SUDENAJO.

Koko päivän olivat miehet ahdistelleet susilaumaa. Nyt vihdoin oli
se ajettu leveään niemeen. Miehet lähestyivät ketjussa nientä. Ketju
ulottui jo rannasta rantaan. Monta peninkulmaa oli jo näin ajettu susia
rantaan päin, mutta ketju oli ollut harva, nyt se oli niin supistunut,
että seisoi aivan mies miehen vieressä. Se olikin tarpeen, sillä sudet
tulivat nyt hirveiksi. Tähän asti ne olivat arkoina paenneet edellä,
nyt ne jo irvistelivät hampaitaan ja silmät hehkuivat kuin tulipallot.
Mutta kun ne niemen kärjessä vihdoin näkivät edessään veden, takanaan
miesjoukon, alkoivat ne raivoissaan hyökätä miesten kimppuun. Syntyi
hirvittävä tappelu. Sudet ulvoivat ja ulisivat, miehet huusivat,
tapparat välkkyivät, keihäät rutisivat ja taittuivat. Susia kaatui
kasottain, mutta moni mies sai myöskin pureman mikä käsivarteensa, mikä
jalkaansa, jopa joku kasvoihinsakin. Kukaan ei kuitenkaan väistynyt
paikaltaan. Lähestyttiin aivan niemen kärkeä. Silloin yhtäkkiä loput
susista heittäytyivät veteen ja alkoivat uida. Miehet pysähtyivät
hengähtämään. Vaan silloin sudet kääntyivätkin takaisin rantoja kohden.
Ei muuta kuin miehet juoksemaan pitkin rantaa, jotta joka paikassa,
mistä susi yritti maihin, oli mies vastassa. Se oli tavatonta juoksua,
mutta monta sutta siinä myöskin kaadettiin. Vihdoin oli koko suuri
susilauma surmattu, vain muutamia susia oli päässyt karkuun. Mutta
miehet olivat myöskin aivan näännyksissä. Vaatteet likomärkina,
jokaisessa hiussuortuvassa hikihelmi, vaipui kukin sille paikalle,
missä sattui olemaan. Monet olivat lisäksi haavoittuneita.

Tämä kaikki arvattiin kuitenkin jo edeltäpäin. Siksi siinä heti oli
joukko Pelko-suvun naisia eväineen, voiteineen, siteineen. Yks kaks
saivat miehet voimakasta kaljaa, ja haavat sidottiin tuossa tuokiossa.
Nyt kokoontuivat kaikki rantakedolle aterialle, jonka naiset olivat
edeltäpäin valmistaneet. Mutta vanhat miehet, jotka eivät olleet
jaksaneet ottaa osaa sudenajoon, nylkivät nyt ahkerasti kaadettuja
susia.

Kun ateria päättyi, oli väsymys myöskin kuin poispyyhkäisty. Leikkiä
laskien kuljettiin hämärtyviä metsäpolkuja kohti Pelkosen pirttiä.
Ja sielläkös vasta ilo alkoi. Ensin arvailtiin arvoituksia ja suuri
nauru syntyi, jos kuka joutui Hymylään ja vielä suurempi, kun hän
sieltä palasi ja kertoi hullunkurisia juttuja Hymylän elämästä. Sitten
asettuivat pojat riviin toiselle puolen pirttiä, tytöt toiselle
puolen ja alkoi soma tanssi, jota laululla säestettiin. Loppu
vietettiin laulaen ja kanteleita soitellen.

Mutta nuori Osma ei ollut koko illan iloissa mukana. Joutti oli saanut
olkapäähänsä pahan haavan, niin että hänet oli asetettu lavitsalle
nukkumaan. Osma oli huolissaan Joutin takia ja muutenkin hänestä
oli ihanaa astella yksin hiljaisessa kuutamolehdossa. Nyt hän tuli
rantatörmälle ja istahti kivelle. Ihmeelliseltä näytti tyyni, kuun
hopeoima järvi. Pirtistä kuului kanteleen täyteläisiä, syviä sointuja.
Ja Osma tunsi itsensä niin pieneksi, niin tummaksi kaiken tämän suuren
ja kauniin rinnalla.

”Mitä varten oikeastaan olen syntynyt tähän elämään”, huokasi hän.
”Sankariksiko, Karjalan kuninkaaksi? — Sankari maatuu, kuningas
kuolee. Jospa voisin lyhyen eloni matkan elää oikein, tulla niin
hyväksi, ettei henkien koskaan tarvitsisi surumielin katsella tekojani,
eikä Karjalan kansan vuodattaa kyyneleitä.”

                                                  ⸻

Ihmeellinen, ihana nuoruus! Jo tuhat vuotta sitten osasit sinä yhtä
hyvin kuin tänäkin päivänä loihtia ihmislasten sydämiin jaloimmat
ihanteet, puhtaimmat unelmat! — — —