HEIMOKÄRÄJÄT.

Vain vähän matkaa piilopirtistä pohjoiseen aukeaa suuri selkä. Sen
etelärannalta pistäikse rinnakkain syvälle järveen kaksi kapeata
niemekettä. Toinen niemeke on matala, toinen korkea. Matala on
Käräjäniemi, korkea Uhriniemi.

On varhainen syysaamu. Käräjäniemellä on elämää ja liikettä. Tuolta
tulee miehiä soutaen, täältä ratsain, sieltä käyden. Sotisovat ja
komeaksi kirjaillun vyön solet välkkyivät puitten välitse. Mutta
miesten muoto oli tavallista vakavampi: kaikki olivat kuulleet, mitä
oli tapahtunut suurelle Osmalle. Reippautta oli kuitenkin mielissä.
Olemme Karjalan miehiä ja Karjala on meidän heimomme, niin, Karjalan
heimon maa! Ja kellä oli sankaria Osman vertaa! Näin puhui jokaisen
katse.

Vaan jo kaikui Osman vakava ääni yli vaarojen, ja miehet kiirehtivät
Käräjäniemelle. Siellä oli pyörässä 14 kiveä, sillä Karjalan heimo
jakaantui 14 sukuun ja kunkin suvun päämiehellä oli oma kivensä.
Kyllä tulivat suvun muutkin miehet käräjille, mutta he asettuivat
pyörän ulkopuolelle, kukin sukunsa päämiehen läheisyyteen. Osma istui
jo kivellään ja katseli, saapuivatko kaikki 14. Niin, ne saapuivat.
Vakava oli miesten mieli, kun he katselivat tietäjäänsä, jolta
entinen voimakas ryhti oli poissa. Vaan tietäjästä liukui katse pikku
Osmaan, joka totisena seisoi isänsä takana. Ja miesten mieli kävi
niin hyväksi, niin sanomattoman hyväksi, sillä nuorella Osmalla oli
kaikki tietäjäsuvun merkit: kuoppa leuassa, ylähuulen keskellä soma
kaari alaspäin, suuret harmaat silmät, korkea otsa ja tuuheat kiharat
hartioilla. Voisiko enää enempää pyytää!—

Jopa kaikuu suuren Osman ääni: ”Mitä kuuluu Karjalan kulmilta, heimoni
mailta?”

Osman vierellä istuva harteva ja tanakka Äyrämö, jonka suku veti
vertoja itse tietäjän suvulle, vastaa: ”Minun sukuni mailta ei mitään
uutta kuulu, rauhassa olemme saaneet siellä etelässä elää. Tänä kesänä
on erikoisen paljon kulkenut Voionmaan kauppiaita vesillämme ja hehän
eivät koskaan nouse maihin ryöstämään, kuten pirkat ja jommit.”

Harmaapartainen Virras ja kumaraselkäinen Tiuro nyökkäsivät päätään
merkiksi, ettei heilläkään ollut mitään erikoista sanottavana.

Silloin alkoi puhua Pelko, mies pitkä ja solakka kuin lehdon koivu:
”Mutta mepä Laatokan rantamilla emme ole saaneet rauhassa elää. Ei
se ole ollut idän vainolainen eikä Hämeen hätyyttäjä, jonka kanssa
olemme saaneet taistella kaiken kesää; ei, susien kanssa olemme
taistelleet yli voimain.” — Sitten hän kertoi, miten idästä päin ensin
oli tullut muutamia susia, mutta sitten yhä suurempia ja suurempia
susilaumoja. Heimon miehet olivat ajaneet ne monet kerrat takaisin
kauas itään, mutta jonkun ajan kuluttua ne taas palasivat. Miehiä oli
aina paimenessa, vaan sittenkin tapahtui tuhoja. Olivatpa sudet jo
ryöstäneet kaksi lasta ja repineet yhden paimenen.

Yhdessä alettiin nyt tuumailla, mitä tehtäisiin, sillä olihan silloin
hätä käsissä, kun Pelko valitti. Osma kyseli tarkoin: oliko metsäonni
säilynyt, oliko kotihaltijoita muistettu; oliko vainajien hengille
uhrattu; oliko metsän haltijoita lepytetty? Mutta kun Pelko vastasi,
että kaikki uhrit ja palvelukset oli toimitettu kuten ennenkin, ja
että metsäonni oli ollut tavallista parempi, päätti Osma, etteivät
sudet olleet tulleet haltijoitten tahdosta, vaan jonkun pahansuovan
noitumisesta. Joku idän noita oli varmaan ne lähettänyt, ja silloin ei
auttanut muu kuin antaa susille rautaa. Päätettiin siis, että heti kun
sudet taas ilmestyvät, panee Pelko arpakapulan kiertämään ja kunkin
suvun parhaat metsämiehet lähtevät silloin Pelkosen maille näyttämään
susille keihästä ja nuolta.

Sitten siinä hetken päästä alkoivat puhua Räikkö, Sarvi ja Kauko, jotka
kaikki olivat pitkiä, jykeviä miehiä. Muistotarina kertoi, että nämä
suvut olivat lähteneet samasta juuresta. Suvun kantaisällä oli ollut
kolme poikaa. Mutta ne olivat olleet niin riitaisia keskenään, että
erkanivat eri haaroille ja niin syntyi kolme sukua. — Kun Sarvi alkoi
puhua, myhäilivät heimon miehet, sillä sehän oli vanha juttu, että
jokaisilla käräjillä soviteltiin noitten kolmen suvun asioita. Niinpä
nytkin oli taas kiistaa kalavesistä ja oravametsistä. Kun oli kuultu
kaikki valitukset ja syytökset, päätettiin, että Osman, Tiuron ja
Äyrämön suvusta lähtee kaksi miestä ja nämä kuusi miestä sitten käyvät
riitelevien sukujen rajat, jotta kiistat kerrankin loppuisivat.

Tuskin oli tämä päätös tehty, kun vastapäätä Osmaa istuva
pienikasvuinen Päivö alkoi puhua. Hänen tukkansa oli sysimusta,
liikkeet tuliset ja tummat silmät aivan säkenöivät, kun hän puhui.
Kerrottiinkin, että Päivö oli vain puoleksi karjalainen. Hänen sukuaan
oli kaukana Yömeren rantamilla. Siellä itse suuri Päivö leiskotti
öisin ihmeellistä taikatultaan lumoten sillä yksin haltijatkin,
jotka silloin antoivat Päivölle tietoja tulevista tapauksista, tai
lahjoittivat hänelle kuolemattomuuden nestettä. Eräs Karjalan poika
oli ennen vanhaan erämatkalla tavannut tuon suuren Päivön tyttären ja
niin joutunut tummasilmän lumoihin, että toi hänet puolisonaan Karjalan
maille. Tästä sitten polveutui karjalainen Päivösuku, joka muuten oli
koko heimon lempisuku, kaikki pitivät päivöläisistä. Hyväntahtoinen
hymy levisi nytkin miesten kasvoille, kun Päivö alkoi vilkkaasti
valittaa, miten hänen sukunsa yksin sai pohjoisessa taistella vieraita
vastaan, jotka taas olivat tulleet Karjalan heimon alueelle. ”Pitäisipä
taas kerran koko heimon tulla pohjoista veljeään auttamaan”, päätti
Päivö.

Niin, kukapa ei olisi tahtonut varjella heimoaluetta. Mutta ensin
toki asia tutkittiin ja silloin huomattiin, että Päivön valitus
permalaisista oli vallan aiheeton. Kesän aikana oli Perman kauppiaita
kulkenut vesiteitä Karjalan ja Kainun maan poikki Ruijaan ja siihen
heillä oli oikeus. Jos he sitten yöpyessään olivat kalastelleet ja
jonkun linnun ampuneet, ei sitäkään voitu katsoa rikokseksi, sillä
vanha perintätapa sanoi:

”Ken syödäkseen ottaa
nauriin halmeesta,
kalan vedestä,
otuksen oksalta,
ei hän varasta.”

Mutta Päivön toinen valitus teki miehet vallan vakaviksi. Kainulaiset
elelivät kuin kotonaan Karjalan heimon pohjoisimmilla alueilla:
verottivat lappalaiset, vetivät rikkaimmat apajat, kaatoivat parhaan
metsänriistan. Olipa joku uskaltanut jäädä asumaankin Karjalan maitten
rannoille.

Alkoipa siinä nyt pohtiminen. Ja päätökseksi tuli, että jos kainulaisia
edelleenkin kuljeksii Karjalan mailla, niin heti kun järvet saavat
kannen, suot sillan, lähdetään Kainuun. Silloin opetetaan kainulaisille
ja heidän hornan päällikölleen, Vaaraviitalle, mihinkä asti Karjalan
alue ulottuu. Jättäneet ovat hämäläiset Karjalan maan, kauan ei uhmaile
Kainun kansa!

Kun vielä oli päätetty pari pientä asiaa, alkoi itse Osma puhua:
”Te tiedätte, mikä minua on kohdannut ja olette varmaan ajatelleet
kostoretkeä Hämeeseen.” — Vilkas humina kuului nuorten miesten
parvesta ja Päivö tapaili jo tapparaansa. Mutta tietäjä jatkoi:
”Olen kuitenkin ajatellut, että jätämme nyt kostoretken. Vaimoani
kyllä etsin siksi, kunnes hänet löydän joko elävänä tai kuolleena.
Neljä parasta miestäni on jo matkassa ja itsekin lähden kohta, mutta
yhteiselle kostoretkelle en kehota. Sillä niin se on, kostoa seuraa
kosto, vihan kylvöä viha. Jokaisen vieraan, joka tunkeutuu Karjalan
alueelle, me armotta karkotamme, mutta jättäkäämme kostoretki nyt, kun
tuho on kohdannut minua ja haltijatkin kieltävät lähtemästä.” — No
niin, mitäpä heimolla olisi ollut tietäjän tahtoa vastaan. Päivö vain
oli ihmeissään. Hän ei voinut ymmärtää, miten mies, jonka vaimo oli
ryöstetty, ei halunnut kostoa, ja hän, Päivö, tahtoi kostaa koirankin
katoamisen. Suuri on sentään sankari Osma!

Seurasi hetken hiljaisuus. Osma oli niin vakavan juhlallinen, että
suuri odotus täytti miesten mielet, kun hän taasen alkoi: ”Heimoni
miehet, te tiedätte kaikki, että isieni henget asuvat täällä pyhässä
kuusikossa, vaikka kotini onkin kaukana täältä. Eräs isistäni, kauan
sitten — minä olen hänestä jo seitsemäs — tahtoi tuoda pirttinsäkin
tänne pyhän lehdon liepehille voidakseen paremmin palvella haltijoita
ja uhrata isien hengille. Mutta silloin sukumme kantaisä, mahtava Osma,
jota kaikki kunnioitatte, ilmestyi hänelle yöllä unessa ja sanoi:
’Vasta sitten kun Karjalan heimon maa ulottuu merestä mereen, saa Osma
muuttaa pirttinsä pyhän maan liepeille.’ — Viime talvenahan kävimme
Valkean- ja Yömeren rannoilla ja etelässä on meri kauan ollut maamme
rajana. Kun nyt pirttini on raunioina ja Karjalan alue ulottuu merestä
mereen, niin ajattelen rakentaa uuden pirtin tänne haltijoitten maahan.
Luulenpa, että suuri onnen aika alkaa Karjalalle”, lopetti Osma.

Riemuiten päätti heimo, että Osma siirtyy tänne asumaan, ja samalla
koittaa Karjalassa ikuinen onni. —

Heimokäräjät päättyivät.