UHRIJUHLA.

Oli käräjäpäivän iltapuoli. Aurinko kallistui kohti läntistä
taivaanrantaa. Vakavina kulkivat heimon miehet ylös Uhrivaaralle. Muuta
uhrikansaa ei vielä ollutkaan, sillä varsinainen uhrijuhla oli vasta
seuraavana päivänä. Jo päästiin vaaran laelle. Kunkin suvun vanhimman
kainalossa oli kukko. Muut jäivät vähän edemmäksi, mutta Osma astui
kummun korkeimmalle kohdalle, ja vanhimmat muodostivat piirin hänen
ympärilleen. Osma asetti puupölkyn maahan, otti kirveen vyöltään ja
katkaisi kukolta pään. Kaikki katselivat henkeään pidättäen, mitä nyt
tapahtuisi. Sillä minnekäpäin kukko päätönnä lentää, sieltä käsin
kohtaa Osmasukua joku onnettomuus tulevan vuoden aikana. Mutta kukkopa
ei lentänytkään minnekään, ja ilonilme välähti koko suvun kasvoilla, —
saatiin siis vuosi olla rauhassa. Osma antoi kukon katkaistusta päästä
veripisaran pudota tuohilevylle.

Sitten katkaisi Osma Äyrämön kukon kaulan ja tipautti veripisaran
tuohelle. Paikalleen näytti Äyrämön kukkokin jäävän, mutta yht’äkkiä
levitti se siipensä ja lensi hyvän matkan länteen päin. Kuului
pelästyksen huudahdus, ja Äyrämö virkkoi vakavana: ”Varjaagit nousevat
maihin ryöstelemään, mutta onpa meillä luja pakolinna.”

Samoin kaikki muut toivat kukkonsa. Osma katkaisi pään ja tipautti
verta samalle tuohilevylle. Minkä lensi sinne, minkä tänne. Levottomin
oli Päivön kukko. Se yritti monta kertaa suoraan ylös. Osma joutui
ymmälle, miten hän tämän selittäisi. Silloin nuori Osma lähestyi
isäänsä kuiskaten: ”Ylhäältä tulee vain salama.” Ja isä Osma sanoi
ääneen: ”Salama tuottaa tuhoa Päivön suvulle, ellei ajoissa saada
haltijoilta apua.” — Mutta miehet kuiskailivat keskenään: ”Kyllä
näkyy, kuka on tietäjäksi syntynyt.”

Kukot asetti Osma uhriroviolle. Sitten kaikki paljastivat päänsä ja
Osma puhui hiljaa:

”Haltijaiset metsän, veden,
Ilman ikuiset asukkaat,
Tulkaa tänne vieraaksemme,
Kutsutuiksi kultaisiksi,
Suokaa antinne ainaiset,
Lahjat suuret suvuillemme.”

Nyt iski Osma tulta ja sytytti ensin sen tuohen, johon verta oli
tiputettu ja tällä tuohella koko rovion. Sopu oli säilyvä Karjalan
heimon kesken, kun 14:n uhrieläimen veri oli sekoitettu ja poltettu.

Sitten painuttiin hiljaa metsään viemään haltijoille uhrieläimet.
Pyhän lehdon haavat kohisivat merkitsevästi, kun uhrijoukko saapui
lahjoineen. Ei varpu risahtanut, ei oksa taittunut miesten hiipiessä
lehdossa uhrilahjoja asetellen. Aivan Pyhän lehdon vieressä sijaitsi
tumma kuusikko, jonka keskellä kasvoi yksi ainoa suunnattoman suuri
honka. Miehet saapuivat kuusikon reunalle, mutta kukaan ei sinne
mennyt, sillä kuusikko kuului yksin tietäjäsuvulle, jonka vainajat
täällä asuivat. Tuossa mahtavassa hongassa asui tietäjäsuvun kanta-isä,
jota koko Karjalan heimo kunnioitti ja palveli. Osma meni kuusikkoon,
muut jäivät katselemaan. Hyvin he siitä reunalta näkivätkin, miten
Osma ensin meni hongan luo, seisoi siinä hetken hiljaa ja asetti
sitten 14 kukon päät hongan juurelle. Se oli heimon uhrilahja suurelle
Osmahaltijalle. Läheisiin puihin ripusti tietäjä muita lahjoja
vainajille. Viimeiseksi näkivät miehet, miten Osma meni natisevasta
ovesta pikkuruikkuseen uhripirttiin, joka sijaitsi suuren hongan
vierellä. Pirtti oli vanhuudestaan kallellaan ja ovi oli niin pieni,
että oikein oli ihme, kun Osma siitä niin helposti sisään puikahti.
Mutta kukaan ei enää nähnyt miten Osma pirtin keskellä seisovan onton
puun lokeroihin pani erilaisia uhrilahjoja ja miten hän viimeiseksi
kävi vasemmassa peränurkassa. Siellä oli hylly ja hyllyllä vakkanen,
jossa säilytettiin tietäjäsuvun kalleutta: puusta veistettyä
haltijankuvaa. Vakkaan panikin Osma kalliimmat lahjansa. —

Kun päästiin takaisin Uhrivaaralle, oli jo pilkkopimeä. Syötiin yhdessä
illallinen ja kiiruhdettiin nukkumaan havumajoihin.

Huuhkaja ikihongan latvassa katseli ihmeissään uhrivalkean
savukierteitä ja tunnusteli ilman outoa käryä. ”Jotain täällä on
hullusti”, mietti se ja rauhoittui vasta, kun näki levollisen kuun
nousevan metsän takaa.

Mutta sydänyön aikana heräsivät useimmat siihen, että metsä kohisi
mahtavasti. Kuului ryskettä ja rätinää ja laineet löivät levottomina
vasten rantakiviä. Kukaan ei kuitenkaan lähtenyt majastaan, veti
vain nahkoja tiukemmin päänsä yli, sillä kaikki tiesivät, että nyt
oli ensimäinen martaitten yö, jolloin vainajien henget läksivät
liikkeelle ja myrskyn siivillä kiitivät halki ilmojen. Kotipirtit
olivat nyt tyhjinä, jotta henget siellä saivat liikkua, syödä, kylpeä
mielinmäärin, Ja tänä ensimäisenä yönä ne hurjimmin kiitivätkin.

Aamulla ani varahin oli taas uhrimatkue liikkeellä. Mentiin kohti
Haltijavaaraa viemään uhria ilman haltijoille. Kuljettiin juuri ohi
pyhän kuusikon. Mutta kummaa, sieltä kuului ryskettä! Pysähdyttiin
kuuntelemaan. Silloin suuri emäkarhu tassutteli tasaisin askelin
kohti miehiä. Osma väistyi syrjään ja lankesi polvilleen. Samoin
tekivät muut. Karhu kulki aivan miesten sivutse, luo päästyään se
nousi takajaloilleen, vei etukäpälät huulilleen ja päästi kimakan
vihellyksen. Kuului kolinaa uhripirtistä ja pikku otso teki soman
kuperkeikan hypätessään alas ovesta. Sitten se nelisti emänsä
jälestä kauas metsään. Kun miehet nousivat, kirkasti ilo Osman
kasvoja. ”Jotain erinomaisen hyvää tapahtuu pian suvulleni, kun itse
metsänkuningas kuusikossa vieraili”, virkkoi hän Äyrämölle. — Jopa
päästiin Haltijavaaralle. Siellä oli suuri, laakea, pyhä kivi. Miehet
jäivät jonkun matkan päähän kivestä ja paljastetuin päin lankesivat
maahan, mutta Osma ryömi pyhän kiven luo ja asetti sille paistetun
uhrikaritsan. — Paluumatkalla poikkesi Osma yksikseen Salasilmän
rannalle ja heitti muutaman hopearahan sen syvyyteen. Se oli koko
heimon uhri veden väelle.

Kirjavana liikkui uhrikansa vaaralla, kun Osma saapui. Ja uusia
tuli yhä lisää. Naisten kirjavat, värikkäät puvut ja miesten aseet
välkkyivät aamuauringon valossa. Mutta Osma pysähtyy äkkiä. Hän on
hämmästyksestä aivan luhistua. Hän ei voi ottaa askelta, on aivan kuin
henki salpautuisi. Siinä tulee häntä vastaan Alja, lempeä Alja ihan
ilmi-elävänä. Osma ottaa hänen kätensä, mutta hän ei sittenkään saa
sanaa suustaan. Hetkiä kuluu. He seisovat yhä äänettöminä käsikkäin.
Vasta kun Osma vilkaisee sivulleen ja näkee uhrikansan taajoin parvin
odottavan, sanoo hän hiljaa: ”Tiesin, että tänään jotain ikihyvää
tapahtuisi, mutta en näin paljon sentään osannut odottaa.” — Enempää
ei hän sano, vaan lähtee, mutta lähtijä oli taas entinen reipas Osma.
Puolimäessä pysähtyy Osma äkkiä, sillä nyt vasta hän muisti, että
puuttui tärkein uhrieläin: Osmalan komea härkä. Mitä nyt ajattelevat
haltijat, kun sitä ei ole, mutta vainolainenhan sen surmasi. Miehet
arvaavat Osman ajatukset. ”On täällä eläimiä ilman Osmalan härkääkin,
ehkeivät pane haltijat pahakseen, jos se puuttuukin nyt”, virkkoi vanha
Tiuro. Vaan Osma yhä seisoo, miettii.

Silloin kaikki näkevät, miten Käräjäniemeltä heittäytyy veteen suuri
hirven vasikka ja alkaa uida kohti Uhrivaaraa. Osma astuu rannalle
vasikkaa vastaan, tarttuu sen sarventynkiin ja alkaa rauhallisesti
taluttaa sitä ylös vaaralle. Kaikki ovat vallan mykistyneinä tästä
ihmeestä. Noin lähettivät haltijat tietäjälle uhrieläimen! Osma on
päässyt vaaran laelle, mutta muut seisovat yhä liikahtamatta rinteellä.
Pitkä ja komea oli Osma aina ollut, mutta niin komeana ei häntä kukaan
koskaan ollut nähnyt kuin tällä hetkellä aamuauringon kirkastamana,
vierellään kimalteleva vasikka. Aivan huomaamattaan huudahti Päivö
hiljaa: ”Karjalan kuningas!” Mutta samassa hetkessä toistivat lähellä
olevat kovemmin: ”Karjalan kuningas!” Kohta vyöryi yli Uhrivaaran
voimakkaana kuin keväinen vuo: ”Karjalan kuningas, Karjalan kuningas!”
Ja kautta kaukaisten vaarain kertasi kaiku: ”Karjalan kuningas,
Karjalan kuningas!”