KULTARANNAN IMPI

Historiallinen kertomus kymmenenneltä vuosisadalta

Kirj.

HILDA HUNTUVUORI

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö otava,
1920.

SISÄLLYS:

Vartiotulella.
Koroisten markkinat.
Yönkulkijat.
Kultarannassa.
Syys-ilta Kultarannassa.
Kulkijan sydän.
Kuusien alla.
Rusko.
Kiovassa.
Talvi Gårdarikessä.
Perunin juhlassa.
Retki Miklagårdiin.
Pakomatkalla.
Viestejä.
Suomen sankarit.
Kulkija saapuu.
Hirvo.
Kulkijan kertomus.
Vainolaisiako?
Kulkijan lähtö.
Hirvon luona.
Matkalla.
Kevät-ilta.

VARTIOTULELLA.

Uisko oli pieni ja soma. Se näytti aivan tanssivan aalloilla, kun kaksi
miestä voimakkaasti souti kohti Aurajoen suulahtea. Tuossa jo laskivat
Vartiovuoren juurelle rantakoivujen alle.

Hirvo, nuorempi miehistä, nousi nopeasti vuorelle toisen jäädessä
veneen luo askaroimaan. Vuorella kokoili Hirvo oksia ja risuja, iski
tuluksilla valkeata ja aikoi virittää hyvän kokon. Mutta kun kokko
ei ottanutkaan syttyäkseen, huusi hän toverilleen vuoren juurelle:
”Katsoppa, Tuuri, eikö uiskossa ole mitään kuivaa sälöä, en saa kokkoa
syttymään!”

Hidas Tuuri oli juuri saanut eväskontin selkäänsä ja astunut muutamia
askeleita. Nyt hän palaa veneen luo ja tarkastelee sitä sisältä ja
päältä. Ei löydy mitään. Mutta kas, vierellä on mahtava tervaskanto.
Tuuri riisuu kontin, kopeloi vyöltään kirveen ja alkaa taiten veistää
tervaslastuja. Sitten hän kokoo jok’ikisen lastun, sitoo miettien
konttinsa ja lähtee läpi rantanäreikön ylös vuorelle. Kun hän vihdoin
sinne pääsi, roihusi kalliolla jo komea kokko. Hirvo viskasi nauraen
Tuurin lastut tuleen ja sanoi: ”Kylläpä saisivat nyt merenkulkijat
merkkitulta vuottaa, jos sinun lastuistasi sytyttäisin.”

Tuuri ei vastanut mitään, riisui vain konttinsa ja istuutui
kivelle kokon luo. Mutta Hirvo jatkoi leikkiään: ”Kertovat sinun
naimahommissakin aina myöhästyneen ja siksi jääneen ilman eukkoa.”

Tuuri kohenteli tulta.

”Et taida enään koko eukon ottamista ajatellakaan. Mutta nuorihan olet
vielä, vain muutamaa vuotta minua vanhempi. Pidä sitten vain kiirettä,
kun alotat!”

Jopa viimeinkin ärähti Tuuri: ”On sitä miehellä muutakin ajateltavaa.
Luuletkos kaikki kaltaisiksesi! Sinun päässäsi pyörii aina vain
Kultarannan Impi ja taas Kultarannan Impi, mutta kas, se lintu ei lie
otettavissasi, vaikka et hidastelekaan. Niin, niin.”

Kultarannan Impin mainitseminen toi veret Hirvon poskille ja hän muutti
heti puheenaihetta.

”Koroisten markkinoista pitäisi nyt tulla niin suuret, ettei sellaisia
ikinä ole nähty näillä Suomen mailla”, virkkoi hän.

”Niin, niin kerrotaan.”

”Huomenna saapuu tänne suuri joukko pohjolan kuninkaita ja sankareita.
Rurikin poika Igor on kuulema jo muutaman päivän ollut sukulaistensa
luona saaristossa. Komea oli hänen seurueensa ollut, mutta suuri on
hänen valtakuntansakin Gårdarike. Sanotaan, että Igorilla olisi jotain
suuria aikeita mielessä ja siksi hän on kutsunut tänne kaikki pohjan
kuninkaat. Saammepa huomenna nähdä komeutta Koroisten niemellä.”

”Niin, niin saamme.”

”Markkinat ovat vasta ylihuomenna, mutta monta kauppa-uiskoa näkyi jo
Ruissalon rannassa. Onko sinulla, Tuuri, nyt paljon myötäviä?”

”Eipä paljon. Muutama kihtelys oravan nahkoja ja vähän muita turkiksia.”

”Mutta mitenkä kummassa sinulla on oravan nahkoja näin syksypuolen
markkinoille. Mikset niitä myönyt jo keväällä?”

”Niin tuota, tulin markkinoille vähän myöhään. Parhaat ostajat olivat
lähteneet, enkä — tuota — myönyt polkuhinnasta nahkojani.”

Hirvoa nauratti kovasti tämä Tuurin yksitoikkoinen tunnustus
myöhästymisestään. Mutta kun hän ei tahtonut enään ärtyisää toveriaan
kiusottaa, virkkoi hän: ”Pane maata, Tuuri! Minä valvon iltayön tässä
vartiotulella.”

Tuuri haki metsästä pehmeitä havuja, teki kokon luo tilan ja oli pian
unen mailla.

Syys-ilta pimenee yhä. Aurajoen suulahden pinnalle nousi kevyt
usva. Pian se alkaa kohota. Nyt se jo täyttää koko Vartiovuoren ja
Aningaistenmäen välin. Hirvo katselee merelle. Saaret yhä tummuvat.
Jo hukkuvat yöhön ja usvaan. Tuntui kummallisen kolkolta, melkein
kaamealta. Ikimetsäkin ympärillä huminoi niin omituisesti, se oli kai
henkien havinaa. Jospa edes linnut laulaisivat. Eivät laula. Noh, tuo
oli suden ulvahdus. Se kuului hyvin kaukaa. Lienenkö luonnon lumoissa,
tuumi Hirvo.

Vaan siinäpä jo unohtui yön kolkkous. Hirvo katselee hiilosta, mutta
toinen kuva täyttää mielen. Kuka voisikaan unohtaa eilistä iltaa
Kultarannassa. Niin, nyt hän sen melkein jo tiesi. Impi piti hänestä,
vaikka hän olikin vain köyhän kalamiehen poika Kultarannan alueelta.
— Hirvo oli nuori ja tavattoman kaunis. Ah, hän tiesi sen itse. Tytöt
häneen ihastuivat, se on totta se. Mutta että tuo jäykkä Impikin
tuntui lämpenevän, se on jo sentään jotakin, Impi, joka oli lähettänyt
monet meren takaakin tulleet kosijat pois. Miten Impi sanoikaan eilen illalla
. Ah näin: ”Kunpa läksisit, Hirvo, mainetöille ja saisit urhon
nimen, ehkäpä isäni sitten katselisi sinua suopeimmin silmin.” Niin,
näin hän sanoi, näin. Ja mitä hän sillä tarkoitti. Tietysti, että
sitten saan mennä kosimaan. Oi, tuo Impi on oikea aarre, hiljainen,
totinen, ei muitten kaltainen ja vielä ainoa lapsi. Koko Luonnon saaren
hän kerran perii ja nuo Kultarannan kuulut rikkaudet. — Ja sitten
ne saa Hirvo, Kultarannan tuleva isäntä. Silloin on Hirvollakin omat
uiskot, omat miehet ja matkoja tehdään. — — Jos Igor vain on tullut
tänne, kuten kerrotaan, hankkimaan miehiä suurta retkeään varten,
silloin on Hirvo ensimäinen, joka lähtee. Sitten hän palaa urhona, ja
vanha Luonto ei kiellä häneltä tytärtään. — — —

Aamuyön valvoi Tuuri Hirvon unelmoidessa tulevasta mahtavuudestaan
Kultarannan sankarina. Mutta Tuuri kohenteli tulta ja mietti, miten
paljon hän nyt saa nahoistaan markkinoilla. Ostaa sitten suolaa ja
vähän kangasta äidille tulijaisiksi ja soljen sille toiselle. Miten
iloiseksi vanha äiti tuleekaan — ja se toinen, jota ei saa kotiin
tuoda, äiti ei anna. — — Pieni on pirtti, mutta kaunis on kaskimaa,
ja kiltti on Kellokas. — — —

Aamu sarastaa. Valkopurjeita näkyy kymmenittäin merellä.
Kuningas-uiskoko tuo tuolla, kultakokka, monisouto!

KOROISTEN MARKKINAT.

Voi sitä ihmispaljoutta, joka saapui, jo ensimäisenä päivänä Koroisiin!
Yhä komeampia lohikäärmelaivoja, yhä loistavampia sankarijoukkoja.
Taisivat kaikki kauppiaatkin tulla jo täksi päiväksi. Ainakin oli
koko Aurajoen suulahti täynnä Koroisiin pyrkiviä kauppalaivoja.
Vaan tuossapa tuli tuimasti uisko, jonka komeudella ei vertaa:
purppurapurjeet hohtivat ja kultainen lohikäärmeenkita oli ammollaan
kuin nielläkseen kaikki vastustajat. Uisko laski rantaan ja maihin
hyppäsi ensimäisenä tummaparta Igor Rurikinpoika, Gårdariken ruhtinas.
Hänen turkisviittansa oli levällään ja sen alta näkyi silkkipaita,
kultakirjainen, loistava vyö ja komea miekka. Moni päällikkö riensi
vastaan. Siinä tervehdittiin, juteltiin.

Kohta kuitenkin rientää Igor seurueineen käräjäkentälle, nousee kivelle
ja alkaa kuuluvalla äänellä puhua noille sadoille sankareille, jotka
täyttivät käräjäkentän: ”Olen Gårdariken ruhtinas Igor Rurikinpoika.
Isäni tunsitte kaikki, hänhän lähti täältä satojen saarien maasta
itään uutta seutua hallitsemaan. Ja äärettömän suuri ja rikas on tuo
hallitsemani maa. Näkisittepä vain sen verojen määrän, jonka vuosittain
saan: hunajata, vahaa, orjia loppumattomiin! Ja se tavara menee hyvin
kaupaksi Miklagårdissa, tuossa suuressa kartanossa, jonne kaikki katoo
kuin pisara mereen. Niin, Miklagård voi ostaa vaikka koko pohjolan
tuotteet ja maksaa hyvin, Miklagårdin rikkaudella ei ole määrää. Mutta
kas, sen keisarit ovat itsepäisiä, eivät tahdo antaa pohjanmiehille
niitä kauppaetuja, jotka heille vanhastaan kuuluvat. Siksi täytyy
keisaria pakottaa siihen. Miklagårdia vastaan on tehtävä sotaretki ja
hankittava kauppaedut sellaiset, ettei niille vertaa. Sellaisen retken
teki kasvatusisäni Oleg. Kaikkihan olette kuulleet tuosta mainiosta
matkasta, kun hän panetti pyörät pursien alle, nostatti purjeet ja
laski halki kenttien Miklagårdin muurien edustalle. Ja mitkä rikkaudet
ja edut hän sieltä saikaan! — Nyt on syksy, ja ensi keväänä, kun
Dnjeprin koskissa vesi korkeimmillaan kuohuu, laskee Igor Rurikinpoika
kohti Miklagårdia. Kuka tahtoo seurata minua tälle matkalle? Hyvän
maksan palkan, ja kaksikolmannesta saa kukin pitää voittamistaan
rikkauksista. — Nyt syksyllä on jo tultava luokseni, keväällä ette
ennätä, sillä niin aikaseen lähdetään Kiovasta. Tullessani poikkesin
Osmalassa, ja osa Karjalan miehiäkin lähtee mukaan.”

”Elikö vanha Osma vielä?” kysyi joku miesjoukosta.

”Elipä kyllä, mutta ihan valkoparta hän oli ja hirveän vanha hän
kai onkin, mutta kahta kieltä hän puhui yhtä hyvin kuin te täällä
rannikolla. Eipä ole ukko unohtanut, mitä nuorena oppi Hålagalannissa.”

”No, minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Mutta ei kai Osma
ollut myötämielinen matkallesi, hänhän aina vastusti tällaisia
retkiä. Muistan sen hyvin niiltä ajoilta, kun vielä olin isäni luona
Karjalassa, ennenkuin tulin tänne Suomeen.” Näin puhui Sarvi, Halikon
sankari.

”Ei niin Osma luvannut apua, mutta Pelkosen ja Äyrämön miehiä lähtee
retkelle. Odottavat valmiina paluutani. Totta kai nyt täältäkin saan
urhoja mukaani.”

”Totta kai, totta kai”, kuului joka puolelta ja miehiä alkoi tulla
Igorin luo. Siinä kaksi nuorukaista tunkihe tuimasti muita ja
pääsivätkin ensimäisiksi perille.

”Me tulemme miehinemme kanssasi”, sanoi toinen nuorukainen ylpeästi.

”Vai on noilla poikasilla jo omia miehiä ja siis jo omat purretkin”,
puheli Igor. ”Ketä olette?”

”Jos vielä kerrankin sanot kuningas Eerik Verikirveen poikia
poikasiksi, niin saat tuntea miekkani pureman.”

”Aha, sen jo kuulee, että olette Norjan Eerikin poikia. Hurjasti
tappeli isänne läntisen meren rantamilla, vaikka olikin menettänyt
Norjan. Urhoollisia poikia! Hyvä, hyvä! Elääkö äitinne Gunhild vielä?”

”Elääpä kyllä, ja hänen luoksensa jäivät nuorimmat veljemme.”

Jo saapuu toisia, piti keskeyttää juttelu. Siinä tuli Björn Svitjodista
ja toi terveiset kuninkaaltaan, joka ei joutunut niin pitkälle
matkalle. Mutta hänpä, Björn, oli vapaa lähtemään, palkasta vain vielä
tiedusti. No, riittävä tuo oli, ja Björn antoi Igorille puukapulan,
johon oli veistänyt omat merkkinsä, vakuudeksi, että hän nyt oli Igorin
mies. Samallaisia puupalasia antoivat Igorille muutkin.

”No jopa nyt jotakin, oikeinko eestitkin lähtevät mukaan”, puheli
Igor, kun kuningas Keso ja Sakkalan sankari miehineen ilmoittautuivat
lähtevien joukkoon.

Ennättivätpä vihdoin jo Suomenkin kuninkaat ja sankarit ajatella
asiansa loppuun. Ja monet ilmoittivatkin lähtevänsä mukaan. Siinä
Teljon kuningas, kymmenet saarien päälliköt, leveäharteinen Kyrönmaan
kuningas, Kauko, kulkijakuningas ja monet muut olivat lähdössä.
— Miettivä Halikon Sarvi vanha Luonto ja Kultarannan sanoivat
ajattelevansa asiaa vielä huomiseen. Viimeiseksi ilmoittautui suuri
joukko yksityisiä miehiä suoraan Igorin seurueeseen, ja näitten
joukossa oli Hirvokin.

Igor oli sangen tyytyväinen tuloksiin. Mietteissään hän katseli
miesjoukkoa ja virkkoi viimein: ”Yhtä minä vain ihmettelen, missä
on vanha Väinävalta, kuninkaista suurin? En ole nähnyt häntä Suomen
miesten joukossa.”

Syntyi hetken hiljaisuus. Moni muukin oli kaivannut viisasta
Väinävaltaa.

Kohta kuitenkin astui hartiakas Kyrönmaan kuningas vähän lähemmäksi ja
hänen suupielissään karehti hymy, kun hän alkoi kertoa: ”Tullessani
tänne, näin suurella selällä Ahvenan pohjoispuolella purren. Luulimme
sitä ensin vainolaivaksi, mutta kun huomasimme, että sillä oli purppura
purje, laskimme lähemmäksi. Ja ajatelkaas! Väinävalta istui komeissa
pukimissa uiskon kokassa, polvillaan kantele, jota hän uneksien
näppäili. Tiedustelimme, minne matka? Ensin ukko vähän kierteli, mutta
lopulta hän tunnusti, että oli kosiomatkalla Kainuun.”

Kaikki purskahtivat nauramaan tämän kuullessaan, ja Luonto virkkoi:
”Voi sitä Väinävaltaa! Viisas on mies, mutta noissa naimispuuhissaan
hän aina hupsuttelee.”

Mutta Igor ajatteli vain matkaansa ja sanoi: ”Lähetin sanan Vikenin
miehille kuten tröndeillekin, enkä ole nähnyt sieltä ainoatakaan
miestä.”

Nytpä joutuivat Eerik Verikirveen pojat kuohuksiin: ”Minnekä he
nyt joutuisivat, kun saivat Håkonin hallitsijakseen. Sanovat häntä
parhaaksi kuninkaakseen ja ovatkin ottaneet hänelle lisänimen: Hyvä.
Mutta sanoppa, Igor, kenelle kuuluu Norja? Mekö sen omistamme, jotka
olemme Norjan laillisen kuninkaan Eerikin poikia, vaiko Håkon, tuo
paadella syntynyt palkkapiian poika?”

”Teille se tietysti kuuluu ja te sen vielä kerran omistattekin. Sen
näen jo silmänne iskusta”, vastasi Igor.

”Niin tietysti meille”, touhusivat pojat, eivätkä kuulleet, että joku
Suomen mies virkkoi: ”Håkon on myöskin Norjan kuninkaan poika.”

Igor aikoi jo lopettaa kokouksen, vaan silloinpa Hedebyn, Voionmaan,
Birkan ja Kurkelan kauppiaat ehdottivat, että otettaisiin päätettäväksi
vielä eräs yhteinen asia, kun kerran koko pohjola oli koolla. Ja
kohta eräs reima voiolainen selitti, miten kovin tärkeätä olisi, että
poltettaisiin merkkitulia vilkkaimpien kulkuväylien varsilla. Siitä
johtuvan suuren hyödyn hän kuvasi vallan loistavalla tavalla. Ja
niin päätettiinkin yksimielisesti, että tästä alkaen palaisivat joka
kesä merkkitulet Hedebystä. Laatokan rantamille asti. Kunkin maan
miehet lupasivat huolehtia omien rantojensa tulista. Niin Voionmaan,
Svitjodin, Ahvenan ja Suomen miehet, niin eestit. Ainoa, mikä tuotti
vaikeutta, oli Suomenlahden pohjoisranta. ”Jäämit pelkäävät merta, ei
heistä ole merkkitulien vartijaksi, eikä heitä täällä näykkään”, nauroi
joku. Mutta pian päästiin tästäkin pulasta, kun eräs vanha kauppias
selitti, että parempi väylä kulkikin Suomenlahden etelärannalta. Kun
Kumoniemessä vain oli merkkituli, voitiin siitä kulkea Kesoniemelle ja
sieltä eteenpäin Nevan suulle. Niin oli asia päätetty.

Ja nytpä vasta alkoi ilotouhu. Igor antoi kantaa suuren joukon
puuputinoita ja nahkasäkkejä maalle ja huusi: ”Nyt, sankarit,
saatte maistaa Miklagårdin juomaa! Tällaista sitten siellä saamme
loppumattomiin!”

Voimakas viini alkoi pian vaikuttaa miehiin, jotka eivät olleet
sellaiseen tottuneet. Puhelu kävi kovaääniseksi, toiset jo rähisivät ja
hoilasivat.

Mutta äkkiä taukosi rähinä, sillä rannalta alkoi kuulua kaunista
soittoa. ”Kulkija-Helkky on taas meidän mailla”, huudahti moni. Mutta
Igor kuunteli kuin lumottuna harpunsoittoa. ”Tuommoista soittajaa ei
ole Gårdarikessä koskaan kuultu”, sanoi hän. ”Mies hoi, tuleppa tänne!”

Mutta laulaja ei lähde, soittaa vain. Igor tulistuu ja lähettää pari
miestään noutamaan soittajaa.

Kohta oli hänen edessään hoikka, kiharapäinen nuorukainen harppuineen.

”Tuosta saat Gårdariken kauneimman ja kalleimman miekan, jos lähdet
kanssani ja jäät soittajaksi kartanooni.”

”Kulkija-Helkky ei kanna miekkaa, vaan harppua ja huilua”, vastasi
nuorukainen tyynesti.

”No hiis, tuossa on sitten kultarahoja enemmän kuin parhain urhoni
ansaitsee kokonaisessa kesässä.”

”En huoli rahoistasi.”

”Hiitten hirmu, mitä sinä sitten tahdot?”

”En lähde kanssasi.”

Nyt raivostui Igor: ”Vai et lähde! Perkuna vie! Sitokaa miehet tuo ja
viekää laivaan! Sitten nähdään, lähteekö hän!”

Ympärillä oli jännityksellä seurattu keskustelun kulkua. Mutta kun
Igorin miehet aikoivat käydä käsiksi kulkijaan, juoksi siihen monta
Suomen ja Svitjodin sankaria paljastetut miekat käsissä, ja yksi huusi:
”Jos sormellakin koskette Kulkija-Helkkyyn, niin totisesti oma päänne
ei ole varsin lujassa olkapäitten välissä!”

Nyt vetivät Igorin miehetkin miekkansa ja epäilemättä olisi syntynyt
hirveä tappelu, ellei Kultarannan vanha Luonto olisi tunkeutunut väliin
ja sanonut: ”Kulkija-Helkky on kierrellyt vuosia pohjolan maita ja
ilahuttanut meitä soitollaan ja laulullaan. Kukaan ei ole voinut häntä
paikoillaan pysyttää, mutta kukaan ei myöskään koskaan ole väkivalloin
yrittänyt häntä pidättää. Siispä pankaa miekat pois ja Kulkija
kiertäköön, kuten kiertänyt on. Ja siihen on sinunkin Igor tyydyttävä,
Kulkijaa et saa. Sitäpaitsi, älä unohda, että nyt on kaupparauhan aika.”

Igor oli ennättänyt jo tyyntyä ja hän huomasi mitä vahinkoa tämä
tappelu olisi tuottanut hänen suurille aikeilleen, siksipä hän
mielellään taipui ja jätti soittajan rauhaan.

Päivä oli vasta puolillaan, ja kauppiaat havaitsivat, miten mainio
myyntitilaisuus nyt oli, kun miehet olivat ostotuulella. Kohta
oli kauppakentällä mitä erilaisimpia tavaroita myytävänä. Tuolla
aseita ja suolaa; täällä kankaita, solkia ja koristeita, varsinkin
lasihelmiä; siellä juomasarvia, kuolaimia ja päitsiä. Olipa rannalla
koko venekuorma mainioita voiolaisia kovasimiakin. Ja kauppa kävi
verrattomasti. Varsinkin aseita ostivat matkalleaikovat. Rahaa ei
näyttänyt paljon olevan, mutta kauppiaat olivat yhtä halukkaita
vaihtamaan tavaroitaan suomalaisten turkiksiin, joita olikin vallan
määrättömästi.

Muutamien suurien uiskojen luona rannalla oli kovasti hyörinätä.
”Mitähän tuolla lienee?” virkkoi Hirvo Tuurille. He menivät lähemmäksi;
ja ah, siellä oli myytävänä orjia, paljon orjia. Tuossa joukko nuoria
naisia kalpein, pelokkain kasvoin, tuossa muutamia miehiä ja oi, tuolla
itki pikku poika. Hirvo hyppeli huoletonna uiskosta toiseen muitten
mukana, mutta Tuuri kääntyi ja lähti pois, sillä hänestä tuntui niin
vaikealta nähdä näitä orjaraukkoja. Kaiken päivää oli hänen edessään
kuitenkin kaunis lapsen pää, jonka silmistä vieri suuria kyynelhelmiä
ja joka lakkaamatta soperti: ”Äiti, äiti.” Mistähän oli sekin
ryöstetty! — —

Useimmat yöpyivät veneisiinsä markkinapaikalle, mutta Hirvo lähti
kotiinsa. Huomenna hän lähtee Igorin mukana, oli ainoa tilaisuus sanoa
Kultarannan Impille nyt hyvästi. Hirvon sydän löi aivan kuuluvasti.
Mikä onni, ettei vanha Luonto lähtenyt kotiinsa. — Mitähän Impi nyt
sanoo, kun saa kuulla, että Hirvo lähtee sankariretkelle, vaikkei
muita Luonnon miehiä lähdekään. Sillä kieltävän vastauksen saa Igor
aamulla, — Luonto on rauhan mies ja jo niin vanhakin. Eikä hän
rikkauksiakaan enää kaipaa, niitähän hänellä on niin määrättömästi,
että hänen kotirantaansakin on ruvettu kutsumaan Kultarannaksi, vaikka
hänen saartaan tavallisesti sanotaan Luonnoksi tai Luonnonmaaksi. Ja ne
rikkaudet perii kerran Impi, niin Impi. Ja sitten ne saa hän, Hirvo,
sitten kun palaa sankarina, jonka mainetöistä laulaa koko pohjola.

YÖNKULKIJAT.

Hämärtyi jo syksyinen ilta, kun Sarvi ja vanha Luonto astelivat
peräkkäin ylös Kärsämäen rinnettä. Polku kulki sellaisen tiheikön läpi,
että oksat aivan pieksivät kasvoja. Vihdoinkin loppui ylämaa ja Sarvi
virkkoi: ”Asuuko se tietäjä kaukanakin?”

”Kyllä, hyvän matkan päässä. Mutta ennen puoltayötä siellä jo olemme.”

”Sinä uskot siis varmasti tietäjään, Luonto?”

”Niin uskon. Milloinkaan en ole häneltä huonoa neuvoa saanut. Se vaan
voi sattua, ettei tuo Musta-Peuko sano mitään, ja silloin saa kauniisti
palata kotiinsa, muu ei auta. Mutta jos niinkin kävisi, niin en
sittenkään lähde Igorin mukana. En tiedä, miksi en oikein luota häneen.
Hän kerskui niin paljon ja ajatteles, aikoi Kulkijan viedä väkisin,
Kulkijan, jonka päästä ei kukaan täällä katkaisisi hiuskarvaakaan.”

”Samaa ajattelen minäkin, etten lähde. Muistan nuoruuteni aikoja
Karjalassa, jolloin vanha Osma varotti turhista retkistä.”

”Miten kummassa jouduitkaan sieltä Karjalasta tänne Suomeen?”

”Niin, se oli silloin nuoruuden hullutusten aikana. Tapasin täällä
Suomen markkinoilla ihmeen ihanan Joensuun tyttären, enkä saanut rauhaa
ennen, kun voitin hänet omakseni. Ja niin tulin Joensuun isännäksi ja
Suomen mieheksi. Sangen onnellisia olivatkin ne viisitoista vuotta,
jotka yhdessä elimme. Nyt on juuri kolme vuotta siitä, kun vaimoni niin
odottamatta kuoli. — Kuules Luonto — tuota — olet kai huomannut,
miten usein olen tänä vuonna vieraillut Kultarannassa. Niin, näes,
sinun kuuluisa Impisi minut sinne on vetänyt. Mitä sanot, antaisitko
hänet minulle vaimoksi? Olenhan kyllä parikymmentä talvea vanhempi
Impiä, mutta mitäs tuosta, vielä olen terve ja voimakas.”

Luonto pysähtyi hämmästyneenä: ”Mitä sanotkaan, Sarvi! Etkö muista,
että olen aina luvannut tyttäreni sellaiselle, joka asettuu
Kultarantaan ja ottaa koko saareni, minulla kun ei ole poikaa. Mutta
sinullahan on itselläsi komeat pirtit ja laajat alueet, viet emännän
kotiisi. Ei Sarvi, sinä et sovi, niin kunnon mies kuin oletkin.”

”Ehkäpä kylläkin sovellun. Poikani tulee kohta mieheksi ja ajattelen,
että hän saakoon Joensuun alueet, koska ne kerran olivat hänen äitinsä
omia. Minä tulisin sitten Kultarannan isännäksi.”

”Kas Sarvi, ei sinua suotta sanota viisaaksi! Sepä mainiota! Sinulle
annan tyttäreni, annan ilman lunnaita. Parempaa miestä ei ole näillä
ilmoilla! Mikset ole ennemmin kertonut aikeistasi?”

”Olen pelännyt, että Impi vastustaisi. Mielihyvällä ei hän vaimokseni
tule.”

”Pyh! Kaikkea puhutkin, vaikka olet jo parrakas mies. Mitä merkitsee
naisen tahto — ei yhtään mitään! Tuossa on kourani, ja Impi on sinun.”

”Kertovat, että Impi pitäisi Hirvosta.”

”Niin no, kukapa naisväestä ei olisi ihastunut Hirvoon. Onko kauniimpaa
miestä Suomessa nähty! Mutta mitäs hänellä sitten muuta onkaan!
Olisipa edes sankarin poika, mutta köyhän kalamiehen poika. Ei, Hirvo
ei uskalla edes katsettaan kohottaa tytärtäni kohti. Ja sitäpaitsi,
näithän, että hän meni Igorin mieheksi, on siis poissa koko talven ja
seuraavan kesän, jos koskaan palaa. Impi on sinun, saat tulla koska
haluat.”

Sarvi oli tavattoman iloinen. Se vain vähän pisti, että jos ei Impi
tahdokaan.

Jutellessa olivat miehet tulleet suuren suon rantaan. Nyt alkoi hidas
kulku. Polku kierteli kuivimpia kohtia ja milloin tuli oikein vetelä,
oli siihen kaadettu puita, joita myöten kuljettiin. Kaukana vilahti
valkea ja edellä kulkeva Luonto kuiskasi: ”Kotona on Musta-Peuko.”

Vihdoin he saapuivat suosaaren rantaan, ja Luonto virkkoi taas: ”Nyt
olemme tietäjän saarella.”

Vaan mitä! Tiheiköstä kuului rytyä ja yht’äkkiä karhu seisoi heidän
edessään takajaloillaan ja sen etukäpälät olivat uhkaavassa asennossa.
Karhun kummallekin puolelle ilmestyi susi. Ne näyttivät rumasti
irvistellen hampaitaan. Sarvea värisytti. Mutta ennenkuin hän ennätti
mitään sanoa, huusi Luonto: ”Tietäjä suuri, täällä on ystäväsi Luonto,
huuda vahtisi pois!”

”Et ole yksin”, kuului kolkko ääni kuin maan alta.

”En. Mukanani on Sarvi Karjalainen, mutta hän on kunnon mies ja tuleva
vävyni. Laske meidät luoksesi!”

Kuului pari hiljaista vihellystä ja silmänräpäyksessä katosivat sudet
ja karhu.

Yö oli hämärä ja Sarvesta tuntui kuin hän olisi tullut henkien maahan,
haltijoitten ikuisille asunnoille. Tummana kiertyi suo pienen saaren
ympäri. Ehkäpä se olikin Manalan musta virta ja tietäjä tuolla Kalman
ukko, kolmisormi. Mutta ei, kyllä hän vielä sentään oli elävitten
mailla, kuten Luontokin tuossa edellä. Miekka on tallella ja kova maa
jalkojen alla — vielä.

Kavuttiin jyrkkää polkua ylöspäin ja nyt laskeuduttiin taas alas läpi
louhikon. Ja voi ihmettä! Yhtäkkiä on heidän edessään nuotio ja sen
äärellä istuu tietäjä. Kolmella puolella kohoavat hirveät, mustat
kallionlohkareet, jotka näyttävät ulottuvan aina pilviin asti. Neljäs
puoli on vapaana ja siinä seisoo Luonto ystävineen.

Tietäjä nousee seisomaan. Sarvi säpsähtää, sillä istuallaan näytti
tietäjä mieheltä, mutta seisomaan noustuaan ulottui hän tuskin
tavallista miestä vyötäisille asti. Tietäjän jalat olivat näet
naurettavan lyhyet, kuin sylilapsen. Mutta paksu oli tietäjä ja
pikimusta parta ulottui maahan asti. Ja Sarvi mietti itsekseen:
”Ei ihme, jos tietäjä on saanut nimet Musta ja Peukalo, ne hänelle
todentotta sopivat. Tuo karvainen, koivekas puku vain näyttää niin
hassulta, taitaa olla tuohiakin välissä.”

”Istukaa, tuoss’ on kivet”, sanoi tietäjä, ja miehet istuivat nuotion
luo. Mutta taaskin Sarvi kummeksi, sillä susi juoksi metsästä ja
heittäytyi tietäjän jalkoihin, karhu pani päänsä hänen polvilleen, ja
kallioitten välistä katseli hirvi suurin silmin vieraita.

Luonto oli kaikkiin noihin tottunut ja kävi sen tähden kummeksimatta
asiaansa: ”Mitä sanot, tietäjä, lähdemmekö Igor Rurikinpojan kanssa
sotaretkelle Miklagårdia vastaan? Miten tuo retki päättyy?”

Tietäjä sulki silmänsä ja huojutteli hiljaa ruumistaan. Sitten hän
nousi, otti tuohukseen valkeata ja tassutteli lyhyillä jaloilla
luolaansa. Kun hän väistyi uksiaukosta, näkyi koko luola. Ja voi!
Kivien kolossa ja seinien syvennyksissä näkyi ihmisten ja eläinten
pääkalloja sekä kaikenlaisia kummallisia esineitä: sarvipäitä,
pyöreitä, kulmikkaita, kultaisia. Tietäjää ei näkynyt, hän koputteli
sivulla jotain onttoa puuta, siltä ainakin tuntui kumahduksista. Kohta
hän kuitenkin tuli takaisin ja alkoi taas silmät ummessa huojutella
ruumistaan. Vihdoin hän mumisi kuin itsekseen; ”Igor Rurikinpoika,
huonosti sulle kävi kolme kesää sitten. Juomakuppina kallosi kiertää,
juomakuppina kallosi kiertää, juomakuppina kallosi kiertää...”

Muuta ei tietäjä sano. Luonto viittaa Sarvelle, ja he poistuivat
hiljaa. Kerran katsahti Sarvi taakseen. Tietäjä yhä huojutteli. Hirvi
nuoli hänen hartioitaan, ja karhun pää oli polvilla.

”Emme lähde Igorin mukana”, kuiskasi Luonto louhikkoa alas laskeutuessa.

”Emme”, vastasi Sarvi.

Jo pääsivät viimeinkin suolle, ja Sarvesta tuntui kuin olisi hän
palanut haltijoitten maasta.

KULTARANNASSA.

Syys-aurinko nousi juuri metsän takaa. Kultarannan Impi oli soutanut
salmen poikki Kuparivuorelle, niinkuin oli eilen illalla sovittu.
Samassa tuli niemen takaa toinen vene, ja siinä jo seisoi Hirvo Impin
vieressä rannalla.

”Isäni vuottaa tuolla saarella, siispä hyvästi Impi. Vuoden päästä
ainakin palaan ja jos saavun sankarina, saanko sitten tulla
Kultarantaan kosimaan?”

”Ehkäpä”, sanoi Impi hiljaa ja ojensi kätensä Hirvolle. Tämä pusersi
sitä hetken aikaa rajusti ja hyppäsi sitten notkeasti takaisin
veneeseensä.

Impi jäi rannalle katsomaan. Miten sanomattoman kauniina seisoikaan
Hirvo uiskossaan hyvästiksi viitaten! Vene yhä loittoni. Impin silmiin
tuli kyyneleitä. Hän nousi Kuparivuorelle ja katseli sieltä siksi,
kunnes uisko katosi saarien taa. Sitten hän souti hitaasti kohti
Kultarantaa. Palaisikohan Hirvo enään milloinkaan?

Kun Impi vihdoin pääsi kotiinsa, ei kukaan huomannut hänessä mitään
erikoista. Miehet tulivat juuri pirtistä murkinalta ja olivat lähdössä
syyskalaan. Impi antoi aitasta verkkoja ja muita tarpeita. Sitten hän
meni pirttiin, jossa naiset ahertelivat käsitöineen. Räppänäaukko
ja akkunaluukut olivat auki ja syysaurinko tulvehti niistä sisään.
Monet naisista kehräsivät värttinällä, mutta kaksi valmisti kangasta
omituisten polvipuitten välissä. Pitkillä kävyillä pujottelivat he
kuteita loimien väliin. Eräs vanha vaimo valmisti jo talviturkkeja.

Impin äiti oli aikaisin kuollut ja siksipä oli Impi jo nuoresta
pitäin tottunut emännöimään. Nytkin hän sivumennen vilkaisi, tuliko
kankaasta kunnollista. Sitten hän kysyi naisilta, oliko mummo syönyt
mitään. Mummo, pirtin vanhin palvelusnainen, oli ollut jonkun päivän
sairaana, ja kun ei hän tänäänkään vielä ollut mitään syönyt, pisti
Impi kalakeittoa puukuppiin ja meni lavitsan luo. Mummo oli valveilla,
ja Impi kumartui huutamaan hänen korvaansa, eikö hän söisi vähäisen.
Hetken vastusteltuaan söi mummo hiukan. Impi kävi totiseksi, kun
huomasi miten sairas mummo oli. Hän haki aitasta hunajata ja pakotti
mummon ottamaan sitäkin. Sitten hän peitteli vanhuksen hyvin nahkasilla
ja jäi lavitsan reunalle istumaan.

Mummo oli hoidellut Impiä lapsena, ei ihme, jos Impi nyt oli
huolissaan. Mietteissään hän istui pirtin nurkassa, ja siinä jo
oli hänen silmiensä edessä koko lapsuusmaailma ja äiti. Niin äiti,
surunvoittoinen äiti. Kuinka huolissaan olikaan äiti katsellut, kun
hän, Impi, ratsasti hurjasti, juoksi vuoret ja metsät, kävi isän
kanssa kalassa, ui ja polski kuin pojat ikään, ja vaatteet olivat
aina riekaleina. Äiti ei voinut oikein ymmärtää, miksei hän leikkinyt
toisten tyttöjen lailla, mutta sittenkin oli äiti aina niin hyvä,
sanomattoman hyvä ja lempeä. Äidin kuoltua tuli hän hiljaisemmaksi ja
vihdoin aikuiseksi tullessaan muuttui hän toiseksi, kokonaan toiseksi.
Ah, hän oli nainen, juuriaan myöten nainen. Mutta nuorten leikeissä
ei hän sittenkään viihtynyt, yksin oli parasta, yksin, yksin. Salot
olivat kauniita, selät suuria yksin kulkea, yksin. Kaikki hänestä
kuitenkin pitivät ja hän piti myös kaikista, oi, niin äärettömästi
hän piti, vaikk’ei sitä oikein voinut osottaakaan. Ja Hirvo, miten
kaunis hän olikaan! Ei hän enään saavu Kultarantaan, tuo iloinen,
vallaton Hirvo. Pitikö hän sitten Hirvosta? Oi, kuka sen tietää.
Mitähän isä sanoisi, jos tietäisi, että hän antoi Hirvolle luvan tulla
kosimaan. Oikeastaan onnellisinta olisi, jos ei tarvitsisi kenellekään
mennä, mutta kun kumminkin täytyi, niin sitten Hirvolle ennemmin kuin
kellekään muulle. Miksi pitikään Hirvon lähteä? Niin, ei isä ainakaan
nyt olisi suostunut, mutta ehkäpä sitten, jos Hirvo palaa sankarina.
On sekin kummallista! Hirvo on palatessaan Hirvo, eihän tappeleminen
tee häntä toiseksi, ei ainakaan paremmaksi, ja sittenkin isä suostuisi.
Ihmeellistä on elämä, kuka ymmärtääkään kaikkea! — — —

Impi heräsi kuin unesta kuullessaan pihalta ääniä. Tuossa jo astui
isä muutamien miesten kanssa pirttiin. He palasivat markkinoilta,
ja alkoipa siinä nyt kyseleminen ja kertominen. Naiset kuuntelivat
yhtenä korvana, ja miehillä tuntui olevan loppumattomasti kerrottavaa
Koroisten ihmeellisistä markkinoista.

SYYS-ILTA KULTARANNASSA.

Pimeä, sateinen syksy oli saapunut. Paljon oli Kultarannassa, kuten
muuallakin Suomessa, puhuttu Igorista ja hänen aikomastaan suuresta
sotaretkestä. Mitenkähän sekin matka päättynee? Palanevatko miehet
sieltä ensi syksynä rikkauksineen, kuten Igor oli sanonut? Kuka
ymmärtääkään kaikkea!

Mutta nyt oli Kultarannassa unohdettu Igor Miklagård,, rikkaudet. Sillä
näes, Kulkija-Helkky oli saapunut harppuineen, huiluineen. Kaikkien
kasvoilla leikki hymy, ja kun tuli ilta, riensivät nuoret kaikista
Luonnonmaan pirteistä Kultarantaan kuuntelemaan Kulkijaa.

Ja Kulkija soitti vuoroin harppua, vuoroin huilua. Nyt hänen pehmeä
äänensä yhtyy harpun säveliin. Viime talven oli Kulkija viettänyt
ihmeellisessä satujen saaressa Islannissa, läntisen meren takana.
Siksipä hänellä nyt olikin uusia lauluja vallan määrättömästi.
Sanatonna istuu kuuntelijain parvi. Pirtti yhä hämärtyy, pimeät nurkat
muuttuvat ihaniksi satulinnoiksi, ja vihdoin koko tupa suureksi,
komeaksi jumalten taloksi. — Jopa tuossa viisas Ukko, jumalten
isä, ratsastaa kahdeksanjalkaisella hevosellaan, niin että kaviot
tulta lyövät. Niin todella kahdeksanjalkaisella! Ja kuule nyt, kaksi
korppia istuu Ukon olkapäillä kuiskaten hänen korvaansa kaiken, mitä
tapahtuu maan päällä ja jumalten aukeilla. Mutta Ukko rukka, miksi
olet yksisilmäinen? Niin no, — toisen silmäsi annoit pantiksi, jotta
sait kerran juoda viisauden lähteestä. Ja sinun puolisosi, — ah,
sehän on ylevin nainen jumalten maassa!— Ole hiljaa, tässä kulkee
iki-ihana rakkauden jumalatar Freja. Hän kylvää nyt juuri lemmen-usvaa
kevätyöhön; nyt sitoo katkenneita rakkauden kieliä; nyt kuljettaa
kumppaninsa kanssa jumalille ikuisen nuoruuden omenoita. — Pois
tieltä, pois tieltä! Ukon poika, raju Tor tulee. Hän ajaa kahdella
pukilla, että taivaankansi kaikuu ja pitää kädessään hirveän suurta
moukaria. Niin, tästäpä moukarista juuri johtuu, että oikeus ja
järjestys vallitsee sekä maan päällä että jumalten talossa. Mutta jos
Tor hukkaisi vasaransa, niin voi sitä sekasortoa! Ja kauhistus! Tor
nukkuu. Vasara valuu, valuu. Herää, Tor, herää! Noin, vasara suistuu
ilkeitten jättien taloon. Tor herää, tempaa punaista partaansa. Kaikki
on hukassa, kaikki, kaikki! Jätti ei luovuta moukaria, paitsi jos saa
ihanan Frejan puolisokseen, niin sitten kylläkin. Lähde Freja, lähde
toki, muuten katoaa oikeus maailmasta. Mutta Freja ei lähde, kuka
sitten kylväisi lemmenusvaa, kuka sitoisi rakkauden säikeitä. — Ah,
rakkaus on maailmassa yhtä tärkeätä kuin oikeuskin! Freja ei lähde,
Tor on tuskassa. Kokoontuu jumalten neuvosto. Jo keksitään keino: Tor
pukeutuu Frejan vaatteisiin ja lähtee morsiusneitonsa kera jättien
maahan. Jätti ihastuu ikihyväksi; kun luuli Frejan saavansa ja tuo
moukarin. Tor sieppaa sen ja palaa ilkkuen jumalten maahan. Oikeus
vallitsee taas kaikkialla, ja jumalten talossa juhlitaan, juhlitaan.
— — Sateenkaarisilta vie maasta jumalten taloon. Vartija talon
portilla näkee tuhannen peninkulman päähän ja kuulee, miten ruoho
kasvaa maassa. Kultainen on vartijan torvi, kultainen. — — —

Yö oli tullut, kun nuoret vihdoin läksivät Kultarannasta. Polku
kierteli läpi lehtojen pimennon. Salama silloin tällöin valaisi tummaa
syys-yötä. Ah, sehän on jumalten talon roihuvalkea, joka välkähtelee
pilvien välistä. Siellä ylhäällä juhlitaan, juhlitaan, ja Freja seuloo
usvaansa syysyöhönkin. Surunvoittoisena kuin Kulkijan harppu soi lehto,
henkien lehto, haltijoitten olosija. Juhlitaanko sielläkin? Ja katso!
Pohjan taivaalla välkkyy valojuova. Tänne kummulle se oikein vasta
näkyy. Niin, siinähän on jumalten talon sillanpää. — Portilla seisoo
vartija, ja kultainen torvi välkkyy.

KULKIJAN SYDÄN.

Seuraavana aamuna istui Impi kiukaan luona ja kohenteli tulta. Pirtti
oli jo niin lämminnyt, että ala-osa oli savusta vapaana, mutta
räppänän ympärillä leijaili sakea savupilvi. Naiset olivat menneet
aamuaskareille ja miehet lähteneet töihinsä. Ainoastaan mummo oli
jäänyt nukkumaan, ja nukkuvan näytti vielä Kulkijakin lavitsallaan.

Impi katseli hiilosta ja eli uudestaan eilisen illan. Kauniimmin ei
Kulkija ollut koskaan laulanut. Oli aivan kuin olisi ollut toisessa
maailmassa, lämpimässä, ihanassa. On se kulkija ihmeellinen, niin
ei laula kukaan muu. Hän saa harppunsakin aivan itkemään. Kulkijan
kärsimyksiäkö se itkee? Olisipa vain Hirvokin ollut kuuntelemassa.
He olisivat istuneet yhdessä pirtin hämärässä, ja Hirvo olisi hiljaa
ottanut hänen kätensä. — — —

Isä astuu pirttiin. Hän istahtaa Impin viereen ja sanoo: ”Tiedätkös,
tyttöseni, että pian saadaan Kultarantaan uusi isäntä.”

Impi loi pelästyneen katseensa isään, mutta ei sanonut mitään,
ja Luonto jatkoi: ”Jo Koroisten markkinoitten aikana pyysi Sarvi Karjalainen
sinua vaimokseen ja lupasinkin sinut mielihyvällä, sillä
kunnollisempaa miestä ei ole Suomen mailla. Jo tänä talvena vietetään
häät. Iloitse tyttären onnestasi!”

Mutta Impi purskahti katkeraan itkuun.

”Mitä vetistelet, tyttö! No, sehän on naisten tapa. Eikö Sarvi
mielestäsi ole kyllin hyvä sinulle, niin kuulun Kultarannan tytär kuin
oletkin?”

”Oi, isä, hän on niin vanha ja minä pelkään häntä. Säästä minua vuosi
vielä!”

”Vuosi vielä! Etkö ole itkullasi jo kyllin kauan säästynyt! Kuinka
monta kosijaa enkö ole antanut sentakia lähteä! Mutta tiedä, nyt ei
enään itkusi auta! Olen luvannut sinut Sarvelle, ja hän sinut saa,
milloin tahtoo!”

”Mutta isäkulta, en pidä Sarvesta, pelkään häntä. Anna armoa edes
kevääseen!”

”Ei päivääkään! Sarvi sinut ottakoon milloin tahtoo. Kaksikolmatta
talvea olet jo nähnyt. Missä muualla on neito koskaan saanut olla niin
kauan kotonaan! Laita vain kaikki kuntoon, Sarvi voi tulla minä päivänä
hyvänsä! Ja pois tuo vetistely! Iloita sinun pitäisi!”

Tuimana lähti Luonto pirtistä, mutta Impi jäi itkemään hiiloksen
luo. Hän tiesi, että minkä isä oli päättänyt, sitä ei muuksi voinut
muuttaa. Sydän oli särkyä, kun hän ajatteli tuota vanhaa Sarvea pitkine
partoineen. Ja Hirvo...

Mutta Kulkija lavitsallaan ei ollutkaan nukkunut. Hän oli kuullut joka
ikisen sanan. Ja kun aurinko oli noussut metsän takaa, otti Helkky
harppunsa ja huilunsa ja teki lähtöä.

Impi katsoi kummeksien, sanoi: ”Mitä, Helkky, aiotko jo lähteä?”

”Aion, otan veneen rannasta ja soudan sillä Karvetin puolelle. Hakekaa
se sitten sieltä!”

”Mutta, Helkky, ethän voi meitä näin jättää! Jää toki muutamaksi päiväksi
vielä!”

”En”, vastasi Kulkija lyhyesti.

”Koko syksyisen ilon viet mukanasi. Sinulla ei ole sydäntä, Helkky, jos
nyt näin lähdet.”

”Ehkäpä ei olekaan minulla sydäntä. Se onkin parasta kulkijalle.
Hyvästi!”

Ja Kulkija läksi. Mutta pirtin ovelle jäi Impi katsomaan ja hänen
silmistään vieri kyynelkarpalo toisensa jälkeen. No, se johtui kai vain
siitä, että häneen tänään kaikki koski.

Seuraavan päivän iltapuolella astui Helkky Joensuun suureen tupaan.
Illan tullen saapui tännekin paljon väkeä, ja Helkky lauloi kuten
Kultarannassa. Yksi laulu oli vain tullut lisää. Pehmeämmin ei lie
Kulkijan ääni konsana kaikunut, kuin laulaessa laulua neidosta, jolla
oli nuori sulhanen, vaan jonka isä pakotti vanhalle miehelle vaimoksi.
Kautta laulun kertaantuivat aina säkeet:

Itki neito, saaren tyttö,
Itki aamut, itki illat.
Oma on sulho sydämessä,
Ainokainen aatoksissa,
Isä vanhalle pakotti,
Ikämiehelle iloksi.
Siksi itki itkettyään,
Suri sydänsulhoansa,
Neito nuori norjavarsi
Ihanaisin alla.

Monen silmissä oli kyyneleitä, kun Helkky laulunsa lopetti. Sarvi
tuijotti synkkänä tuleen.

                                                  ⸻

Aamu oli sangen kaunis. Helkky otti harppunsa ja meni pihalle pyhän
pihlajan alle. Pihlajan viimeiset kultalehdet putoilivat hiljaa maahan.
Mutta Kulkija ei sitä huomaa, sillä hän laulaa taas lauluaan neidosta,
jonka täytyi lähteä vanhalle vaimoksi.

Kun hän oli lopettanut, tuli Sarvi hänen luokseen ja kysyi hiljaa:
”Kuka on tuo neito?”

”Kultarannan Impi,” vastasi Helkky jurosti, otti harppunsa ja huilunsa
ja lähti taas kiertämään maailman rantaa.

Mutta seuraavana päivänä Sarvi nousi hevosensa selkään. Vanha
ratsastuspolku kulki kierrellen ikimetsien läpi. Hevonen kulki ohjat
höllänä, Sarvi mietti, mietti käsi povella. Hämärä yllätti ennen
aikojaan, ja Sarvi yöpyi Räntämäelle. Siitä hän seuraavana aamuna
ratsasti Karvettiin. Tänne hän jätti hevosensa, kulki jalan rannalle ja
souti siitä salmen poikki Kultarantaan. Luonto tuli hyvin iloiseksi,
kun aivan odottamatta sai Sarven vieraakseen. Impi vain värisi
kauhusta. Jokohan se Sarvi nyt hänet ottaa?

Mutta illan tullen sattuivat Sarvi ja Luonto jäämään kahden pirttiin ja
silloin virkkoi Sarvi: ”Poikani on vielä niin nuori ja tyttäreni aivan
lapsi, olen sentähden päättänyt, että jätän koko naimispuuhani. Olen
jo liian vanhakin Impille. Ottakoon hän jonkun nuoremman. Ovat myöskin
ne Joensuun seudut käyneet minulle rakkaiksi. Elelen siellä lapsineni,
kuten elellyt olen. Sinne pyhään lehtoon minut viimein kätkeköötkin.”

KUUSIEN ALLA.

Oli sydäntalvi. Pakkanen paukutteli kelohonkia, ja lumi natisi suksien
alla. Yksinäinen hiihtäjä kiirehti läpi metsän kohti merenrantaa.
Sitten suoraan yli salmen ja siinä hän jo astui Kultarannan pirttiin.

”Kas Riukua! No kerran sinäkin joudut tänne asti”, sanoi Impi iloisesti.

”Niinpä niin, mutta ei ole minulla hauskoja uutisia kerrottavana”,
vastasi Riuku.

Impi tuli totiseksi: ”Mitä sitten on tapahtunut? Onko vainolainen
liikkeellä?”

”Ei, ei toki. Mutta Tuurin äiti on kovasti sairaana. Hän tuntee
loppunsa lähestyvän ja pyytää sinua tai isääsi heti tulemaan luokseen.
Tuuri itse ei uskaltanut lähteä äitinsä luota tänne asti, siksi lähdin
minä.”

”Isä on miehien kanssa metsästämässä ja tulee vasta illalla kotiin,
mutta minä kyllä voin lähteä heti.”

”Sinua oli Tuurin äiti enemmän kaivannutkin, kiirehdi vaan, sillä päivä
on painumassa lännen rannalle.”

Impi työnsi konttiinsa kaikkea hyvää sairaalle tulijaisiksi. Sitten
hän pukeutui lämpimään turkkiin. Riuku oli asettanut sukset valmiiksi
pirtin uksen eteen.

Äänetönnä he hiihtivät peräkkäin läpi huurteisen metsän. Kun he
pääsivät Riu’un kotiin, oli jo tullut ilta. Riuku olisi tahtonut lähteä
loppumatkaksi saattamaan, mutta kun Impi oikein pyytämällä pyysi, jäi
Riuku kotiinsa, ja Impi sai hiihtää yksin. Ah, miten äärettömästi hän
rakastikaan tätä saloseudun hiljaisuutta! Tähdet valaisivat tietä.
Salaperäinen humina täytti ilman. Kaskimaan ylitse juoksi kettu, vai
susiko tuo oli. Yö saapui. Impi astui hiljaa Tuurin pirttiin.

”Olipa hyvä, että tulit”, sanoi Tuuri. ”Äiti on jo monasti kaivaten
kysynyt sinua. Hän on hyvin heikko.”

Impi lämmitteli ensin kiukaan luona ja meni sitten lavitsan ääreen.
Sairas nosti laihaa kättänsä ja sanoi: ”Istu, Impi-lapsi! Ennätit
sentään. Kumarru lähelleni, en jaksa puhua kovaa.”

Impi istui lavitsan laidalle ja kyynelvuo kostutti hänen poskiaan, kun
hän päreen valossa näki sairaan laihtuneen muodon. Sitten hän kumartui
kuuntelemaan, ja sairas kertoi: ”Impi-lapsi, isäsi rakasti minua
kerran, vaan en huolinut hänestä. Otin ennemmin köyhän metsästäjän.
Sain itse valita, vanhempani olivat kuolleet Isäsi oli nuorena hyvä
ja lempeä, mutta siitä asti, kun hänet hylkäsin, on hän ollut jäykkä
ja kova. Säälin isääsi,—ole hänelle hyvä! Itsekin olen ollut paha
pojalleni, vaikka Tuuri on parhain mies otavan alla, niin isävainaansa
näköinen. — — —

”Tuuri on kauan rakastanut yhtä teidän orjanaisista, vaan en ole
huolinut orjatarta miniäkseni. — Vasta nyt maatessani, kun jo tunnen
Kalman saapuvan, huomaan, kuinka hupsu olen ollut. Mitä merkitsee suku,
rikkaus, — ei mitään! Sydämen hyvyys yksin on tärkeätä,— — hyvyys,
hyvyys. — Impi-lapsi, toimita niin, että Tuuri saa teiltä omansa,
vaikk’ei hänellä olisikaan täysiä lunnaita.”

”Hän saa varmasti omansa, äiti! Mutta ketä meidän naisista Tuuri
rakastaa?” sanoi Impi kuiskaten.

”Syys-Ruskoa. — Sinä olet niin hyvä, Impi-lapsi. — — Tuuri on hyvä,
— liian hyvä. — — Oi inehmon lapset, rakastakaa, rakastakaa! — —
Olkaa hyviä, — hyviä, — — ikuisesti hyviä!” — — —

Sairaan rinta kohosi raskaasti muutaman kerran. Sitten kaikki oli
lopussa.

Tuuri vaipui polvilleen lavitsan ääreen, otti äitinsä kylmän käden ja
itki kuin lapsi. Impi tahtoisi lohduttaa, mutta ei löydä sanoja, —
omaakin sydäntä kouristi, särki. Tuuri yhä itki, itki. Vihdoin Impi
meni luo ja alkoi hiljaa silittää hänen pörröistä päätään. Ihmeellistä,
Tuuri tyyntyi, kyynelvuo tyrehtyi. — — —

Aamun sarastaessa lähti Impi kotiinsa, mutta Tuuria hän ei mitenkään
saanut mukaansa, sillä tämä tahtoi jäädä äitinsä luo siksi, kunnes
hänet oli saatettu pyhään lehtoon.

Impin astuessa kotipirttiin, istui vanha Luonto hiipuvan hiiloksen
ääressä. Hän oli hyvin kalpea, vaikk’ei Impi sitä pirtin hämärässä heti
huomannut.

”Onko Tuurin äiti hyvinkin sairas?” kysyi Luonto hätäisesti.

”Ei — ei enään. Hän muutti viime yönä jo Kalman kartanoon.”

”Mitä! Kuollutko?”

”Niin, kuollut!”

Impi näki, että isä ensin molemmin käsin painoi sydäntään ja horjahti
sitten hervotonna taaksepäin. ”Isä, isäkulta”, sai Impi sanotuksi ja
riensi luo. Kohta olivat siinä muutkin ja Luonto nostettiin lavitsalle.
”Hän on kuollut”, kuiskailivat naiset, ja siltä todella näyttikin.
Mutta sydän löi vielä heikosti, ja hetken päästä aukaisi hän silmänsä,
sanoi: ”Miehet, totelkaa Impiä! Hän jää nyt Kultarannan isännäksi.
Ja Impi, ota omaksesi kenet tahdot!—Oi inehmon lapset, rakastakaa,
rakastakaa! — — Olkaa hyviä,—ikuisesti hyviä — hyviä!” — — —

Impi pelästyi kovasti. Nuo sanat lausui Tuurin äiti yöllä viimeiseksi!
Ja voi! Isän rintakin kohoili samalla tavalla. Sitten hiljeni kaikki,
— Luonto oli lähtenyt manan maille. — — —

Impin sydämessä kaikki turtui, tyrehtyi. Ei kyynelkään pudonnut
silmästä, tokko hän enään tunsikaan mitään. Saman silmän avannan kahden
kuolevan ääressä, kahden rakkaan. Oi, ihmiset, henget, onko tämä totta
vai unta, totta vai unta?

— Totta, ikuisesti totta! — — —

Vasta illan tullen alkoi Impin ajatuskyky palautua ja hän ymmärsi,
että hänen nyt oli otettava asiain johto käsiinsä. Ensi työkseen
hän lähetti kaksi vankkaa miestä Tuurin luo. Näiden tuli viedä
kuolonsanoma sekä pyytää, että Tuuri toisi äitinsä ruumiin Kultarannan
vanhaan kalmistoon. Miesten piti häntä tuomisessa auttaa. — Näin
toimi Impi, mutta sydämessä asui yhä turtumus, kangistunut turtumus,
kyynelhelmikään ei vierähtänyt hänen silmästään.

                                                  ⸻

Aurinko kallistui kohti lännen rantaa. Vanhassa kalmistossa pyhien
kuusten alla oli vastakaivettu, matala hauta. Haudan reunalla oli
vankka vene, jonka toisessa päässä lepäsi vanha Luonto, toisessa Tuurin
äiti. Molemmat olivat juhlavaatteissaan, Luonto lisäksi täysissä
aseissa: miekka ja tappara vyöllä, keihäs kädessä, jousi ja kilpi
vieressä. Tuurin äidin rinnoilla loisti hopeaketju ja solkia, vyöllä
riippui avaimia ja tulukset, kädessä oli rannerengas. Kaikenlaisia
talouskaluja oli hänen ympärillään veneessä.

Kaikki Kultarannan alueen asukkaat ja läheiset naapurit mantereelta
seisoivat ympärillä pyhien kuusten alla ja katselivat, kuinka Harto,
Kultarannan vanhin mies, asetteli yhä lisää esineitä. Nyt hän panee
kuolaimet, päitset, — niin, kaikki hevosen varustukset ja puhelee
hiljaa: ”Jos Kalman orhilla tahdot ratsastaa jumalten taloon, niin
tässä on varustukset valmiina. — Mutta jos käyden kuljet, niin
panen tässä paikkaa, jotta voit korjata rikkiastumasi jalkineet.” —
Nyt nostaa Harto veneeseen airot, sanoo: ”Ehkäpä sentään tyydytkin
soutelemaan tällä veneellä Manalan mustalla virralla. Tässä on airot.”
— Nyt asettaa Harto kummankin vainajan vierelle rahaa ja höpisee:
”Kenties lähdet veneinesi pitkille kaupparetkille ja tarvitset
rahaa, — tuosta sitä saat. Voitpa poiketa matkallasi oluttupaankin
ja sammuttaa janosi.” — Vielä pani Harto runsaasti kaikenlaisia
ruokatarpeita kummankin vierelle evääksi pitkää Manalan matkaa varten.

Vihdoinkin kaikki oli valmiina, ja miehet nostivat veneen varovasti
hautaan. Sitten he levittivät veneen yli suuria tuohia ja nahkoja
sekä loivat haudan umpeen. Miesten vierittäessä suuria kiviä
haudalle, alottivat naiset itkuvirren. — Kohta siinä jo syötiin
höyryävää hernekeittoa tuokkosista; mutta itkuvirren sävel kaikui yhä
yksitoikkoisena, alakuloisena, ja ihmiset tunsivat seisovansa kalman
kynnyksellä, salaperäisen käsittämättömän edessä.

Päivä oli jo painunut metsän taa, ja hämärä hiipi yli talvisen
hangen, kun ihmiset hiljaa poistuivat kalmistosta. Impi jäi melkein
huomaamattaan paikalleen. Siinä hän seisoi pyhän kuusen alla yksin,
yksin. Nyt vasta jätti jäykistävä turtumus hänet ja hän itki, — oi,
hän aivan vaikeroi tuskasta. Isä, isäkulta! Ja hän muisti vain ne
kerrat, jolloin isä oli ollut hänelle hyvä, sanomattoman hyvä. Oi,
ja niitä kertoja oli paljon, — isä oli aina hyvä, mutta hän, Impi,
miten paljon parempi hänen olisi pitänyt olla. Ja hän oli niin yksin,
ei ollut enään isää turvana! Isä raukka, hän oli paljon kärsinyt! Nyt
vasta hän osaisi olla isälle oikein hyvä, — nyt kun isää ei enään
ollut.

Vihdoinkin Impi lähti täältä henkien paikasta, jossa moni ei olisi
ollut yksin. Mutta Impi ei pelännyt, hän tiesi, etteivät henget hänelle
tee pahaa. Kalmiston laidassa hän pysähtyi pyyhkimään kyyneleitään.
Tähdet tuikkivat ylhäällä, ja kalmiston kuuset alhaalla virittivät
hiljaisen, surunvoittoisen hautauslaulun:

Oi, inehmonlapset, rakastakaa, rakastakaa!
Olkaa hyviä, ikuisesti hyviä!
Vain rakkaus elää ja hyvyys ei kuole
Kuusien alla, kuusien alla.

RUSKO.

Seuraavana aamuna aikoi Tuuri lähteä Kultarannasta, mutta silloin Impi
sanoi: ”Sinä jätät lähtösi huomiseen!”

”Ja minkä takia?” kysyi Tuuri ihmeissään.

”Niin näes, Syys-Rusko ei valmistu ennen huomista kanssasi matkalle”,
vastasi Impi ja hänen silmistään pilkisti veitikka.

”Syys-Rusko!” toisti Tuuri ja hänen äänensä kuvasti sanomatonta
hämmästystä.

Mutta Impi hymyili: ”Niin juuri, Syys-Rusko. Enhän voi lähettää sinua
yksin sinne tyhjään pirttiin. Vai etkö haluakaan Syys-Ruskoa kanssasi?”

Nopeammin kuin tavallista vastasi Tuuri: ”Haluan, — mutta lunnaat?”

”En vaadi lunnaita, jos rakastat Syys-Ruskoa.”

Äkillinen kirkastus välkähti Tuurin otsalla ja suun ympärille ilmestyi
pehmeä piirre. Hän ei sanonut mitään, katsahti vain Impeen. Mutta Impi
huomasi nuo merkit ja hän nyökkäsi Tuurille hymyilleen päätään.

Seuraavana päivänä lähdettiin oikein miehissä saattamaan Syys-Ruskoa
Tuurin tuvalle. Impi ei ensin aikonut mukaan, mutta kun kaikki kovasti
pyytelivät ja vielä vanha Hartokin sanoi: ”Lähde vain, Impi, matka
tekee sinulle hyvää, täällä kotona itket vain liikaa”, niin jo lähti
Impikin.

Reipas hiihto metsien läpi ja kahden rakastavan onni karkoittikin
tuskan ainakin hetkeksi. Ihmeellisintä oli, että Tuuri näytti
tulleen vallan toiseksi mieheksi. Tuskin näkyi jälkeäkään hänen
hitaisuudestaan, kun hän tuossa kantoi ruokia vierailleen. —
”Ihmeellinen on sentään rakkauden voima”, ajatteli Impi itsekseen ja
taas soi hänen korvissaan kuusien virsi:

Oi, inehmonlapset, rakastakaa, rakastakaa!
Olkaa hyviä, ikuisesti hyviä!

Vasta illan saapuessa jäivät Syys-Rusko ja Tuuri kahden. He istuivat
kiukaan korvalla ja kertoilivat toisilleen, mitä kaikkea olivat
tunteneet ja kärsineet niinä, kun olivat toisiaan
rakastaneet. ”Mutta nyt on kärsimysten aika päättynyt,” sanoi
Syys-Rusko lopuksi.

”Niin, nyt se on päättynyt”, toisti Tuuri jaotti hyväillen Syys-Ruskon
kädet.

Tyyninä, rauhallisina kuluivat päivät. Tuuri alkoi heti alussa kutsua
vaimoaan vain Ruskoksi. Pian nimittivät naapurit heidän pirttiäänkin
Ruskon pirtiksi. Ja vuosien vieriessä, kun heidän lapsensa jo
rakentelivat tupiaan suvisille rinteille, annettiin koko sille seudulle
nimeksi Rusko.

KIOVASSA.

Mahtavan miesjoukon oli Igor koonnut pohjolan matkallaan. Hyvin meni
matka ensin Laatokalle ja siitä Ilmenjärven rannalle, jossa oli
vanha, kuuluisa kauppapaikka, Holmgård. Mutta nytpä olikin vaikea
matka edessä, kun piti vetää veneet maata myöten Dnjeprin latvoille.
Suurimmat uiskot jätettiinkin sentähden talvehtimaan Holmgårdiin.

Eräänä iltana katselivat Kiovan asukkaat ihmetellen ruhtinaansa
paluuta. Noin suuri ja komea miesjoukko! Mitähän lienee tekeillä?

Hirvolla oli ollut matkalla paljon katseltavaa, ihmeteltävää.
Mutta vasta Kiovassa oli hänen hämmästyksensä rajaton. Voi tuota
ihmispaljoutta, ja tuohikattoisia pirttejä aivan vierekkäin, nurkka
nurkassa, loppumattomiin! Mistähän saivat kaikki kaskimaita? Kapeat
kujat kiertelivät pirttien välissä liejuisina, roskaisina. — Mutta
upea on ruhtinaan pirtti, ja komea on talli. Suuri ja loistava oli
Igorin hovikin. Satoja ihmisiä siihen kuului, ottamatta ollenkaan
lukuun sitä asestettua miesjoukkoa, russia, joka vakituisesti oli hänen
seuranaan.

Hovin keskeinen henkilö oli Igorin puoliso Olga, kuulu kauneudestaan,
mutta myös sydämettömyydestään ja ilkeydestään. Paljon hän kuitenkin
piti miehestään, vaikk’ei hänen hellyytensä juuri muille riittänyt.
Niinpä nytkin Olga heti pani toimeen suuret pidot Igorin kunniaksi.

Häikäisevää loistoa saivat pohjanmiehet nähdä näissä pidoissa. Sadat
vahakynttilät valaisivat molempia suunnattomia pirttejä, — ei päreet
kuten pohjolassa oli tapana. Pöydät notkuivat ruokien painosta. Viini
ja olut vuoti virtanaan.

Naisten suuressa parvessa herätti Olgan nuori sukulainen, ihana Tsaj
erikoista huomiota. Hänen häikäisevä kauneutensa näytti tekevän
valtavan vaikutuksen pohjanmiehiin, ei vähimmin Hirvoon.

Illan tullen alkoivat kisat sellaiset, että Suomen miehet katselivat
niitä aivan kummeksien.

TALVI GÅRDARIKESSÄ.

Hirvo viihtyi mainiosti Kiovassa. Ensi hetkestä oli Tsaj vanginnut
hänen mielensä. Ja kuunkierron kuluttua hän jo tiesi, ettei hän
ainoastaan rakastanut, vaan että hän myöskin oli rakastettu, niin
paljon kuin Tsaj koettikin peitellä tunteitaan. Kukapa nainen
oikeastaan olisikaan voinut vastustaa Hirvoa, tuota kauneinta miestä
ilman alla. Kultarannan Impi lie joskus tullut Hirvon mieleen, mutta
pian se sieltä karkottui Tsaj’n herättämäin tulisten tunteitten tieltä.
— — —

Talvi teki tuloaan. Maa jäätyi, ja eräänä aamuna alkoi pudota suuria,
pehmeitä lumihaahtuvia. Nyt tuli Igorille ja hänen miehilleen kiire.
Rekiä ja hevosen valjaita korjattiin kovalla touhulla. Kun kaikki
saatiin kuntoon, jakoi Igor miehensä ryhmiin ja pani kullekin ryhmälle
päällikön. Itse hän tuli suurimman joukon päälliköksi. Nyt lähdettiin
veronkantomatkalle, tuolle kuuluisalle poljudje-kierrokselle, jota
kesti kaiken talvea. Kukin ryhmä sai oman alueensa kierrettäväkseen,
parhaat paikat kiersi Igor itse. Näin tulivat verot tarkalleen kootuksi
ja samalla saivat alueet elättää miehet ja hevoset yli talven. Väliin
Olgakin oli ollut mukana poljudje-kierroksella, mutta tänä talvena hän
jäi Kiovaan. Sinne jäi paljon pohjanmiehiäkin, vaikka moni oli lähtenyt
veronkantomatkallekin.

Suureksi ilokseen oli Hirvokin saanut jäädä Kiovaan. Ilokseen todella,
sillä Tsaj oli nyt hänen kaikkensa, — ajatukset eivät enään edes
pysähtyneet Kultarantaan.

Hauskasti vierivät illat naistuvassa, jossa naiset ahertivat
käsitöineen. Siinä kehrättiin, kudottiin, ommeltiin Olgan johdolla.
Tervasvalkea loimusi, ja Hirvo laski leikkiään. Välillä hän lauleli
iloisia lauluja, joita oli lapsena oppinut. Toisinaan hän taas soitti
vanhaa kanteletta, vaikk’ei hänen soittonsa ollutkaan kehuttavaa.
Yksinpä jäykkä Olgakin näkyi kiintyneen Hirvoon, tuntui kuin ilman
häntä ei olisi tultu toimeen. — — —

Pian kuitenkin käänsi talvi selkänsä, tuli kevätpuoli. Kun ensimäiset
pälveet ilmestyivät päivänpuoleisille rinteille, alkoivat verottajat
vähitellen saapua takaisin Kiovaan. Suunnattomasti oli veroina saatu
hunajata, vahaa, turkiksia ja orjia. Heti kun Dnjepr loi jääkuorensa,
saapui Kiovaan paljon maakansaa. He toivat myytäväksi uusia, pitkiä
jokiveneitä, ja Igor osti ne kaikki maksaen hyvin — kerrankin. Niihin
sitten lastattiin kaikki verotavarat.

PERUNIN JUHLASSA.

Oli kaunis kevät-ilta. Hirvo seisoi Dnjeprin rannalla ja katseli
lukemattomia täydessä lastissa olevia kauppaveneitä sekä uljaita
urhouiskoja. ”Huomenna siis valkenee lähtöpäivä”, puheli hän itsekseen,
”vaan eipä taida tällä pojalla nyt ollakaan lähtö mieleen. Mitä mä
huolin mainetöistä. No, lähdettävä sitä kuitenkin on...”

Hirvo heräsi mietteistään, kun eräs maakansan vaimo lähestyi häntä.
Vasta kun nainen pääsi luo, purskahti Hirvo nauramaan. ”Tsaj, miksi
ilmestyt noin oudossa asussa?” kysyi hän.

Ja Tsaj kertoi vilkkaasti: ”Niin näes, maakansa viettää tänä yönä
suuren Perunin juhlaa tuolla, tuolla kaukana lakeudella. Mieleni tekee
hirveästi mukaan tuolle juhlalle, sillä siellä ilmoittaa suuri tietäjä,
miten teille käy Miklagårdin retkellä. Olen salaa poistunut Olgan
luota. Lähdethän mukaan juhlalle, en oikein uskalla sinne yksin.”

Hirvoa ei tarvinnut kahdesti kutsua. Lähdettiin heti matkalle. Pian
päästiin Kiovasta. Jo kuljettiin läpi tammimetsän. Nyt saavuttiin
tasangolle, jonka keskeltä häämötti jotakin.

”Mikä tuolla kummulla häämöttää?” kysyi Hirvo.

”Se on suuren Perunin kuva”, vastasi Tsaj.

Kansaa virtaili kaikilta kulmilta kumpua kohti.

Pian oli uhriateria valmistettu ja jumalankuva priiskoitettu verellä.
Syötyään alkoivat miehet innokkaasti keskustella tulevasta matkasta
tuota suurta kartanoa vastaan, sillä Igor oli luvannut hyvän palkan
jokaiselle, ken lähtee hänen mukanaan. ”Tulisipa edes korven tietäjä
tänne”, virkkoi yksi ja toinen joukosta.

Pimeys laski yli lakeuden, kun vihdoin tuohitakki, valkoparta tietäjä
äkkiä ilmestyi Perunin luo. Tsaj vavahti nähdessään tietäjän ja
vetäytyi lähemmäksi Hirvoa. Mutta tietäjä kastoi sormensa uhrivereen,
huitoi käsillään hetken ilmaa ja lyyhistyi sitten kuvan eteen maahan.
Siinä hän alkoi kolkolla äänellä manata: ”Avarit valjastivat muinoin
heimoni vaimoja vankkureitten eteen, vaan Perun kosti. Perun kostaa
aina verojen kiskojalle. Juomakuppina kallosi kulkee, Perun kostaa,
kostaa...” Tietäjä katosi metsään, mutta kukaan ei oikein ymmärtänyt
hänen sanojaan.

”Me lähdemme retkelle”, huusivat nuoret miehet ja riensivät kedolle
kisoja alottamaan.

Mutta Perunin kummulla seisoivat vanhukset totisina, sillä eräs
miehistä, joka oli tullut myöhemmin juhlille, kertoi, miten hän
tullessaan oli nähnyt kamalan Baba Jagan. Tuo ihmistensyöjätär, Baba Jaga,
oli ollut kopissaan metsän reunassa ja sieltä katsellut kaikille
ilmoille. Jotakin hirvittävää tuhoa se varmaan tietää, ja vanhat miehet
päättivät: ”Ei lähdetä Igorin mukana.”

Tsaj ja Hirvo olivat kuulleet kaikki keskustelut. He aikoivat juuri
lähteä juhlilta, kun kisakedolta alkoi kuulua hätähuutoja. Hirvo
tapaili jo miekkaansa, mutta eräs vanhus naurahti hänelle: ”Anna
miekkasi olla! Ei siellä kedolla tapahdu mitään vaarallista. Nuoret
miehet vain ryöstävät kukin vaimon itselleen.”

Sydän-yön aikana palattiin. Kuljettiin hiljaa läpi henkien lehdon,
jonka keskellä seisoi mahtava pyhä tammi. Tsaj ja Hirvo pysähtyivät
lehdon laidassa ja kääntyivät katselemaan lehtoa. Silloin he näkivät
miten metsien hyvät hengettäret tanssivat pyhän tammen ympärillä, ja
niitten siniset liinat liehuivat tuulessa.

RETKI MIKLAGÅRDIIN.

Liekö konsana suurempaa joukkoa kulkenut kohti etelää. Tuhansia
uiskoja laski alas Dnjepriä ja rannalla kulki ratsain monta suurta
joukkoa. Dnjeprin mahtavat kosket viivyttivät vähän matkaajia, sillä
useimmat uiskot vedettiin maalle ja kuljetettiin pahimpien pyörteitten
ohi. Mutta hurjimmat uskalikot laskivat kaikki kosket, vaikka uiskot
näyttivät aivan katoavan niitten pärskyviin kuohuihin. Täällä koskien
kohdalla oli myöskin erikoisesti varottava rosvojen hyökkäystä.
Päästiin vihdoin Dnjeprin suulle. Sinne jätti Igor kauppauiskonsa,
ja sinne jäivät myöskin kaikki mukaanlähteneet kauppiaat tavaroineen
odottamaan, kunnes Igor ennättäisi hankkia hyvät kauppaedut keisarilta.

Sota-alukset kulkivat pitkin meren rantaa kohti Miklagårdia, ja Igor
ratsujoukkoineen pysytteli rannikolla niitten läheisyydessä. Saavuttiin
jo keisarikunnan alueelle. Vaan hirmujen hirmu! Urho-uisko toisensa
jälkeen syttyi palamaan. Paljon miehiä hukkui, ja loput pakenivat
pelästyen rannalle. Kohta ei ollut ainoatakaan alusta jälellä koko
komeasta laivastosta. Kreikkalainen vedenalainen tuli oli tehnyt
tehtävänsä, kuten neljä vuotta aikaisemminkin, jolloin Igor myöskin
oli matkalla Miklagårdiin, ja josta matkasta ei hän Koroisissa ollut
puhunut mitään.

Igorin kiukulla ei ollut määrää. Aivan villinä hän riensi ryöstämään
keisarikunnan alueita. Vaan kauhistus! Hänen kimppuunsa hyökkäsi
odottamatta suunnaton ratsujoukko, ja Igorin väki hajosi kuin tuhka
tuuleen. — — —

Kun tieto tästä tappiosta saapui kauppiaitten luo Dnjeprin suulle,
käänsivät nämät aluksensa itään ja soutivat Donjoen latvoille.
Sitten he vetivät aluksensa kapean kannaksen poikki Volgajoelle.
Suur-Bolgarian kauppiaita kulki juuri ohi ja heidän mukanaan laskivat
pohjan kauppiaat Volgan suulle, Itiliin. Täällä he lepäsivät jonkun päivän,
tekivätpä vähän kauppojakin ja soutivat sitten Kaspian meren
etelärannalle, kuuluisaan Särklantiin. Siellä kävi kauppa
aavistamattoman hyvin, sillä Bagdadin kauppiailta ei todentotta
puuttunut rahaa. Siellä he satojen ihmeellisyyksien rinnalla näkivät
kameleita ja aaseja; siellä he kuulivat kummat kertomukset tuosta
ihmeellisestä satujen kaupungista Bagdadista, jonka loistolla ei
vertoja auringon alla. — —

                                                  ⸻

Monet Igorin joukosta eksyneet pohjanmiehet ottivat nyt palveluspaikan
keisarin sotajoukossa, jossa jo ennestäänkin oli paljon varjaageita.
Eerik Verikirveen pojat samosivat miehineen Karpaattien poikki Otto Suuren
luo ja sieltä vihdoin Juutinmaalle.

Igor itse teki keisarin kanssa rauhan ja kauppasopimuksen sekä palasi
joukkonsa tähteiden kera Kiovaan. Täällä hän kummulla Perunin kuvan
edessä vannoi noudattavansa keisarin kanssa tehtyä sopimusta. Mutta
hänen luontonsa kuohui, viha lainehti yli äyräitten. Miehet olivat
lisäksi kovasti tyytymättömiä.

Jopa vihdoinkin hän keksi. Drevljanit olivat talvella niskoitelleet
veronmaksamisesta. Mennään nyt sinne kostamaan! Ja Igor joukkoineen
hyökkäsi drevljanein maahan. Siellä hän ryösti kaikki mitä eteen
sattui, vieläpä ihmisetkin orjiksi myymistä varten. Tämä hurja meno
nostatti jokaisen drevljanin aseisiin, ja kauhistus, — Igor lyötiin
taaskin perinpohjin! Hän itse joutui vangiksi ja drevljanit surmasivat
hänet kahden puun välissä. Sitten he täyttivät hänen pääkalloluunsa
kuohuvalla viinillä ja joivat siitä hurjia voitonmaljoja.

Vain Hirvo ja muutamat sadat hänen kanssaan pääsivät Kiovaan, jossa
kertoivat onnettomuuden. Ainoakaan kyynel ei kostuttanut Olgan poskia.
Hänen sisässään kuohui vain viha ja hänen kostotuumansa olivat
kauheat. Kuumeentapaisella kiireellä ruvettiin varustaman kostoretkeä
drevljanein maahan. Drevljanit pelästyivät ja laittoivat lähettiläät
rukoilemaan armoa. Olga hautautti lähettiläät elävänä. Jo seisoi hänen
uljas joukkonsa drevljanein matalamökkisen, olkikattoisen kaupungin
edessä. Yhä saapui uusia lähettiläitä rukoilemaan armoa. Vihdoin
sanoi Olga: ”Tuokaa jokaisesta talosta alamaisuuden osoitteeksi kolme
varpusta ja kolme kyyhkystä!” — Kohta oli Olgan edessä tuhansia
lintuja. Nyt käski Olga miestensä kiinnittää jokaiseen lintuun palavan
tappuratöyhdön. Sitten laskettiin linnut lentoon ja melkein samassa
silmänräpäyksessä syttyi kaupunki tuhansista kohdista palamaan.

Voi sitä ulinaa ja kauhua, kun ihmiset syöksyivät liekkien keskeltä!
Sitä ei voi sanoin kertoa. Useimmat sortuivat lieskaan. Toiset pääsivät
pois palavasta kaupungista, mutta Olgan miehet hakkasivat heidät kaikki
kuoliaaksi. Seuraavana päivänä lähti Olga Kiovaan. Savuavat rauniot,
hiiltyneet ruumisröykkiöt ja kaamea kaupungin ulkopuoli kertoivat hänen
kauhistuttavasta kostostaan.

AKOMATKALLA.

Drevljanein kamala kohtalo nostatti aseisiin lähes kaikki Kiovan
alamaiskansat. Vaara oli niin suuri, että itse Olgakin vapisi. Mistä
hän saisi liittolaisen tässä uhkaavassa vaarassa? — Kreikan keisarissa
on ainoa turva, päätti hän.

Pian oli suunnitelma valmiina: Olga lähti loistavan seurueen kera
Miklagårdiin kastettavaksi. Suuri riemu nousi keisarin hovissa, kun
näin mahtavan kansan ruhtinatar kääntyi oikeaan uskoon. Olga kastettiin
suurella juhlallisuudella, ja itse keisari oli hänen kumminsa. Tehtyään
liiton keisarin kanssa lähti Olga paluumatkalle, ja hänen seurueeseensa
liittyi suuri joukko pappeja. — — —

Ilta oli aika hämärä, sillä oltiin jo syyskesässä. Hirvo istui Kiovan
ruhtinastuvassa ja söi huoletonna marjoja tuokkosesta. Mutta kohta
hänen syöntinsä keskeytyi, sillä Tsaj riensi hänen luoksensa ja puhui
hätäisesti: ”Pikaviesti saapui juuri etelästä. Kahden päivän päästä on
Olga täällä ja hänet on otettava mitä suurimmalla komeudella vastaan,
sillä hänen kanssaan tulee paljon Miklagårdin tietäjiä. Niin viesti
kertoo. — Hirvo rakas, kun Olga tultuaan saa tietää, että minä,
ruhtinaan tytär, olen sinun vaimosi, ei hän jätä meitä kumpaakaan
henkiin, ei kumpaakaan, se on varma se. Siksi on meidän paettava täältä
ja paettava pian.”

Hirvo tuli totiseksi: ”Paettava! Minne me sitten pakenisimme?”

”Jonnekin pohjoiseen, etelään ei käy lähteminen. Mene satuloimaan kaksi
parasta hevosta! Aarteeni ovat valmiina matkaa varten. Mutta kiirehdi,
rakas, kysymyksessä on henkemme!”— —

Illan hämärässä nelisti kaksi ratsua Kiovasta pohjoiseen. Päivien
päästä he pääsivät Holmgårdiin, jossa Hirvo möi molemmat ratsut. Sattui
niin onnellisesti, että voiolaisia kauppiaita oli juuri lähdössä
kotimatkalle, ja Hirvo ja Tsaj pääsivät heidän veneissään Karjalaan.
Täällä he kuljeksivat sinne ja tänne eksyttääkseen jälkiään. Vihdoin
viimein he kuitenkin päätyivät Osmalaan, joka kaiken aikaa oli ollut
Hirvon matkan määränä, sillä hän oli kuullut paljon Osmalasta, vieläpä
lapsuudessaan kerran nähnytkin vanhan Osman. Mutta vanha Osma ei enää
elänytkään. Hän oli talvella kuollut ja koko heimonsa saattamana
kätketty isien kuusikkoon. Hänen poikansa, iäkäs mies tämäkin, otti
tulijat hyvin vastaan.

Seuraavana päivänä jäivät Hirvo ja Osma sattumalta kahden pirttiin. Nyt
kertoi Hirvo Osmalle pulmallisen asemansa. Osma tuli tuiki totiseksi.
Hän mietti kauan. Vihdoin hän virkkoi: ”Kaukana pohjoisessa on meillä
eräsauna. Se on ainoa turvallinen pakopaikka, jonka näillä mailla
tiedän. Sinne voisitte jäädä toistaiseksi.”

”Valitsemisen varaa ei meillä ole, siksipä menemme sinne”, sanoi Hirvo.

Eräänä yönä Osma saattoi pakolaiset tuonne kaukaiseen eräsaunaan.
”Tänne ei osaa ainoakaan ihmisjalka. Täällä saatte varmasti olla
rauhassa koko syksyn talvenkin ja jos tarvitaan. Ruuasta pidän kyllä
huolen.” Näin puheli Osma lähtiessään.

Miten yksinäiseltä tuntuikaan täällä salon sydämessä niistä, jotka
vastikään olivat jättäneet Kiovan ihmisvilinän ja ruhtinaan iloiset
pirtit! Molemmat he lisäksi olivat niitä ihmisiä, jotka eivät tajua
luonnon ihmeellistä, syvää kieltä, eivät tunne siinä oman sisimpänsä
sykähdyksiä. Siksipä ottikin alakuloisuus heidät valtoihinsa, vaikka
Hirvo metsästi ja kalasti, Tsaj taas puuhaili taloustoimissa.

Yksinäisillä kalamatkoilla muistuivat Hirvon mieleen kotoiset selät ja
saaret, nuo lapsuuden tutut paikat Suomessa. Hän muisti aivan tarkoin
jokaisen saaren, selän, poukaman. Keväisin kalat polskivat lahdelmalla,
ja salmen rannalla kukki pihlaja ja tuomi. Oi, ihana oli tuo lapsuuden
maa, Suomi! Ja siellä kevätlehdoissa asteli impi — Kultarannan Impi,
ja salmen rannalla kukki pihlaja ja tuomi...

VIESTEJÄ.

Koko kevät-kesän oli Suomessa puhuttu Igorista ja hänen matkastaan.
Oli koetettu arvailla sinne ja tänne, miten tuo matka päättyisi.
Kultarannan Impi oli lisäksi kaikessa hiljaisuudessa varronnut Hirvoa
kotiin jo keväällä. Sillä hän ajatteli, että jos tieto hänen isänsä
kuolemasta kulkee kauppiaitten mukana Kiovaan, niin varmaan Hirvo
sitten heti rientää Suomeen takaisin. Näin ei kuitenkaan käynyt, Hirvo
ei tullut.

Mutta keskikesällä alkoi saapua kummia viestejä Kiovasta. Ensimäinen
viesti tiesi, että Igor oli perinpohjin voitettu. Toinen viesti kertoi
hänen surkeasta surmastaan. Kolmas viesti vihdoin toi tiedon, miten
Hirvo oli ihastunut Tsajhin ja paennut tämän kanssa Kiovasta.

Sekavin tuntein oli Impi kuullut nämät viestit. Mutta pian hän
tapansa mukaan pudisti ne päältään. ”Ne ovat vain huhuja”, puheli hän
itsekseen, ”ja huhuihin ei ole koskaan luottamista. Aina liioitellaan,
jopa kerrotaan perättömiäkin. Monelle kosijalle olen tänä kesänä
antanut rukkaset, ei ihme, että he nyt levittelevät pahoja juttuja
Hirvosta, — mistä tietänevätkin kohdistaa vihansa Hirvoon.” — — —

Kesä oli vaihtunut syksyyn. Ja nyt sai Impikin kokea, ettei kaikki
ollut vain juorua. Eräänä iltana saapui Kultarantaan vieraita
matkamiehiä. He kertoivat olevansa ruhtinatar Olgan lähettämiä ja
etsivät erästä Hirvo-nimistä Suomen miestä. Mitään aavistamatta he
edelleen mainitsivat, kuinka ruhtinaantytär, ihana Tsaj, oli ollut
Hirvon rakastettu, ja kuinka he yhdessä olivat paenneet Kiovasta,
kun Olga oli matkoilla. Kuin tulessa ja ilmassa oli Olga lähettänyt
etsijöitä kaikille ilmoille; heidän osakseen tuli etsintä
Suomesta. — — —

Näennäisesti tyynin mielin oli Impi kuunnellut kertomusta. Mutta kun
hän oli saanut matkamiehille illallista ja tehnyt heille makuutilat,
poistui hän hiljaa pirtistä. Hän asteli läpi syksyisen lehdon kummulle
merenrannalle. Tummana lainehti ulappa hänen jalkainsa juuressa,
valittaen riipi vihuri puitten viimeisiä lehtiä. Impi istahti kivelle.
Kaksi kyyneltä vierähti hänen silmistään, nimetöntä, yksinäistä. — Yö
kului. Laineet loiskuivat. Vihuri valitti. Impi yhä istui, istui.

Keskiyön aikana alkoi vihdoin tuuli tyyntyä. Pilvet poistuivat ja
täysikuu loi valoaan yli hiljaisen ulapan. — Impi nousi, loi katseensa
merelle ja hänen kasvonsa säteilivät sisäistä kirkkautta. Nyt hän
sen tiesi! Niin, nyt! Hän ei ollut koskaan rakastanut Hirvoa, ei
koskaan! Jonkun verran hän oli pitänyt Hirvosta, tai oikeastaan hänen
kauneudestaan. Mutta sitä syvää sielun antautumista, sitä sanomatonta
hellyyttä, jota nainen vain kerran elämässään voi tuntea, — niin sitä
ei Hirvo häneltä koskaan ollut saanut, ei koskaan. Ah, hän kantoi vielä
aarretta sielussaan, syvyyksissä rikkautta, jolle ei löydy nimeä. — —
Oi elämä, elämä, miksi oletkaan kautta aikain säilyttänyt kalleinta
äärettäsi naissydämessä! — — —

Syksymmällä saapui Kultarantaan vielä yksi suruviesti. Kesämatkoilta
palaavat kauppiaat tiesivät kertoa, että Kulkija-Helkky ei saavu tänä syksynä
Suomeen. Hän oli lähtenyt Hedebystä kauppiaitten mukana etelän
maille. ”Yhden illan ainoan hän viipyi viime syksynä ja nyt hän ei tule
ollenkaan”, huokailivat Kultarannan naiset, ja Impinkin otsalle nousi
surunpilvi.

SUOMEN SANKARIT.

Kurkelan kuuluisille turkismarkkinoille Nousiaisiin oli tänä talvena
saapunut tavattomasti väkeä. Talvi oli erittäin suotuisa ja siksipä
täällä ei ollut ainoastaan koko Suomen heimo koolla, vaan oli tullut
paikalle paljon Kyrönmaan miehiä, joukottain jäämejä täysinäisine
turkisahkioineen, jopa miehiä Karjalasta ja Eestistä.

Eipä puuttunut ostajiakaan. Paitsi Suomen omia kauppiaita, oli täällä
ostajia Voionmaalta, Birkasta ja koko Svitjodista, olipa muutamia
aina Lejrestä ja Vikenistä asti. Ja kauppa kävi mainiosti. Tuota
pikaa myytiin turkispaljous, ja ihmiset alkoivat vähin erin lähteä
markkinoilta.

                                                  ⸻

Talviaurinko loi valoaan yli lumisen lakeuden. Vartija Hallusvuoren
laella seurasi silmillään yksinäistä ajajaa Lemun selällä. ”Minnekä
tuokin pyrkinee, virma on hevonen edessä”, ajatteli vartija. —
”No, kääntyy tännepäin. Jo lähtee ylös Hirvijokea. Myöhästynyt
markkinamieskö siinä tulee? Nyt vasta, kun kaikki muut ovat jo
lähteneet Kurkelasta. Tänä aamuna viimeiset menivät tästä ohi. — —
Jopa tunnenkin! Sehän on Kultarannan hevonen. — Annas kun katson, ketä
on matkassa. — Niin, vanha Harto ja Impi.

”— — Arvaankin minne ovat menossa. Kurkelassa on tänään Suomen sankareitten käräjät,
ovat menossa sinne. — Kas kun Impikin on
lähtenyt. Varmaan on nyt tärkeitä asioita urhoilla, Hartohan se
tavallisesti vain Kultarannasta saapuu...”

Vartijan jatkaessa yksinäisiä mietteitään, vieri reki ohi Hallusvuoren
ja päätyi pian kosken kuohujen ympäröimälle Kurkelan niemelle.
Markkinapaikan vieressä oli pyhä uhrilehto ja kalmisto. Syksyllä
martaitten kuussa, silloin kun henget hurjimmin kiitivät halki ilmojen,
vietettiin täällä mahtava uhrijuhla, johon koko Suomen heimo saapui.
Vähitellen, aikain kuluessa oli tullut tavaksi, että myöskin näin
talvella toimitettiin pieni uhri, varsinkin, jos markkinoitten jälkeen
oli jäätävä yhteisistä asioista päättämään, kuten nyt.

Keskellä uhrilehtoa, pyhien puitten alla sijaitsi suuri uhripirtti, ja
sen vierellä kumpuili haltijoitten lähde yhtä kirkkaana talvipakkasessa
kuin kesähelteelläkin. Lehdon laidassa oli vanha kalmisto ja toisessa
laidassa uhriaitan vartijan Topon mahtava kartano, jonka maat
ulottuivat kauas ympärille. Tällaisia uhriaittoja oli muuallakin kuin
Nousiaisissa, mutta ne olivat tavattoman pieniä. Tämä Nousmaan aitta
teki poikkeuksen kaikista, sillä se oli hyvin suuri. Kas, sehän olikin
koko Suomen heimon yhteinen uhriaitta.

Kultarannan hevonen pysähtyi Topon pirtin eteen. Kun Impi astui
pirttiin, oli se aivan tyhjä, sillä kaikki olivat menneet pyhään
lehtoon. Impi lämmitteli kiukaan luona niin kauan, kuin Harto laitteli
hevosta suojaan ja nosti vero- ja uhriohrat sisälle. Sitten hekin
lähtivät lehtoon. Sinne he saapuivatkin parahiksi. Pyhän lehdon
rinteellä, uhriaitan vierellä paloi jo uhrituli. Valkoparta Väinävalta
kuljetti juuri Topon kanssa suurta pässiä kohti uhriaittaa. Varovasti
he aukaisivat aitan oven. Puitten alla seisovat sankarit pidättivät
melkein henkeään, sillä nyt he saivat nähdä iki-ihmeen: aitan perällä
häämötti mahtava jumalankuva, koko Suomen heimon palvoma suurhaltija,
jolle ei vertoja otavan alla. Kuvan muodosti suunnaton puunkanto,
jonka yläpää oli koverrettu ihmisen muotoiseksi. Mistä se oli tänne
uhriaittaan tullut, ei kukaan tiennyt. Siellä se oli ollut jo isien ja
isänisien aikana. Sinne se jäi lasten ja lastenlasten palvottavaksi.
Lattiassa kuvan edessä oli pyöreä reikä. Sen reunalla iski Väinävalta
pässin ja antoi veren vuotaa reiästä lattian alle. Kun veri oli valunut
loppuun, kantoivat Väinävalta ja Topo pässin varovasti ulos, jossa se
nyljettiin ja palotettiin. Sisälmykset tarkastettiin perinpohjin, sillä
niistä nähtiin tulevia tapauksia. Sitten ne pantiin tuohivakkaan, mutta
liha laskettiin pataan, joka jo kiehui uhrivalkealla. Sillä aikaa kun
liha kypsyi, lähti Väinävalta muutamien vanhimpien sankareitten kanssa
viemään sisälmysvakkaa uhriksi veden väelle. Vakavina he seisoivat
hetkisen Pyykosken kuohuja katsellen. Sitten Väinävalta luki uhriluvun
ja heitti vakkasen koskeen.

Kun he tulivat takaisin pyhään lehtoon, oli liha jo kypsynyt. Topo toi
tuokkosia. Väinävalta pani tuokkoset lihaa täyteen, ja Topo kuljetti
ne miehille, jotka seisoivat vähän edempänä pyhien kuusten alla. Mutta
sillä aikaa kun urhot söivät, keitti Topo lihaliemeen maukkaan puuron.

Uhriaterian päätyttyä siirryttiin suureen käräjäpirttiin. Sekin oli
koko Suomen heimon yhteistä omaisuutta. Täällä viettivät tavallisesti
ne markkinamiehet yönsä, jotka eivät sopineet Nousiaisten asukkaiden
pirtteihin, ja täällä pidettiin yhteiset neuvottelut silloin, kun ei
voitu taivasalla istua. Syksyllä martaitten kuussa, uhrijuhlien aikana
pidettiin aina suuret heimokäräjät, joihin jokainen Suomen mies otti
innolla osaa. Mutta näin talvella tulivat vain eriseutujen sankarit ja
kukin heistä kertoi sitten päätöksistä alueensa miehille.

Komea oli miesjoukko, joka nyt astui käräjätupaan. Eikä ihme, olivathan
he kaikki sankareita, joitten mainetöistä viestit vierivät yli merien.
Itse vanha Väinävalta, koko heimon johtaja, kuningas vertoja vailla,
asettui pirtin perälle pöydän taa. Urhot istuivat ympäri pirttiä
lavitsoille ja raheille. Kelpasi tätä joukkoa katsella! Turkin alta
näkyivät verkaiset kaatiot ja paita. Kullatut miekankahvat välkkyivät,
hopeasoljet hohtivat.

Impi oli Topon emännän kanssa asettunut lähelle kiuasta. Muita naisia
ei täällä ollutkaan. Pirtti oli jo melkein pimeä. Siksipä Topo sulki
akkunaluukun ja pani päreen pihtiin. — — —

Käräjät alkoivat. Ensin päätettiin parin sillan korjauksesta, sillan,
joita koko heimo käytti. Korjauskulut päätettiin maksaa vero-ohrista.
Sitten tultiin pää-asiaan. Väinävalta kertoi lyhyesti, miten syksyllä
viimeisten avovesien aikana kainulaiset olivat lähteneet sieltä kaukaa
Pimeydenmeren rantamilta vainoretkelle etelään. He olivat uskaltaneet
nousta tänne Suomenkin rannikolle. Ankaran lähdön he kyllä saivat,
mutta jo se, että uskalsivat yrittää, oli jotain, joka ehdottomasti
vaati kostoretkeä Kainuun. Näin puhui Väinävalta, ja nuorimmat
sankareista kalistelivat jo aseitaan kuin lähteäkseen. Mutta joku
koiranleuka ovinurkassa kuiskasi toverilleen: ”Ukko Väinävalta muistaa
viime kesäisiä rukkasiaan, siksi hän nyt noin touhuaa retkeä Kainuun.”

Kaikki olivat kuitenkin samaa mieltä siinä, että retki tehdään
tulevan kesän aikana, ja niin ryhtyi Väinävalta tiedustelemaan,
montako uiskoa kukin lähettäisi matkalle. Ensiksi nousi nuori, kaunis
Reko, Nousiaisten kuningas, ja ilmoitti varustavansa retkelle kolme
urhouiskoa. Samalla hän toi Väinävallalle kolme kapulaa, joihin oli
veistetty hänen oma merkkinsä. Tuskin oli Reko päässyt paikoilleen,
kun jo karski Mielivalta astui pöydän luo. Hänen silmänsä säkenöivät
kiukusta, sillä juuri hänen alueelleen olivat kainulaiset nousseet.
Siksipä lupasikin Mielivalta laittaa matkalle kaikki suuret uiskonsa,
viisi tai kuusi. Sitten siinä tulivat järjestään Väinävallan luo Saaren
sankari, Mynäjoen Virmas, Ahti, vanha Untamo, Kauko, kulkijakuningas,
Räntämäen Räimä, Halikon Sarvi ja kymmenet muut. Kukin antoi niin monta
kapulaa, kuinka monta uiskoa aikoi retkelle varustaa. Viimeiseksi
tuli Kultarannan Impin vuoro. Punastuen hän nousi ja tuntui olevan
kovin hämillään. Mutta äkkiä hän suoristi pitkän, kauniin vartalonsa
ja alotti pehmeällä äänellään: ”En oikein tiedä, miten on Kultarannan
uiskojen laita. Kainulaiset eivät ennättäneet tehdä mitään vahinkoa
ja niin ankaran lähdön he saivat, etten luule heidän toisten tänne
yrittävän. Pitäisin sentähden parempana, että koko kostoretki
jätettäisiin. On heimon miehillä muutakin hommaa keväällä. Kaskimaat
odottavat raivaajia, lahdelmat kalastajia, kauppamatkat miehiä.”

Monet vanhemmista miehistä myönsivät heti, että Impi puhui oikein.
Nuoriin miehiin taas vaikutti Impin kauneus ja pehmeä ääni niin
voimakkaasti, että heistä oli koko sotainto kuin poispyyhkäisty. Ja
Väinävallan suureksi ihmeeksi päätettiinkin nyt, että koko kostoretki
Kainuun jätetään tekemättä.

Mutta kulkijakuningas Kauko ajatteli itseksensä: ”Kaksi kertaa olen
tehnyt turhan matkan Kultarantaan. Ja kuitenkin ensi kesänä nostaa
kosiopurteni vielä kerran purppurapurjeet ja laskee Kultarannan
valkamaan.” — — Nousiaisten nuori Reko taas päätteli nurkassaan:
”Vielä tämän kuun puoliskon aikana valjastan orhini ja teen toisen
kosiomatkan Kultarantaan.”

Pian Väinävallankin ihmettely vaihtui suureksi iloksi, sillä hän oli
pohjaltaan oikea rauhan mies. Ja kun oluthaarikka oli tehnyt muutaman
kierroksen, nosti Väinävalta polvilleen vanhan kanteleensa, tuon Suomen
iki-ilon ja alkoi hiljaa näppäillä. Kohta hänen soittonsa alkoi paisua.
Mahtavana kuin keväinen vuo vyöryi sävelvirta. Tuntui aivan kuin koko
pirtti olisi suurentunut ihanaksi säveltenmaaksi, jossa ei enää ollut
taisteluita, ei surua, ei kyyneleitä.

                                                  ⸻

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun miehet viimein alkoivat ajatella
nukkumista. Impi lähti vartijan vaimon kanssa Topon pirttiin yöksi.
Peräkkäin he astuivat puitten välistä kiemurtelevaa polkua tuon lyhyen
matkan. Mutta kun Impi juuri oli tarttumaisillaan pirtin ovioksaan,
pysäytti Topon emäntä hänet äkkiä ja sanoi: ”Kuuletkos, Impi, kummaa
kohinata tuolta kalmiston puolelta, henkien metsästä?”

”Kuulen kyllä.”

”Niin, katsos lapseni, pyhässä uhriaitassa on nyt juhla, henkien juhla.
Uhriaterian jätteet pantiin pyhän aitan lattialle seinän viereen ja
keskelle nostettiin suuri oluthaarikka. Vainajat siellä nyt aterioivat.
Tuo on haltijoitten kohinata, tuo kumma kuiske metsässä. — Mennään
pois pirttiin!” — — — Nokisesta uksesta painuivat naiset pimeään
pirttiin, mutta haltijoitten havina täytti talvisen.

Nukkumaan eivät naiset kuitenkaan malttaneet mennä, oli niin paljon
puheltavaa. Topon emäntä oli Impin äitivainajan sisar ja siksi hän
tunsi melkein äidillistä hellyyttä Impiä kohtaan, varsinkin, kun eivät
haltijat olleet suoneet hänelle itselleen lasta. — Päre oli jo aikoja
sammunut, hiilos tummunut, — naiset yhä juttelivat. Ja kun Impi jo
oli lavitsalla, kumartui täti vielä hänen puoleensa sanoen: ”Kyllä
sinun nyt jo sentään pitäisi ottaa isäntä Kultarantaan. Vaikeaksi
sinulle ajanmittaan käy. Vanha Harto ei ole enään moniaikainen, ja
kyllä tällaisiin tilaisuuksiin kuin tänään pitäisi miehen tulla
Kultarannasta. Mitä sanot meidän maan nuoresta Reosta? Komea hän on ja
oikea miesten mies. Hyvin hän on johtanut Nousmaan asiat siitä asti,
kun minun mieheni luopui johdosta. Uhriaitan vartijathan ne ennen aina
johtivat muutkin asiat, mutta ei Toposta ollut siihen. Hän ajattelee
vain haltijoita ja niitten palvonnassa vierivät häneltä päivät. Mutta
Reko johtaa mainiosti maata. Komea on hänen kartanonsa siellä Hirvijoen
suussa, ja hän se Hallusvuoren varustuksetkin pitää kunnossa. Ota pois
Reko! Parempaa miestä et löydä ilman alta. — Onnellinen sinä, kun saat
itse valita, oi onnellinen!” — — —

Impin huomio kiintyi tädin viimeiseen, huokauksena lausuttuun
ajatukseen, ja kun hän muutenkin tahtoi kääntää keskustelun pois tästä
tädin mieliasiasta, virkkoi hän hiljaa: ”Sinä, tätikulta, et kai saanut
itse valita?”

”En, Impi. Eikä sitä saanut sinun äitisikään. Olimme kuulun Saaren
tyttäriä ja kosijoita kulki paljon. Mutta minä — niin — olin
kiintynyt yhteen meidän omista miehistä, ja sinun äitisi rakasti
taas erästä kuljeksivaa laulajaa. Oi, kuinka syvästi hän rakastikaan
laulajaansa! — Sitten tuli aika, jolloin meidän kummankin täytyi
lähteä miehelään. Isäni antoi sinun äitisi Kultarannan Luonnolle ja
minut hän möi tälle uhriaitan vartijalle, saamattomalle Topolle.
Itkimme monta kesäistä iltaa rantatuomen varjossa. Vihdoin tuli
lähtöpäivä. Minulle se oli helpompi, sillä olin kovempi ja vanhempi.
Mutta sinun äitisi oli niin hento ja heikko, — laulajan sylistä hän
riistäytyi Luonnon purteen. Eikä hän kauan Kultarannassa kestänyt. Ah,
hän ei voinut elää ilman laulajan rakkautta. Hän kuihtui, kuoli pois
kuin hallan viemä kukkanen! — Ja mitäpä on minunkaan elämäni ollut, —
kolkkoa, tyhjää, kovaa! Siitä asti kun pikkupoikani, tuon kiharapään,
kätkin kalmiston varjoon, en ole iloa tuntenut sydämeni alla. Silloin
kuivuivat kyynellähteetkin silmistäni. Elämä on niin kolkkoa, tyhjää,
tyhjää...”

Impi oli kuunnellut melkein henkeään pidättäen. Tämä kaikki oli
hänelle aivan uutta. Nyt hän kietoo kätensä tädin kaulaan ja hyväilee
häntä hellästi. — Täti raukka ja äiti! Ah, miten paljon onkaan
elämän salattujen verhojen takana kärsimystä, kyyneleitä, sanatonta
sydäntuskaa!

KULKIJA SAAPUU.

Kevät oli tänä vuonna tavattoman varhainen ja kaunis. Aikaisin
soi leivon laulu ilmassa, aikaisin kuului kottaraisen vihellys
rantatammesta, aikaisin loi meri jääpeitteensä, ja koivumetsä sai
hiirenkorvat. Pian saapuivat ensimäiset kauppaveneet Suomen vesille. Ja
ihmettä, — niiden mukana tuli Kulkija!

Siinä hän astuu jo Luonnonmaan lehtoja kohti Kultarantaa. Mikä ilo nyt
nousikaan koko saarella. Eivät ainoastaan nuoret rientäneet ensimäisenä
iltana Kultarantaan, vaan koko saari saapui, vanhat ja nuoret.

Harppu helkkyi ja pehmeämpänä kuin koskaan ennen kaikui Kulkijan
ääni. Miten ihania kuvia hän loihtikaan kuulijoitten silmien eteen:
Kuninkaantytär itkee tuossa kadonnutta sulhoaan. Älä itke, raukka,
älä! — Tässä sankari tavottaa lemmittynsä kättä. Saako hän sen? Ei,
ei! Tuo häijy isäukko! On pimeä yö! Älä putoa, sankari, kiivetessäsi
linnanmuuria! Noin, jo ryösti lemmittynsä! — Voi hirveätä, —
noita ryösti lapsen! Nuorukainen syöksyy jälkeen, saa noidan kiinni
kengänpaulasta ja pelastaa lapsen. — Täällä äiti herättää kuollutta
poikaansa. No miksi ei se herää! Puuttuu jotakin. Jopa viimeinkin
heräsi! — Ja oi, luostarin hiljaisessa kammiossa itkee ihana nunna
hukkaan mennyttä nuoruuttaan. Jo kuivuvat kyyneleet, kun hän muistaa,
miten valkea Kristus kerran noutaa hänet morsiamenaan taivaan saleihin.

”Oletkin käynyt nyt etelän mailla, Helkky, koska taas laulat siitä
valkeasta”, sanoi vanha Harto.

”Niin, siellä olen käynyt, kauempana etelässä kuin koskaan ennen.
Kauppiaitten mukana menin Hedebystä Flamin maalle. Sieltä jouduin
sitten Burgundiin, jossa olin jonkun aikaa. Talven vietin kuitenkin
Schwabinmaalla, sen valtijattaren mahtavassa linnassa, jossa kaikki
laulajat viihtyvät. Antakaas kun laulan laulun tuosta Schwabin ylväästä
valtijattaresta.” Ja kulkija lauloi:

On uljaita kukkulat Schwabin,
Vaan uljain on kukkula tuo,
Miss’ seisovi kivinen linna,
Ja tornit ne varjojaan luo.

Ja linnassa istuvi rouva,
Ken hälle nyt lohtua tois?
Sulosilmät nuo kyynelin kylpee,
Kuka kyyneleet pyyhkiä vois?

Ah, rouva hän maataan ja kättään
Ei antaa voi kellekään, ei.
On turhia sankarten retket, —
Rouvan lemmenkö tuuli jo vei?

Näes vihur-iltana kerran
Nuor’ munkki jo linnahan saa,
Sen silmissä hehkuvi tuli,
Mi rouvahan koskettaa.

Mutt’ munkki hän viipyy vain viikon,
Jo luostariin rientää hän pois.
Sen päivänpä päästä, ah, rouva
Ei munkkiaan unohtaa vois!

On uljaita kukkulat Schwabin,
Vaan uljain on kukkula tuo,
Miss’ seisovi kivinen linna,
Ja tornit ne varjojaan luo.

Yön hetket vierivät. Harppu vaikenee. Kuuntelijat poistuvat. Impi yhä
istuu hiljaa. Hän ei huomaa, mitä ympärillä tapahtuu. Etelän kuvat
ovat hänen edessään elävinä, voimakkaina. Niin, ja sydämessä, syvällä
siellä, soi uusi, ihmeellinen sävel. Ilonko sävel vai surun? Ah, kysy
sitä yön hämärältä tai aamuruskon hennolta hohteelta.

HIRVO.

Muuttolintujen lailla oli Hirvokin saapunut Suomeen samoihin aikoihin
kuin Kulkija. Mukanaan hän toi nuoren vaimonsa, kauniin Tsajn, joka
talven aikana oli muuttunut kalpeaksi ja heikoksi kuin hengähdys. Ja
henkien maahan hän pian matkasikin. Kauniina kevät-iltana, kun vuokot
vielä kukkivat, lahjoitti hän elämän pienelle tyttärelleen, mutta
samalla hänen oma elämänsä sammui ijäksi.

Kultarannassa, kuten muuallakin, oli suurella touhulla kerrottu
Hirvon saapumisesta, hänen vaimostaan, ruhtinaantyttärestä, ja hänen
rikkauksistaan. Impiin eivät nuo kertomukset tehneet mitään vaikutusta,
hän pysyi aivan välinpitämättömänä. Vasta kun kerrottiin Tsajn
kuolemasta, tunsi hän liikutusta rinnassaan. Ruhtinaantytär ja täällä
vieraalla maalla saa tuntemattoman hautansa! Ja Hirvo ei kuulema edes
murehdi vaimoaan! — Impi sääli sanomattomasti hänen pikku tytärtään,
tuota avutonta raukkaa. Kuka sitä nyt vaalii ja hoitaa, kun Hirvon
äitikin on kuollut! Kunpa voisi tuoda sen tänne Kultarantaan ja hoitaa
sitä täällä. Niin, kunpa voisi, — mutta sitäpä ei voinut. Hirvo
käsittäisi varmasti asian väärin, jos kävisi lapsen noutamassa, ja
ihmiset saisivat paljon puheenaihetta. Hän ei voinut sitä noutaa sieltä
ja kuitenkin hänen kävi sanomattomasti sääli lasta. — — —

Pitkin talvea oli Impin kuva tuontuostakin noussut Hirvon mieleen.
Mutta nyt, kun hän taas näki Impin, heräsivät hänen tunteensa
kahta voimakkaampina eloon. Tsajn kuoltua oli hän alituinen vieras
Kultarannan kisoissa ja iloilloissa. Ja ihmisillä näytti olevan
niin paljon arvailemista sen takia. — Hirvo pani liikkeelle kaiken
miellyttämistaitonsa, ja naiset olivat häneen kovin ihastuneita. Impi
vain oli aina yhtä kylmä, yhtä välinpitämätön. Vain jonkun sanan hän
vaihtoi Hirvon kanssa silloin tällöin.

Mutta Hirvo ei heittänyt toivoaan. Kotiinpäin kulkiessaan hän tuumi
itseksensä: Tähän päivään asti ei ole löytynyt naista, joka olisi
voinut Hirvoa vastustaa, eikä sitä löytyne vieläkään. Ymmärrän
jäykkyytesi, Impi. Se johtuu siitä, kun toin toisen tullessani. Mutta
odota, odota, vielä jäykkyytesi katoaa. Ennenkuin syys luo huurrettaan
yli maitten, olet sinä Hirvon oma, varmasti Hirvon oma. Silloin vasta
juhlitaan! Silloin saa Kulkijan harppu soida! Etelän viiniä on Hirvolla
hääjuhlia varten, etelän...

KULKIJAN KERTOMUS.

Oli mitä ihanin ilta. Käki kukkui, ja kevätkaskien käry sekaantui
lehtojen tuoksuun. Impi asteli mietteissään metsäpolkua. Hän palasi
Karvetista kotiin. Nyt hän saapuu juuri salmen rannalle, ja silmät
etsivät venettä, millä soutaisi yli salmen Kultarannan puolelle.
Vaan jo pysähtyvätkin silmät muuhun. Meren rannalla siinä on kallio,
kalliolla kaatunut puu, ja puulla istui Kulkija. Hän tuijotti synkkänä
syvyyteen. Oli totuttu siihen, että Kulkija sai olla missä oli, tehdä
mitä teki, kukaan ei häntä koskaan häirinnyt. Mutta nyt oli hänen
muodossaan jotain niin synkkää ja murheellista, ettei Impi voinutkaan
äänetönnä ohi kulkea, kuten aina ennen. Hän meni lähemmäksi ja kysyi:
”Helkky, mitä täällä murheellisena mietit?”

”Muistelin vain äitiäni.”

”Äitiäsi! — Niin todella, tietysti sinullakin on äiti ja isä, vaikka
en sitä ole tullut ajatelleeksi.”

”Niin minulla oli kerran äiti ja isä, mutta nyt minulla ei ole
kumpaakaan.”

”Ei kumpaakaan, Helkky!”

”Ei. Kadotin heidät samana päivänä jo kauan sitten.”

”Samana päivänä!”

”Niin, Isäni oli kuningas. Alkuaan ei hänellä kuitenkaan ollut omaa
maata hallittavanaan. Hän oli vain kulkijakuningas. Mutta sitten hän
kyllästyi kulkemiseen, ja kun Mälarin rannalla Svitjodissa erästä
aluetta hallitsi Gyda-niminen kuninkaantytär, otti isäni Gydan
puolisokseen, jotta sai hänen maansa. Mutta rakkauttaan ei isäni
Gydalle antanut, sen sai minun äitini. Käydessään kauppamatkoilla
Suomessa, tapasi isäni täällä tavattoman kauniin kuninkaantyttären.
Ja tuo ihana nainen antoi hänelle vastarakkautta. Useana kesänä tuli
isäni tänne Suomeen vain äitini takia, ja vihdoin eivät he enää voineet
erota. Äitini, kuninkaantytär, poistui salaa kodistaan ja pakeni isäni
kanssa Svitjodiin. Jonkun aikaa hän eleli isäni talon läheisyydessä,
mutta kun julma Gyda sai siitä vihiä, vei isäni rakastettunsa kauas,
kauas, yksinäisen salojärven rannalle ja rakennutti sinne ihanan pirtin
äidilleni. Metsästysretkillään kävi isäni sitten tapaamassa äitiäni
usein, sangen usein. Muistan, kuinka kiikuimme isän polvella, minä
ja sisareni, joka oli minua kahta vuotta nuorempi. Isä minulle antoi
nimenkin: Helge, vaikka äiti jo minua aina kutsui Helkyksi, sillä
äitini puhui suomea, ja sitä minäkin alussa opin. Isä minulle harpun ja
huilunkin toi. Hän oli niin hyvä, ja äiti rakasti häntä sanomattomasti.
Yhdessä me aina puhelimine isästä ja odotimme häntä. — —

”Sitten tuli se kamala päivä. Olin silloin kahdentoista talven. Gyda oli
saanut jollain tavalla tietoa, että isäni kävi metsämatkoillaan äitini
luona. Vihansa vimmassa poistui Gyda yöllä pirtistä, minne isäni jäi
nukkumaan, telkesi oven ja sytytti pirtin palamaan. Liekkeihin kuoli
isäni ja monet hänen miehistään. Sitten Gyda otti isäni hiiltyneen
ruumiin ja lähti suuren miesjoukon kanssa metsään etsimään meidän
pirttiämme. Hän oli päättänyt heittää isän ruumiin äitini eteen,
salvata oven ulkopuolelta ja polttaa meidät, kuten isänikin. — — —

”Muistan kuinka isäni uskotuin mies ryntäsi pirttiin, kertoi isän
surkeasta kuolemasta ja Gydan tulosta sekä käski meidän kiiresti
paeta. Mies riensi takaisin metsään. Mutta äitini repi tukkaansa,
naurahti kerran kamalasti, juoksi pirtin taakse kalliolle ja syöksyi
sen jyrkältä kielekkeeltä mereen. — Sitähän juuri muistelin tässä
syvyyteen katsellessani. — Pikku siskoni ja minä jäimme avuttomina
kalliolle itkemään. Vaan silloin alkoi metsästä kuulua kauheita
huutoja. Vaistomaisesti pakenimme kallion alla olevaan syvään luolaan,
joka oli ollut meidän hauskimpia leikkipaikkojamme. Kohta kuulimme
hirveätä rätinää ja oksien välistä näimme, kuinka pirtti oli tulessa,
liekit roihusivat yli puitten latvojen. Kauhusta väristen kyykistyimme
luolan pimeimpään soppeen. Olimme siellä sen päivän ja vielä yön. Vasta
seuraavana aamuna uskalsimme lähteä. Katselimme pirtin rauniota. Se
vielä savusi. Keskellä näimme luita — isäni luita. — — — Meidän
oli nälkä, ei ollut mitään syötävätä. Silloin muistin, kuinka äitini
kerran oli sanonut minulle: ’Poikani, jos joskus jäät yksin tänne
erämaahan, niin lähde kulkemaan järven rantaa tuonne päin. Pian tulee
joki vastaan. Sitten mene jokivartta myöten siksi, kunnes joudut
asutuille seuduille.’ — Niin, tuon muistin äkkiä. Riensin luolaan.
Siellä oli harppuni. Se oli sinne leikkiessämme unohtunut, ainoa, mikä
säästyi liekeiltä. Otin harpun kainalooni, tartuin siskoani kädestä ja
niin läksimme kulkemaan järven rantaa. Oli syksypuoli ja metsässä oli
marjoja, joita söimme. Kahlasimme suopaikoista ja purojen yli kannoin
sisareni. Ensimäisen yön nukuimme kankaalla havuvuoteella. Aamulla taas
eteenpäin. Mutta kauas emme ennättäneet, kun taivas tummeni mustista
pilvistä ja kohta alkoi rankasti sataa. Etsimme suojaa tiheitten
kuusien alta, mutta vettä tuli niin voimakkaasti, että pian olimme
läpimärkiä. Näin satoi sen päivän ja seuraavan yön. Vilusta väristen
istuimme kuusien alla. Muistan, kuinka sisareni etsi minulta lämpöä
ja turvaa. Hän kietoi hennot kätensä kaulaani ja minä vedin hänet
luokseni, mutta siitä huolimatta hän värisi vilusta. Seuraava aamu
valkeni taas kauniina, mutta sisareni ei silloin enää jaksanutkaan
lähteä matkalle. Valmistin hänelle pehmeän sammal vuoteen kuusen alle
ja peitin hänet havuilla. Mutta nyt ei hänellä ollutkaan kylmä. Hänen
kätensä oli kuuma ja otsa aivan polttava. Kannoin hänelle tuokkosella
vettä, sillä hän joi kovasti, mutta marjoista ei hän huolinut. Illan
tullen alkoi hän puhua käsittämättömiä asioita. Hän kertoi liekeistä,
jotka uhkasivat häntä, pahoista miehistä, jotka ahdistivat meitä ja
vihdoin äidistä, joka kantoi häntä syvyyden yli. Yöllä hän lakkasi
puhumasta, kädet ja otsa jäähtyivät ja hän nukkui. Minä luulin, että
hän nyt oli parantunut ja paneuduin myöskin nukkumaan. Mutta aamulla
ei sisareni herännytkään, ja hänen kätensä oli kylmä kuin jää. Koko
sen päivän ja seuraavan yön odotin hänen heräämistään, mutta sitten
huomasin, ettei hän heräisi enään koskaan. — — Kaivoin matalan kuopan
sammaliin. Sinne nostin sisareni kankean ruumiin. Peitin hänet hyvin
pehmeillä sammaleilla ja havuilla. Hetken istuin mättäällä ja itkin.
— — Sitten otin harppuni ja läksin. Tulin joen rannalle ja vihdoin
muutaman päivän päästä asutuille maille. — — En kertonut kellekään,
kuka olin tai mistä tulin. Soitin vain harppuani ja kuljin pirtistä
pirttiin. — Siitä asti olen maailmaa kiertänyt.” — — —

Impi nojasi puuhun aivan samassa asennossa kuin tultuaan. Hän näki
edessään Kulkijan kuin sumun läpi. Hän melkein värisi tuskasta, tuntui
kuin sisimmässä olisi kaikki sortunut paikoiltaan. Oi, Kulkija raukka,
oi! — Vain yksi ajatus selvisi hänelle sisäisen sekasorron keskeltä
ennen muita: Hän ei jätä Helkkyä yksin tänne kalliolle!

Kulkija nosti ihmeissään päätään, kun kuuli Impin sanovan: ”Helkky,
nyt lähdemme kotiin! Tuolla alhaalla on vene.” — Noin varmasti ja
päättävästi ei Impi ollut koskaan käskenyt, ja Kulkija tunsi, että
hänen täytyi totella.

Äänettöminä he astuivat veneeseen. Helkky souti ja Impi piti perää.
Mutta sanaakaan he eivät keskenään vaihtaneet. Impin sydämessä yhä
kaikki kuohui, värisi. Kulkija eli edelleen muistojensa mailla. Mutta
kun veneen kokka kosketti rantaa, oli Impin sydämen sumusta kirkastunut
jo toinen selvä ajatus: Nyt hän tiesi, miksi Helkyn harppu niin usein
itki.

VAINOLAISIAKO?

Kultarannan miehet olivat juuri tulleet kotiin kasken raivannasta.
Helkkykin oli ollut mukana ja oli nyt aivan musta noesta. Kaikki
nauroivat, sillä tuonlaisena ei oltu Kulkijaa koskaan nähty. Pian
olivat miehet kuitenkin pesseet itsensä ja panneet puhtaat mekot
yllensä. Illallinen maistui mainiolta.

Mutta hirmu! Kesken illallisen alkoi kuulua hätätorven ääni. Miehet
kavahtivat pystyyn ja kuuntelivat hetken: Pitkää törähdystä seurasi
aina kaksi lyhyttä. Se merkitsi: mereltä vaara! Jos olisi kuulunut
vain pitkiä, olisi vaara uhannut mantereen puolelta. Kiiresti etsivät
miehet aseikseen jousia, nuolia, keihäitä, miekkoja ja tapparoita. Ja
pakolinnan vallilla vartijan torvi soi yhä: tuuu-tu-tu, tuuu-tu-tu.

Tyyneenä ja maltillisena antoi Impi käskyjään: Kaikki naiset ja lapset
veneisiin ja mantereen puolelle, samoin kaikki irtain omaisuus.
Pian olivat veneet täpötäynnä tavaroita, ja hätääntyneet naiset ja
lapset olivat rannalla lähdössä. Siinä oli Kulkijakin harppuineen.
Hän ei ollut koskaan ottanut osaa aseitten kalskeeseen, aina hän oli
sellaisesta poistunut ja niin hän aikoi nytkin tehdä. Mutta jopa hän
äkkiä kävi totiseksi, sillä hän kuuli, miten Impi kertoi naisille
menevänsä miesten luo vuorelle ja viipyvänsä siellä siksi, kunnes vaara
on ohi. Helkky katsoi hetkisen maahan. Sitten hän suoristi vartalonsa
ja hänen kasvoilleen kohosi päättävä, miehekäs ilme. Hän laski
harppunsa ja huilunsa veneeseen ja sanoi: ”Varokaa, etteivät ne kastu!”
— Sitten hän läksi takaisin pirttiin ja valitsi itselleen aseet.
Miekkaa vyölle sitoessaan hän puheli itsekseen: ”En pidä taistelusta,
kammoksun aseita ja verta. Mutta totisesti, vainolaisen käsi ei Impiin
koske, niinkauan kun minä miekkaa pitelen.” — Miesten hämmästys oli
suuri, kun näkivät Kulkijan asestettuna tulevan vuorelle. — — —

Vartija vuorella kertoi totisena, miten hän kaiken päivää oli
seuraillut muutamia purjeuiskoja kaukaisuudessa. Nyt illan tullen ne
olivat ilmestyneet lähemmäksi ja laskeneet tuonne saaren rantaan. Hän
oli vakuutettu, että ne olivat vainoveneitä.

Juuri kun miehet vakavina tuumivat, mitä olisi tehtävä, saapui
viestintuoja naapurisaarelta. Tämä kertoi, että verottaja Sveanmaasta
oli tullut, ottanut veroja jo muutamista saarista ja aikoi käydä koko
Suomen verottamassa.

Kaikki henkäisivät helpotuksesta, sillä vaara ei ollut nyt kovin
suuri, vaikka voihan se verottajakin muuttua vainolaiseksi milloin
hyvänsä. Pian kuitenkin oli päätös tehty: Kultarannan parhaat
soutajat ja nopeimmat veneet läksivät kiireesti viestinviejiksi
etelään ja pohjoiseen. Sinä yönä soivat hätätorvet; sinä yönä pantiin
urhouiskot kuntoon; sinä yönä pukeutuivat miehet sotisopaan. Ja kun
auringon kultainen kehrä kohosi itäisten vaarojen takaa, olivat sadat
sankaripurret jo matkalla kohti Luonnonmaata.

Pahaa aavistamatta lähtee verottaja liikkeelle. Mutta mitä ihmettä?
Tuolla salmessa näytti olevan niin paljon uiskoja vastassa, että oli
paras etsiä toista tietä. No hirtehinen! Kaikki mantereelle vievät
salmet olivat suljetut! — Verottajakuningas manasi purressaan: ”Tässä
ei auta muu kuin taistelu!” — Hän kutsuu urhonsa neuvottelemaan, mutta
useimmat heistä olivat taisteluun nähden epäilevällä kannalla, sillä
vastustajia näytti olevan paljon. Neuvotellessa kului aikaa. Tästä
taas seurasi, että kauempaa lähteneitä pursia ennätti paljon Suomen
joukkojen vahvistukseksi. Kauhukseen huomaa verottaja, että hänen
paluutietänsäkin jo uhataan. Ei muu neuvoksi kuin miehet airoihin ja
nopeasti kohti Svitjodia, jotta ei jouduttaisi saarroksiin.

Kun Suomen miehet tämän huomasivat, läksivät he riemuiten ajamaan
verottajaa takaa. Soudettiin siinä todentotta molemmin puolin. Illalla
suomalaiset pääsivät jo nuolenkantaman päähän. Ja eivätpä he nyt
nuoliaan säästäneet. He kulkivat verottajan kintereillä aina aamuyöhön
asti. Vasta kun verottaja oli ajettu saaristosta suurelle ulapalle,
kääntyivät he takaisin, ja vanha Harto virkkoi: ”Ei tehne Svean
verottajan mieli pian lähteä Suomeen.” — — —

Mutta verottajakuningas kirosi purressaan. Hammastaan purren hän
lausui: ”Isäni ja isäni-isä kävivät verotusretkillä Suomessa harva se
kesä. Ja veroja he saivat määrättömästi. Mutta minä jos milloin lähden,
näin matkani aina päättyy. Sanon minä sen, hiisvieköön, että niin kauan
kun tuo vanha Väinävalta Suomea johtaa, pitää heimoaan koossa, et
sieltä veroksi ota turkisriekalettakaan.”

KULKIJAN LÄHTÖ.

Impi oli ollut asialla Käkölässä ja palasi nyt sieltä. Hän kulki
lehtojen läpi kohti Kultarantaa. Linnut lauloivat ja aamuaurinko loi
kultaansa polulle. Impi mietti itsekseen, miten ihmeen hauska oli tämä
kevät ollut. Semmoista ei hän muistanut koskaan ennen viettäneensä.
Mistähän sekin mahtoi johtua? Oli tavattoman kaunistakin. Kaikki kukki,
loisti, iloitsi. Impi heräsi mietteistään vasta, kun näki Hirvon
yht’äkkiä edessään polulla.

”Vihdoinkin tapaan sinut yksin, Impi, ja saan jutella kanssasi. Kuinka
sitä olenkaan toivonut! Oletko hyvin pahoillasi minulle?”

”En.”

”Etkö! No sen arvasinkin. Unohda pois koko Kiovan matkani! Kuolluthan
Tsaj on ja minä, niin minä rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen.
Etkö voi antaa minulle anteeksi ja rakastaa minua, kuten ennen
lähtöäni?”

”En ole sinua koskaan rakastanut”, vastasi Impi ja peräytyi pari
askelta, kun Hirvo yritti lähestyä.

”Et koskaan! Mutta Impi!”

”Niin, en koskaan. Jonkun verran pidin sinusta, sillä olinhan melkein
lapsi, kun aloit leikkiä kanssani, mutta rakkauttani et ole koskaan
saanut.”

”En koskaan! Mutta jos saisin sen vasta, Impi rakas?”

”Mahdotonta”, vastasi Impi ja läksi tietään kuin kuningatar.

Hirvokin läksi tietään, mutta tuumi itseksensä: ”Älä sano, Impi,
mahdotonta! Kerran se on kuitenkin mahdollista. Hirvo tuntee naiset,
Hirvo.” — — —

Koko päivän tuntui Impistä niin hyvältä, kun vihdoinkin oli tullut
sanotuksi Hirvolle tuo kaikki. Ah, elämä oli nyt niin kevyttä, niin
iloista.

Mutta kauan ei Impi saanut nauttia tuosta keventyneestä mielialastaan.
Illan suussa otti Kulkija harppunsa ja huilunsa ja teki lähtöä.

Impi kalpeni tämän nähdessään. Kuin pelästyneenä hän sanoi: ”Mitä,
Helkky, aijotko lähteä näin illalla, Helkky?”

”Lähden. Hyvästi!”

Impi ei tiennyt, mitä olisi tehnyt. Tämä tuli niin äkkiä, odottamatta.
Oi sentään! Kulkija, Kulkija, miksi hän lähtee, oi, miksi, miksi!

Mutta Kulkija ei näyttänyt huomaavan Impin hätää. Hiljaa hän astui
pirtistä. Impi näki sen kuin unissaan. Sitten hän kietoi huivin
hartioilleen ja läksi saattamaan Kulkijaa rannalle. Siinä lähellä,
pirtin alla rannassa oli veneitä, mutta aivankuin yhteisestä
sopimuksesta suuntasivat he kulkunsa metsän läpi kauemmas sinne, missä
salmi oli kapein, ja missä myöskin aina oli veneitä. Hitaasti he
astuivat tuon matkan vaihtamatta sanaakaan keskenään.

Rannalla he seisoivat hetken, kunnes Helkky ojensi sanatonna kätensä
hyvästiksi. Mutta kun hän tunsi, miten Impin käsi vavahti, työnsi hän
äkkiä veneen vesille ja oli samassa jo loitolla rannasta.

Impin silmissä kaikki pimeni, tuntui ihan kuin olisi maakin vajonnut
jalkain alta. Horjuen hän astui takaisin metsään. Vaan ah, hän ei
jaksanut enään. Hän istahti kivelle puun viereen ja painoi molemmin
käsin sydäntään. Hänestä tuntui, että se särkyi tuskasta. Sitä kirveli
niin, että teki mieli huutaa. Oi Kulkija, Kulkija, miksi hän lähti,
miksi hän lähti! Hän voi viipyä matkoillaan vuoden, kaksi, kenties ei
tule enään milloinkaan. Koditonna kiertää yhä. Kova on maailma. Voi
Kulkija raukka, miten paljon hän on kärsinyt! Miksi hän lähti, miksi
hän lähti! Ah, hän, Impi ei kestä enään, ei kestä enään! Sydän särkyy,
särkyy. Oi, Kulkija, Kulkija, koditon Kulkija!

Mutta Kulkijan vene ei koskettanut vielä toista rantaa, kun hän
äkkiä käänsi sen takaisin. Hänen mieleensä tuli kummallinen halu.
Hän tahtoi hiipiä metsän läpi lähelle Kultarantaa, katsella lehdosta
hetkisen pirttiä, ja jos hän näkisi vilahduksenkin Impistä, palaisi hän
iloisempana takaisin.

Montaakaan askelta ei Kulkija ottanut metsään päin, kun hän vavahtaen
pysähtyi. Siinä istui Impi vähän matkan päässä kädet sydämellä, silmät
ummessa, ja hänen kalpeitten kasvojensa tuska pysähdytti Kulkijan
sydämenlyönnit. Ja ennenkuin hän itsekään tiesi, mitä teki, oli hän
polvillaan Impin vieressä, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja kätki
päänsä hänen syliinsä.

Impistä tuntui, ettei tämä voinut olla totta. Kiharainen pää oli hänen
sylissään ja hän veti sen lähemmäksi, mutta hän ei uskaltanut aukaista
silmiään, sillä hänestä tuntui, että jos hän aukaisisi, niin kaikki
katoaisi samassa.

Vihdoin viimein, pitkän ajan kuluttua nosti Kulkija päänsä ja sanoi
hiljaa: ”Nyt minun on helpompi lähteä.”

”Lähteäkö! Mitä sanot, Helkky! Lähteäkö?”

”Niin näes, hyvä minun on Kultarannassa olla, kovin hyvä. Mutta en
jaksaisi kestää sitä, kun Kultarantaan tulee isäntä, ja siksi on
parempi, että lähden sitä ennen pois. — Sinä tapasit tänä aamuna
Hirvon lehdossa.”

Impin kasvoilla leikki hymy. Hän piteli yhä kiharaista päätä käsissään
ja hänen äänensä oli hellän pehmeä, kun hän virkkoi: ”Niin Helkky,
Kultarantaan tulee todella pian isäntä, tulee jo tänä iltana.”

”Hirvoko?”

”Ei. Ei Hirvo tule, en ole häntä koskaan rakastanut, vaan tulee toinen,
tulee Helkky, Kulkija-Helkky, Helge.”

Iki-ihmeissään, melkein pelästyneenä loi Kulkija katseensa Impiin.
Näkyi, ettei hän ollut koskaan mitään tällaista edes uneksinut.
Mutta kohta hänen katseensa painui alas ja hän sanoi: ”Kuninkaat ja
kuninkaanpojat ovat lähteneet Kultarannasta rukkasten kera. Köyhän,
kodittoman Kulkijanko ottaisit?”

”Oi, Helkky, mitä merkitsevätkään rikkaudet sinun rinnallasi! Sinä itse
olet aarre vertoja vailla, kalliimpi kaikkea, kaikkea.”

Äkkiä kätki Kulkija päänsä Impin syliin ja itki hiljaa. Nuo
nyyhkytykset tuntiessaan Impi vasta tiesi, kuinka sanomattomasti
hän rakasti Kulkijaa, — oi, oli jo kauan rakastanut. Eikä hän vain
rakastanut, hän tunsi äidin hellyyttä koditonta Kulkijaa kohtaan. Ja
hänen sydämensä aarre nousi kätköstään, koko sielu värähteli rajattoman
onnen säveleistä. Kulkija yhä nyyhkytti. Impi kohotti hiljaa kiharaisen
pään, ja lämpiminä yhtyivät heidän huulensa ensi suudelmaan. — — —

Päivä painui jo lännen maille, kun Kulkija vihdoin nousi. He lähtivät
yhdessä rannalle ja ottivat veneestä Helkyn harpun ja huilun. Sitten
he käsikädessä kulkivat metsän läpi kohti Kultarantaa. Mutta keskellä
lehtoa pysähtyi Helkky ja sanoi: ”Impi, minä en ymmärrä niitä miesten
töitä. Ei minusta ole isännäksi suureen kartanoon. Olen vain soittaja.”

”No, minä ymmärrän miesten töitä ja onhan meillä vanhoja miehiä, jotka
johtavat askareita. Soita sinä vain, niinkuin soittanut olet.”

”Ja sitten, Impi, ei minusta ole uhrimenojenkaan johtajaksi, sillä
kunnioitan yksin valkeata Kristusta. — — — Olen kastettukin siellä
etelässä. — Mitä sanot, etkö ihan pelästy kun tämän kuulet.”

”En Helkky! Kunnioitan itsekin sitä valkeata, niinkuin muitakin
haltijoita. Jo lapsena kuulin hänestä monta kertomusta, kun eräs etelän
kauppias majaili meillä.”

”Niin, mutta minunhan pitäisi kuitenkin johtaa uhrijuhlat. — — —
Otanko sittenkin harppuni ja huiluni ja lähden kiertämään. Ei minusta
ole isännäksi Kultarantaan.”

”Vanha Harto kyllä toimittaa uhrimenot kuten tähänkin asti, ei niistä
sinulle huolta. Mutta jos et itse tahdo jäädä, niin lähde sitten.”

Helkky vavahti. Hän sulki Impin syliinsä ja sanoi: ”En lähde koskaan
sinun luotasi, en koskaan, en koskaan.” — — —

Siinä jo astuivat Kultarannan pihalle. ”Helkky ei lähtenytkään”,
huudahti paimenpoika ihastuneena, ja samassa tuli koko pirtin väki
pihalle.

”Ei”, vastasi Impi, ”Helkky ei lähtenyt, eikä lähde enään koskaan. Nyt
on isäntä Kultarannassa.”

Ilon välke nousi kaikkien kasvoille. Viimein vanha Harto sanoi:
”Tiesin, Impi, että kun sinä kerran valinnan teet, on se hyvä.
Mutta näin hyvää en sentään osannut odottaa. — Helkky, isäntä,
tervetulemaan!”

Helkky loi hymyillen katseensa Impiin, mutta paimenpoika touhusi:
”Impi, annanko nyt iloluikun soida?”

Ja Impistä tuntui niin herttaisen somalta, kun hän sai kysyä: ”Niin
mitä sanot, Helkky, saako luikku nyt kutsua ihmiset ilojuhlaan?”

”Nyt jos koskaan”, vastasi Helkky, mutta lisäsi hiljaa Impille: ”Paljon
hauskempi olisi olla kahden, vaan kuuluuhan vanhaan tapaan, että nyt
juhlitaan. Iloitaan siis ilta, Impini!”

Ison pirtin päässä, ihan seinän vieressä kasvoi tavattoman suuri,
tuuhea kuusi. Ketterästi kuin orava kiipesi paimenpoika aina kuusen
ylimmille oksille asti. Kohta vyöryi iloluikun ääni yli saaren,
vieläpä mantereen puoleiset vaaratkin kertasivat sen kutsuvaa kaikua:
tuu-tu-tuu, tuu-tu-tuu, juh-li-taan, juh-li-taan!

HIRVON LUONA.

Lähes kuunkierto oli kulunut. Helkky ja Impi palasivat mantereen
puolelta. He olivat käyneet kaskikylvöjä katsomassa. Ilma oli tyyni,
mutta taivas oli paksujen pilvien peitossa. Tuntui, että sade oli
tulossa.

Venettä vesille työntäessään puheli Helkky: ”Pian tästä tulee sade. Se
onkin tarpeen kevätkylvöille. Ennätämme hyvin salmen yli ennen sadetta.”

”Niin, sade siitä nyt tulee, ja minä kun olin ajatellut, ettemme
kiirehtisi kotiin, vaan kävisimme yksin tein Hirvon luona, kun kerran
olemme yhdessä vesillä.”

”Hirvon luona! Niin, no miksi emme voikin mennä sinne yhdessä, ehkäpä
ei sade meitä yllätä.”

”Näes, en ajatellut, että sinne nyt vain kyläilemään lähtisimme.
Minulla olisi asiata sinne, vaikka en tiedä, mitä sinä siitä asiastani
ajattelet.”

”Mitähän se lienee?”

”Koeta arvata, ketä se koskee siellä!”

”Hirvoa itseäkö, — ei! Hänen vanhaa isäänsä, — ei! Orjanaisia, — ei!
Pientä tytärtä, niin! Arvasinko oikein?”

”Mutta Helkky, sinä olet mainio! Mistä sen arvasit?”

”Sinun silmistäsi.”

Impi sulki silmänsä, ja hänen kasvoilleen kohosi onnellinen hymy, kun
hän kertoi: ”Minun kävi jo niin sääli sitä hentoa ruhtinaantytärtä,
joka täällä sai hiljaisen hautansa ja vielä enemmän säälin sitä pikku
raukkaa, joka jo syntymässään jäi äidittömäksi. Olisin mielelläni
silloin heti tuonut sen Kultarantaan. Mutta jos olisin lähtenyt lasta
noutamaan, olisi Hirvo sen varmasti käsittänyt väärin, ja ihmiset
olisivat saaneet paljon puheenaihetta. Siksi en mennyt. — Nyt on
kaikki toisin. Nyt voisimme yhdessä käydä sen noutamassa. Tai mitä
ajattelet? Jos et sinä sitä tahdo, niin emme sitten mene.”

Helkky naurahti. ”Etkö huomaa, että vene jo kauan on kulkenut kohti
Hirvon saarta. Tuomme tytön vielä tänään meille.”

                                                  ⸻

Hirvo oli ihmeissään kun sai vieraita Kultarannasta. Ja kuultuaan
heidän asiansa kävi hän hyvin totiseksi. Mutta kun Impi lupasi, että
hän tuo tytön takaisin heti, kun tämä osaa juosta, myöntyi Hirvo.

Lähdettiin pirtistä. Hirvo itse tahtoi kantaa tyttärensä rantaan asti.
Helkky nousi veneeseen ja valmisti mukavan tilan Impille, jotta hänen
oli hyvä istua lapsi sylissä. Impi asettui paikalleen. Helkky työnsi
veneen hellävaroin vesille. Hirvo katseli kaikkea sanatonna, mutta
häneltä ei jäänyt huomaamatta, miten monasti Helkyn ja Impin silmät
yhtyivät sanomattoman onnellisina. Kun vene viimein lähti, jäi Hirvo
rannalle katsomaan siksi, kunnes se katosi niemen taa. Silloin hän
virkkoi itsekseen: ”Mikä houkka olinkaan! Elämäni kallein aarre oli
kerran käsissäni ja itse sen hävitin! Houkka! Mitä on enään elämäni?
Tyhjää, kolkkoa! Mitä merkitsevät aarteeni ilman Impiä, kylmät aarteet!
Houkka! Itse pirstoin elämäni! Houkka!”

Seuraavana päivänä lastasi Hirvo aarteensa komeaan purteen, otti
muutamia miehiä mukaansa ja purjehti Itämeren etelärannalle. Siellä
hän yhtyi hurjiin Jomsborgin viikinkeihin ja teki heidän kanssaan
hävitysretkiä yli maitten ja mannerten.

MATKALLA.

Oli mitä ihanin talvipäivä. Aurinko paistoi, lumikiteet sädehtivät, ja
Kultarannan pirtin savu nousi suoraan kohti talvista taivasta.

Helkky oli juuri valjastanut parhaan hevosen kirjokorjan eteen ja
riensi nyt takaisin tupaan. Impi oli jo matkapukimissa. Helkky pysähtyi
mietteissään oven suuhun. Sitten hän meni Impin luo, katsoi häntä
silmiin ja sanoi hellän huolehtivana: ”Mutta jos ei tämä pitkä matka
sentään ole sinulle hyväksi, jos sen sittenkin jättäisimme?”

”Eikö mitä, Helkky! Pane nyt vain turkki yllesi! Setä Untamo ei
usein ilokutsukapulaa lähetä, joten nyt on mentävä. Olenhan reipas
ja iloinen, ja kun matkan varrella vietämme yön Nousiaisissa Topon
luona, niin en silloin rasitu. Tiedäthän muuten, kuinka kovasti pidän
talvisesta hevosmatkasta.”

”Niinkuin minäkin”, nauroi Helkky turkkia päälleen pannen.

Kun he iltapäivällä saapuivat Topon luo, oli tänne tullut jo muitakin
Untamalaan matkaajia. Suureksi ihmeekseen saivat he kuulla, että itse
Topokin, joka ei juuri pyhän uhriaitan luota minnekään liikahtanut,
aikoi nyt matkalle. — ”Untamalan juhlille saapuu nyt koko laaja
Untamon suku, sinne tulee Väinävaltakin kanteleineen, siksipä
lähden minäkin sinne vielä vanhoilla päivilläni.” Näin puheli Topo
matkatouhussaan.

Seuraavana aamuna ani varhain riensi pitkä rekirailo Ramaharjun
ohi pohjoista kohti. Mynämäen laaksossa saivat hevoset hetkisen
huoahtaa, ja täällä yhtyi matkueeseen vielä muutamia uusia tulokkaita.
Jatkettiin taas matkaa, ja kun vielä kerran oli hevosia syötetty,
saavuttiin illan tullen Kaukon kartanoon Valkojärven rannalle. Kaikki
poikkesivat lämmittelemään Kaukon pirttiin. Mutta Helkky ja Impi
eivät malttaneetkaan enää pysähtyä. Heidän hevosensa oli edelleen
kulkutuulella, ja Impi sanoi: ”Untamalan pirtit ovat jo tämän
Valkojärven toisella rannalla, riennetään toisten edellä. Eivät ole
kaikki siellä sedän luona vielä nähneetkään sinua sitten, kun tulit
Kultarannan isännäksi, tulevat iloiseksi, jos ennätämme sinne vähän
aikaisemmin.” Ja niin laski Helkky Kaukolan rannasta alas Valkojärvelle.

Oli jo tullut ilta, mitä ihanin talvi-ilta. Tuhannet tähdet tuikkivat
korkeudessa. Rantametsä oli pehmeässä huurteessa. Vastaisella rannalla
kohosivat Untamalan pirttien savukierteet suoraan kohti tähtitaivasta,
ja kuin tienviittoina näkyi sivuilla Paltin ja Vahantaan pirttien
savupatsaat. Ei kuulunut muuta kuin luonnon hiljainen humina ja hevosen
kavioitten kumajava kapse. Helkky istui sanatonna, lumottuna. Vihdoin
hän virkkoi: ”Oi, Impi, tämä on ihanata, ylenmäärin ihanata. Vain
kerran ennen olen nähnyt jotain tämän vertaista.”

”Milloinka näki poikani jotain tämän vertaista?”

”Se oli viime talvena, kun olin Schwabin maalla. Ylhäällä vuoristossa
asui pyhä erakko luolassaan. Kävin usein erakon luona siellä korkealla.
Ensin menin vain aikani kuluksi, oli niin hauskaa katsella laaksoja
sieltä lumihuipulta, mutta sitten erakon kertomukset valkeasta
Kristuksesta alkoivat yhä enemmän kiinnittää mieltäni. Vihdoin suostuin
hänen ehdotukseensa ja annoin kastaa itseni. Silloin oli talvi-ilta,
juuri tällainen kuin tämä. Erakko oli jo luolassa kastaessaan pyhän
innoituksen vallassa, mutta minä en vielä silloin tuntenut mitään
erikoista. Vasta kun tulimme luolan suulle, oli näky mitä valtavin.
Silloin minäkin aloin tuntea Kristuksen läsnäoloa. Alhaalla, hyvin
alhaalla nukkui laakso; ylhäällä korkeudessa valvoivat tuhannet
tähdet. Erakko alkoi hartaalla, juhlallisella äänellä laulaa virttä,
jonka sanoja en ymmärtänyt, mutta säveleen olin ennen oppinut. Otin
harppuni ja aloin soittaa mukana. Ihmeellisinä kaikuivat säveleemme
lumihuippujen yllä. Valkea Kristus oli lähellä.”

Impi näki aivan elävänä edessään lumitunturin ja sen huipuilla
valkoparta erakon, jonka laulua hoikka nuorukainen säesti, ja hän sai
vain sanotuksi: ”Helkky, oma Helkkyni!”

Ääneti jatkui matka. Tähdet vain tuikkivat, kavioitten kapse kumisi.
Vasta kun noustiin ylös Untamalan rantaa, sanoi Impi: ”Paljon
ihanata olen nähnyt, Helkky, mutta tiedätkö, paljon kaunista saamme
Untamalassakin kuulla. Muualla Suomessa on vain siellä täällä laulajia,
mutta täällä Valkojärven rannalla on joka mies virsiseppä, joka nainen
laulaja. Etkö kuule, metsäkin täällä soi kuin suuri surunvoittoinen
kannel ja ilma on täynnä ikuista virttä.”

”Niin niin, kaunista on täällä Suomessamme, mutta ihaninta on sentään
istua tässä sinun rinnallasi, Impi.”

KEVÄT-ILTA.

Ensimäiset tuomentertut olivat juuri puhjenneet, ja Helkky taitteli
niitä kätensä täyteen Kultarannan pihatuomesta. Pienen pirtin ovi oli
auki. Helkky meni sinne ja kulki hiljaa lattian poikki lavitsan luo.
Hän kumartui lavitsan yli. ”Et nukkunutkaan, Impi, vaikka luulin”,
sanoi hän ja istahti lavitsan reunalle.

”Enhän nyt toki aina nuku, vaikka olenkin väsynyt”, vastasi Impi.

Mutta Helkky veti hellävaroin peitteen pois kolmipäiväisen poikansa
silmiltä, katseli sitä hetken ja sanoi: ”Se on sittenkin sinun
näköisesi, Impi.”

Impi kohoutui hiukan nähdäkseen käsivarrellaan nukkuvaa poikaansa ja
virkkoi hymyillen: ”Sinun näköisesihän se on.”

”Eipäs kuin sinun!”

”Sinunpas.”

”No kuules, se taitaa olla meidän molempien näköinen. Mutta Impi, mikä
pannaan pojalle nimeksi?”

”Helkky tietysti.”

”Ei, pannaan Luonto.”

”Eipäs! Helkky pannaan.”

”Se on sittenkin sinun näköisesi, Impi.”

”No pannaan sitten Helkky-Luonto!”

”Niin tai Helkyn-Luonto”,nauroi Impi, ja Helkky jatkoi: ”Tai vielä
paremmin Luonnon-Helkky.”

                                                  ⸻

Mutta äkkiä kävi Helkky totiseksi. Ajatuksiinsa vaipuneena hän
pujotteli tuomenterttuja Impin hiuksiin. Viimein hän virkkoi: ”Nyt minä
vasta oikein ymmärrän sen onnen ihanuuden, jota jumalanäiti tunsi, kun
hän liekutti jumal-lasta polvillaan.”

”Niin, Helkky, nyt minäkin sen ymmärrän. Mutta hän ei ollut
onnellisempi minua, tuo Marjatta-äiti.” — — —

Hetket vierivät. — He olivat yhä ääneti, mutta heidän sydämissään
soi uusi ihana sävel, ihmeellinen luomisen sävel: Siinä uinui heidän
lapsensa, heidän sielujensa pyhä salaisuus. — — —

Impi katseli heleätä, lämmintä iltataivasta, joka kaareutui räppäreiän
yllä. Sitten hänen katseensa solui avonaisesta pirtin ovesta
vastaiselle rannalle. Siellä vaaran rinteellä kevätkasken sinervä
savu kohosi kierrellen kohti korkeutta. Lehdosta alkoi kuulua käen
kukuntaa. Tuomien tuoksu täytti ilman. Impi virkkoi hiljaa: ”On kuin
nyt vasta oikein ymmärtäisin isänkin viimeiset sanat. Mitä olisikaan
rakkaus ilman hyvyyttä, — hyvyyttä, joka riittää kaikille, kaikille.
Ah, tahtoisin tehdä kaikki onnellisiksi, poistaa kaikki kärsimykset,
pyyhkiä kaikki kyyneleet!”

Helkky ei tahdo keksiä sanoja. ”Oi Impi, sinä olet ihmeellinen, sinä
olet hyvyyden aarre! Sinussa on jotain, jolle ei ole nimeä”, sanoi hän
ja hyväili hiljaa Impin pehmeitä hiuksia.

Mutta pihatuomessa peippo viritti uudelleen kuusien virren:

Oi inehmon lapset, rakastakaa, rakastakaa!
Olkaa hyviä, ikuisesti hyviä!
— — —
— — —

Aika vierii. Ihmispolvet vaihtuvat, maatuvat. Mutta sydämen lämpö,
joka syntyy kärsimysten maassa ja kasvaa kyynelten kasteessa, pysyy
vaihtumattomana halki vuossatain, vuostuhanten.