oli oikeus. Jos he sitten yöpyessään olivat kalastelleet ja
jonkun linnun ampuneet, ei sitäkään voitu katsoa rikokseksi, sillä
vanha perintätapa sanoi:

”Ken syödäkseen ottaa
nauriin halmeesta,
kalan vedestä,
otuksen oksalta,
ei hän varasta.”

Mutta Päivön toinen valitus teki miehet vallan vakaviksi. Kainulaiset
elelivät kuin kotonaan Karjalan heimon pohjoisimmilla alueilla:
verottivat lappalaiset, vetivät rikkaimmat apajat, kaatoivat parhaan
metsänriistan. Olipa joku uskaltanut jäädä asumaankin Karjalan maitten
rannoille.

Alkoipa siinä nyt pohtiminen. Ja päätökseksi tuli, että jos kainulaisia
edelleenkin kuljeksii Karjalan mailla, niin heti kun järvet saavat
kannen, suot sillan, lähdetään Kainuun. Silloin opetetaan kainulaisille
ja heidän hornan päällikölleen, Vaaraviitalle, mihinkä asti Karjalan
alue ulottuu. Jättäneet ovat hämäläiset Karjalan maan, kauan ei uhmaile
Kainun kansa!

Kun vielä oli päätetty pari pientä asiaa, alkoi itse Osma puhua:
”Te tiedätte, mikä minua on kohdannut ja olette varmaan ajatelleet
kostoretkeä Hämeeseen.” — Vilkas humina kuului nuorten miesten
parvesta ja Päivö tapaili jo tapparaansa. Mutta tietäjä jatkoi:
”Olen kuitenkin ajatellut, että jätämme nyt kostoretken. Vaimoani
kyllä etsin siksi, kunnes hänet löydän joko elävänä tai kuolleena.
Neljä parasta miestäni on jo matkassa ja itsekin lähden kohta, mutta
yhteiselle kostoretkelle en kehota. Sillä niin se on, kostoa seuraa
kosto, vihan kylvöä viha. Jokaisen vieraan, joka tunkeutuu Karjalan
alueelle, me armotta karkotamme, mutta jättäkäämme kostoretki nyt, kun
tuho on kohdannut minua ja haltijatkin kieltävät lähtemästä.” — No
niin, mitäpä heimolla olisi ollut tietäjän tahtoa vastaan. Päivö vain
oli ihmeissään. Hän ei voinut ymmärtää, miten mies, jonka vaimo oli
ryöstetty, ei halunnut kostoa, ja hän, Päivö, tahtoi kostaa koirankin
katoamisen. Suuri on sentään sankari Osma!

Seurasi hetken hiljaisuus. Osma oli niin vakavan juhlallinen, että
suuri odotus täytti miesten mielet, kun hän taasen alkoi: ”Heimoni
miehet, te tiedätte kaikki, että isieni henget asuvat täällä pyhässä
kuusikossa, vaikka kotini onkin kaukana täältä. Eräs isistäni, kauan
sitten — minä olen hänestä jo seitsemäs — tahtoi tuoda pirttinsäkin
tänne pyhän lehdon liepehille voidakseen paremmin palvella haltijoita
ja uhrata isien hengille. Mutta silloin sukumme kantaisä, mahtava Osma,
jota kaikki kunnioitatte, ilmestyi hänelle yöllä unessa ja sanoi:
’Vasta sitten kun Karjalan heimon maa ulottuu merestä mereen, saa Osma
muuttaa pirttinsä pyhän maan liepeille.’ — Viime talvenahan kävimme
Valkean- ja Yömeren rannoilla ja etelässä on meri kauan ollut maamme
rajana. Kun nyt pirttini on raunioina ja Karjalan alue ulottuu merestä
mereen, niin ajattelen rakentaa uuden pirtin tänne haltijoitten maahan.
Luulenpa, että suuri onnen aika alkaa Karjalalle”, lopetti Osma.

Riemuiten päätti heimo, että Osma siirtyy tänne asumaan, ja samalla
koittaa Karjalassa ikuinen onni. —

Heimokäräjät päättyivät.

UHRIJUHLA.

Oli käräjäpäivän iltapuoli. Aurinko kallistui kohti läntistä
taivaanrantaa. Vakavina kulkivat heimon miehet ylös Uhrivaaralle. Muuta
uhrikansaa ei vielä ollutkaan, sillä varsinainen uhrijuhla oli vasta
seuraavana päivänä. Jo päästiin vaaran laelle. Kunkin suvun vanhimman
kainalossa oli kukko. Muut jäivät vähän edemmäksi, mutta Osma astui
kummun korkeimmalle kohdalle, ja vanhimmat muodostivat piirin hänen
ympärilleen. Osma asetti puupölkyn maahan, otti kirveen vyöltään ja
katkaisi kukolta pään. Kaikki katselivat henkeään pidättäen, mitä nyt
tapahtuisi. Sillä minnekäpäin kukko päätönnä lentää, sieltä käsin
kohtaa Osmasukua joku onnettomuus tulevan vuoden aikana. Mutta kukkopa
ei lentänytkään minnekään, ja ilonilme välähti koko suvun kasvoilla, —
saatiin siis vuosi olla rauhassa. Osma antoi kukon katkaistusta päästä
veripisaran pudota tuohilevylle.

Sitten katkaisi Osma Äyrämön kukon kaulan ja tipautti veripisaran
tuohelle. Paikalleen näytti Äyrämön kukkokin jäävän, mutta yht’äkkiä
levitti se siipensä ja lensi hyvän matkan länteen päin. Kuului
pelästyksen huudahdus, ja Äyrämö virkkoi vakavana: ”Varjaagit nousevat
maihin ryöstelemään, mutta onpa meillä luja pakolinna.”

Samoin kaikki muut toivat kukkonsa. Osma katkaisi pään ja tipautti
verta samalle tuohilevylle. Minkä lensi sinne, minkä tänne. Levottomin
oli Päivön kukko. Se yritti monta kertaa suoraan ylös. Osma joutui
ymmälle, miten hän tämän selittäisi. Silloin nuori Osma lähestyi
isäänsä kuiskaten: ”Ylhäältä tulee vain salama.” Ja isä Osma sanoi
ääneen: ”Salama tuottaa tuhoa Päivön suvulle, ellei ajoissa saada
haltijoilta apua.” — Mutta miehet kuiskailivat keskenään: ”Kyllä
näkyy, kuka on tietäjäksi syntynyt.”

Kukot asetti Osma uhriroviolle. Sitten kaikki paljastivat päänsä ja
Osma puhui hiljaa:

”Haltijaiset metsän, veden,
Ilman ikuiset asukkaat,
Tulkaa tänne vieraaksemme,
Kutsutuiksi kultaisiksi,
Suokaa antinne ainaiset,
Lahjat suuret suvuillemme.”

Nyt iski Osma tulta ja sytytti ensin sen tuohen, johon verta oli
tiputettu ja tällä tuohella koko rovion. Sopu oli säilyvä Karjalan
heimon kesken, kun 14:n uhrieläimen veri oli sekoitettu ja poltettu.

Sitten painuttiin hiljaa metsään viemään haltijoille uhrieläimet.
Pyhän lehdon haavat kohisivat merkitsevästi, kun uhrijoukko saapui
lahjoineen. Ei varpu risahtanut, ei oksa taittunut miesten hiipiessä
lehdossa uhrilahjoja asetellen. Aivan Pyhän lehdon vieressä sijaitsi
tumma kuusikko, jonka keskellä kasvoi yksi ainoa suunnattoman suuri
honka. Miehet saapuivat kuusikon reunalle, mutta kukaan ei sinne
mennyt, sillä kuusikko kuului yksin tietäjäsuvulle, jonka vainajat
täällä asuivat. Tuossa mahtavassa hongassa asui tietäjäsuvun kanta-isä,
jota koko Karjalan heimo kunnioitti ja palveli. Osma meni kuusikkoon,
muut jäivät katselemaan. Hyvin he siitä reunalta näkivätkin, miten
Osma ensin meni hongan luo, seisoi siinä hetken hiljaa ja asetti
sitten 14 kukon päät hongan juurelle. Se oli heimon uhrilahja suurelle
Osmahaltijalle. Läheisiin puihin ripusti tietäjä muita lahjoja
vainajille. Viimeiseksi näkivät miehet, miten Osma meni natisevasta
ovesta pikkuruikkuseen uhripirttiin, joka sijaitsi suuren hongan
vierellä. Pirtti oli vanhuudestaan kallellaan ja ovi oli niin pieni,
että oikein oli ihme, kun Osma siitä niin helposti sisään puikahti.
Mutta kukaan ei enää nähnyt miten Osma pirtin keskellä seisovan onton
puun lokeroihin pani erilaisia uhrilahjoja ja miten hän viimeiseksi
kävi vasemmassa peränurkassa. Siellä oli hylly ja hyllyllä vakkanen,
jossa säilytettiin tietäjäsuvun kalleutta: puusta veistettyä
haltijankuvaa. Vakkaan panikin Osma kalliimmat lahjansa. —

Kun päästiin takaisin Uhrivaaralle, oli jo pilkkopimeä. Syötiin yhdessä
illallinen ja kiiruhdettiin nukkumaan havumajoihin.

Huuhkaja ikihongan latvassa katseli ihmeissään uhrivalkean
savukierteitä ja tunnusteli ilman outoa käryä. ”Jotain täällä on
hullusti”, mietti se ja rauhoittui vasta, kun näki levollisen kuun
nousevan metsän takaa.

Mutta sydänyön aikana heräsivät useimmat siihen, että metsä kohisi
mahtavasti. Kuului ryskettä ja rätinää ja laineet löivät levottomina
vasten rantakiviä. Kukaan ei kuitenkaan lähtenyt majastaan, veti
vain nahkoja tiukemmin päänsä yli, sillä kaikki tiesivät, että nyt
oli ensimäinen martaitten yö, jolloin vainajien henget läksivät
liikkeelle ja myrskyn siivillä kiitivät halki ilmojen. Kotipirtit
olivat nyt tyhjinä, jotta henget siellä saivat liikkua, syödä, kylpeä
mielinmäärin, Ja tänä ensimäisenä yönä ne hurjimmin kiitivätkin.

Aamulla ani varahin oli taas uhrimatkue liikkeellä. Mentiin kohti
Haltijavaaraa viemään uhria ilman haltijoille. Kuljettiin juuri ohi
pyhän kuusikon. Mutta kummaa, sieltä kuului ryskettä! Pysähdyttiin
kuuntelemaan. Silloin suuri emäkarhu tassutteli tasaisin askelin
kohti miehiä. Osma väistyi syrjään ja lankesi polvilleen. Samoin
tekivät muut. Karhu kulki aivan miesten sivutse, luo päästyään se
nousi takajaloilleen, vei etukäpälät huulilleen ja päästi kimakan
vihellyksen. Kuului kolinaa uhripirtistä ja pikku otso teki soman
kuperkeikan hypätessään alas ovesta. Sitten se nelisti emänsä
jälestä kauas metsään. Kun miehet nousivat, kirkasti ilo Osman
kasvoja. ”Jotain erinomaisen hyvää tapahtuu pian suvulleni, kun itse
metsänkuningas kuusikossa vieraili”, virkkoi hän Äyrämölle. — Jopa
päästiin Haltijavaaralle. Siellä oli suuri, laakea, pyhä kivi. Miehet
jäivät jonkun matkan päähän kivestä ja paljastetuin päin lankesivat
maahan, mutta Osma ryömi pyhän kiven luo ja asetti sille paistetun
uhrikaritsan. — Paluumatkalla poikkesi Osma yksikseen Salasilmän
rannalle ja heitti muutaman hopearahan sen syvyyteen. Se oli koko
heimon uhri veden väelle.

Kirjavana liikkui uhrikansa vaaralla, kun Osma saapui. Ja uusia
tuli yhä lisää. Naisten kirjavat, värikkäät puvut ja miesten aseet
välkkyivät aamuauringon valossa. Mutta Osma pysähtyy äkkiä. Hän on
hämmästyksestä aivan luhistua. Hän ei voi ottaa askelta, on aivan kuin
henki salpautuisi. Siinä tulee häntä vastaan Alja, lempeä Alja ihan
ilmi-elävänä. Osma ottaa hänen kätensä, mutta hän ei sittenkään saa
sanaa suustaan. Hetkiä kuluu. He seisovat yhä äänettöminä käsikkäin.
Vasta kun Osma vilkaisee sivulleen ja näkee uhrikansan taajoin parvin
odottavan, sanoo hän hiljaa: ”Tiesin, että tänään jotain ikihyvää
tapahtuisi, mutta en näin paljon sentään osannut odottaa.” — Enempää
ei hän sano, vaan lähtee, mutta lähtijä oli taas entinen reipas Osma.
Puolimäessä pysähtyy Osma äkkiä, sillä nyt vasta hän muisti, että
puuttui tärkein uhrieläin: Osmalan komea härkä. Mitä nyt ajattelevat
haltijat, kun sitä ei ole, mutta vainolainenhan sen surmasi. Miehet
arvaavat Osman ajatukset. ”On täällä eläimiä ilman Osmalan härkääkin,
ehkeivät pane haltijat pahakseen, jos se puuttuukin nyt”, virkkoi vanha
Tiuro. Vaan Osma yhä seisoo, miettii.

Silloin kaikki näkevät, miten Käräjäniemeltä heittäytyy veteen suuri
hirven vasikka ja alkaa uida kohti Uhrivaaraa. Osma astuu rannalle
vasikkaa vastaan, tarttuu sen sarventynkiin ja alkaa rauhallisesti
taluttaa sitä ylös vaaralle. Kaikki ovat vallan mykistyneinä tästä
ihmeestä. Noin lähettivät haltijat tietäjälle uhrieläimen! Osma on
päässyt vaaran laelle, mutta muut seisovat yhä liikahtamatta rinteellä.
Pitkä ja komea oli Osma aina ollut, mutta niin komeana ei häntä kukaan
koskaan ollut nähnyt kuin tällä hetkellä aamuauringon kirkastamana,
vierellään kimalteleva vasikka. Aivan huomaamattaan huudahti Päivö
hiljaa: ”Karjalan kuningas!” Mutta samassa hetkessä toistivat lähellä
olevat kovemmin: ”Karjalan kuningas!” Kohta vyöryi yli Uhrivaaran
voimakkaana kuin keväinen vuo: ”Karjalan kuningas, Karjalan kuningas!”
Ja kautta kaukaisten vaarain kertasi kaiku: ”Karjalan kuningas,
Karjalan kuningas!”

NUORTEN ILTA.

Oli tullut ilta. Suuret uhrit oli mutkaisin menoin toimitettu ja syöty
komea uhriateria. Rattoisasti jutellen hajaannuttiin Uhrivaaralta
pitkin rannikkoa odottamaan, mitä nuoret olivat keksineet tämän vuoden
ilo-iltaan. Vaan yht’äkkiä kaikki pysähtyivät ja kauhu täytti mielen.
Metsästä tuli kumma olento, satavuotias Kammo-Pirho. Hän oli puettu
nahkarepaleihin, mutta repaleitten välistä näkyi käärmeenpäitä ja
karhunhampaita. Sääret olivat kamalan karvaiset ja tukka takkuinen.
Kurttuisista kasvoista pisti esiin terävä nenä ja leuka, kuten
satujen noita-akalla. Oli kulunut viisi vuotta siitä, kun Kammo-Pirho
oli viimeiseksi näyttäytynyt, siksipä kaikki olivat luulleet häntä
jo kuolleeksi. Harvoin näyttäytyi Kammo-Pirho ihmisille ja vallan
kamalaa oli, jos hän näyttäytyi heimon yhteisillä uhrijuhlilla. Joskus
ennenkin oli hän tullut Uhrivaaralle, huitonut sauvallaan ilmaa ja
höpissyt käsittämättömiä sanoja, mutta jotain hirvittävää oli aina
sen jälkeen heimolle tapahtunut. Siksipä kauhu täytti nytkin mielet,
kun kokoonkurtistunut Kammo-Pirho sauvansa varassa kääpötti vaaralle.
Lapset pakenivat kirkaisten vanhempiensa turviin nähdessään liehuvat
nahkariekaleet ja käärmeenpäät. Vaan eipä ruvennutkaan Kammo-Pirho nyt
huitomaan ja manaamaan. Hän istahti vain kivelle uhritulen luo ja itki.
Silloin Osma lähestyi häntä ja kysyi: ”Onko Pirholla vilu?”

”On, Pirholla on aina vilu ja nälkä, vilu ja nälkä, Karjalan kuningas”,
vastasi hän.

Osma toi tuokkosella lämmintä huttua ja uhrilihaa. Pirho söi aivan
ahmien. Sitten hän sanoi: ”Nyt on Pirholla hyvä olla, hyvä olla,
Karjalan kuningas. Pirholla vain on uni, on uni, Karjalan kuningas.”

”No, tule nukkumaan”, sanoi Osma, saattoi hänet veneeseen ja peitti
hyvin nahkasilla.

”Pirho voisi olla Osman isoäiti, Osman isoäiti, Karjalan kuningas.”

”Niin jää meille mummuksi”, virkkoi Osma, ”minä kyllä pidän huolen
sinusta, miksi menisitkään enää metsään kärsimään vilua ja nälkää.”

”Pirho jää, Pirho jää, Karjalan kuningas”, vastasi vanhus ja oli
samassa jo unen mailla.

Kauhu oli jättänyt ihmiset, kun Kammo-Pirho niin kiltisti jutteli
Osman kanssa. Mutta sill’aikaa kuin Osma saattoi Pirhon nukkumaan,
kertoivat äidit lapsilleen, miten Pirho kerran oli ollut Karjalan
kaunein neitonen ja hänestä piti tulla Osmalan emäntä, kaupat oli jo
tehty nykyisen Osman isoisän kanssa. Vaan silloinpa läksikin Osma
varjaagien maahan sankariretkelle ja toi sieltä emännän tullessaan.
Silloin karkasi Pirho metsään ja on siellä kulkenut puoleksi
sekapäisenä vuosikymmeniä. Kukaan ei tiedä, missä hän asuu, millä
elää, pois metsästä häntä vain ei saada. Silloin tällöin ilmestyy hän
Kammo-Pirhona asutuille maille.

Kun nyt näin hyvin oli suoriuduttu Kammo-Pirhosta, alkoi juhlatouhu
uudestaan kaksin innoin. Vanhemmat ihmiset asettuivat mukavasti pitkin
rantoja, uhriolut virtaili ja iloinen odotus täytti mielet. Nuorten
touhulla ei näyttänyt olevan määrää, juostiin, kuiskailtiin, puuhattiin.

Osma vaimoineen oli asettunut rannalle mahtavan riippakoivun alle. Alja
istui kivellä runkoon nojaten ja Osma maassa hänen vierellään.

”Vihdoinkin tuli aika, jolloin voit kertoa kaikki. Miten, miten
ihmeessä pelastuit?” sanoi Osma.

”Kun herjat lähtivät ajamaan sinua takaa, juoksi Joutti-paimen
metsästä, katkoi siteemme ja niin pääsimme pakenemaan”, vastasi Alja.

”Mutta mikset kummassa tullut pikemmin. Et usko, miten kauheassa
tuskassa olen ollut.”

Alja silitti hellästi Osman päätä ja vastasi: ”Katso, meidän täytyi
paeta etelään, sillä meitä ajettiin takaa. Heti kun uskalsimme,
käännyimme tänne pohjoiseen, mutta matka vei aikansa.”

”Niin, niin, samapa se, nythän olet kuitenkin täällä ja siinä on
kaikki, mitä voin toivoa.” — — —

Tähän keskeytyi puhelu, sillä yht’äkkiä remahti mahtava uhrikokko
Uhrivaaralta ja samassa kohosi toinen yhtä komea Käräjäniemeltä.
Karjalan heimon vanha valkoparta laulaja Pelko-suvusta alotti
voimakkaalla äänellään uhrilaulun, joka kaikui kauas. Mutta kun
hän oli laulanut jonkun säkeen, alkoi joku Käräjäniemellä säestää
laulua suurella kanteleella. Niin komeata uhrilaulua ei oltu kuunansa
kuultu. Tuskin oli laulu loppunut, kun pitkin rannikkoa syttyi
kuin taikavoimasta kymmeniä pikkutulia, vieläpä läheinen saaren
rannikkokin loisti tulista. Yhtä hiljaa oli järvelle liponut monta
lehvillä koristettua venettä. Niistä alkoi ensin hiljaa, sitten yhä
voimakkaammin kuulua laulua, jota monet kanteleet säestivät. Se oli
nuorten miesten sankarilaulu. Kaikki vuotiset urotyöt siinä kerrottiin.

Vähän aikaa oli välillä hiljaista, kunnes rannan lehdikosta alkoi
kuulua laulua, niin vienoa ja kirkasta, että ihmiset aivan mykistyivät
sitä kuullessaan. Ei ainoakaan kannel uskaltanut ruveta säestämään
Pelkoneitojen ihanaa laulua, sillä kanteleen ääni olisi vain häirinnyt
sointujen puhtautta. Ja vastaiselle rannalle nousi — sen näkivät
ihmiset nuotiotulien valossa vallan selvään — ensin yksi, sitten yhä
useampia haltijoita, niin että lopulta jokaisella rantakivellä istui
haltija. Rasahdus kuului ylhäältä puusta, — henget asettuivat sinnekin
kuuntelemaan. Nyt oli pyhä hetki, henkien aika. Ihmiset tunsivat, miten
lyhyt on elämä, pian hekin kaikki henkinä kuuntelevat maan lasten
laulua.

Loppui nuorten naisten ihana laulu. Oli pilkkosen pimeä, vain uhrikokot
loimusivat. Kului hetki, toinen, kolmaskin. Silloin alkoi kaukaa
kuulua vienon vienoa hiljaista soittoa. Kukaan ei tiennyt mistä se
tuli, eikä kukaan sitä ajatellutkaan — samahan se, karjalainen nautti
soiton tenhosta. Soittoon yhtyi kirkas lapsen ääni, joka hopeakellona
helkytteli säveliä. Ja kun laulu loppui, jatkui soitto yhä vienommin
ja hiljemmin, kunnes se huomaamatta hävisi henkien kohinaan. Kaikki
olivat hiljaa kuin jonkun käsittämättömän iäisen edessä. Toinen maailma
oli aivan lähellä, rajaa ei tuntunut olevankaan. — Mitä on sentään
ihmislapsi ja hänen elonsa matka henkien maailmaan verrattuna! — — —

UUSI OSMALA.

Kuu oli jo noussut metsän takaa ja valaisi pyhää seutua uhrikansan
hiljalleen hajaantuessa yöpuilleen. Osma saattoi vaimonsa ja poikansa
havumajaan, mutta itse hän päätti nukkua yönsä Uhrivaaralla siinä
paikassa, johon oli ajatellut rakentaa talonsa. Sitten sen vasta
varmasti tiesi, hyväksyikö maanhaltija sen paikan, kun siinä yönsä
nukkui. Ensin Osma pistäytyi kuitenkin veneen luona, — Kammo-Pirho oli
poissa.

”Arvasinhan sen”, puheli Osma itsekseen, ”ei Kammo-Pirhoa mikään
pidätä. Oi isoisä, ennen ei henkesi rauhaa löydä kuin Pirho Osmalan
pirtissä saa suojaa ja turvaa. Miksi jätitkään Pirhon. — — — Mutta
miksipä syytänkään sinua, toinhan itsekin vaimoni Eestien maasta.
— — — Kunpa edes poikani tyytyisi Karjalan impeen. Soma on Päivön
Kaunohelma. Miksei hänestä voisi kerran tulla Osmalan emäntää,
pojalleni vaimoa. — Mutta mene tiedä nuorten mieltä. Kaukaa sanotaan
kaikkien Osmain omansa ottavan. — — — Niin, niin, soma vain olisi,
jos oma poikani ottaisi Päivön tyttären.” — — —

Näissä mietteissään tuli Osma jo uuden pirtin paikalle. Hän sytytti
pienen tulen siihen, mihin uhripuu istutetaan sitten, jos haltija
paikan hyväksyy. Tulen luo hän teki makuutilan havuista, mutta pani
päänsä alle tulukset ja yölepakon siipioravan nahassa. Sitten paneutui
hän maata kirves kainalossa, miekka vyöllä, kintaat kädessä, kengät
jalassa ja lakki päässä, kuten matkalle lähtijä. Nyt piti maanhaltijan
näyttäytyä hänelle unessa. Jos tämä oli ystävällinen, niin sai tähän
rakentaa tuvan, mutta jos haltija oli vihainen, piti muuttaa toiseen
paikkaan ja siellä koetella samalla tavalla.

Tuskin vielä päivä sarasti, kun Osma jo heräsi. Hän oli hyvin iloinen,
sillä hän oli nähnyt unissaan uuden komean talon, jonne haltija pyrki
sisälle. Se oli paras merkki, mitä pyytää saattoi, — haltija hyväksyi
paikan.

Osma läksi nyt piilokodalle ja sieltä aarreluolaan. Aarteitten seasta
valitsi Osma ihmeen kauniin miekan ja kiiruhti takaisin vaimonsa luo.
Alja istui jo kodan ovella. Isä herätti nuoren Osman. ”Juokse hakemaan
Joutti-paimen tänne!” sanoi hän uniselle pojalleen.

Pian tuli Joutti. Osma laski kätensä hänen olalleen ja sanoi: ”Sinä
vaimoni pelastaja, tästä lähin saavat kiharasi kasvaa hartioille asti.
Kukaan ei enää saa sanoa sinua orjaksi. Olet vapaa ja olet poikani,
kuten Osma. — Tässä sidon Osman miekan vyöllesi. Tiedät, mihin se
Osman miestä velvoittaa, poikani Joutti.” — —

Joutti ei tiennyt, oliko tämä totta vai unta, vai haltijoittenko ajassa
elettiin yhä. Hänen silmänsä loistivat, posket hehkuivat. Kerrankin
vapaa, elämän ikänsä vapaa! Voi sen riemun määrää!

”Katso, tämä miekkani on ihan yhtä hyvä kuin sinunkin”, sai hän vihdoin
sanotuksi nuorelle Osmalle, joka näytti olevan yhtä ihastunut kuin
Jouttikin.

”Se on vähän kauniimpikin. Katsohan sen kahvaa, Joutti! Olen niin
iloinen. Yhdessä me karkoitamme kaikki vainolaiset Karjalasta”, vastasi
Osma.

”Niin, ajatteles!” päätti Joutti ja käsikädessä lähtivät pojat kodalta.

Tuskin oli isä Osma istahtanut, kun metsästä alkoi kuulua sellaista
ryskettä ja rytinää, ettei määrää. ”Mitä, mitä ihmettä”, sanoi Osma ja
lähti katsomaan. Kummakseen hän näki, että heimon kaikki miehet olivat
jo jalkeilla. Kelohongat kaatuivat, pilkottiin, veistettiin.

”Jopa nyt jotakin”, ajatteli Osma ja lähestyi miehiä. Silloin tuli
Päivö reippaasti vastaan, sanoen: ”Ethän ihmettele, Osma! Ymmärräthän,
ettei Karjalan heimo voi kuningastaan jättää tänne mittaamattomalle
salolle, kuten taivaanlintua. Rakennamme sinulle pirtin ja komean
rakennammekin, niin että se vetää vertoja itse Kainun kuninkaan
Vaaraviitan kartanolle.”

Niin, no, Osma tuli hyvin liikutetuksi heimonsa rakkaudesta. Ja arvaa
sen, kun sadat miehet olivat työssä, että paljon tuli valmistakin.
Toiset rakensivat pirttiä niin suurta, ettei sellaista konsana oltu
nähty Karjalan mailla. Kiukaan perustus jo oli tavallisen pirtin
kokoinen ja uuniin mahtui varmaan emäntä ja seitsemän tytärtä
värttinöineen, kuten laulussa sanotaan. Toiset miehet rakensivat
lujaa kivistä pakolinnaa vaaran laelle ja muutamat laativat kivisiä
suojavalleja niihin kohtiin rannalle, joista maihin nousu oli helpoin.
Mutta niemen kapeaan kaulaan rakennettiin vahva hirsiaita ja komea
portti. Ja nuori Osma istutti pyhän pihlajan sille paikalle, johon isä
oli tulen tehnyt.

Jo toisen päivän iltapuolella kohotettiin kurkihirsi. Kohta oli
malkakatto ja lattiasilta valmiina. Nuori Osma katseli ovelta
suunnatonta pirttiä ja virkkoi Joutille: ”Sanotaan Vaaraviitalla olevan
niin suuren pirtin, että kun kukko perällä laulaa, ei se uksen suulle
kuulu, mutta luulenpa, että tämä meidän pirtti on yhtä suuri.”

”Niin, olisipa meillä nyt vain kukko”, vastasi Joutti, ”niin
koettaisimme. Tiedän kuitenkin, että se kuuluisi ja kuuluu se
Vaaraviitankin majassa, mutta Päivö aina liioittelee.”

”Kunpa pääsisimme kerran Vaaraviitan pirtille ja näkisimme sen kuulun
komeuden”, sanoi Osma.

”Kuka tietää, vaikka pääsisimme piankin sinne. Päivö on kovasti
suuttunut. Ja kyllä se onkin, — uskaltavat tulla meidän maille”,
touhusi Joutti. Ja Osma vastasi: ”Niin, kaikki karkoitamme Karjalan
alueelta. Mutta tahtoisin nähdä maailmaa Karjalan ulkopuoleltakin.
Eiköhän sitä nyt voisi tappelemattakin liikkua, kuten Vaaraviitta.”

”Kun tulet Osmalan isännäksi ja Karjalan kuninkaaksi”, virkkoi Joutti
vilkkaasti, ”niin sitten voit lähteä pitkille kaupparetkille, kuten
isoisäsi ennen. Johan syntymähetkesi merkit osoittivat, että sinä
liikut paljon kaukaisilla mailla. Otathan minut mukaan?”

”Tietysti! Käymme kauempana kuin kukaan Osma ikänä ennen.”

Näissä tuumissaan tulivat pojat rannalle. Hetki olikin otollinen,
vene saapui juuri ja maihin nousi neljä Osman miestä. He palasivat
hämäläisiä takaa-ajamasta ja kertoivat nyt murheellisina kuningas
Osmalle, miten he kyllä olivat saavuttaneet hämäläiset, mutta kun
eivät nähneet heidän mukanaan vankeja, jättivät he koko takaa-ajon,
heitä kun oli niin vähäsen. Mutta Osma hymyili ja käski miesten katsoa
uuden pirtin porrassillalle, jossa Alja seisoi, ja kertoi sitten
hänen ihmeellisen pelastuksensa. Kyllä loistivat Joutin silmät tätä
kertomusta kuullessaan.

Mutta nyt kertoivat miehet, että sudet olivat tulleet taas Pelkosen
maille vallan hirvittävänä laumana ja heitä oli pyydetty tuomaan siitä
sanaa Osmalle.

Osma kynsi korvallistaan. Piti olla suuret juhlat uudessa pirtissä, ja
nyt tuli tämä tieto. Mikäs muu neuvoksi, miehet kokoon ja päätettiin
heti, ketkä lähtisivät sudenajoon. Yks kaks olivat parhaat metsämiehet
jo matkalla etelään. — Isä ei olisi laskenut Osmaa eikä Jouttia, mutta
siitä ei päästy ei yli eikä ympäri, päästä poikien piti ja niin he
viimein saivat luvan nousta ratsuilleen.

Osma ja Joutti olivat karauttaneet jonkun matkaa muita edelle. Ensin
he olivat iloisesti jutelleet, mutta mitä kauemmas he tulivat ja mitä
tenhovammin soitteli metsä, sitä hiljaisemmaksi ja miettiväisemmäksi
kävi Osma. Haaveillen loi hän harmaansiniset silmänsä yli äärettömän
erämaan, joka jokaisen vaaran laella aukeni heidän eteensä aina uutena,
aina toisenlaisissa värivivahteissa, mutta kuitenkin aina samana
juhlallisena, pohjattomana.

Vilkas Joutti, joka ei ollenkaan ymmärtänyt sitä suurta
luonnontunnelmaa, jonka valtaan Osma oli joutunut, otti aikansa
kuluksi esille vanhan paimentorvensa ja alkoi puhallella pehmeitä,
surunvoittoisia säveleitä, jotka kauniisti sulivat erämaan metsän
ikuiseen huminaan.

SUDENAJO.

Koko päivän olivat miehet ahdistelleet susilaumaa. Nyt vihdoin oli
se ajettu leveään niemeen. Miehet lähestyivät ketjussa nientä. Ketju
ulottui jo rannasta rantaan. Monta peninkulmaa oli jo näin ajettu susia
rantaan päin, mutta ketju oli ollut harva, nyt se oli niin supistunut,
että seisoi aivan mies miehen vieressä. Se olikin tarpeen, sillä sudet
tulivat nyt hirveiksi. Tähän asti ne olivat arkoina paenneet edellä,
nyt ne jo irvistelivät hampaitaan ja silmät hehkuivat kuin tulipallot.
Mutta kun ne niemen kärjessä vihdoin näkivät edessään veden, takanaan
miesjoukon, alkoivat ne raivoissaan hyökätä miesten kimppuun. Syntyi
hirvittävä tappelu. Sudet ulvoivat ja ulisivat, miehet huusivat,
tapparat välkkyivät, keihäät rutisivat ja taittuivat. Susia kaatui
kasottain, mutta moni mies sai myöskin pureman mikä käsivarteensa, mikä
jalkaansa, jopa joku kasvoihinsakin. Kukaan ei kuitenkaan väistynyt
paikaltaan. Lähestyttiin aivan niemen kärkeä. Silloin yhtäkkiä loput
susista heittäytyivät veteen ja alkoivat uida. Miehet pysähtyivät
hengähtämään. Vaan silloin sudet kääntyivätkin takaisin rantoja kohden.
Ei muuta kuin miehet juoksemaan pitkin rantaa, jotta joka paikassa,
mistä susi yritti maihin, oli mies vastassa. Se oli tavatonta juoksua,
mutta monta sutta siinä myöskin kaadettiin. Vihdoin oli koko suuri
susilauma surmattu, vain muutamia susia oli päässyt karkuun. Mutta
miehet olivat myöskin aivan näännyksissä. Vaatteet likomärkina,
jokaisessa hiussuortuvassa hikihelmi, vaipui kukin sille paikalle,
missä sattui olemaan. Monet olivat lisäksi haavoittuneita.

Tämä kaikki arvattiin kuitenkin jo edeltäpäin. Siksi siinä heti oli
joukko Pelko-suvun naisia eväineen, voiteineen, siteineen. Yks kaks
saivat miehet voimakasta kaljaa, ja haavat sidottiin tuossa tuokiossa.
Nyt kokoontuivat kaikki rantakedolle aterialle, jonka naiset olivat
edeltäpäin valmistaneet. Mutta vanhat miehet, jotka eivät olleet
jaksaneet ottaa osaa sudenajoon, nylkivät nyt ahkerasti kaadettuja
susia.

Kun ateria päättyi, oli väsymys myöskin kuin poispyyhkäisty. Leikkiä
laskien kuljettiin hämärtyviä metsäpolkuja kohti Pelkosen pirttiä.
Ja sielläkös vasta ilo alkoi. Ensin arvailtiin arvoituksia ja suuri
nauru syntyi, jos kuka joutui Hymylään ja vielä suurempi, kun hän
sieltä palasi ja kertoi hullunkurisia juttuja Hymylän elämästä. Sitten
asettuivat pojat riviin toiselle puolen pirttiä, tytöt toiselle
puolen ja alkoi soma tanssi, jota laululla säestettiin. Loppu
vietettiin laulaen ja kanteleita soitellen.

Mutta nuori Osma ei ollut koko illan iloissa mukana. Joutti oli saanut
olkapäähänsä pahan haavan, niin että hänet oli asetettu lavitsalle
nukkumaan. Osma oli huolissaan Joutin takia ja muutenkin hänestä
oli ihanaa astella yksin hiljaisessa kuutamolehdossa. Nyt hän tuli
rantatörmälle ja istahti kivelle. Ihmeelliseltä näytti tyyni, kuun
hopeoima järvi. Pirtistä kuului kanteleen täyteläisiä, syviä sointuja.
Ja Osma tunsi itsensä niin pieneksi, niin tummaksi kaiken tämän suuren
ja kauniin rinnalla.

”Mitä varten oikeastaan olen syntynyt tähän elämään”, huokasi hän.
”Sankariksiko, Karjalan kuninkaaksi? — Sankari maatuu, kuningas
kuolee. Jospa voisin lyhyen eloni matkan elää oikein, tulla niin
hyväksi, ettei henkien koskaan tarvitsisi surumielin katsella tekojani,
eikä Karjalan kansan vuodattaa kyyneleitä.”

                                                  ⸻

Ihmeellinen, ihana nuoruus! Jo tuhat vuotta sitten osasit sinä yhtä
hyvin kuin tänäkin päivänä loihtia ihmislasten sydämiin jaloimmat
ihanteet, puhtaimmat unelmat! — — —

PÄIVÖN MAILLA.

Kun päivöläiset olivat kaukaa pohjoisesta, eivät he lähteneet
sudenajoon, vaan jäivät edelleen Osmalaa valmistamaan, samoinkuin monet
muutkin. Nyt oli Osmala valmiina, ja päivöläiset tekivät lähtöä. Vaan
silloinpa eräs Rongas-suvun nuorukainen vei Päivön vähän erikseen ja
sanoi:

”Paljonko lunnaita tahdot tyttärestäsi Kaunohelmasta, ottaisin hänet
niin mielelläni vaimokseni?”

”Kun Kaunohelma on ainoa lapseni, olen päättänyt, että hän saa olla
isänsä kodissa, kunnes hän itse haluaa miehelään, ja kihlat otan siltä
mieheltä, jonka Kaunohelma itse valitsee”, vastasi Päivö.

Nuorukainen loi kysyvän, hämmästyneen katseen Päivöön. Nainen saa itse
valita miehen milloin tahtoo! Semmoista ei oltu ikinä kuultu Karjalan mailla
!

Mutta Päivö nyökäyttää hymyillen päätään, virkkoo: ”Koeta onneasi,
koeta onneasi, poika!”

Sitten he erosivat. Nuorukainen oli syvästi alakuloinen. Mutta Päivö
mietti: ”Tämä oli jo viides, joka minulta näillä uhrijuhlilla kysyi
tytärtäni. Mutta minäpä en Kaunohelmaani myy. Kuitenkin, jos nuori Osma
joskus haluaa emäntää, niin sitten, sitten —”

Kotiin päästyään oli Päivöllä paljon puuhaa. Niin monta päivää oli oltu
poissa, eikä kukaan ollut sillä aikaa huolehtinut vainajien hengistä.
Ja kaikkihan kuitenkin tiesivät, että vaikka Päivön suku oli pieni, ei
millään Karjalan suvulla kuitenkaan ollut niin suuria haltijoita kuin
Päivöllä. Olihan suvun tuhatvuotinen kanta-isä, suuri Päivö, melkein
enemmän kuin haltija. Hän oli jumala, ilmojen kuningas, jonka hallussa
oli tuo ihmeellinen talviöitten taikatuli. Sitä nimitettiinkin täällä
revontuleksi, s.o. kuninkaantuleksi. Monet uhrit ja menot Päivö nyt
toimitti.

Toista kuunkiertoa oli kulunut. Martaitten kuu oli tänä vuonna ihmeen
kaunis. Oli kirkkaita, kuulakkaita pakkaspäiviä. Jäätynyt tanner tömisi
jalkain alla ja järvien jää kantoi, mutta lumihiutalettakaan ei ollut
tullut.

Eräänä tällaisena päivänä kuului outoa töminää metsästä pirtin läheltä.
Päivö tarttui miehineen aseisiin ja hänen silmänsä salamoivat.
Vainolainenko tulossa?

Ja aivan oikein, tuossa jo näkyi ratsujoukko. Mutta ennenkuin Päivö
ennätti edes joustaan jännittää, karautti yksi kartanolle ja huusi:
”Olemme rauhallisia kauppiaita ja matkalla Perman markkinoille.
Aseettomana tulen luoksenne pyytämään apuanne. Komea ratsuni, jonka
olen hankkinut aina Särklannista asti, nyrjäytti jalkansa. En voi
jättää sitä metsään kuolemaan. Ottaisitko sen hoitoosi, siksi kun
palaan?”

Niin, tietysti Päivö otti, otti jo ilostakin, kun ei joutunut
vainolaisen kanssa tekemisiin. Kohta talutti vieras kaunista, mutta
pahoin ontuvaa hevosta pihaan, jonne kaikki päivöläiset olivat
tulleet katsomaan ja ihmettelemään. Vieras selitti, miten hevosta oli
hoidettava, mutta vähän-väliä pysähtyi hänen katseensa Kaunohelmaan,
ja joka kerta kun heidän katseensa yhtyivät, punastui neito ja katsoi
poispäin. Vieras oli pitkä, solakka ja notkealiikkeinen. Kasvoja olisi
voinut sanoa kauniiksi, elleivät tumma suippoparta, kihara tukka ja
palavat silmät olisi antaneet niille omituista kulkijaleimaa.

Lähtiessään pisti vieras kultarahan Päivön käteen, loi vielä kerran
ihmeellisen hehkuvan katseensa Kaunohelmaan ja ratsasti pois. — Mutta
Päivölässä ei moneen päivään puhuttu muusta kuin näistä ihmeellisistä
vieraista. Keitähän ne olivat?

Kauppamatkue kulki nopeasti kohti Taikalahtea. Parahiksi päästiinkin
markkinoitten alkuun Permaan. Ja aivan oikein, täällä olikin kaupan,
kuten viesti oli kertonut, kuuluisia arapialaisia aseita, joihin miehet
vaihtoivat kalliit turkiksensa. Ennen paluumatkalle lähtöä pistäytyivät
miehet vielä Perman kuulussa kalmistossa, joka oli metsässä Taikalahden
rannalla. Kalmistoa ympäröi korkea aita, mutta hyvin aseistetut
vartijat laskivat miehet portista sisään, koska he tulivat aseettomina.
Keskellä kalmistoa oli mahtava jumalankuva, jonka kaulassa kultavitjat
välkkyivät ja joka polvillaan piti suurta hopeamaljaa. Maljaan panivat
miehet muutamia hopearahoja ja poistuivat hiljaa kalmistosta. Suotuisa
paluumatka oli nyt varma, kun Perman suuri jumala oli uhrilahjoin
lepytetty.

Nopeasti kuljettiin taaskin halki erämaan. Miehet vain ihmettelivät
keskenään, miksi heidän nuori, verevä johtajansa oli nyt niin hiljainen
ja hajamielinen. Sillä eiväthän miehet aavistaneet, että johtajan
edessä alituisesti oli nuori, ihana nainen ja nuo ihmeelliset syvät
silmät. — — —

Kaunohelma asteli aikansa kuluksi pihamaalla pirtin takana ja muisteli
notkeata matkustajaa ja sen kummallista katsetta. Mutta mitä! Siinähän
oli vieras hänen edessään.

”Terveisiä Perman markkinoilta! Miten on oriini laita?” sanoi vieras
iloisesti.

”Isä sanoo, että jalka on parempi, mutta käy itse katsomaan”, vastasi
Kaunohelma ja meni vieraan edellä aukaisemaan vajan ovea.

Vieras hyppäsi ratsunsa selästä ja meni vajaan. Kaunohelma nojasi
ovenpieleen. Vieras tarkasteli jalkaa. Molemmat olivat ääneti.

Vihdoin vieras oikaisihe, katsoi Kaunohelmaan ja sanoi: ”Etkö tahtoisi
lähteä kanssani kaukaiselle maalle, pääsisit emännäksi komeaan
kartanooni.”

Kaunohelma säpsähtää, punastuu, mutta äkkiä nostaa hän painuneen päänsä
ja vastaa: ”Karjalan impi ei koskaan lähde tuntemattoman miehen mukana.”

Nyt hämmästyy vieras vuorostaan: ”Tuntemattoman miehen mukana! Niin
tosiaan, et tunne minua. Olen Kaukomatka, Kainun kuningas, mutta täällä
Karjalassa taidatte kutsua minua Vaaraviitaksi.”

”Vaaraviitta! Sinä! Heimoni alueen ainainen hätyyttäjä!” sanoo
Kaunohelma rajattoman hämmästyksen vallassa ja peräytyy askeleen.

Mutta Kaukomatka-Vaaraviitta vastaa tyynesti: ”Niin, miten sen asian
ottaa. Silloin kun ei edes Karjalan heimon nimeä mainittu näillä
pohjan mailla, hallitsivat esi-isäni maata Ruijasta Taikalahteen
ja Pimeydenmeren rantamilta Kymmenenvirran maahan. Kun karkoitan
karjalaiset pohjoisesta, puolustan silloin vain Kainun kansan
vuossataisia oikeuksia. Niin, kukahan siinä oikeastaan on hätyyttäjä?”

Kaunohelma ei vastaa mitään, luo vain katseensa maahan. Tätä hän ei
ollut koskaan ajatellut. Ettäkö kuuluisa peikkojen maa, Noitapohja,
onkin Kainun kansan ikivanhaa aluetta! — Ja tuon miehen pehmeä ääni ja
lämmin katse!

Vaaraviitta läheni, mutta Kaunohelma ei liikahda paikaltaan. Nyt hän
kuuli aivan läheltään saman houkuttelevan, pehmeän äänen: ”Etkö tule
emännäksi talooni, komea on Kaukomatkan kartano?”

Taas nostaa Kaunohelma päänsä, vastaa: ”Kuinka voisin tulla heimoni
vihollisen luo!”

Mutta miehen ääni on niin kiehtovan pehmeä, kun hän puhuu: ”Olen
kulkenut kaukaiset maat, nähnyt Särklannin, Kiovan, Miklagårdin, mutta
olen myöskin nähnyt useammin kuin kerran, kuinka naisen sisimmässä on
jotain, joka ei kysy heimoa, ei maata, ei kansaa — — —”

Hän ottaa tytön käden: ”Tuletko Kainun kansan luo, Kaukomatkan vaimoksi”

Ei vastausta.

”Pelkäät isääsi; hän ei suostuisi. Mutta on mulla vaikka kuinka suuret
lunnaat antaa.”

Ei vastausta.

”Veisin sinut nyt jo mukanani Kainuun.”

Ei vastausta.

Kuuluu askeleita. Kaukomatka kuiskaa hätäisesti: ”Saanko tulla
myöhemmin sinua noutamaan?”

”En tiedä”, vastaa Kaunohelma, mutta hänen katseensa kertoi toista, ja
se ei jäänyt mieheltä huomaamatta.

Ratsujoukko lähti, mutta Päivölässä puhuttiin taas pitkän aikaa näistä
merkillisistä kauppiaista ja vieläkään ei tiedetty, keitä he oikeastaan
olivat. Sillä näes, Kaunohelma kätki salaisuuden sydämeensä. Kuin
unissaan kulki hän aamusta iltaan. Hän ei oikein itsekään ymmärtänyt,
mikä hänen oli. Jotain uutta ja ihmeellistä se vain oli. Vihdoin hän
muisti sadun, jonka oli lapsena kuullut. Äiti oli kertonut monta
kertaa, miten nuoren naisen sydämeen kerran lentää ihmeellinen
taikalintu, joka muuttaa hänet vallan toiseksi. Pahan se voi tehdä
hyväksi, hyvän pahaksi. Ja kerrottuaan oli äiti aina suudellut häntä ja
sanonut: ”Kunpa se taikalintu muuttaisi minun Kaunohelmani hyväksi!” —
Olikohan se taikalintu nyt lentänyt? — — —

Kauniita pakkaspäiviä jatkui yhä. Kaunohelma kulki haaveillen rannalla,
kaukana kodistaan. Hän pysähtyy, kuuntelee. Niin, todella, kavioitten
kapse! Se lähenee. Siinä tulee Vaaraviitta! Mutta Kaunohelma ei
ihmettele, hänen täytyi tulla, hän tietää sen. Vaaraviitta kietoo
kätensä hänen ympärilleen, sanoo: ”Nyt tulin sinua noutamaan!”

”Isä on hirvenajossa ja tulee vasta huomenna kotiin. Ja sitäpaitsi, ei
hän ikinä suostu antamaan minua sinulle, Vaaraviitta.”

”Siinä tapauksessa nostan sinut heti ratsuni selkään ja ajan Kainuun.”

”Oi, ei, ei! Tahdon vielä kerran nähdä äitini. Tahdon sanoa hyvästi
hänelle!”

”Sinä tulet siis”, sanoo Vaaraviitta ja hänen silmänsä paloivat.

”Tulen”, kuiskasi Kaunohelma. — Äiti on kauhusta kuolla. Naisen
ryöstäjät täällä! Ja Vaaraviitta, anastaja! Ja Kaunohelma ei edes
vastusta! Oi, metsien haltijat, isien henget, tulkaa, rientäkää,
juoskaa, lentäkää, apua, apua!

Mutta oi! Tuohon pani Vaaraviitta tavattoman suuret lunnaansa, tästä
tytön otti äidin sylistä, tuonne katosi tunturin taa. — — —

Miehet palasivat seuraavana päivänä metsästämästä, ja äiti kertoi
kauhulla naisenryöstön. Mutta voi hirmua sitä Päivön vihaa! Hän löi
jalkaa ja pui nyrkkiä, että sormet natisivat. Jo lensivät lunnaat ulos
uksesta. Päivö aivan sähisi. Nyt hän lähestyy kiuasta. Silloin kaikki
riensivät kiireesti pois pirtistä, sillä he tiesivät, mitä tuleman
piti. Ja aivan oikein, pirtistä kuului kohta kauhistuttava kolina.
Päivö viskeli vihansa vimmassa kiukaan kiviä pirtin kaikille kulmille.
Ensin oli pirtti yhtenä ryskeenä, mutta vähitellen alkoivat kivet
putoilla yhä hitaammin. Vihdoin kolina lakkasi kokonaan. Äiti meni
pirttiin. Päivö istui kiukaan korvalla. Hän katsoi ensin vaimoaan,
sitten nokisia kiviä lattialla ja purskahti nauramaan. Äiti rupesi
myöskin nauramaan. Sitten tuli siihen koko Päivön väki ja kaikki
nauroivat katketakseen ja kokoilivat kiviä pitkin lattiaa. Eniten
kuitenkin nauroi Päivö itse, sillä hänestä tuntui niin hassunaikaiselta
tuo kiukkunsa tavaton purkaus. Vihdoin hän kuivasi naurusta vetiset
silmänsä ja sanoi: ”Miehet, tuokaa paras hevoseni, ja vaimot, pankaa
evästä konttiin!”

”Mutta minne kummassa sitten lähdet?” kysyi äiti.

”Osmalaan! Naisenryöstäjä ei totisesti kostamatta kulje!”

RETKI KAINUUN.

On sydäntalvi ja ankara pakkanen. Metsä on paksussa huurteessa ja savu
Päivölän räppänästä nousee pehmeinä kierteinä kohti korkeutta. Päivölän
pihalla on elämää ja liikettä. Oli sovittu niin, että ne Karjalan
miehet, jotka tänä vuonna kävivät Lappia verottamassa, kokoontuvat
Päivön luo. Sinne sitten saapuvat samaan aikaan muut Karjalan miehet
ja yhdistynein joukoin sitten lähdetään Kainuun. Lapinverottajat
olivat saaneet pari päivää odottaa, sillä verotusmatka oli onnistunut
erinomaisen hyvin. Helposti löydettiin lappalaiskodat ja helposti
saatiin verot, sillä nyt oli hyvä turkisvuosi. Lapin verot olivat
yhteisenä ihailun esineenä. Noita valkonahkoja ja noita mustan revon
turkkeja!

Mutta kun etelän miehet saapuivat, jo unohtuivat nahat, kaikki. Nuoret
miehet olivat yhtenä intona. Vihdoinkin, vihdoin viimeinkin päästiin
sotaretkelle. Senkin kirottu Vaaraviitta, heimomaitten anastaja,
naisenryöstäjä! Saatpas nähdä, että Karjalassa on miehiä! Niin,
nuorissa kuohui sota-into, Päivössä viha, sammumaton viha.

Mutta tyyneenä ja komeana seisoi Osma lähtökäskyjä jaellen. Nuori
Osma ja Joutti seisoivat suksillaan hänen vieressään. Ensi kerran
pääsivät pojat mukaan tällaiselle retkelle. Mutta miten erilaisin
tuntein seisoivatkaan he siinä. Jouttiin oli pohjia myöten tarttunut
nuorten miesten innostus ja hän mietti vain, millä aseella antaa ensi
iskun Vaaraviitalle, keihäälläkö, vai tapparalla. Vaan nuori Osma on
aivan kuin ulkopuolella kaikkea tuota touhua. Hän ajattelee, miten
rajaton, rannaton onkaan Karjalan heimon maa. Ja näitä samoja teitä
ovat esi-isät samoilleet vuosisatoja sitten. Samat ovat maat, metsät,
vaarat, — vain ihmiset toisia. Mitähän miettivät nyt isien henget
katsellessaan uuden polven touhua? Iloitsivatko, vai surivatko? Isä
Osma on niin vakava. — — —

Suksikeli oli erinomainen. Aseet välkkyivät ja rattoisa puhe täytti
ilman miesten liukuessa yli vaarojen kohti Kainua.

Kun viimeinen yö nukuttiin nuotiolla, tuumittiin vakavasti, mitä
tehdään, hyökätäänkö ensin Pohjois-Kainuun ja viimeksi etelään,
Vaaraviitan kimppuun. Mutta Päivö oli taipumaton: suorinta tietä
Vaaraviitan niskaan, oli hänen neuvonsa, ja se hyväksyttiin.

Yö oli verrattain pimeä, kun karjalaiset hiljaa hiipien lähestyivät
Vaaraviitan kartanoa. Se sijaitsi korkealla vuorella. Vuoren rinteet
olivat tavattoman äkkijyrkkiä ja missä oli vähänkin loivempi kohta,
siinä oli heti kivivalli vastassa. Osa karjalaisia oli päässyt
verrattain ylös, he kiipesivät jo ensimäisen suojavallin yli. Vaan
silloinpa kuului vuoren harjalta pitkä kaamea torven törähdys, jota
seurasi kohta toinen, kolmas. Koirat alkoivat hirveästi ulista, kuului
hälinää ja aseitten kalsketta, ja ennenkuin karjalaiset huomasivatkaan,
ryntäsi heitä vastaan miesjoukko. Syntyi taistelu. Mutta kun
kainulaisilla korkeammalla ollen oli edullisempi asema ja pimeyskin
oli esteenä, antoi Osma miehilleen käskyn peräytyä vuoren juurelle.
Yöllinen yllätys oli mennyt hukkaan, mutta karjalaisille se maksoi
yhden kelpo miehen hengen.

Eihän Osma oikeastaan kannattanutkaan tällaisia yöllisiä yrityksiä,
sillä selvä rehellinen taistelu oli hänestä parasta, mutta muitten
tahdosta oli hän tähän yritykseen suostunut. Nyt vasta alkaakin Osma
kaksin innoin suunnitella vuorikartanon valloitusta. Ja kun aamu
valkeni, oli vuori piiritetty ja karjalaiset alkoivat hitaasti rynnätä
yht’aikaa joka puolelta. Mutta mitä ylemmäs tultiin, sitä kiihkeämmäksi
kävi taistelu. Aseet kalskuivat, huudettiin, kiroiltiin ja lakkaamatta
soi hätätorvi vuoren harjalla. Verrattain helposti pääsivät karjalaiset
uloimman vallituksen yli, mutta nouseminen sisemmälle vallitukselle
näytti vallan mahdottomalta. Sillä vaikka puolustajia oli vähän,
olivat he sitä urhoollisempia, ja missä karjalaiset olivat juuri
pääsemäisillään vallituksen yli, sinne ilmestyi aina Vaaraviitta
punareunaisessa turkissaan, ja silloin olivat kaikki ponnistukset
turhia. Niin, niin, se vaarallinen punareunainen viitta tunnettiin
kyllä Karjalan mailla!

Keskipäivällä tekivät karjalaiset hurjan hyökkäyksen ja olisivat
kenties onnistuneet, mutta silloin tapahtui se, mitä Osma oli pelännyt:
hätätorvi toi Vaaraviitalle apua, alhaalla vuoren juurella näkyi
kainulaisia. Ei muu neuvoksi kuin piti kääntyä näitä vastaan. Onneksi
oli Vaaraviitalla niin vähän väkeä, ettei hän uskaltanut jättää vahvaa
linnaansa, joten karjalaiset säästyivät joutumasta kahden tulen
väliin. — Pian ajoivat karjalaiset vihollisensa pakosalle, sillä
näillä ei ollut johtajaa. Osa kainulaisia pääsi kuitenkin vuorilinnaan
Vaaraviitan luo. Mutta vuoren juurella pohjolan hanki punerti, ja
kaatuneita oli monta.

Seuraavana päivänä alkoivat karjalaiset taas hyökkäyksen. Mutta
tuskin he olivat päässeet ensimäiselle vallitukselle, kun Vaaraviitta
purppurareunaturkissaan nousi sisimmälle vallitukselle ja huusi:
”Karjalan miehet, se päivä ei valkene, jolloin valloittaisitte
Kaukomatkan, vaikka jatkaisitte piiritystänne siksi, kunnes
partanne hopeana polvia tavottaa. Mitä kauemmin piiritätte, sitä
useampia miehiänne kellistyy vallieni eteen. Jättäkää mieletön
yrityksenne!”

Ennenkuin Osma ennätti mitään vastata, sähähti Päivö: ”Suus kiinni,
rosvo, naisenryöstäjä!”

”Naisenryöstäjä! Ohoh! Taidat olla Päivö, Kaunohelman isä. Tiedä
sitten, etten ole tytärtäsi ryöstänyt, itse hän ilomielin läksi
mukaani.”

Jotain jäätävää, kamalaa hiipi Päivön sydämeen, mutta hän huusi:
”Meillä Karjalassa pidetään naisenviettelijää vielä pahempana kuin
naisenryöstäjää. Konna, Vaaraviitta!”

Nuoli suhahti ilmassa, mutta Vaaraviitta tarttui siihen juuri, kun se
hipaisi hänen korvaansa ja viskasi sen pilkallisesti takaisin sanoen:
”Nuolenne eivät kaada Kainun Kaukomatkaa ja häväistyssanoihinne vastaan
miekallani.” Sitten hän hyppäsi notkeasti alas vallilta.

Mutta karjalaisista oli valloitusinto kadonnut. Näön vuoksi he
hyökkäilivät sen päivän, mutta yön tullen hiipivät he hiljaa pois.
Lähdettiin ympäri Kainua ryöstämään, kostamaan. Mutta mitä ihmettä!
Pirtit olivat tyhjinä, ihmisolentoa ei ollut missään, eikä liioin
ryöstettävää tavaraa. Miehet olisivat panneet tulen joka nurkan alle,
mutta Osma esti sen vakavana. ”Kaksinkertaista kostoa se vain herättää
kainulaisissa, ja meille ei se tuota mitään hyötyä”, sanoi hän.

Osma ehdotti viimein, että käännyttäisiin takaisin Karjalaan, olihan
toki saatu vähän saalistakin. Vaan nuoret miehet panivat jyrkästi
vastaan. Ja kun Päivö yhtyi heihin, niin mitäs muuta kun päätettiin
hiihtää tunturien poikki Norjaan. Mutta nuoren Osman ja Joutin lähetti
Osma parin luotettavan miehen kanssa takaisin Karjalaan.

Miesmuistiin ei ollut vainolainen käynyt Hålogalannissa, siksipä
sitä ei siellä enää pelättykään. Tähystysvuoret olivat vartijatta,
pakolinnat rappiolla, vieläpä paikoin talojen portitkin salpaamatta.
Kamalana yllätyksenä tuli sentähden karjalaisten yöllinen hyökkäys. He
pääsivät ryöstellen aina Hålogalannin kuninkaan, Torulvin kartanolle
asti. Ja voi niitä aarteita, joita he sieltä saivat: kulta- ja
hopeakaluja, soljista ja juomasarvista aina hevosen kuolaimiin asti. —
Myrskynä olivat karjalaiset tulleet tunturien takaa, myrskyn lailla he
sinne katosivatkin.

Kauhulla kerrottiin kautta Norjan Hålogalannin onnettomuudesta. Mutta
Karjalan mailla kaikui laulu heimon miesten viimeisestä sotaretkestä
revontulien maahan.

KESÄN TAPAHTUMIA POHJOISESSA.

Oli mitä ihanin kevätpäivä. Vaaraviitta kalkutteli purressaan joen
rannalla. Vedet olivat vast’ikään vapautuneet jääpeitteestään, ja
Vaaraviitan mieli paloi taas kaukaisille maille. Siksipä hän nyt
innolla laitteli purttansa kuntoon. Niin hän oli kiinni työssään, ettei
ollenkaan huomannut, kuinka kolme miestä laskeutui vaaran rinnettä
rantaa kohti. Siinä jo pääsivät luo.

”Terve, Kaukomatka, Kainun kuningas”, virkkoi yksi miehistä.

Vaaraviitta nosti ihmeissään päätään, suoristihe ja vastasi: ”Terve!
Mitä mä näenkään, Hålogalannin miehiä!”

”Niin, kuninkaamme Torulv tervehtii sinua meidän kauttamme ja kysyy:
lähteekö Kainun Kaukomatka kanssamme kostamaan niille, jotka tulevat
kuin huuhkaimet yöllä, levittävät kamalaa kauhua ja katoavat kuin
tuulispäät tunturien taakse?”

”Enpä mä lähde nyt Karjalaan, pitemmät ovat matkat mielessäni”, vastasi
Vaaraviitta.

”Mutta jos tämän kostomatkan nyt jätämme, ovat karjalaiset taas ensi talvena
niskassamme, ja sinun maasi on vielä suuremmassa vaarassa kuin
meidän”, puhuivat miehet.

”Niinpä tulkoot, Kaukomatkan kartano kyllä kestää. Mitä mä huolin
tulevasta talvesta, tahdonpa nähdä vain Birkan ja Hedebyn”, vastasi
Vaaraviitta.

”Torulv pyytää vielä sanomaan: Kaikki on valmiina Hålogalannissa,
aseita ja eväitä riittää Kainunkin miehille! Jos nyt vain sinä, joka
tunnet kaikki maat, lähdet mukaan, niin kohta laskemme uiskoinemme
tunturijokia Kainuun”, jatkoivat miehet.

Mutta Vaaraviitta vastasi: ”En lähde mä en, pitemmät ovat matkat
mielessäni. Ne terveiset viekää Torulville.”

Eikä Vaaraviitta lähtenyt. Mutta kohta soljui hänen lohikäärmelaivansa
kotoisilta valkamoilta kohti etelää. Ja Vaaraviitta lauleli purressaan:

”Pian Mälarin rantoja katsella saan
ja Birkassa neitoja vierahan maan.”?

                                                  ⸻

Ihmeellinen on pohjolan keskikesän valo. Ei se himmene öisinkään,
hiukan vain vaalenee, mutta on sitä tenhovampi, pehmeämpi. Ja semmoinen
se on ollut jo tuhat vuotta sitten.

Vaalennut oli nytkin valo, keskikesän auvoinen ilta oli tullut. Päivön
vaimo Päivätär istui rannalla ja odotti miestään kotiin. Usein oli
hän tänä kesänä rannalla iltasin istunut, odottanut, sillä tuonne
kaukaiselle saarelle rakennutti Päivö nyt lujaa kartanoa, jonne koko
Päivölä muutetaan. Kainun hyökkäyksiä näet pelättiin.

Mutta ihmeen kauan viipyvät miehet tänä iltana. Ei ilmestynyt venettä
niemen takaa, ei kuulunut aironloisketta. Päivätär vaipui suruisiin
muistoihinsa, kuten usein ennenkin. Vaan kummaa! Päivättärestä
tuntui kuin kuuluisi askeleita metsästä. Niin, varmasti askeleita.
Päivättäreltä melkein hengitys salpautui, kun hän karkasi pystyyn.
Vaan silloinpa kuului ääni huokauksen lailla: ”Äiti, äitikulta, äiti!”
Ja seuraavassa hetkessä vaipui Kaunohelma näännyksiin asti väsyneenä
äitinsä syliin. Hän ei saa sanaa suustaan, itkee, itkee vain. Oi, ja
ne kyyneleet kertoivat niin paljon, koko sielun sanomattoman tuskan,
sydämen äärettömän pettymyksen. Vaivoin sai äiti hänet senverran
tyyntymään, että lähdettiin pirttiin päin. Tuskin jaksoi Kaunohelma
nousta paasiportaita, tuskin astua yli kynnyksen. Hiukan hän söi, kun
äiti oikein tarjosi, mutta kohta hän vaipui lavitsalle ja oli samassa
jo sikeässä unessa.

Kuului ääniä pihalta. Äiti riensi vastaan. Ja voi sitä Päivön riemua!
Todellako Kaunohelma kotona! Ei, hän ei voinut uskoa. Mutta äiti veti
hänet mukanaan pirttiin. Siinä he nyt käsikädessä katselivat nukkuvaa
tytärtään, jolta entinen lapsenomainen kauneus oli kadonnut. Kalpea
oli poski ja tummat renkaat silmien alla. Mutta mitäpä siitä, olihan
siinä kuitenkin heidän oma Kaunohelmansa. Päivö istui vihdoin kiukaan
korvalle. Oi, nuo mustat kiuaskivet, miten hyviä ne olivat! Päivön
piti oikein silittää niitä pirtin hämärässä. Sitten hän lähti pihalle.
Kas, kuinka se Hallikin nyt on niin äärettömän kiltti. Kauan sitä
Päivö hyväili. Vene oli jäänyt rannalle vetämättä. Päivö meni sitä
vetämään. Mutta hän veti sen hyvin hellävaroin, ettei vain koskisi
vanhaan venerukkaan. Ikihonkakin rannalla näytti niin hyvin ymmärtävän,
että nyt oli juhlahetki; ja Päivö silitti hiljaa sen karkeata kaarnaa.
Taas hän tuli pirttiin, mutta ei vain käynyt nukkumaan. Uudestaan ja
uudestaan piti Päivättären kertoa, miten kaikki oli tapahtunut, miten
Kaunohelma oli tullut. Vihdoinkin läksi Päivö levolle. Mutta vielä
vuoteeltaan hän kysyi, oliko Kaunohelmalla kylliksi peittoa. Ja vaikka
äiti istui tyttärensä lavitsan reunalla, ei Päivö uskonut ennenkuin
tuli vielä kerran katsomaan ja itse peitteli tytärtään. Äitiä huvitti
sanomattomasti, kun Päivö kömpelösti, mutta sittenkin hellävaroin
asetteli peittoa, ja hän sanoi itsekseen Päivön lähdettyä: ”Oi metsien
henget, kiivas on Päivö, mutta parempaa miestä ei ole sittenkään siinä
maassa, jota Noitapohjan revontulet valaisevat.”

Äiti ei käynyt nukkumaan, sillä aivan mahdoton oli hänen erota
Kaunohelman vuoteen äärestä. Siinä hän istui yön hiljaiset hetket ja
muisteli menneitä aikoja. Kaunohelma nukkui niin rauhallisesti kuin
kehdossa ennen. Äiti vain mietti, oliko hän onnellisempi silloin, kun
hän heijaili lastaan tuohisessa kehdossa, joka riippui kevätkoivun
oksalla, vaiko nyt. Oi, nyt tietysti hän oli tuhat kertaa onnellisempi,
nyt, nyt!

Sydänyön aikana heräsi Kaunohelma. Uni oli paljon häntä virkistänyt.
Ihmeissään hän loi katseensa ylös ja sanoi: ”Äiti!” Äiti kumartui
ja tunsi heti, miten pehmeät kädet kietoutuivat hänen kaulaansa. Ja
taaskin itki Kaunohelma, mutta ne olivat nyt onnen kyyneleitä. Äiti
ei tyynnytä, odottaa vain. Vihdoin irroittaakin Kaunohelma kätensä,
ja äiti pyyhkii kyyneleet hänen silmistään. Sitten hän pani kätensä
Kaunohelman pään alle ja suuteli häntä hellästi. Ja Kaunohelmasta
tuntui, että hän oli taaskin se pieni vallaton tyttö, joka äidin
sylissä unohti surunsa ja tuskansa.

Nyt hän kertoi äidille kaiken sen tuskan, minkä oli kantanut. Kaikki
tyyni hän puhui, miten oli omasta halustaan lähtenyt Vaaraviitan
kanssa, miten oli tätä rakastanut. Mutta sitten heti Kainussa oli
aivan kuin olisi jääkerros tullut sydämen ympärille. Hän sai nähdä
siellä monta vaimoa, jotka Vaaraviitta oli tuonut samoin kuin hänetkin,
mutta jotka sitten olivat saaneet väistyä aina uuden tieltä. Vallan
toinen pirttikin oli rakennettu, jossa nuo entiset vaimot lapsineen
asuivat. Kaunohelma pääsi kyllä komean pirtin emännäksi, mutta kaikki
oli kuitenkin särkynyt, ainaiseksi särkynyt. Sitten hän kertoi,
miten kauhea oli hänen tuskansa, kun Karjalan miehet piirittivät
linnakartanoa ja isäkin oli joukossa. Hän oli kauhusta kuolla. — Mutta
Vaaraviitta oli hänelle hyvin hyvä, vähitellen kauhu talttui ja elämä
tuntui helpommalta. Vaan keväällä, kun Vaaraviitta oli lähtenyt noille
ainaisille matkoilleen, ei hän enää kestänyt. Hänestä oli kuolemaakin
kamalampi ajatus, että syksyn tullen Vaaraviitta palaa uusi emäntä
purressaan, ja hänet sysätään pieneen pirttiin, kuten monet muut ennen
häntä. Ja silloin, eräänä hiljaisena yönä, hän pakeni. Uskollinen
palvelija saattoi hänet kauaksi; mutta yksin hän kuitenkin kulki
suurimman osan matkasta. Oi sitä loppumatonta saloa ja niitä yksinäisiä
öitä taivasalla! Niin, niin, kyllä äiti ymmärsi, ymmärsi niin hyvin,
ja tuntui kuin ei hän olisi koskaan voinut kyllikseen hyväillä pientä
Kaunohelmaansa.

Kun Kaunohelma vihdoin nukkui uudestaan, meni äitikin levolle. Mutta
tietää sen, Päivö ei silloin voinut liikahtaa Kaunohelman lavitsan
luota.

                                                  ⸻

Kun syys sirotteli ensimäisiä kultalehtiään koivumetsiin, halkoili
Vaaraviitan lohikäärmelaiva kotoisia kuohuja.

”Voimakkaampi soutu”, sanoi hän, kun kuljettiin vastavirtaa kohti
kotirantaa.

”Kaukomatkalla tuntuu olevan aika kiire kotiin”, kuiskasi yksi
soutajista kumppanilleen.

Ja niin hänellä olikin. ”Ihana, kaunis Kaunohelma, kohta olen luonasi”,
puheli hän itsekseen. ”Minkä taikavoiman omistatkaan, lapsi? Kuinka
olen sinua kaivannut kaiken! Mutta kohta olen luonasi, kohta.”

Tuskin kosketti veneen kokka rantaa, kun Vaaraviitta jo hyppäsi maihin.
Notkeana rientää hän ylös vaaran rinnettä. Nyt katsoo hän pirtin yhden
kolkan, toisen, kolmannenkin. Jo kurkistaa pihalle. ”Mitä, missä
Kaunohelma?” kysyy hän.

”Kaunohelma katosi eräänä kesäyönä jo kuunkierto sitten. Kertoivat
hänen lähteneen Karjalaan”, vastasi eräs vanha vaimo viimein.
Vaaraviitta ei vastaa mitään, heittäytyy vain lavitsalle pirtin
perimmäiseen nurkkaan, ei syö eikä juo. Niin hän makasi sanatonna sen
päivän. Vasta seuraavana aamuna huutaa hän luokseen kolme luotettavinta
miestään. Näille hän sanoo: ”Lähtekää Hålogalantiin ja sanokaa kuningas
Torulville: Laita miehesi aseisiin, uiskosi kuntoon! Kainun Kaukomatka
on miehineen valmiina lähtemään Karjalaan!”

KOSTORETKI KARJALAAN.

Kainun ja Hålogalannin miehet olivat yhdessä samoilleet jo kauas
Karjalan alueelle. Illan tullen leiriydyttiin taas metsään. Oltiin
verrattain lähellä Päivölän seutuja ja päälliköt tuumivat, tehtäisiinkö
yöllä äkkiä hyökkäys, vai vastako aamulla rynnätään. Silloin ehdotti
Vaaraviitta, että hän lähtisi muutamien miesten kanssa vakoilemaan ja
sitten vasta päätettäisiin asiasta. Tämä neuvo oli kaikista hyvä, ja
Vaaraviitta valitsi kymmenen parasta miestään ja lähti.

Vaaraviitalla oli kuitenkin vallan muuta mielessä kuin vakoilu.
Hän oli päättänyt yllättäen vallata Päivölän, ottaa sieltä ihanan
Kaunohelman ja palata takaisin Kainuun. ”Jatkakoon Torulv sitten
matkaansa Karjalaan. Kainun miehet saavat kyllä mennä mukaan. Niin,
kostakoot muut, mitä mä huolin, kunhan vain saan Kaunohelmani”, puheli
Vaaraviitta itsekseen.

Hiljaa hiipien lähestyivät miehet Päivölää. He olivat kovasti
mielissään, ettei edes Halli herännyt. Lähemmäksi, lähemmäs yhä.
Vaan hiis vieköön, eihän täällä ollut elävää olentoa! Pirtistä oli
vain peruskivet jäljellä ja tyhjinä, uksettomina seisoivat aitat.
Tyrmistyneenä seisoi Vaaraviitta pihalla. Katkeruus ja sanomaton viha
paloi hänen silmissään. ”Löydänpä sinut vielä kerran”, virkkoi hän
hammastaan purren.

Mutta miehet sytyttivät aitat tuleen, ja kohta roihusivat liekit kohti
syysyön tummaa taivasta.

Liekit huomattiin kaukana ulapan saarella uudessa Päivölässä. Ja kun
vainolaiset seuraavana aamuna lähtivät etelään, oli pikaviesti jo
aikoja ennen heitä rientänyt kohti Osmalaa.

Hyökkäys pohjoisesta tuli vallan odottamatta. Keväällä ja kesällä oli
sitä pelätty, mutta nyt syksyn tullen oli pelko heitetty ja päätetty,
että vasta talven aikana ne sieltä tulevat. Siksipä nyt oltiinkin
vallan valmistumattomia. Osma miehineen jäi puolustamaan kotiaan, mutta
lähetti nuoren Osman, Joutin ja pari miestä viestinviejiksi etelään,
jos mahdollisesti siellä ennättäisivät saada niin paljon miehiä kokoon,
että voitaisiin käydä vihollista vastaan. Muussa tapauksessa piti joka
paikassa panna vain tavarat piiloon, vetäytyä pakolinnoihin ja jättää
pirtit armottoman vainolaisen poltettaviksi.

Ei aikaakaan kun jo lähestyi vankka miesjoukko Osmalaa. Mutta pian
he huomasivat, että mahdoton oli vallata Osmalaa näin kesäaikana.
Kapea niemen kaula oli niin hyvin varustettu, ettei siitä voinut
läpi murtautua, ja muulta puolen ympäröi Osmalaa syvä vesi ja lujat
rantavallit. Kun lisäksi hyökkääjät olivat tehneet sen havainnon,
että Osmalan puolustajajoukko oli harvalukuinen, jättivät he koko
hyökkäyksen ja samosivat edelleen etelään. Osmalan muutamat miehet
eivät heidän selkäänsä uskalla hyökätä, sen he tiesivät.

Mutta Karjalan miehet olivat tällä välin ennättäneet kokoontua. Kauas
ei vainojoukko päässyt, kun jo alkoi sataa nuolia vuoren rinteeltä.
Karjalaisia oli niin paljon, että he päättivät heti antautua taisteluun
ja ajaa vainolaiset maasta. He olivat valinneet taistelupaikaksi
vuoren juuren, niin että jyrkkä kallion kylki soi heille selkäsuojaa.
Eivätpä siinä epäröineet vainolaisetkaan. Vaaraviitta teki heti hurjan
hyökkäyksen. Se tosin torjuttiin, mutta karjalaiset näkivät kauhukseen,
että vainolaisia oli paljon enemmän kuin he olivat aavistaneetkaan.
Mutta mikäs auttoi, peräytyminen oli mahdoton, täytyi siis joko
voittaa tai kuolla. Yhä hurjemmin hyökkäsi Vaaraviitta miehineen, ja
yhä enemmän alkoivat karjalaisten rivit horjua. Vaaraviitta kokosi
joukkonsa, näkyi, että hän valmisti viimeistä, ratkaisevaa rynnäkköä.
Suljetuin rivein he lähestyivät joka puolelta. Karjalaiset olivat
vallan saarroksissa ja he näkivät jo kohtalonsa ratkaistuna. Ei siinä
auttanut, vaikka nuori Osma nosti uljaana päätään kehottaen pelkäämättä
taisteluun, ylivoiman edessä oli murtuminen. Mutta juuri kun hyökkääjät
valmistuivat loppuotteluun, pysähtyivät he äkkiä. Käsi, joka oli
ojentanut keihään tai tapparan, vaipui hitaasti alas ja hämmästyneinä
tuijottivat vainolaiset ylöspäin. Silloin vilkaisivat karjalaiset
taakseen. Ja mitä he näkivät! Ylhäällä kallion kielekkeellä seisoi
Kammo-Pirho, huitoi sauvallaan minkä jaksoi ja manasi kiljuvalla
äänellä, että metsä raikui. Karvaiset sääret ja paljaat käsivarret
näkyivät nahkariekaleitten seasta ja kun takkuinen tukkakin vielä
hurjasti hulmusi tuulessa, oli hän mitä kamalimman metsäkummituksen
näköinen. Ihmekös, jos se lamaannutti hyökkääjäin voiman. Mutta
karjalaiset tunsivat heti Kammo-Pirhon ja he käyttivät hyväkseen
vihollisen tyrmistymistä tehden äkkiä hyökkäyksen. Ja kumma! Viholliset
kiiruhtivat suinpäin pakoon. Karjalaiset läksivät perässä. Mutta
kauas ei ennätetty, ennenkuin Vaaraviitta malttoi mielensä, kokosi
joukkonsa ja asettui vastarintaan. Karjalaiset olivat takaa-ajaessaan
hajaantuneet, joten Vaaraviitta löi heidät vuorostaan pakosalle. Nuori
Osma ja Joutti olivat tunkeutuneet hyvin kauas. Äkkiä he huomasivat
olevansa saarroksissa, ja joku vainolaisista huusi: ”Älkää surmatko,
ne ovat Osman poikia!” — Osma ja Joutti otettiin vangeiksi. Kainun
ja Hålogalannin miehet olisivat voineet nyt uudestaan lähteä Karjalaa
hävittämään, mutta heiltä oli kaatunut niin paljon miehiä, että
he päättivät hiljaa vetäytyä kotiinsa. Olihan kuitenkin kostettu
Karjalalle, monta sen miestä maahan lyöty.

Kun päästiin Kainun ja Karjalan rajamaille, pitivät päälliköt
neuvottelun. Kohta sen jälkeen tulivat Torulv ja Vaaraviitta
vangittujen poikien luo. He päästivät Joutin siteistä ja Vaaraviitta
sanoi hänelle: ”Mene nyt Osmalaan ja sano Karjalan kuninkaalle näin:
Turhaa on sinun etsiä poikaasi, Osmaa, ikänä et häntä löydä. Mutta
niinkauan kun et lähde vainoretkelle Kainuun etkä Hålogalantiin, on
pojallasi hyvä olla, vaan heti kun ensimäinen vainolainen ilmestyy
alueillemme, saa nuori Osma kärsiä mitä kamalimman kuoleman.
Kuunkierron häntä kidutamme.” Ja Joutti läksi.

Karjalassa vallitsi nyt suuri suru. Vainolainen ei tosin ollut tehnyt
juuri nimeksikään aineellista vahinkoa, mutta paljon miehiä oli
kaatunut ja poissa oli nuori Osma, tietäjäsuvun ainoa perillinen,
Karjalan toivo.

Vaan Kammo-Pirhopa lähti vapaaehtoisesti Osmalaan höpisten yhä
itsekseen: ”Nyt jään tänne. Nyt on kostettu, on kostettu. Yhden Osman
pitää kodittomana harhailla maailmaa, kuten Pirhon metsiä, Pirhon metsiä
. Niin määräävät metsien henget, metsien henget.”

HÅLOGALANNISSA.

Merkillisiä teitä oli Osma tuotu Hålogalantiin. Neljä miestä oli
kuljettanut häntä päivän toisensa jälkeen sinne tänne, niin että
vihdoin, kun päästiin kuningas Torulvin komeaan taloon, ei Osmalla
ollut aavistustakaan, missä päin oli Karjala. Mutta Osma ymmärsi, että
tämä oli tehty vain siinä tarkoituksessa, että pakenemisajatuksetkin
katoaisivat hänestä. Muuten Osmalla oli sangen hyvä olla. Hänen pitkiä
kiharoitaan ei katkottu eikä orjantöihin häntä pantu. Päinvastoin
kaikki kohtelivat häntä ei ainoastaan vapaana miehenä, vaan vieläpä
tavallaan kuninkaan poikanakin. Torulvin pojan, nuoren Ulvin seurassa
sai hän aina olla tämän samoillessa metsiä ja maita.

Mutta tietää sen, miten ikävä, katkera kaipaus täytti koko Osman
olennon. Karjala, Karjala ja Osmala asukkaineen! Oli aivan kuin sydän
olisi rinnasta lähtenyt näitä sanoja lausuessa. ”Oi isien maa ja
heimoni, jos en luoksenne pääse, niin kuolen”, huokasi hän.

Ikävöimistä lisäsi vielä sekin, ettei hän ensi alussa ollenkaan
ymmärtänyt sitä kieltä, jota täällä puhuttiin. Vieläpä hänen
nimensäkin, Osma, täällä heti sai toisen kaiun, hänestä tuli Osmund.
Mutta olihan täällä sentään paljon ihmeellistä ja uutta, joka monasti
kiinnitti Osman huomion niin kokonaan, että kalvava ikäväkin hetkiseksi
unohtui. Jo itse kuningas Torulvin tupa! Onko kummempaa nähty: Kiuas
keskellä, jykevät pylväsrivit kahden puolen ja nuo sivustat! Suureksi
sanottiin Osmalan pirttiä, mutta mitä se oli tähän verrattuna. Toista
sataa henkeä kuului Torulvin perheeseen ja kuitenkin olisi vielä toinen
sen verta mahtunut pirttiin asumaan. Todentotta ei tiennyt, mitä pirtin
toisessa nurkassa tapahtui, vaikka itse oli saman pirtin toisessa
nurkassa.

Ja ajatteles, pyhää karsikkoa ei ollut missään, mutta sen sijaan näki
Osma ihmeellisen temppeli-aitan, jonka pyhyydelle ei vertaa.

Hiljalleen kuluivat syksyiset päivät. Usein oli Osma Ulvin kanssa
metsästämässä tai muissa töissä. Hän tunsi kuitenkin olevansa
alituisen silmälläpidon alaisena. Vain öisin antoi hän katkerien
kyyneleitten valua, mutta päivät hän kulki tyynenä ja hiljaisena tehden
tunnollisesti kaikki työnsä. Ja aina oli hänellä mielessä: Jospa vain
tietäisin, missä päin on Karjala, niin pian täältä pakenisin! —
Hiljaisuudessa hän pani merkille monta pientä seikkaa, jotka saattoivat
olla paetessa tarpeen.

Tuli talvi. Osma rupesi jo ymmärtämään kieltä ja hänelle aukeni
aivankuin uusi maailma, ihmeellinen maailma. Nyt hän vasta ymmärsi
senkin, kuka oli se merkillinen mies Torulvin perheessä, joka ei
milloinkaan ottanut osaa työhön, vaan kulki yksikseen salot ja saaret,
mutta jota aina kohdeltiin suurella kunnioituksella. Niin, sehän oli
suuri skald [skald = runoilija ja laulaja], nimeltään Orvar. Paljon
kerrottiin Torulvin nähneen vaivaa, ennenkuin sai tämän miehen jäämään
pysyväisesti luokseen. Mutta eihän hän olisi ollut kuningas eikä
mikään, ellei hänellä olisi ollut omaa runoilijaa ja laulajaa.

Ja ihmeen hupaisesti kuluivatkin illat Torulvin suuressa tuvassa.
Oluthaarikat kiertelivät, käyrätorvet raikuivat ja mahtavana kaikui
skaldin ääni. Sadat sankarilaulut hän lauloi, monet maineteot kertoili,
mutta viimeiseksi hän aina lauluissaan ylisti suurta Odinia, joka
Valhallan ukset aukoo kuolemattomille sankareille. Paljon sai Osma
kuulla muistakin jumalista eli isoista. Aivan kyyneliin hän suli sinä
iltana, jolloin Orvar-skald ensi kerran lauloi Balderista, viattomuuden
jumalasta, jota kaikki Valhallassa ja maan päällä rakastivat, mutta
jonka ilkeä Loke surmasi. Mutta saipa siitä Lokekin rangaistuksensa:
kallioon hänet kytkettiin ja käärmeen myrkkyä tippuu lakkaamatta
hänen kasvoilleen. Ja kun tulee maailmanpalo, ragnarök, silloin saa
Loke surmansa, eikä hän pääse siihen uuteen, ihanaan, täydelliseen
maailmaan, joka ikivihreänä kohoaa merestä, mutta Balder saapuu sinne
kaikkien hyvien ihmisten kanssa, ja uusi ihmissuku kansoittaa maan.

Niin, niin, ihmeellistä tämä kaikki oli Osmasta. Mutta kun hän oikein
ajatteli, niin melkein samanlaista oli Karjalassa, sankarilaulut
sielläkin kaikuivat talvi-iltojen iloksi ja kuolemattomat henget
liikkuivat kaikkialla, kuka tiesikään haltijoitten luvun. Usein kun
skaldin ääni soi kauneimpana, sulki Osma silmänsä ja oli olevinaan
kotona Karjalassa.

Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna kertoi Ulv Osmalle, että sinä
päivänä piti lappalaisten tulla verojaan maksamaan. Osma ei sanonut
mitään, mutta veret syöksähtivät hänen poskilleen. Kas nyt ei tarvinnut
muuta kuin pitää varansa, mistäpäin lappalaiset tulivat, ja silloin oli
pakotie valmiina. Sillä jos hän vain kerran pääsee lappalaisten luo,
niin kylläpä sieltä aina Karjalaan löytää.

Muuten oli Osma kovin ihmeissään, kun lappalaiset itse tulivat veroja
tuomaan. Ja niinpä hän siinä lappalaisia odotellessa virkkoi Ulville:
”Karjalan miehet kävivät aina Lappia verottamassa, eivät siellä
lappalaiset olisi verojaan tuoneet.”

”Niin kyllä, Osmund”, vastasi Ulv, ”mutta teidän lappalaisenne
asuvatkin määrättömien matkojen päässä erämaissaan ja harjoittavat
vain metsästystä ja kalastusta. Meidän lappalaisemme ovat verrattain
lähellä. He paimentavat porokarjojaan meidän tuntureillamme ja
tarvitsevat merikalastuksessa apuamme. Yleensä he eivät tule toimeen
ilman meidän suojelustamme ja siksi he mielellään maksavat siitä
veroa”...

Jopa näkyi ensimäinen komea sarvipää laskeutuvan tunturilta ja sen
jälkeen heti toinen, kolmas, koko pororailo.

Kohta oli elämää ja liikettä kuninkaan kartanolla. Lappalaisia
kestittiin hyvin, mutta kylläpä he verojakin toivat. Osma oli vallan
ihmeissään. Karjalassa saatiin Lapista vain turkiksia, mutta täällä!
Tuossa toi rikas lappalainen veronsa: viisitoista näädännahkaa, viisi
porontaljaa, yhden karhuntaljan, kymmenen vasua höyheniä, yhden
saukonnahkaisen peskin ja kaksi laivaköyttä, kumpikin kuudenkymmenen kyynärän
pituisia, toinen tehty mursun-, toinen hylkeennahasta. Oli
siinä jo veroja, oli!

Seuraavana aamuna läksivät lappalaiset paluumatkalle, ja arvaa sen,
kuka pani heidän matkansa suunnan tarkoin mieleensä.

Kului päiviä muutamia. Torulvin tuvassa oltiin suuressa puuhassa, sillä
odotettiin korkeita vieraita: Tröndalagin kuuluisaa kuningasta ja
hänen urhojaan. Siinä jo puhallettiinkin torveen, ja odotettu kuningas
urhoineen ratsasti korskuen pihaan. Ja kylläpä nyt juhlittiin. Sima ja
olut juoksivat virtanaan. Karhunreidet, poronkyljet, linnut ja herkut
olivat pöydässä. Laulu ja soitto kaikuivat ja nuoret leikkivät iltojen
iloksi.

Mutta Torulv istui kuningasvieraansa ja muutamien suurimpien
sankareitten kanssa pirtin sivulla kunniaistuimella tammisen pöydän
ääressä. Ja tärkeistä asioista siinä puhuttiin. Nyt sai Torulv kuulla,
miten Etelä-Norjassa asiat kävivät aina huonommin. Tuo kavala Harald Hårfagre
kukisti kuninkaan toisensa jälkeen, otti heidän maansa ja
asetti läänimiehensä veroja kokoomaan. Tröndalag oli vielä vapaana,
mutta kohta tulee senkin vuoro ja sitten tietysti Hålogalannin. ”Ja
Haraldilla on joukko sellainen, ettei sitä kukaan voi vastustaa”,
päätti Tröndalagin kuningas puiden nyrkkiään. — — —

Kun leikki pirtissä oli ylimmillä ja keskustelu pöydän luona kiihkein,
läksi Osma hiljaa pirtistä. Aitan takana olivat sukset valmiina.
Kas noin, hän hiihti hurjasti yli lumisen laakson. Kohta hän katosi
sen tunturin taa, josta pororailo oli tullut. Eteenpäin, eteenpäin
yhä. Vasta monta tuntia hiihdettyään pysähtyi Osma erään tunturin
laelle kuuntelemaan. Ei kuulunut takaa-ajajia. Mahtavat revontulet
hulmusivat sinisinä, punaisina, valkeina pohjoisella taivaalla.
Hiljainen, salaperäinen humina täytti ilman. Osma joutui merkillisen,
käsittämättömän tunnelman valtaan. Kuinka ääretön olikaan erämaa ja
miten pieni, vähäpätöinen ihminen! Ja hän oli yksin, ypöyksin tämän
äärettömyyden keskellä. Kenties ei hän enää koskaan näe ihmisiä.
Kenties hänen elonsa täällä katkeaa ja hän saa henkenä kiitää
Karjalaan. Mitähän jos kääntyisi takaisin? — Ei, ei, tuhannesti ei.
Kaukaa kuului suden ulvahdus, ja samassa hetkessä pääsi Osma luonnon
lumoista. Hän survaisi sauvansa lumeen ja kiiti alas tunturin rinnettä.

Näin hän hiihti yhtä mittaa koko yön, seuraavan ja vielä yön.
Mutta kun aamu uudelleen valkeni, oli hän niin lopen väsynyt, että
tuskin pysyi pystyssä. Evästä, keihään, tapparan oli hän varannut
matkalle, mutta jotain oli unohtunut, — tulukset. Jos hän paneutuisi
havuille maata, niin siihen hän kohmettuisi ja sudet söisivät hänet.
Silmäluomissa oli aivan kuin lyijypainot, ja pehmeä lumi houkutteli:
heittäydy vain hetkeksi syliini, vain hetkeksi syliini! Mutta Osma
muisti, miten isä monasti oli varottaen kertonut, että nukkuminen
pitkillä erämaanmatkoilla oli hyvin vaarallista, jollei voinut laittaa
tulta. Siksi hän ponnisti kaikki voimansa, jotta ei nukkuisi —
seisoalleen. Voimat olivat aivan lopussa, hän ei jaksanut enää. Osma
parka, pitikö hänen nääntyä yksin erämaahan? Hän kokosi vielä kerran
viimeiset voimansa ja pääsi äärettömin ponnistuksin korkean tunturin
laelle. Hän varjosti kädellään silmiään ja katseli kaikille ilmoille.
Ja voi! Etäältä taivaanrantaa vasten kohosi pehmeä sinervä savukierre.
”Lappalaiskota,” huudahti Osma. Oli aivan kuin voimat äkkiä olisivat
palautuneet. Hän otti voimakkaan ponnahduksen, eikä aikaakaan niin oli
hän jo kodan luona.

Lappalais-ukko syöksähti ulos kodasta. Hänen silmänsä iskivät tulta
ja koko ruumis vapisi. Oli aivan kuin hän olisi katseellaan tahtonut
musertaa Osman. Mutta Osma hymyili nähdessään pikku miehen vimman.
Joskus on hymyllä vallan käsittämätön voima. Niin nytkin. Ukon jännitys
laukesi samassa hetkessä, kun hän näki Osman hymyilevän. Osma virkkoi:
”Älä minua pelkää! Olen vain eksynyt matkamies ja tahtoisin hetken
levätä kodassasi, jos siihen suostut.”

”En ota sinua kotaani, pahat aikeet on kaikilla lapinkävijöillä”,
vastasi ukko ja näytti taas vihaiselta.

Osma mietti, mitä keinoa käyttäisi, sillä vaikeata oli yleensä
lappalaisia hyvällä taivuttaa. Vihdoin hän sanoi: ”Oletko kuullut
puhuttavan Karjalan Osmasta?”

”Tottahan nyt! Pienet lapsetkin meillä tietävät, kuka on kuningas
Osma”, vastasi ukko. Mutta Osma jatkoi: ”Olen kuningas Osman poika. Jos
nyt annat minun levätä kodassasi ja sitten opastat minut Karjalaan,
niin saat muuttaa Karjalan erämaille parhaaseen paikkaan, minne vain
haluat. Sinulta ei koskaan oteta veroa, ei vähääkään, ja Karjalan Osma
on aina sinua suojeleva kaikilta vainolaisilta.”

Ilon välähdys näkyi ukon kasvoilla. ”Tule kotaan!” sanoi hän. Kiireesti
pani nyt ukko parhaita nahkojaan lattialle. Osma heittäytyi niille ja
nukkui melkein samassa silmänräpäyksessä.

Mutta ukko ja akka istuivat hiipuvan hiiloksen luona ja puhelivat
riemuiten siitä uudesta onnenajasta, joka heille pian oli koittava.
”Niin, ajatteles”, sanoi ukko lopuksi, ”milloinkaan ei tarvitse meidän
pelätä verottajan tuloa, milloinkaan ei meitä lyödä, vaikkei olekaan
veroja, ja milloinkaan ei meiltä riistetä tytärtä!” Ja vaimon silmissä
kiilsi kirkas kyynel kaikkea tätä ihanuutta ajatellessa.

Kauan ei Osma ollut nukkunut, kun hän heräsi siihen, että häntä kovasti
ravistettiin. Vihdoinkin hän sai silmänsä auki ja siinä oli hänen
edessään — Torulvin miehiä. Mikäs auttoi, takaisin Hålogalantiin nyt
lähdettiin. Ja Osmaan koski enemmän kuin voi kertoa.

Mutta kodan ovella katselivat lappalaiset lähteneitten jälkeen ja
samalla kun miesjoukko katosi tunturin taa, katosi myöskin lappalaisten
ihana onnen kuva. Niin, niin, sehän on lappalaisten kohtalo ollut
kautta aikain: he voivat vain kuvitella onnesta, ei sitä omistaa.

Osma pelkäsi kovasti, mitä hänelle tehdään, kun päästään Torulvin luo.
Mutta kumma kyllä, kukaan ei sanallakaan koskenut koko pakomatkaan.
Kuitenkin tapahtui muuta. Hän sai vain yön levätä Torulvin tutussa
tuvassa. Seuraavana aamuna piti hänen nousta rekeen ja side pantiin
silmille. Ja taaskin kierreltiin hirveästi, että Osman oli mahdoton
tietää, minne päin lopulta lähdettiin. Vasta kauan, kauan ajettua
pysähdyttiin. Side otettiin pois silmiltä, ja Osma huomasi olevansa
lumisen ulapan ympäröimällä saarella. He astuivat tupaan ja Ulv
virkkoi: ”Tämä on myöskin isäni talo, vaikka hän tavallisesti täällä
asuukin vain kalanpyynnin aikana. Nyt jään minä tänne isännäksi ja usko
pois, hauskaa täällä vielä pidämme!”

Osma ei vastannut mitään, sillä hänen sydämensä täytti vain yksi
ajatus: ”Karjala, Karjala, isien Karjala, muistojen maa, tännekö pitää
yhden poikasi ijäksi jäädä!”

LÄHTÖ HÅLOGALANNISTA.

Oli kulunut viisi vuotta. Osma oli kehittynyt mieheksi. Hän oli pitkä,
hartiakas, komea kuten kaikki Osmat ja parranhaiveniakin oli jo leuassa.

Nuoresta ijästään ja vieraasta syntyperästään huolimatta oli hän
saavuttanut suuren luottamuksen. Ulvin uskottu oli hän alun pitäen
ollut, mutta aivan huomaamattaan oli Torulvkin tullut siihen, ettei
päättänyt mitään tärkeämpää asiaa kysymättä Osman mieltä. Ja viisaita
olivat Osman neuvot aina. Myöskin häneen luotettiin niin, että hän
usein sitä itsekin ihmetteli. Yhdessä asiassa vain ei luotettu: aina
oltiin varuillaan, ettei hän pääsisi pakenemaan. Eikä Osma päässyt,
mutta silti oli hänen kaipauksensa sanomaton, — niin, ehkä suurempikin
juuri siksi, kun tiesi turhaksi toiveetkin kotiin pääsemisestä. — — —

Kaunis oli keväinen aamu. Tunturien tummat kuuset seisoivat kyllä
yhtä vakavina kuin talvellakin, mutta lehtimetsä upeili uudessa
vaaleanviheriässä puvussaan ja leivon laulu soi laaksossa. Torulvin
miehet olivat juuri lähdössä merelle kalastamaan, kun pikaviesti tulla
lennähytti etelästä, minkä hevosen kavioista lähti. Tuskin oli hän
päässyt pihaan, kun jo huusi: ”Kaikki on mennyttä, Tröndalagin vapaus
on mennyttä! Kamalasti kävi taistelussa! Meidät voitettiin perinpohjin,
ja kuninkaamme, Tröndalagin kuuluisa kuningas, joutui Harald Hårfagren
vangiksi. Ja viikon päästä on Harald täällä! Vastustaa ette voi, paitsi
jos itse Odin Valhallan urhojen kera avuksenne rientää!” — — —

Torulv vetäytyi heti tupaan neuvottelemaan luotettavimpien urhojensa
kanssa. Joukossa oli Osmakin. Ja pian oli päätös tehty. ”En koskaan,
en koskaan alistu Haraldin läänimieheksi ja veronmaksajaksi”, sanoi
Torulv. ”Ennemmin jätän ijäksi päiviksi tämän Hålogalannin ja lähden
sinne, jonne Haraldin kavala käsi ei ulotu. Kaukana Lännenmeren
vaahtoisessa sylissä on Islanti. Sinne lähti uljas Ingolfr Arnarson,
siellä on tilaa minullekin. Tuskaista on jättää isien maa, mutta
ennemmin vapaana Islannissa kuin orjana täällä Norjassa Ja koittanee
kerran kostonhetki Haraldillekin.” — — —

Näin oli maastalähtö päätetty. Heti lähetettiin viesti Hålogalannin
huomatuimmille perheille, että voivat lähteä kuninkaansa mukana
Islantiin, jos niin tahtoivat. Ja moni päättikin lähteä.

Kiireesti valmistettiin Torulvin kartanossa lähtöä. Pitkät meriuiskot
otettiin esille ja korjailtiin tarkoin. Kaikki kalleudet ja irtain
omaisuus vietiin veneisiin ja mitä, ei saatu sopimaan, se kätkettiin
tarkoin saarille, josta ne myöhemmin päätettiin käydä noutamassa.

Torulv ja Orvar-skald vetivät parhaan veneen erikseen. Sitten he hitain
askelin menivät temppeliaitan luo. Paljastetuin päin he katselivat sitä
kauan. Vihdoin virkkoi Torulv: ”Oletko varma, Orvar-skald, että åsat
hyväksyvät työmme?”

”Olen”, oli runoilijan lyhyt vastaus, ja niin alkoi työ. Hellävaroin
hajoittivat he nyt temppeliaitan ja veivät sen osa osalta veneeseen.
Ei pientäkään naulaa tai sirua jätetty viemättä. Ja kun koko aitta
oli veneessä, nostivat he peruskivet maasta ja vierittivät nekin
veneeseen. Viimeiseksi lapioivat he temppeliaitan alla olevan mullan
nahkasäkkeihin ja veivät säkit veneeseen.

Muutaman päivän kuluttua oli kaikki lähtökunnossa, ja joka puolelta
saapui venematkueita, jotka kuninkaan mukana tahtoivat jättää maansa.
Oi, kyllä oli surullistakin surullisempi jättää synnyinmaa! Monta
kyyneltä oli näinä päivinä vuodatettu. Surullisin oli kuitenkin Osma,
sillä hänen suruunsa yhtyi synkkä toivottomuus. Tähän asti oli hän
toki ollut samalla maankamaralla kuin Karjala, mutta nyt lähdettiin
mittaamattoman ulapan taa. Siellä ei ollut enää pelastuksen toivoa.
Mutta mikäs auttoi, lähteä täytyi.

Kun kaikki olivat paikoillaan veneissä, käski Torulv puhaltaa torveen
lähtömerkiksi; vaan samassa huomattiin, että Orvar-skald oli poissa.
Lähteminen jäi ja alettiin tiedustella, mutta kukaan ei tiennyt hänestä
mitään. Torulv tuli jo levottomaksi, vaan silloin näkyi runoilijan
komea olento korkealla kalliolla, meren rannalla. Ja ennenkuin kukaan
ennätti mitään sanoa, alkoi hän valtavalla, miehekkäällä äänellään
laulaa sepittämäänsä jäähyväislaulua. Ensin hän ylisti Hålogalannin
kauneutta, sen valoisia kesäöitä ja mahtavia pohjanpaloja. Sitten hän
lauloi menneitten aikain suurista sankareista. Viimeksi hän kertoi
Torulvista ja hänen mainetöistään. Lopuksi hän lauloi lähtöhetken
kaipauksesta ja kaihosta tavalla, joka pehmitti kovimmatkin sydämet.
Ainoakaan silmä ei ollut kuivana, kun runoilija surun murtamalla
äänellä toisti laulunsa viimeisen säkeistön:

Jää ijäti hyvästi isien maa,
minä katoan kauaksi ulapan taa,
vaan muistosi pyhän mä kanssani vien,
ja kunnekka åsat mun johtavat tien.
Tääll’ lapsuutein kehto
ja lauluni lehto,
vaan missähän sammuu eloni ehtoo?
Oi Valhallan åsat, oi Odin ja Frej,
tää lähtö mun iloni ijäksi vei!

Hitaasti kului matka. Sattui kuitenkin olemaan kauniita ilmoja ja niin
vihdoin päivien päästä alkoi Islanti häämöittää etäisyydessä. Torulv,
joka oli täällä ennen käynyt, löysi helposti Ingolfrin valkamoille. Ja
voi sitä riemun määrää, joka nyt syntyi meren myrskyjen ympäröimällä
saarella.

”Tämä ei ole ainoastaan jäiden maa, tämä on myöskin tulen maa, lämmön
kultainen pohjola”, puheli Ingolfr innoissaan.

OSMALASSA.

Aurinko painui juuri metsän taa kullaten vastarannan kuusikon, jossa
käki harvakseen kukahteli. Iltatuuli huojutteli rannan lehviä ja
satakieli viritti ihanan ylistysvirren morsiamensa kunniaksi.

Osmalan rannassa vetivät miehet juuri veneitä teloille. Osma oli
väsyneenä istahtanut kivelle ja katseli siinä miestensä puuhia. Puhelun
halua ei näkynyt kellään olevan. Jotakin omituista painostavaa tuntui
olevan ilmassa, vaikka luonto kertoi keväästä, kukkasista, rakkaudesta.
— Joku asteli rantaa kohden. Kaikki kääntyivät katsomaan.

”No Joutti! Jopa vihdoinkin tulet, luulin jo sinutkin menettäneeni!
Vaan ah, muodostasi näen, ettei ole sinulla hyviä uutisia
kerrottavana.” Näin puheli Osma noustessaan.

”Ei, isä, hyviä uutisia ei minulla todellakaan ole.”

”Koko tällä pitkällä ajalla et siis saanut mitään tietoja pojastani,
Osma-raukasta?”

”Oh, sainpa kyllä tietoja, isä, paljonkin. Suurilla lahjoilla
suostuttelin puolelleni mahtavan lappalaisen poropäällikön, joka eleli
Hålogalannin metsissä. Yhdessä saimme viimein selville Osman olopaikan,
poropäällikkö hänet kerran näkikin, Osma oli ollut terve ja komea.
Olimme päättäneet muutamien vankkojen miesten kanssa murtautua taloon
ja pelastaa Osman. Kaikki oli valmiina, odotimme vain tunturipurojen
kevätkuohujen laskemista. Sitten läksimme matkalle. Sydänyöllä
saavuimme Torulvin talolle, vaan ah, — se oli tyhjä. Käännyimme
muualle, kaikkialla kohtasimme vain tyhjiä taloja ja raunioita. Aamulla
tapasimme vihdoin vanhan vaimon, joka syötti vuohtaan tunturin kupeella
ja hän kertoi, että kolme päivää sitten Torulv oli väkineen lähtenyt
hirvittävän kauas jonnekin läntisen meren kaukaiselle saarelle. Sinne
oli joutunut Osma, sinne oli lähtenyt melkein koko Hålogalanti.”

Osma huokasi syvään ja näytti painuvan vieläkin kumarammaksi. Vihdoin
hän virkkoi: ”Miksi kummassa he sinne lähtivät, kaiketi he palaavat
syksyllä?”

”Eivät, eivät he palaa. Torulv ja hänen väkensä jätti ennemmin isiensä
maan kuin antautui kuningas Haraldin valtaan. Jäämaa kaukana läntisen
meren tyrskyissä on nyt heidän kotisaarensa.”

Osma ei enää sanonut mitään. Raskain askelin hän lähti pirttiin. Siellä
Alja istui kiukaan korvalla ja Itki hiljaa.

VIIKINKIRETKELLÄ.

Tyynen lahden poukamasta kuului aamusta iltaan räiskettä ja pauketta.
Torulv se siellä miehineen rakenteli uutta kotia itselleen. Vaan pianpa
keskeytyi tämä kotoinen työ, sillä Ingolfrin lohikäärmelaivat olivat
juuri lähdössä sankariretkelle etelään, ja kun miehistä oli puute,
kysyi Ingolfr Torulvilta, antaisiko tämä muutamien miestensä lähteä
mukaan. Torulvilla ei ollut mitään sitä vastaan, toistakymmentä miestä
hänen joukostaan sai käskyn valmistua matkalle. Ja lähtevien joukossa
oli Osmakin.

Uljaasti halkoilivat pitkät uiskot valtameren aaltoja. Kun tuuli oli
myötäinen, mentiin suorinta tietä Sudersaarille ja päätettiin vasta
paluumatkalla poiketa Hjaltlantiin, jossa piti toimittaa Ingolfrin
asioita. Kauan eivät he kuitenkaan malttaneet Sudersaarilla levätä,
eteenpäin taas ja pian oltiin Eerinin länsirannalla. Soudettiin
Shannonin suulahden perukkaan. Siellä oli saarella virran suussa
Limerickin kuuluisa kaupunki, ja koko maata Shannonin ympärillä
sanottiin Limerickin kuningaskunnaksi. Pohjanmiehet olivat sen
perustaneet ja he täällä edelleen hallitsivatkin. Limerickin
kuninkaalla oli puolisona Ingolfrin tytär, siksipä ei ollut
kuningattaren ilolla määrää, kun sai nyt isänsä miehiä vieraikseen.
Komeat pidot laitettiin heti ja ylimmilleen nousi ilo, kun kuuluisa
eerilainen bardi saapui harppuineen. Sanoja eivät pohjan miehet
ymmärtäneet, mutta ihmeellisinä kaikuivat harpun säveleet ja soinnukas
oli bardin ääni.

Osma vetäytyi huomaamatta akkunakomeroon. Tämä kaikki muistutti liiaksi
kotoista kanteleensoittoa Karjalassa. Ja tuo sointuva, pehmeä ääni,
— ihan kuin Osmalassa ennen. Hyvä, että sai olla näin yksikseen
muistoineen, kaikkineen.

Mutta kuningatar oli huomannut Osman. Hän meni veljensä, nuoren
Ingolfrin luo ja kysyi: ”Kuka on tuo surunvoittoinen, komea mies, joka
yksikseen vetäytyi tuonne akkunakomeroon, en ole häntä ennen nähnyt
isäni miesten joukossa?”

”Hän onkin Torulvin miehiä, Osmund nimeltään”, vastasi Ingolfr. ”Kuuluu
olevan kuninkaanpoika Karjalasta ja vankina tuotu Hålogalantiin vuosia sitten
. Sanotaan, ettei viisaampaa miestä ole nähty Hålogalannissa,
mutta surunvoittoinen ja miettivä on hän aina. Tuntikausia kerrotaan
hänen katselleen kosken kuohuja tai kuunnellen metsän huminaa. Ja
kyllä hän nytkin matkalla usein unohti soutamisen ja katseli uneksien
ulapalle.”

Tämä kertomus herätti kuningattaressa myötätuntoa ja hän meni Osman
luo. ”Mitä mietit, Osmund, täällä yksin?” kysyi hän.

Osma nosti päätään ja heräsi kuin unesta. ”Tuo laulu ja soitto on niin
kaunista, ettei sitä kuunnellessa joudu mitään miettimään”, vastasi hän.

”Niin, ihanata se todella on, mutta laulaja onkin Eerinin suurin
bardi”, sanoi kuningatar.

”Ja miten kaunista se olisikaan, jos vielä ymmärtäisi laulun
sisällönkin”, jatkoi Osma.

”Niin, et ymmärrä Eerinin kieltä. Äsken lauloi bardi kuningas Fingalin
pojasta, kuuluisasta Ossianista. Nyt hän laulaa Walesin kuninkaasta,
Artturista, jonka vertaista ei synny auringon alle. Kuule, kuule, mitä
ihmettä ne pyöreän pöydän miehet, ne Artturin kaksitoista sankaria taas
tekivätkään.” Ja kuningatar eli niin mukana sankareitten seikkailuissa,
että hän vallan unohti, ettei Osma ymmärtänyt bardin kieltä.

Vihdoin lopetti laulaja. Hän oli itsekin niin vaipunut runoutensa
maailmaan, että unohti harppunsa, unohti ympäristönsä. Kaikki luulivat
jo, ettei tänä iltana enää saataisikaan kuulla bardin laulua.
Mutta äkkiä kohotti bardi päänsä, otti harppunsa ja rupesi hiljaa
näppäilemään. Kohta hän alkoi laulaakin.

”Nyt hän laulaa valkoisesta Kristuksesta”, sanoi kuningatar.

Jokainen lihas jännittyi Osman kasvoilla kun hän kysyi: ”Mitä bardi
laulaa siitä valkeasta? Miehet puhuivat hänestä niin paljon matkalla?”

Ja kuningatar kertoi säe säkeeltä: ”Päivänä muutamana astui Kristus
opetuslapsineen purteen. — — — Hän sanoi: menkäämme meren tuolle
puolen. — — — Vaan katso, nousi myrsky mahdoton, — — — haahti
aaltoihin peittyi vallan. — — — Kristus vain peräkeulassa nukkui.
— — — Oppilaat riensivät luo, herättivät, sanoivat: Kristus, et
välitä siitä, jos hukumme kaikki. — — — Nousi nyt Kristus. Merelle
huusi: vaikene! Tuulelle sanoi: tyynny! — — — Ja tuuli tyyntyi
ja meri asettui. — — — Silmänräpäyksessä tapahtui kaikki. — — —
Mutta Kristus katseli tyyntä vettä, virkkoi: Oi te pelkurit!
Uskoa teillä ei ole! — — — Vaan iki-ihmeissään sanoivat oppilaat
toisilleen: Kuka lieneekään tämä, hän ihminen ei ole! — — — Kun hän
käskee tuulta, käskee vettä, ja katso, ne tottelevat. — — —”

”Mitä”, sanoi Osma hämmästyen, ”myrskykö asettui, kun Kristus käski!
Oi, eihän se ole mahdollista, kuningatar!”

”Ja miksei olisi! Herättihän Kristus sanallaan monet kuolleet,
katseellaan paransi sadat sairaat, miksei siis tuulikin tyyntynyt,
olihan hän Jumalan oma poika.”

Kaikki oli Osmasta liian ihmeellistä, käsittämätöntä. Vihdoin hän
virkkoi: ”Mikä on enkeli, runoilija puhui sellaisesta?”

”Se on lempeyden henki, fylgia”, vastasi kuningatar.

                                                  ⸻

Muutaman päivän päästä lähtivät pohjanmiehet. He kulkivat Eerinin
länsirannikkoa pohjoiseen, josta olivat tulleetkin. Illan tullen
noustiin maihin. Kätkettiin veneet rantaviidakkoon ja hiivittiin hiljaa
eeriläistä kylää kohden. Pari miestä lähti edellä vakoilemaan. Pian
he palasivat: ”Mitä hirtehistä! Kylä on puolustuskunnossa! Ne ovat
tienneet tulostamme!” kertoi toinen vakooja. Muu ei nyt auttanut kuin
avonainen taistelu. Ja miehet palasivat veneilleen nukkuakseen siellä
yönsä, sitten aamulla aletaan taistelu.

                                                  ⸻

Laaksossa, kylän lähellä sijaitsee vanha luostari. Isä Johannes istui
akkunan edessä ja oli kokonaan syventynyt raamattuunsa. Silloin törmäsi
poikanen hengästyneenä sisään ja sanoi: ”Isä, isä Johannes, etkö sinä
tiedä, että kaikki luostarin asukkaat ja kaikki lapset ja vanhukset
kylästä ovat paenneet virran taakse, suon saarelle, sillä pohjanmiehet
ovat rannikolla?”

”En, sitä en tiedä”, vastasi isä Johannes ihmeissään. Mutta poika
jatkoi: ”Sen minä arvasin! Kun en nähnyt sinua muitten luostarin
asukkaiden kanssa suon saarella, niin ajattelin heti: nyt on isä
Johannes taas ollut niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ole ollenkaan
huomannut, mitä ympärillä on tapahtunut. Ja silloin en voinut jäädä
sinne, kun ajattelin, että sinä olet vaarassa. Jos tietäisivät, miten
minä juoksin! Tule, tule nyt pian, isä, ehkä vielä ennätämme virran
taakse, ennenkuin nuo kauheat pohjanmiehet tulevat!”

”En minä lähde sinne”, sanoi isä Johannes.

”Et lähde! Mitä! Silloin pohjanmiehet surmaavat sinut, isä!”

”Eivät, eivät ne surmaa”, sanoi isä Johannes ja pani kätensä pojan
päälaelle. Sitten hän laski toisen kätensä raamatulle ja jatkoi:
”Tässä kirjassa sanotaan, ettei hiuskarvaakaan putoa päästämme Jumalan
tahtomatta. Ei hiuskarvaakaan, ajatteles! Jumala on suuri, voimakas,
ijäinen rakkaus. Hänen tahtomattaan ei minulle tapahdu mitään pahaa.”

Poika ei vastannut mitään. Hänen oli niin ihmeen rauhallinen ja hyvä
olla. Mutta isä Johannes sanoi: ”Istuppa tähän vierelleni, niin luen
sinulle, mitä juuri äsken luin tässä yksin.” Ja isä Johannes alkoi
aukiolevasta raamatusta lukea:

”Sentähden minä sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä
söisitte tai mitä joisitte, eikä ruumiistanne, mitä pukisitte
yllenne. Eikö henki ole enempi kuin ruoka ja ruumis enempi kuin
vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivätkä
leikkaa, eivätkä kokoo aittoihin, ja taivaallinen isänne ruokkii
ne. Ettekö te ole paljon suurempiarvoiset kuin ne? Ja kuka teistä
voi murehtimisellaan lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa? Ja mitä te
murehditte vaatteistanne? Katselkaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat;
eivät ne työtä tee, eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei
Salomonkaan kaikessa loistossaan ollut niin vaatetettu kuin yksi
niistä. Jos siis Jumala näin vaatettaa kedon ruohon, joka tänään
kasvaa ja huomenna uuniin heitetään, eikö paljoa enemmän teitä, te
vääräuskoiset? Älkää siis murehtiko sanoen: ’Mitä me syömme?” tahi:
”Mitä me juomme?” tahi: ”Millä me vaatetamme itsemme?’ Sillä tätä
kaikkea pakanat tavoittelevat, Taivaallinen isänne kyllä tietää teidän
kaikkea tarvitsevan. Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen
vanhurskauttaan, niin annetaan teille sen ohessa kaikki tämäkin. Älkää
siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää huolen
itsestään. Riittää kullekin päivälle vaivansa.”

Lopetettuaan vaipui munkki ajatuksiinsa, ja pojasta tuntui niin
hyvältä, niin rauhalliselta. Hän ei pelännyt yhtään enää. Viimein hän
tarttui munkin käteen ja sanoi: ”Isä Johannes, minä jään tänne sinun
kanssasi, en pelkää enää ollenkaan.”

”Niin jää, poikani, ja muista, ettei hiuskarvaakaan putoa päästämme
Jumalan tahtomatta.”

Munkki pani pojan nukkumaan omaan vuoteeseensa, mutta itse hän jäi
valvomaan raamattunsa ääreen. Oli mitä ihanin kevät-yö. Isä Johannes
nosti raskaan raamattunsa akkunalaudalle ja työnsi akkunan auki.
Vilpoinen, raitis yöilma virtaili sisään. Mutta oi, se oli tuoksua
täynnä, suloista kevättuoksua. Ja lehdossa tuolla viritti yörastas
laulunsa. Isä Johannes unohti raamattunsa.

”Oi Jumala, ihmeelliseksi, ylen ihmeelliseksi olet luonut tämän maan”,
huokasi hän.

Ja yörastas lauloi.

”Miten ihmeellistä ja ihanata lieneekään taivaassasi. Niin, sitähän ei
silmä voi nähdä, ei korva kuulla, ei ihmis-sydän tajuta.”

Ja yörastas lauloi.

”Oi, ja sinä Jumala olet rakkaus, ijäinen rakkaus. Sinun rakkaudellasi
ei ole määrää, ei ääriä. Se on kuin meri vailla rantoja. Jumala,
Jumala, sulje minutkin pohjattoman rakkautesi mereen!”

Ja yörastas lauloi.

Isä Johannes otti piirtimensä ja kirjoitti raamattunsa reunaan, miten
ihmeellisesti yörastaa lauloi silloin, kun oli kevät-öistä ihanin.

                                                  ⸻

Seuraavana aamuna tekivät viikingit hyökkäyksen. Kylän luona tasangolla
tuli eeriläinen sotajoukko heitä vastaan. Mutta minkälainen joukko!
Edellä tuli naisia, joilla oli aseina vain pitkät väkäpäiset koukut.

”Hirtehinen”, huudahti Ingolfr, ”kyllähän tässä miesten kanssa aina
tappelee, mutta nuo muijat, silmät he repivät päästä koukuillaan!”
Tuima oli taistelu, mutta pohjan miehet lopulta pääsivät voitolle.
Ja niin kiire heillä oli kylää ryöstämään, että tuskin ennättivät
katsoa, montako miestä omista riveistä jäi tantereelle. Osma yksin jäi
haavoittuneita sitomaan. Hän huomasi, että kaksi miestä oli kaatunut,
kolme vaikeasti haavoittunut ja monta lievästi. Hellävaroin hän sitoi
haavat ja saattoi miehen toisensa jälkeen veneille. Samaan aikaan
toivat toiset sinne ryöstötavarataakkoja.

Kun Osma oli haavoittuneet hoitanut, palasi hän vielä tantereelle.
Mietteissään hän katseli taistelukenttää. Oi, sieltä kuului valituksia.
Osma meni ja sitoi monen eeriläisen haavat. Hän kulki ruumiskasojen
ohi. Kasassa muuan käsi liikkui. Tuossa jalkapuoli näytti vielä
elonmerkkejä. Tuolla nenä ja posket revittyinä. Täällä katkennut käsi,
jalka, korva, ja verta, verta. Osma pysähtyi. Häntä värisytti. Tuolla
menivät taas toverit ryöstösaaliineen, — naurunrähäkkä täytti ilman.
Ja tuon kurjan tavaran takia piti uhrata kaksi urhoa ja pari saattaa
raajarikoksi ja hakata maahan koko vihollisjoukko! Ja tämä hirveä
näky tässä! Toiset tässä iloitsevat, ryöstävät, ja hän, Osma, värisi
kauhusta! Mistähän se johtui? Oliko hän pelkuri? Ei, — kyllä hänkin
uskaltaisi taistella, lyödä, jos olisi Karjalaa puolustamassa. Mutta
mistä se sitten johtui? Ehkäpä siitä, että nuo toverit tuolla olivat
pohjanmiehiä, hän karjalainen. Ei, ei se siitäkään johtunut, sillä yhtä
hurjia olivat Karjalan miehet, kyllä hän muisti Kainun matkan ja sen
vimman, millä miehet tahtoivat Hålogalantiin, vaikka isä olisi kuinka
estänyt. Mutta mistä? Ah, siitä: hän oli Osman poika, suuren Osman, ja
isä kammoksui kauhun töitä. Eikö isä sitten ollutkaan sankari? Oi oli,
suurimmaksi Osmaksi häntä sanottiin, ja Karjalan mahtavuuden oli hän
luonut. Ja mikä teki hänet niin suureksi? Juuri se, että hän kammoksui
kauhun töitä ja puolusti vain Karjalaa. Hän ei lähtenyt vainomatkoille,
teki vain työtä.

Osma heräsi mietteistään ja läksi hitain askelin pois tästä kauhun
paikasta. Mutta vielä kerran hän pysähtyi, loi katseensa yli kuoleman
kentän ja sanoi: ”Valkea Kristus, jos olet haltijoista suurin, niin
suo, ettei minun enää koskaan tarvitsisi lähteä tällaiselle retkelle!”

Kun Osma pääsi rannalle, toivat toiset jo viimeisiä ryöstötavaroita.
Sitten kaikki pesivät vaatteensa ja kätensä verestä sekä lähtivät
kohti luostaria. Portin luona he riisuivat aseensa ja astuivat
luostarikirkkoon. Isä Johannes seisoi alttarilla. Hän katseli tyynesti
tuota joukkoa ja sanoi: ”Rikoksenne ei jää rankaisematta, niin totta
kuin Jumala on kaikkivaltias!”

Eräs miehistä, joka oli kauan ollut Limerickissä, ymmärsi eerinin
kieltä ja vastasi: ”Olemme tulleet tänne kunnioittamaan valkeata
Kristusta, ja sinä uskallat toivoa meille pahaa! Tiedä, munkki, että
olet meidän vallassamme. Rukoile heti valkeata Kristusta meidän
puolestamme, tai katkaisen kaulasi!”

”Ohoh, mies! Vai katkaiset kaulani! Teistä ei kukaan voi katkaista
hiuskarvaakaan päästäni! Ja rukoilla Kristusta teidän puolestanne!
Niin, minä rukoilen, että Kristus rankaisisi teitä niin, ettette enää
koskaan tekisi noita hirvittäviä kauhuntöitä”, puhui isä Johannes.

Viikingin silmät välähtivät. Hän tapaili miekkaansa, — se oli poissa.
Mutta puukko oli tallella. ”Vai en voi katkaista hiuskarvaakaan
päästäsi! Katsotaanpa”, sanoi hän. Ja puukko välähti ilmassa. Mutta
samassa tarttui Osma käteen, joka piteli puukkoa ja sanoi: ”Täällä
Kristuksen huoneessa ei tehdä veritöitä!” Ihmeellisesti lauhtui miehen
viha heti, tyynesti hän virkkoi munkille: ”Lähesty kuitenkin Kristusta
puolestamme!” — ”Lähestykää itse!” vastasi munkki ja viittasi
viikinkejä polvistumaan. Kohta oli koko kirkko täynnä polvistuneita
miehiä, ja isä Johanneskin vaipui alttarille rukoukseen.

Osma oli polvistunut hiukan sivulle pieneen syvennykseen. Siinä hän
puheli valkealle haltijalle: ”Auta, etten enää koskaan joutuisi
tällaiselle retkelle! Opasta minut kotiini, Karjalaan, — vaikka
mahdotontahan se sinullekin on, valkea Kristus, niin myrskyn kuin
osasitkin asettaa.”

Osma oli niin vaipunut rukoukseen, ettei yhtään huomannut, kun toiset
hiljaa poistuivat kirkosta. Isä Johanneskin oli noussut. Hän katseli
miestä, joka oli jäänyt kirkkoon. Äkkiä hänen katseensa kirkastui:
Sehän on sama mies, joka tarttui puukkoa pitelevään käteen! Ja isä
Johannes astui hiljaa Osman luo, pani kätensä hänen päälleen ja sanoi:
”Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua kaikissa vaaroissa nyt ja
ijankaikkisesti, aamen!” — — —

Osma saapui parahiksi rannalle. Noustiin veneisiin. Tuuli oli
vastainen, mutta pian soudettiin Sudersaarille. Sieltä lähdettäessä
kävi jo verrattain voimakas vihuri lännestä, ja kun käännyttiin
Hjaltlantiin päin, muuttui vihuri vähitellen myrskyksi. ”Ennätämme kai
hyvin Hjaltlantiin pahimman myrskyn tieltä”, virkkoi nuori Ingolfr
miehilleen. Hjaltlanti häämöttikin jo etäällä, mutta silloin nousi mitä
kamalin hirmumyrsky. Lastujen lailla lensivät viikinki-uiskot hajalleen
Pohjanmerelle. Toisesta veneestä ei nähty, minne toinen katosi, sillä
vuoren korkuisina vyöryivät aallot. Nyt vene hävisi laineitten väliin,
nyt taas sen kokka kohosi pystysuorana aallon harjalle. Kamala oli
pauhina, noustiin, vajottiin ja vene natisi. Osma koetti lujasti pitää
perää, mutta eihän siitä mitään apua. ”Valkea Kristus, olisitpa nyt
purressani, niin sinä vain viittaisit merelle ja se tyyntyisi,” huokasi
hän.

Vuorokausia ajelehtivat veneet hurjassa aallokossa. Usein näki
Osma maan häämöittävän edessään, vaan kohta kääntyi myrsky, heitti
toisaalle. — Mutta jopa taas näkyi maata. Kuljettiin hurjaa vauhtia
kohti rantaa. Lähemmäs, lähemmäs yhä. Aallot pärskyivät hirmuisina
rantaa vasten. Kuului kamala kolahdus, — viikinkivene oli pirstaleina.
Osma tarrautui kiinni laitalankkuun, mutta samassa kaikki pimeni,
sammui hänen ympärillään.

HJELMISSÄ.

Synkän kivilinnan sisällä ei ollut läheskään niin kolkkoa kuin olisi
ulkoapäin luullut. Tuli paloi takassa, keittopata porisi ja naiset
ahertivat käsitöineen. Vanha vaimo astui tupaan, katseli etsien
naisparveen ja virkkoi: ”Ah Åse lintuseni, siellähän sinä olet. Nyt se
meren tuoma mies, jonka takia sinä olet niin suuressa touhussa ollut,
alkaa todella näyttää elonmerkkejä.”

”Oi, jo nyt jotakin”, sanoi Åse, pyörähytti mummoa sivumennen ympäri
ja riensi kevyesti hyppien ja iloisesti rallattaen huoneesta. Mummo
kulki vähän nyrpeissään perässä mutisten itsekseen: ”Voi tuota lasta!
Aikaihmiseksi ei hän näy tulevan, vaikka on kyllä jo ikää. Annas,
kun lasken! Kymmenen kesää on äitinsä, tuon lempeän linnarouvan
kuolemasta, ja silloin oli yhdeksänvuotias, siis nyt yhdeksäntoista on
kesää elänyt. Mutta iloitkoon ja rallatelkoon nyt! Kohta tulee synkkä
linnanherra kotiin, ja kylläpä silloin taas ilo katoaa näitten seinien
sisältä, kun tuo suorajalka täällä köpöttää.” — — —

Osma ponnisti ajatuksiaan: missä hän oli, oliko elävitten vai
kuolleitten mailla? Hän koetti nostaa päätään; se ei noussut. Hän
koetti siirtää kättään; se ei liikahtanut. Jospa edes saisi silmänsä
auki; ei, ne eivät auenneet. Hän yritti uudestaan. Kas, hiukan, hiukan
ne aukenivat, taisipa olla maailmassa. Oli aivan kuin joku olisi
kumartunut hänen ylitsensä. Ah, hän ei jaksanut enää ponnistaa. Ja Osma
meni uudestaan tainnoksiin.

Mutta Åse haki linnan yrttienkeittäjän ja tiukkasi tälle: ”Sanoinhan
sinulle, että hän elää, näin itse hänen silmäluomiensa liikkuvan. Keitä
heti sellaista juomaa, että hän herää, tai kerron isälleni, kun hän
tulee, ettet sinä tahdo totella minua.”

Vanha harmaaparta yrttienkeittäjä hymyili kuullessaan tytön uhkauksen,
sillä hän tiesi, että Åse se nyt viimeiseksi kantelisi jotain isälle.
Kiireesti hän kuitenkin alkoi sekoittaa lääkkeitä ja puheli itsekseen:
”Herätä sinun täytyy, mies parka, kun Åse sen kerran on saanut
päähänsä.”

Verrattain pian alkoi Osma toipua. Päivät vain tuntuivat sanomattoman
pitkiltä, kun täytyi pysyä vuoteessa. Kuka olisi jaksanutkaan, jollei
Åse silloin tällöin olisi käynyt kurkistamassa. Ja kun Åse oli poissa,
koetti Osma itsekseen ajatella, minkä näköinen tämä oli. Ja pian hän
muistikin: suuret tummat silmät, läpikuultavan hieno iho, tummanruskea,
melkein musta, aaltoileva tukka. Sen näköisiä eivät olleet muut naiset.
Åselta kuuli Osma myöskin, että hän oli pienessä Hjelm-nimisessä
saaressa, joka sijaitsi Kattegatissa, lähellä Juutin niemimaata. Kerran
kertoi Åse Voionmaan kauppiaista, jotka Norjasta tullessaan olivat
poikenneet myrskyn suojaan Hjelmiin. Osma ei silloin sanonut mitään,
mutta hän tunsi, miten veri kohosi hänen poskilleen. Jos täältä kerran
pääsisi Voionmaalle, silloin olisi jo kuin Karjalan kynnyksellä! Mutta
jollei häntä lasketakaan täältä pois, jos hänestä tehdään orja! Ja
synkkä pilvi peitti pilkahtaneen valonsäteen.

Vilkas Åse oli vihdoinkin saanut Osmalta udelluksi niin paljon, että
Osma oli Karjalasta, ja että Karjala oli kaukana pohjoisessa, jossakin
Voionmaan takana. Juosten tuli Åse naistupaan ja huusi jo tullessaan:
”Oi, tiedän, tiedänpä jotakin!” Naiset herkesivät työstään, sillä ei
ollut ensi kerta, kun Åse ilot laittoi. Mutta Åse jatkoi vallattomana:
”Se meren tuoma mies on kuin onkin kuninkaanpoika.” Ja hän nauroi
itsekin aivan ääneen tälle hullutukselleen; mistä pistikin hänen
päähänsä sanoa kuninkaanpoika! Mutta muut huusivat: ”Ja minkä maan
kuninkaanpoika?”

”Niin nähkääs, sen Naisten maan, sen Koirankuonolaisten maan
kuninkaanpoika”, jatkoi Åse. ”Ettekö muista, kuinka täällä kerran
kävi laulaja, joka lauloi, miten kaukana pohjan perukoilla on
Koirankuonolaisten maa, jossa ihmiset syntyvät hienon, valkean villan
peitossa, ja jossa naiset ovat hirveän kauniita, mutta miehillä on
kaikilla koiran pää.”

”Mutta eihän tällä miehellä ole koiran päätä, ihan hän on oikean
ihmisen näköinen”, huudettiin monesta suusta.

Åse oli joutumaisillaan pulaan, mutta keksikin samassa: ”Oi, johan sen
sanoin, hänhän on kuninkaanpoika ja ne ovat siellä ihmisten näköisiä,
vaikkeivät muut miehet olekaan.” — Koko illan pidettiin sitten hauskaa
tästä ihmeellisestä naisten maasta, Kveenlannista. — — —

Oli kulunut muutamia viikkoja. Osma istui rantakivellä. Hänen takanaan
oli viidakko, mutta edessään aava ulappa, niin aava, että vesi ja
taivas yhtyivät. Osma oli ajatuksineen Karjalassa. Mitähän siellä nyt
tehtiin? Elikö isä vielä ja äiti, niin äiti? Hän heräsi mietteistään
vasta, kun kuuli askeleita takanaan. Åsehan se oli. Olihan siinä
rannalla toinenkin kivi, ihan kuin Åsea varten ja hän istahti siihen.

”Miksi täällä yksin istut”, kysyi Åse.

”Muistelin vain Karjalaa”, vastasi Osma.

”Elääkö äitisi ja isäsi vielä”, jatkoi Åse kuin Osman ajatukset
aavistaen.

”Kysy sitä tuolta illan tuulelta, joka meren mainingeita hiljaa
tuudittaa, se sen tietää paremmin kuin minä.”

”Oletko sitten jo kauan ollut poissa Karjalasta?”

Osma painoi päänsä käden varaan ja rupesi aivan huomaamattaan kertomaan
koko elämänsä tarinan. Hän kuvaili Karjalan, Osmalan, Päivön,
vankeutensa ajan, retken Eeriniin ja vihdoin hirveän paluumatkan. Eipä
kai jättänyt mainitsematta sitä polttavaa kaipaustaan, jota hän oli
kantanut kaikki.

Kun hän vihdoin lopetti, nousivat kirkkaat kyyneleet hänen silmiinsä,
sillä tämä oli ensi kerran sitten Karjalasta lähdettyä, kun hän voi
jollekin aukaista sydämensä. Vaan mitä, mitä nyt! Hiljaa kietoutuivat
käsivarret hänen kaulaansa ja pehmeät kädet pyyhkivät pois hänen
kyyneleensä. Oi, tämä oli enemmän kuin mitä Osma saattoi kestää. Mutta
samassa Åse oli poissa. — Nyt hän ei kertonutkaan toisille, mitä tiesi
meren tuomasta miehestä.

Osma istui kauan, kauan paikoillaan. Jotain ihmeellistä oli hänessä
tapahtunut. Hän ei enää ymmärtänyt itseään. Voiko hän todella kaivata
jotain muutakin kuin Karjalaa? Oi, kuka sen ymmärtää! — — —

Seuraavina päivinä Osma tuskin näki Åsea, sillä tämä aivan karttamalla
karttoi häntä. Eipä näinä päivinä kuultu edes Åsen helkkyvää naurua
linnassa. Ja vanha hoitajamummo loi häneen monta kertaa hellän,
tutkivan katseen ja sanoi: ”No, Åse lintuseni. Åse lintuseni, mikä
sinua vaivaa?”

Jos Osma muutenkin oli alakuloinen, tuli hän vielä murheellisemmaksi
tästä Åsen muuttuneesta käytöksestä. Surukurtuissa oli otsa, kun
hän illan tullen hiipi taas piilopaikkaansa rannalle. Vaan ihmettä,
Åsekin osasi sinne! Ja hän oli taas entisellään, niin luonnollinen ja
herttainen, ehkä kuitenkin vähän surunvoittoinen. Hetken aikaa istuivat
molemmat ääneti, kunnes Åse virkkoi: ”Tiedätkö, Osma, että lapsena
istuin äidin kanssa usein juuri tällä paikalla ja äiti kertoi silloin
kaukaisesta kotimaastaan.”

”Eikö äitisi sitten ollutkaan täältä lähistöltä kotoisin?”

”Ei, ei, — äiti-raukka! Oletko kuullut puhuttavan Roomaborgista, Osma?”

”Olen kylläkin. Eerinin matkalla kertoivat miehet paljon siitä. Sehän
on hyvin kaukana, jossain eteläisen meren rannalla.”

”Niin äärettömän kaukana se on. Mutta siellä kuitenkin lähellä
Roomaborgia oli äitini koti. Oi, se oli ihana koti. Kyllä muistan
vielä, kuinka äiti kuvaili pylvässalien kauneutta ja äärettömän ihanata
puutarhaa, jossa oli paljon varjoisia polkuja, kauniita lammikoita,
kuvapatsaita ja kukkia, kukkia loppumattomiin. Ja puutarhan perällä
oli ihmeellinen valkean Kristuksen asunto, kirkko, jonka loistolle ei
vertaa. Niin näes, äitini kuului sen maan kaikkein ylhäisimpään sukuun.
Ja yhtä ylhäinen oli hänen sulhasensakin, uljas Donato, jota äiti
rakasti viimeiseen hengenvetoonsa asti. Häätkin oli jo määrätty, mutta
silloin eräänä pimeänä yönä tulivat pohjanmiehet. Se oli kamala yö,
silloin isä ryösti äidin ja toi tänne. Oi, et tiedä, miten äiti kärsi
täällä! Siellä oli ollut kaikki pehmeätä, kaunista; — täällä kaikki
karkeata. Siellä lakkaamaton kesä; — täällä lunta ja jäätä. Ja isää
hän pelkäsi koko ikänsä. Niin, hento äiti ei kestänyt täällä karkeassa
ja kylmässä. Hän kuihtui, kuoli pois, kun minä olin yhdeksän kesäinen.
Oi äiti, äiti!”

Kirkas kyynelvuo tulvehti Åsen silmistä. Silloin Osma kumartui hänen
ylitsensä ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Åse vavahti, värisi, mutta
tunsi samalla, miten Osma pyyhki hiljaa hänen kyyneleensä. Silloin
hänestä tuntui niin turvalliselta ja hyvältä. Ja hänestä oli aivan
luonnollista, että Osma istui maahan ihan hänen vierellensä. Åse laski
kätensä hänen olkapäälleen ja jatkoi hiljaa: ”Hoitajamummoni kertoo,
että isä oli ne kymmenen vuotta paljon lempeämpi ja parempi, kun äiti
eli täällä Hjelmissä. Isä on nimittäin kuninkaanpoika Juutinmaalta,
mutta oli nuoruudessaan niin hirvittävän hurja ja vainosi niin
kamalasti Kristuksen pappeja, että hänet ajettiin pois maasta. Silloin
hän varusti tämän saaren ja teki täältä noita kauheita retkiään kautta
maailman. Äidin eläessä hän oli sitten parempi, mutta voi kauhistus
sitä aikaa äidin kuoleman jälkeen! Isä raivosi vallan villinä kautta
maiden ja mannerten. Muistan hyvin kuinka hän toi ryöstötavaraa
määräämättömästi Hjelmiin. Vain talvisydämet hän oli kotona. — Mutta
sitten eräältä matkaltaan hän palasi haavoittuneena vain kahden
miehensä kanssa. Parannuttuaan hän jäi jäykkäpolveksi, eikä hän sen
jälkeen ole ryöstöretkille lähtenyt. Vasta viime kesänä sain toiselta
noista miehistä kuulla, miten sillä matkalla oikein oli käynyt. Isä
oli kulkenut Reiniä pitkin Schwabin maalle. Siellä hän ryösti, poltti,
murhasi hirmuisesti. Mutta juuri, kun hän aikoi poistua Schwabista,
tuli idästä päin kummallinen ratsujoukko. Miehet olivat kuin kasvaneet
hevosen selkään. He olivat hirveän rumia: päät syvällä hartioitten
välissä, ulkonevat poskipäät ja otsaa tuskin ollenkaan. Nämät hurjat
ratsastajat kuljettivat edellään punaista sotalippuaan, jonka keskellä
oli vihreä kissa. Tätä kissaa he palvelivat jumalanaan. Niin, tämä
ratsujoukko se voitti voittamattoman isäni. Itse ei isä koskaan kerro
sanaakaan tästä matkasta, mutta ryöstöretkelle ei hän sen jälkeen ole
lähtenyt.” —

Osma oli kuunnellut melkein henkeään pidättäen. Nyt hän virkkoi: ”Mutta
onhan isäsi nyt poissa. Olen luullut, että hän on juuri tällaisella
matkalla.”

”Ei hän nyt ole ryöstöretkellä, vaan Danelagenissa vero-osuuttaan
noutamassa. Joka kesä hän käy siellä.” — Kun Osma ei puhunut mitään,
jatkoi Åse: ”Isää odotetaan näinä päivinä kotiin ja olisi kai parasta,
että sinä lähtisit sitä ennen Hjelmistä, ehkä et myöhemmin enää
pääsisikään. Sitä oikeastaan tulinkin sinulle tänne rannalle sanomaan.”

”Minne täältä sitten lähtisin?” kysyi Osma.

”Karjalaan tietysti”, sanoi Åse iloisesti, ”Bornholmin
rahdinkuljettajat veivät tässä juuri vendiläisten orjakauppiaitten
orjia Norjaan Tunsbergin orjamarkkinoille, ja olen järjestänyt siten,
että yksi veneistä palatessaan poikkeaa tänne. Bornholmista pääset
sitten Voionmaalle ja sieltä Karjalaan.”

Osma ei tiennyt, oliko tämä totta vai unta. Pääsisikö hän todella
Karjalaan! Mutta sitten yht’äkkiä meni kirkastunut taivas pilveen:
— Pitääkö hänen jättää Åse tänne? Hän tarttui hiljaa Åsen käteen ja
kuiskasi: ”Tule sinä kanssani Karjalaan!”

”En — en voi tulla. Isäni surmaisi kaikki Hjelmin asukkaat, jos olisin
poissa hänen tullessaan. — — — Mutta — — — mutta jää sinä tänne?”

Osman päätä huimasi: jäädä ijäksi Åsen luo, — mikä ihanuus! — Vaan
Karjala, Karjala, heimoni maa! Kova oli taistelu, mutta äkkiä nosti
Osma painuneen päänsä ja vastasi varmalla äänellä: ”Minä lähden
Karjalaan, isieni maahan!”

Åse vavahti, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi: ”Huomenna tulee
luultavasti vene sinua noutamaan. Olen maksanut rahtimiehille niin
paljon, että he varmasti vievät sinut Voionmaalle. Ja tässä on lisäksi
pussi täynnä kultarahoja. Ne kyllä riittävät loppumatkallesi. — Nyt on
meidän erottava, huomenna sinä lähdet.”

”Mutta emme eroa iäksi, Åse”, sanoi Osma ja tarttui lujemmin hänen
käteensä.

”Kuka sen tietää”, vastasi Åse surullisesti.

”Minä en koskaan voi ottaa vaimokseni ketään muuta kuin sinua”, sanoi
Osma hiljaa.

”Niin tunnen minäkin, Osma, että kuulun vain sinulle. Mutta sinähän
tiedät, ettei minun tunteeni merkitse yhtään mitään. Jo tällä
matkallaan on isä voinut tavata miehen, jonka hän tuo minulle
puolisoksi, niinhän hän on usein luvannut. Ja meidän naisten täytyy
alistua, — se on kohtalomme. Mutta sydämessäni olen uskollinen
sinulle, Osma.”

Osmaa kauhistutti ajatus, että Åse joutuisi jollekin toiselle
puolisoksi ja taistelu alkoi uudestaan. Mutta päätös oli nytkin sama:
Lähden Karjalaan! — Åselle hän sanoi: ”Jospa säästyisit vielä tämän kesän
. Ensi kesänä kyllä neuvot keksitään, millä sinut Karjalaan
saadaan. Tulethan Karjalaan, Åse?”

”Tulen”, vastasi Åse hiljaa. ”Ja rukoillaan valkeata Kristusta, että
hän minut vielä tämän kesän säästää.”

”Rukoillaan”, kuiskasi Osma.

Sitten Åse nousi, irroitti Osman vastustelevat kädet ja hiipi linnaan.

Seuraavana päivänä lähti Osma Hjelmistä. Åse katseli rannalta, kunnes
vene häipyi ulapalle ja hänestä tuntui, että samalla painui hänen
onnensa aurinko ijäksi taivaanrannan taa.

Osma veneessä katseli herkeämättä yhä pienenevää saarta, ja kun se
vihdoin katosi näköpiiristä, oli aivan kuin kesä olisi kadonnut hänen
elämästään ja vain kolkko, loppumaton talvi jäänyt jäljelle. Vain
tuuli ja linnut olivat viestinviejiä heidän välillään, kuten eräässä
muinaisajan laulussa sanotaan:

”Leppoisa, kiitävä etelätuuli,
Nuorten sydämen sykinnän kuuli.
Lintunen pieni viestiksi lähti,
Ah, matkan sai määrätä taivahan tähti.”

KARJALASSA.

Osma pysähtyi ja nojautui vasten ikihonkaa: Ah, siinä oli hänen
edessään lahden takana Osmala, — niin Osmala. Kukapa sitä voi todeksi
uskoa, että hänen silmänsä vielä kerran katselivat Osmalaa. Tummunut
oli valkea pirtin seinä, aittarakennuksia tullut paljon lisää. —
Osma lähti astumaan. Tuttuja olivat kivet ja polut, tahtoisi oikein
hyväillä niitä. No, Penikin eli vielä! Todellako sai tarttua pirtin
oveen. Noin, hän astui pirttiin. Isä herkeää työstään, katsoo. Äiti
varjostaa kädellään silmiään: kukahan se tulija oli, vieras on puku
yllä. Ei virka vieras mitään, seisoo, katsoo. Isä kummeksii. Vaan
yht’äkkiä äidin kasvot kirkastuvat: ”Osma, poikani”, sanoo hän. Ja
seuraavassa hetkessä vaipuu Osma äitinsä syliin. Kuka voisikaan kertoa
sen riemun suuruutta, joka nyt Osmalassa syntyi. Ja kautta Karjalan
kävi ilonhumahdus: Nuori Osma saapunut, ei enää hätää Karjalan mailla!

                                                  ⸻

Paljon oli tapahtunut Karjalassa Osman poissaollessa. Kammo-Pirho oli
kuollut Osmalassa. Päivö oli asunut kauan etelässä, sillä Vaaraviitta
oli kovasti ahdistellut häntä pohjoisessa. Mutta sitten oli viesti
tiennyt kertoa, että Vaaraviitta oli jäänyt ijäksi eräälle matkalleen,
ja Päivö uskalsi taas lähteä omille mailleen pohjoiseen. Nuori Rongas
oli kotivävynä Päivölässä, hän oli viimeinkin saanut Kaunohelman
omakseen. Joutillakin oli jo vaimo ja hänen pikku poikansa tassutteli
Osmalan pirtissä.

Pian Osma kuitenkin ryhtyi kaksin innoin työhön. Monta merkillistä
muutosta hän pani heti toimeen. Vanha Osma oli vallan ihmeissään niistä
uusista kalastustavoista ja -pyydyksistä, joita nuori Osma opasteli.
Miten mukavia ne olivatkaan ja miten paljon enemmän saatiin kaloja.
Metsämaillakin osasi hän paljon uutta.

Mutta enin hommasi nuori Osma kuitenkin suurien meriveneitten
rakentamisessa. Hän selitti isälle, miten paljon edullisempaa oli viedä
itse tavarat Ilmen rannalle ja Voionmaalle kuin myydä ne Karjalaan
saapuville kauppiaille siitä hinnasta, mitä nämät tarjosivat. Niin,
tietysti isä ymmärsi tämän vallan mainiosti.

Suuren kauppaväylän varrella Tiuron saaren rannalla kalkuteltiin
lakkaamatta pitkiä kymmensylisiä meri-uiskoja. Ja Osma oli intoa
täynnä. ”Syksy saapuu, joten emme enää tänä vuonna ennätä käydä
uusilla uiskoillamme Voionmaalla, mutta keväällä, keväällä”, puheli
hän miehilleen, mutta lisäsi aina itsekseen: ”Sitä matkaa jatketaankin
sitten vähäisen Voionmaan tuolle puolen, sinne asti, missä kevään immyt
tummatukka vuottaa.” — — —

Kumaraselkäinen, valkopartainen Tiuro katseli eräänä päivänä uiskojen
rakentajia. Hänen mielensä kävi ikihyväksi nähdessään siinä komean
nuoren Osman ja nuo tietäjäsuvun tuntomerkit: kuopan leuassa, syvän
kaaren ylähuulessa ja korkean otsan. ”Ei hätää Karjalan mailla,
ei”, puheli hän itsekseen. Mutta Osmalle hän huusi: ”Tiedätkö, että
Voionmaan kauppiaita on saapunut Linnasaarelle, vaikka on näin
myöhäinen syksy. Aikonevat kai talvehtia Ilmen järven rannalla, luulen.
Huomenna ne saapuvat jo tänne.”

Osma herkesi työstään. ”No, jo nyt jotakin, vai tulee vielä voiolaisia
tänä vuonna.” Ja koko päivän ajatteli Osma voiolaisia ja koko yön hän
uneksi heistä.

Aamulla ei tarvinnutkaan kauan odottaa, ennenkuin jo pisti joen
mutkasta esiin komeakokkainen kauppauisko, kohta toinen ja vähän
ajan kuluttua kolmaskin. Mutta kummassakaan ensimäisessä ei ollut
ainoatakaan tuttua voiolaista. Jopa joutui kolmaskin uisko perille.
Osma hätkähti! Mitä, mitä nyt! Siinä souti kuusi tuttua miestä
pientä venettä, ja hento, hoikka nuorukainen piti perää. Nyt katsoi
nuorukainen rannalle, ja Osma huudahti hiljaa: ”Åse!” Tämä nyökkäsi
päätään ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hän oli koko matkan
pelännyt, ettei koskaan löytäisi Osmaa, ja nyt oli tämä ensimäisenä
rannalla vastassa. Osmalle tämä oli niin odottamaton riemu, että
hänestä tuntui aivan kun hän ei kestäisi sitä. Sydän löi haljetakseen,
kuin hän meni rantaan vastaan. Mutta Åse oli niin jännityksestä ja
matkasta väsynyt, ettei hän osannut muuta kuin itkeä. Siksi saattoi
Osma hänet ja hoitajamummon, joka myöskin oli mukana miehen puvussa,
Tiuron tupaan nukkumaan.

Sitten hän tuli miesten luo rannalle ja sai näiltä kuulla, miten kaikki
oli tapahtunut. Puoli kuunkiertoa Osman lähdettyä oli Åsen isä palanut
Danelagenista ja suurella touhulla kertonut, miten hän heti aikoi
lähteä noutamaan Åselle miestä, erästä kuninkaanpoikaa. Kaikki piti
Hjelmissä panna kuntoon suuria hääjuhlia varten. Sitten isä lähti, ja
linnassa alkoi hirveä juhlatouhu.

Mutta Åse värisi kauhusta. Vihdoin hän kertoi sydämensä kauheat tuskat
mummolle ja mummo edelleen näille kuudelle uskotulle miehelle. Yhdessä
sitten päätettiin, että niinkauankuin linnanherra oli poissa, ei
Åse uskaltaisi paeta, sillä silloin menettäisivät kaikki Hjelmissä
henkensä, mutta hääjuhlien aikana koettasi Åse poistua. Edeltäpäin oli
jo vankka uisko pantu kuntoon ja sinne kuljetettu kaikki matkatarpeet
sekä Åsen suuret aarteet. Kaikki onnistuikin sitten odottamattoman
hyvin. Punakka sulhanen ja linnanherra eivät säästelleet viinejä, ja
silloin Åse pääsi huomaamatta pujahtamaan linnasta. ”Ja varmaa on,
ettei tuo jäykkäpolvi linnanherra koskaan täältä asti osaa tytärtään
etsiä”, päättivät miehet. Osma oli sanomattoman iloinen. Voi sentään,
mistä tämä riemu johtuikaan! — Ah, valkean haltijan työtä se oli!

Herättyään Åse ja mummo pukeutuivat naisen vaatteihin. Sitten
lähdettiin kohti Osmalaa. Vanha Tiuro vaimoineen jäi pihalle lähteviä
katsomaan. Ja kun matkaajat olivat painuneet metsän peittoon, nyökkäsi
Tiuro harmaata päätään vaimolleen ja virkkoi: ”Niin se on, kaukaa
täytyy kaikkien Osmain vaimonsa saada, kaukaa.”

Kyllä syntyi ilo ääretön Osmalassa. Alja sulki kauniin Åsen syliinsä ja
sanoi: ”En luullut koskaan saavani poikaanikaan takaisin ja nyt omistan
vielä tyttärenkin.” Ja vaikka Åse ei ymmärtänyt hänen puhettaan, tuntui
hänestä kuin olisi äiti haudastaan noussut.

Ja vaikka nuori Osma olisi kuinkakin koettanut estellä isää, ei siitä
ollut apua, sillä isä veisti sittenkin komean arpakapulan, piirsi
siihen suurimmat ilojuhlamerkit ja lähetti sen kiertämään kautta
Karjalan, — kas, nyt pidettiin häät sellaiset, ettei ennen nähty. — —

Vasta illan tullen saivat Åse ja Osma olla kahden. Oli jo verrattain
pimeä, kun he astelivat rannalla. He tulivat Käräjäniemelle ja
pysähtyivät riippakoivun alle. Oli pehmeä, leppoisa syysilta. Salama
silloin tällöin valaisi pimeyttä. Hitaasti kohosi täysikuu metsän takaa
ja antoi kauniin hopeahohteen suurelle selälle, joka tyynenä lepäsi
heidän edessään. ”Täällä Karjalassa on sanomattoman kaunista. Oi, en
luullut saavani elämässä tuntea näin suurta onnea”, kuiskasi Åse.

Osma veti hänet luokseen ja vastasi: ”Niin, enhän sitä luullut, enkä
uneksinut minäkään silloin, kun Hjelmistä läksin. Varmaan tämä on
suuren valkean Kristuksen työtä.”

”Varmaan! — — — Kuule, Osma, kerron sinulle jotakin! Katso, tässä
kannan kaulassani kultaketjuissa valkean Kristuksen kuvaa!”

Osma koetti hämärässä katsoa kultaista ristiinnaulitun kuvaa, mutta Åse
jatkoi: ”Tämä kuva on äärettömän kallis, sillä siihen on kätketty yksi
Kristuksen hiussuortuva. Siunauksen ja onnen tuo tämä kuva tullessaan.
Ja ajatteles, miten olen tämän kalleuden saanut!”

”Miten sitten?”

”Äitini kuoleman jälkeen heti seuraavana kesänä tuli Hjelmiin eräs
skald harppuineen. Niin pehmeästi ja surunvoittoisesti ei ole ainoakaan
ihminen koskaan soittanut kuin tämä skald. Isä oli silloinkin poissa.
Illan tullen tarttui skald käteeni ja sanoi hiljaa: Vie minut äitisi
haudalle! Käsikädessä kuljimme sitten äidin haudalle. Ja niin en
ole vielä nähnyt kenenkään itkevän kuin skald itki äitini haudalla,
hän aivan suli kyyneliinsä. — Sitten menimme rannalle, skald otti
minut polvilleen ja sanoi: Sinä olet äitisi ilmeinen kuva! Silloin
minä kiedoin käteni hänen kaulaansa ja sanoin: Sinä olet Donato. —
Skald säpsähti kovin ja kysyi, mistä sen tiesin. Silloin kerroin
hänelle kaikki, mitä äitini oli kertonut Donatosta. Et usko, Osma,
miten äärettömän iloiseksi skald tuli. Yhä uudestaan ja uudestaan
hän huokasi: Ole kiitetty jumalanäiti, että sain elää tämän hetken
Kymmenen vuotta olen turhaan etsinyt rakastettuani pohjan mailta, olin
kadottanut jo toivonikin ja nyt en löydä ainoastaan hänen hautaansa,
vaan vielä saan kuulla, että hän oli minulle uskollinen kuolemaansa
asti. Ole kiitetty pyhä neitsyt! — Sitten puhui Donato minulle paljon
Kristuksesta. Lopuksi hän ripusti tämän pyhän esineen kaulaani ja
kertoi, miten hän oli sen äärettömällä vaivalla hankkinut äidilleni
häälahjaksi, mutta niitä häitä ei tullutkaan koskaan, siksi sain minä
tämän kalleuden, ja siitä päivästä olen sitä kaulassani kantanut. —
Rannalta läksi Donato vielä yksikseen äidin haudalle ja minä palasin
linnaan. Mutta aamulla oli Donato kadonnut Hjelmistä.”

Kun Åse oli lopettanut, olivat Osman silmät kyyneleitä täynnä. Hän
sulki Åsen syliinsä ja sanoi: ”Ajatteles, jos minäkin olisin saanut
etsiä sinua kymmenen vuotta ja sitten olisin löytänyt vain hautasi!” —

Åse ei vastannut, sulki vain silmänsä. Ah, ihmissieluissa voi joskus
väreillä sointuja, joitten alkulähde on ijäisyydessä. — Vihdoin
kuiskaa Åse: ”Äiti ja Donato sanoivat, että valkea Kristus rakasti
meitä niin äärettömästi, että hän antoi henkensä meidän edestämme, ja
että meidänkin tulee sentähden rakastaa häntä koko sielullamme ja olla
hyviä kaikille, kaikille. — Voimmeko rakastaa valkeata Kristusta?”

Ja Osma vastasi: ”Hän meille lahjoitti tämän äärettömän onnen, kuinka
siis emme häntä rakastaisi. Sinä ihmeellinen Kristus, me rakastamme
sinua!”

”Niin, me rakastamme sinua aina, oi valkea Kristus!”