Pimeyttä.

Helkky oli poikennut linnaan johtavalle sivutielle. Nyt hän saapui
juuri pienelle sillalle. Mitäs tämä! Sillan korvaan oli pystytetty
salko. Se on koristettu pyhän mistelipensaan oksilla ja ruusuilla.
Hetken aprikoituaan, ihmeteltyään, lähtee Helkky taas juoksujalkaa
tietään.

Jo nousee hän mäelle, jonka laelta linna näkyy. Oli tullut pimeä.
Helkky jää hämmästyneenä seisomaan kukkulalle. Mitä, mitä ihmettä!
Linnan valleilla paloi komeita kokkoja, jotka valaisivat kukkulan
rinteellä kasvavat sypressit, piiniat, poppelit, myrtit, laakerit,
ruusulehdot ja viinitarhat. Lähempänä linnaa näkyi taas satoja
erivärisiä tulisoihtuja. Ah, oliko tuo enään mikään todellinen linna!
Ei, ei, sehän oli satujen ihmelinna, mi kohosi kultameren kätköistä!

Helkky oli kumman totinen, kun hän lähti mäeltä. Päästessään lähemmäksi
rupesi hän jo kuulemaan soittoa, ääniä. Linnan mäkeä ylös kavutessaan
hän jo tapasi ihmisiä. ”Mitäs täällä?” kysyi hän.

”Jopa olet kaukainen matkamies, kun et tiedä, että linnanneiti Eulelia
viettää häitään Provencen kuuluisimman urhon Ludvig Karhunhampaan
kanssa.” — Helkky vavahti, tunsi polvien pettävän. Hän tarttui
läheiseen lehmukseen pysyäkseen pystyssä. Vihdoin hän kompuroi muitten
mukana linnan pihalle. Se oli täpötäynnä seudun rahvasta, kaikki
kun tahtoivat nähdä ja kuulla häitten iloa. Pihalle oli nostettu
kokonaisia viinitynnyreitä, joista kukin sai mielinmäärin ammentaa.
Helkky pysähtyi portin pieleen puitten varjoon. Koko humu tuntui
hänestä niin kumman kaukaiselta. Äkkiä täyttivät iloiset suosionhuudot
ilman. Helkky havahti, nosti päänsä. Ja voi! Ruusujen koristamalle
parvekkeelle ilmestyivät nuoret: morsian vaaleana, hentona kuin lehdon
lilja, sulhanen tummana voimakkaana kuin vuoriston kuusi. Helkyn silmiä
sumensi ja hän vaipui portin pieleen kuin kokoonpuserrettu rypäle.
Siitä hän vihdoin yön aikana hoiperteli ruusutarhan läpi kukkulan
juurelle, puolitajutonna polvistuen myrttien alle maahan.

Miten kauan hän siinä oli ollut, siitä ei hänellä ollut aavistustakaan.
Ainakin oli aurinko jo korkealla, kun hän nousi ja alkoi astella,
tietämättä minne. Mutta vaisto kai veti pohjoiseenpäin suuriin metsiin.
Siellä hän samoili sinne ja tänne kokonaisia päiviä. Oi, miten synkkää
ja kolkkoa täällä olikaan! Tummat puut seisoivat totisina kuin munkit
hautajaisissa. Vuoret huokailivat raskaan painon alla, ja illan tullen
vuodattivat kukat kyyneleitä. Linnut itkivät, ja koko ilma oli täynnä
valitusta.

Oli iltapäivä. Helkky oli tavannut päivällä paimenen, joka oli
tarjonnut hänelle leipäpalasta. Oliko hän sen syönyt, vai ei, sitä hän
ei muistanut. Hän istahti sammalmättäälle. Ensi kerran sitten linnasta
lähdettyään muisti hän harppunsa, ja se alkoi samalla kuin polttaa
hänen harteitaan.

Hän irrotti kiireesti pussin selästään ja pani harpun vierellensä
maahan. Äh, ikinä ei hän enään voisi koskea sen kieliin. Helkky jätti
harppunsa mättäälle ja lähti taas samoilemaan. Mutta hetken päästä
palasi hän takaisin, noin ei hän toki voinut harppuaan jättää. Hän
kaivoi matalan kuopan maahan, pani siihen harppunsa ja peitti sen
risuilla ja sammalilla. Sitä tehdessään hän ajatteli: ”Isä kätki kerran
metsän sammaliin pikku siskonsa ruumiin, mutta minä — minä kätken
tähän sieluni.”

                                                  ⸻

Helkky lähti taas eteenpäin. Mutkan takaa tuli äkkiä kaksi ratsua.
Etummainen hevonen hypähti hätkähtäen sivulle, kun näki Helkyn. Nainen
hevosen selässä huudahti ja päästi pelästyneenä jahtihaukkansa lentoon.
Mutta samassa oli jo mies rinnalla ja tyynnytti heti pelästyneen
hevosen. Eulelia katsahti matkamiestä ja väristys kävi läpi hänen
ruumiinsa. ”Ota minut satulasi eteen!” sanoi hän miehelleen. Ja
tuntiessaan vaimonsa värisevän, sanoi Ludvig: ”Tahdotko, että otan
kiinni tuon roiston, joka sinut näin pelästytti ja heitän hänet linnan
vankiluolaan?”

”En, en, älä tee sitä! Mennään nyt vain kotiin!” — — —

Oli tullut ilta. Eulelia ei saanut rauhaa missään. Hän meni vihdoin
parvekkeelle ja katseli tummaa, kaunista merta. Mutta ei sekään
auttanut. Hänen edessään oli aina kaksi suurta, surullista silmää ja
kalpeat tuskaiset kasvot. Oi, hän ei päässyt siitä näystä. Hänen päänsä
painui käsien varaan, harpun pehmeät säveleet soivat hänen korvissaan
ja hän oli tuntevinaan hellän käden kosketuksen. Oi, soittaja oli
sittenkin jotain toista kuin raju Ludvig! ja Eulelia purskahti
katkeraan itkuun. — Pimeys peitti meren, peitti herkän naissydämen.

                                                  ⸻

Helkky oli kulkenut viikkoja milloin metsiä, milloin asutuita seutuja.
Hän oli kalpea ja laiha kuin haamu — eihän hän muistanut syödä. Lapset
pakenivat hänet nähdessään. Joku säälivä nainen joskus pisti hänelle
ruokapalan, jonka Helkky söi, jos — muisti. Muuan vaimo virkkoi kerran
Helkyn lähdettyä kylästä: ”Tuo kulkija muistuttaa paljon erästä nuorta
soittajaa, joka täällä soitteli keväisen illan.”

Kauan ei hän enään jaksaisi kulkea, sen tiesi Helkky itse. Hän tuskin
jaksoi jalkaansa nostaa toisen eteen, ja vuoripolku oli korkea
ja jyrkkä hänen edessään. ”Jospa heittäydyn sammalille ja kuolen
siihen”, tuumi Helkky. ”Ehkäpä kuitenkin jaksan vielä tuon vuoren
yli”, jatkoi hän hetken päästä ja läksi kapuamaan vuoripolkua. Se oli
jyrkkä ja kulki kaartaen rotkon reunaa. Hämärti, kun hän viimeiset
voimansa ponnistaen pääsi vuoren harjalle. Uuvuksissaan pysähtyi hän
huoahtamaan. Hänen jalkainsa alla oli rotko huimaavan syvänä. Helkyn
päätä pyörrytti. Hänen jalkansa horjahtivat ja hän syöksyi syvyyteen.
Pimeys peitti rotkon, peitti nuorukaisen särkyneen sydämen.