RUNOJA ***

METSÄN SATUJA JA MUITA RUNOJA

Kirj.

Lauri Pohjanpää

Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.

Vaimolleni

SISÄLLYS

I METSÄN SATUJA

Muurahaisen neuvo
Peni ja harakat
Kurki ja joutsen
Harakanpesä
Pohjatuuli
Käräjillä
Viisi jyvää
Yksimielisyys on voimaa
Lahorastas ja räkättirastas
Hautajaiset
Kiurun tupa
Peltosirkku
Heinä
Syksy
Marjatan käki
Palokärki

II PISARAN LAULU

Sadepilvet riippuvat ylitse maan
Sa sano, haapa, miksi väriset
Ensin kultaa unten, taruin
Veli kuolema
Kun kerran hetkeni mun tullut on
Suvi-yönä
Saladdin
Mont Blanc’illa
Pisaran laulu
Merenkävijä Ille
Heinäkuussa
Rantapetäjä
faciet
Joulukellot

III JOULUVIRSI

Neljäs tietäjä
Jouluvirsi
Tähdet
Vanha tapuli
Pyhä Pietari ja soittoniekka
Kultainen lanka

I. METSÄN SATUJA

MUURAHAISEN NEUVO

Oli tullut aurinko, tullut kesä,
piti sirkkojen laittaa pesä.

Oli maistraatit käyty ja saatu luvat
ja pitkin ja poikin tuvat

paperill’ oli valmiina kattohon hamaan.
Mitäs muuta kuin rakentamaan!

Isä sirkka sylkäisi kouraan: »Tuosta
läks hirsi jo, — emo, ala juosta!»

Ja niin sitä vietihin heinänkortta,
oman kartanon ensi ortta.

Ja niin sitä tehtihin täyttä ja totta,
hiki virtana vuoti jotta!

»Mut maltas», puuskutti emo, »jos vaikka
talon katsottaisiin jo paikka!»

— »Se on katsottu», tokaisi isä, »no tiemmä
kiven rakohon tuonne sen viemmä!»

— »Ehei», sanoi emo, »ei siitä mitään —
näköala se olla pitää!»

Ja niin oli kaukana perhesopu
ja niin tuli kova suukopu.

Ja isä veti sinne ja emo veti tänne,
kireällä jok’ainoa jänne.

Tuli tuoksahti siihen muurahainen.
»No, jopa nyt, katsohan vainen»,

se sanoi, »jo kaikki nyt urheilla alkaa,
kun vallatkin vetää jo malkaa!»

— »Hm», hymähti isä ja helpotti, »tässä
vähän ollaan pykäämässä.»

— »Vai sitä se on», virkkoi vieras, »voinen
kai neuvoa, tapa ihan toinen

on meillä: me vedämme suuntaan samaan
kun käymme rakentamaan.

Se keino vois kelvata mietittäväksi.»
Päin kekoa viittas ja läksi.

Ei sirkkojen päätä käynyt kääntää,
eri suuntiin vaan ne vääntää.

Mut muurahaiskeko se kasvaa, karttuu,
kuin linna ikään varttuu.

Ne vetävät, veitikat, suuntaan samaan
kun käyvät rakentamaan.

Mut sirkoilla vieläkään ei ole pesää.
Ja siitä on monta kesää.

PENI JA HARAKAT

Tuli mereltä miehet ja raikuivat torvet
ja vastahan kaikuivat vaarat ja korvet

syysaamuna raikkaana. Pullolla pussit
ne harteilla heilui ja pusseissa jussit.

Tuli joukon jatkona valuvin kielin
Peni huohottain, mutta hyvillä mielin.

Ja mikäs on olla, kun saa mitä halaa:
se kohta jo parhainta paistinpalaa

pihamaalla — häntä heiluen — haukkaa;
ah, makeat luut ne vaan ruskaa ja paukkaa!

Mut annas, kun harakan-heittiöt huomaa
Penin syömässä saalista metsän suomaa,

heti pyrstöjä häilähtää epäluku,
on paikalla pian koko ahmatti-suku.

Käy aitan katolla meno ja melu,
paha nauru ja juonikas neuvottelu.

Salatuumin ne luovivat aitan päältä
pihamaalle noin vähän sieltä, täältä,

kuka solasta tullen ja kujasta kuka,
omin aikoinsa, ihan eri miehinä muka.

Ne viekkaina kaukaa kiertää ja kaartaa,
Penin ympäri silmukan tiukan saartaa.

Yks antaa jo merkin ja hännästä noukkaa,
ihan eestä yks ilkimys ilmaan poukkaa.

Vähemmästäkin toki jo toinen suuttuu,
Penin karvat nousee ja muoto muuttuu.

Se karkaa kohti ja hammasta näyttää,
mut heti joku veijari hetkeä käyttää

ja — voi maailman pahuutta! — lentää varas
pois suussa jo paistinpaloista paras.

Näin käy: Peni vaan kun päätään kääntää,
joku heti lihapalasta viedä vääntää.

Peni keikkuu ja kieppuu vimmassa vihan,
piha niskavilloja pölisee ihan.

Peni väsyy viimein ja makuulle heittää,
käpälillään paistinsa tähteet peittää.

Ja miettii: annanpa olla tuosta!
Toki toista ois sentään metsiä juosta.

Tämä rikkaan osa, se on nolo ja polo.
Oli parempi köyhänä olo!

KURKI JA JOUTSEN

Kulki kurki arvokkaana suolla,
päällä harmaa, vanha lievetakki,
nukkavieru, vanhanmallinenkin.
Mutta mitäs takista! Se astui
– kurki näätsen – ylen juhlallisna,
kallellansa pää kuin esteetikon,
siristeli väliin silmiänsä
niinkuin taidenäyttelyissä tehdään,
katsoi joskus ylös ympärilleen,
sitten jälleen maahan mietteissänsä;
pää ja kaula keikkui käynnin tahtiin.
Joskus hypähti se poikki mättään
niinkuin vähän varkain arvoltansa,
palas sentään juhlatyyliin kohta
käynnissänsä vakaan verkkaisessa.
Peilautui niinkuin ohimennen
lähteen silmässä ja suoristihe.

Arvokkaamp ei ole totisesti
luokan eessä koulutarkastaja.

Mitäs, kun on luonnon luomat lahjat!
Arvokkuus on kurjen toinen luonto.

Totta puhuin oli arkitöissään
kurki kesken elämänsä proosaa:
etsimässä suosta sammakoita.

Annas olla, silloin joutsen siihen
tulla lennähti kuin poutapilvi
olis lehahtanut taivahalta.

– Päivää, kuomakulta; kaunis ilma!

Vastaisko tuolle? mietti kurki;
heitti olan takaa ylpeästi:

– Anna sinä kauniin ilman olla,
mitäs siitä minulle sa haastat!

Eipäs mennyt joutsen hämillensä.
Laukas vastaan sanan voimallisen,
jotta melkein mykäks meni kurki:
– Terveisiä, veli, taivahasta!

– Taivahasta... tuota, mitä se on?
kysymys se ihan huomaamatta
varastihe kurjen kielen alta.

Joutsen, itseksensä silmää iskein,
alkoi mielevästi tarinoida:
– Ettäs kysytkin! Se vast’ on jotain!
Se on paikka paljon kaunihimpi
kuin on suo ja maa ja metsä tuossa.
Pilvein päällä, päivän tuolla puolla,
yläpuolla vipajavain tähtein
iki-ihanainen maa on taivaan.
Kaikk’ on siellä paljon parempata...

– Mutta... onkos siellä sammakoita?
tarttui tosi-innostunut kurki.

– Mitä? Sammakoita? Eihän toki!

Kurki kaarsi halveksuen kaulaa.
– Sitä minäkin! Ei sammakoita!
Pidä sitten itse taivahasi!

HARAKANPESÄ

Piti harakka puhetta vierailleen:
»Tilapäinen ihan on pesä,
— älä putoa, varis! — tein kiireiseen...
mut annas, kun on kesä,

niin, vannon, kartano korskehin,
hyvät herrat, tässä löytään,
ei metsässä mointa, sen näättekin!
Hoi muori, pötyä pöytään!»

Mut ennenkuin harakka huomaskaan,
jo putos syksyn lehti,
ja kesken hurskaita aikeitaan
se itse kuolla ehti.

Älä hymyile! Tarina totta on!
Pian ohi on päivät kesän.
Moni aikoi ja aikoi kartanon –
sai valmiiks harakanpesän!

POHJATUULI

Mikä liekin lykky lennättäynyt,
mut somasti vaan oli käynyt:

oli tullut teeri karhun kitaan,
kuin mihin ikään ritaan,

oli pudonnut puusta pyrisevänä,
ihan ehjän elävänä.

Oli pulannut karhu vaan muka muussa,
ja niin on teeri suussa!

Tuli päivänpaistavaks karhun tuuli,
meni messingille huuli.

»Eri pelit ne on», mietti, »ja miehet sentään,
joille paistit suuhun lentää.»

Ja siinäkös se ihan pöyhistäytyi.
Tää muille näyttää täytyi.
Ja ei niin murenta syö, ei haukkaa.
Päin naapuria laukkaa.

Ja eikös tullut vastaan kettu
kuin ikään kuulutettu!

Mut kas, ei teerestä kettu minään,
ei sitten näkevinään!

Se ilmoja vaan muka tutkii, vahtaa:
»Mikä tuuli tuulla mahtaa?»

— »Voi pahus sen konsteja», karhu mietti,
»nyt konstistas tuli pietti.»

»Hm», pani vaan karhu kuin valtioviisas.
— Ketun tiedonjanoa piisas,

sitä tuulta se tärkeenä tietää penäs
— ja teertä katsoa tenäs.

»Hm», karhu vaan teertä ravisteli,
»on tää soma teerenpeli!»

Taas kettu: »Voi, mistä nyt tuulee, kuoma?»
— »No, pohjasta, Jumalan luoma»,

jo ärjäs karhu vallassa vihan,
pääs paisti samassa ihan.

Läpi oksien se jo mennä läiski,
niin että siivet räiski.

Ja karhu se nolona suutaan aukoo
ja sadatusta laukoo:

»Sen vietävä, veit multa varman paistin.»
— »Vai minä, kun tuulta vain haistin»,

se siihen kettu, »on syyttää somaa,
kun on syy ja tyhmyys omaa.
Kuka käskikin veräjäks aukoa suuta,
olis viisas tehnyt muuta:

olis henkeä vetäin ihan sydämestä
vain virkkanut: iitäisestä!»

KÄRÄJILLÄ

Oli kilua, kalua pihamaa
taas käräjäpaikan täynnä,
meni sisälle toiset synkkinä
ja toiset jo oli käynnä.

Ja toiset portaissa tupakoi
ja vuoroa vaiti vuotti,
ja nurkan takana supattain
joku advokaattiaan juotti.

Sudet, asianajajat, salkkuineen
eestaas ne tärkeinä kulki,
ja närhi, käräjäpukari,
taas oli juopunut julki.

Se rentona olla terhenti
koko pihan sankarina,
kun juuri esille huudettiin
se ketun ja karhun kina.

Ovi aukes: pöllö-laamanni
näkyi tuomaripöydän takaa,
lakikirjat ja kynttilät edessään.
Mies muuten viisas ja vakaa,

sadesäällä vaan kovin kärttyisä,
kun vaivas se vanha leini.
Oli kriivariks viereen kivunnut
— jopa jotain! — jo varpus-teini

Ja lautamiehet, varikset,
ne nuokkui penkkejä pitkin,
väsyneinä seistä nuuhotti
jo korpit, viskaalitkin.

Niin kettu esihin viipotti
ja vilhui lautakuntaan;
tuli tassutti perässä karhu, kuin
heränneenä kesken untaan.

Rykäs tuomari, korjas pänsneitään,
»no», sanoi, »no kuulla antaa,
mite teille on, vanhat skurkit, taas,
mite kantaja peelle-kantaa?!»

— »Sitä vaan, hyvä laki ja oikeus,
sitä vaan», sanoi nöyränä kettu,
»täss’ anoisin, että kuoma tää
olis sakkoon langetettu.

Se herjas mua, paki paraastaan
minut rosvoks ja ryöväriks pani,
ketun leikkas kansalaiskunniaa,
niin rehellistä ani.»

Oven suussa karhu hämillään
käsissänsä lakkia käänsi.
Jo suuttui: »Ja varas sinä oletkin.»
Se lähemmäs astua väänsi.

»Jo lyö, hyvät miehet auttakaa»,
huus kettu ja tieltä väisti —
»Veit muorin kesävoin», nyrkillään
jo karhu sanoja säisti.

»Suu poikki», kiljaisi tuomari,
»sinull’ ollako vierastamiestä?»
Mut karhu vihelsi halveksuin:
»Koko oikeus pitäis piestä.»

— »Mite sano sinä lurjus, hunsvotti,
ja mite se on kieltä, sinä keyte»,
ihan sähisi tuomari, — »fiskaali,
pane kiinni se, kyllä minä näytä.»

Ne panivat karhun rautoihin
ja kettu sai kannetta ajaa,
ja ketulla oli monta myös
valan päältä todistajaa.

Ne muistivat kaikki kuin eilisen
saman tapauksen: sanaharkan
ja loukatun kansalaiskunnian,
selon tehden tiukan, tarkan.

Tuli tuomio: varojen puutteessa
pääs karhu kärsimähän,
ketun kunnia maksoi paljon näät
ja oikeudenkin vähän.

Ja niin oli vedelle ja leivälle
siks karhu langetettu,
kun karhun muorilta kesävoin
vei petoksella kettu.

VIISI JYVÄÄ

»Niin, tervetultua vierahaks!
Olis meille se suureks kunniaks —
jos muuten tulla passaa.»

Kana-emo vieraaks joutsenen
pyys nöyrästi, syvään niiaten,
kädet esiliinan alla.

Oli pidot nähkääs. Mitämaks,
tuli joutsen kanan vierahaks.

Kanat tervehti hymyin makein —

ja siinäkös sitten niiattiin
ja kaarreltiin ja kursailtiin,
emot vilkas tyttärihinsä.

Mut kana se vast’ oli olevinaan
— aiai! — ja pöyhkeä vieraastaan
»Sukulainen!» suhkas se muille.

Ja kukko löi olalle joutsenen:
» Veli, saatpas herkut herkkujen —
tuo meidän muija se osaa!»

Oli lasten nenät niistetyt.
Kana raapaisi jalkaa: »Pöytään nyt,
hyvät vieraat, joutsen ensin!»

Mitkä kestit luona purtilon
ja konverseeraus kohta on!
On ruokaakin monta jyvää.

»Ja olkaa hyvät ja vassakuu!»
kana pyytelee ja punastuu
omanarvon tärkeyttään.

»Ei kiitos, söin jo kylliksein,
ihan koko jyvästä selvän tein»,
kananeidit hienostelee.

Mut silloin sattuu jotakin.
Kaikk’ katsovat vaiti toisihin:
syö joutsen — viisi jyvää.

Pojat tyrskii ja tyrkkii toisiaan.
Kana-emäntä katsoo kauhuissaan:
kokonaista viisi jyvää!

Mikä riettaus, puolet ateriaa!
No onkos kuultu mokomaa —
se on häpeäks koko perheen!

Mikä tahdittomuus! Mikä nolaus!
Mikä hienojen tapojen kolaus!
Tämä ihan vatsahan koskee!

»Sukulainen!» nauraa naapurit.
»Syö muutamat niinkuin ryövärit»,
kana ähkyy... »en tarkoita ketään!»

Mut joutsen ei ole tietääkseen:
»Miks syö ei toiset? Ma parhaani teen,
tässä juuri aioin alkaa.»

» Voi taivas!» kana kiljahtaa...
»niin tietysti... alkakaa, alkakaa!»
Kana katsoo tiukasti kukkoon.

Mut kukko väistää katsehen.
Muut kaikki vaihtavat silmäyksen.
Kana pahoin voi ja poistuu.

Syö, juo ja lähtee joutsenkin.
Muut katsein viilein ja säälivin
sen vastaa kumarrukseen.

Mikä kaakatus, mikä kotkotus,
kun vihdoin päättyy surkeus
ja joutsen on varmasti poissa!

»Tuo ukkokin niitä ystäviään —
Ei sukua ole se ensinkään!»
huus parantunut kana.

Kaikk’ käyvät lähemmä toisiaan
Ei nouse joutsen kunniaan.
Ajatelkaa, viisi jyvää!

Mikä hyvien tapojen häväistys!
Mikä rakkaan nuorison villitys!
Kokonaista viisi jyvää!

Koko päivän kanat kaakattaa:
ihan vaarassa on isänmaa,
ajatelkaa — viisi jyvää!

YKSIMIELISYYS ON VOIMAA

Oli susien puoluekokous.
»Pois karhu asemastaan!»
oli tehty jo ponsi ja huudettu
koko harvainvaltaa vastaan.

Vai karhu se vaan tässä mettä jois
ja karhun vaan olis valta!
Ja sudet sais rehkiä yksinään —
työn orjat, sorron alta!

Vai karhu se vaan tässä yksin sais
koko talven vetää unta!
On laiskuus kunnallistettava!
Pois, alas koko yhteiskunta!

Tämä huutoäänin päätettiin.
Soraääntä ei ollut väärää.
Ain’ eläköön yksimielisyys!
— »Mutta kuka se sitten määrää?»

huus joku, »ja kuka saa hunajan?»
huus siihen heti joku toinen.
Puheenjohtaja koputti nuijallaan —
Oli melu ihan hurjanmoinen.

Ja yhä vaan alkoi sakeammat
sanat sinkoilla ja soida...
Sitä kaikkea oikein hävettää
näin lehtiin referoida.

Ja siitä on paras ihan vaieta,
mitä tehtiin vielä muuta.
Vaan totuushan ei pala! — paikalle
jäi monta leukaluuta.

LAHORASTAS JA RÄKÄTTIRASTAS

Lahorastas metsässä laulupuullaan
se lauloi Jumalan suomalla suullaan.

Koko kuulaan keväisen yön ja ehtoon
sen sävelet soi ja satoi lehtoon.

Mut ottipas parvessa kuulijakuoron
nuor’ räkättirastas myös suunvuoron.

Ja arvostelunsa se juoksutti julki,
näin viisaina, vuolaina sen sanat kulki:

»No jaa, miksei! Kyllä serkkukin laulaa!
Kukin tietysti laulaa kuinka on kaulaa!

On heleänlainen jo pianissimo,
mut vahveta paljon saa fortissimo.

On sijoitus heikko ja tukea puuttuu,
taka-äänet ne vielä kurkkuhun juuttuu.

Yhä kurkku siis kaipaa koulutusta,
alaleuan käyttökin ohjausta.

Suru sanoa, lisäks ei persoonallinen
ole oikein laulu, vaan muiden mallinen:

sehän soi kuin soikin riemua mielen,
haa! — selvästi aihe myös satakielen!

Pahin viimeiseks, hyvät herrasväet!
Miten sanoisinkaan, mutta minusta, näet,

kovin pitkään serkku lauleskeli,
ihan liian hyvä oli kielen keli!

Jos ei niin leikiten laulu soisi,
tosi konstia vasta silloin se oisi!»

HAUTAJAISET

Oli kaste viel’ yli kukkien,
kun kuoli päiväperhonen,
joka lensi tuokion vain... Niin niin
Ja se aamulla haudattiin.

Koko ihanan päivän se elänyt ois...
jo aamulla sen piti pois.

On murhe saleissa ruohiston.
Surutaloon ystävät tulleet on.

Ja ne katsovat pientä vainajaa
ja sen siipien kultaa koskettaa
ne hiljaa, hellävaroin,
ja kuiskaa äänin aroin,
päät nyökkyen, silmin kostehin:
»Miten kaunis vieläkin!»

Surusaatto lähtee verkalleen
läpi heinien metsän matkalleen.
Vaikk’ aurinko juuri koittaa,
niin murheinen on taivas, maa,
sinikellot hiljaa humajaa,
surumarssia sirkat soittaa.

Tien varsilla vaiti on naapurit.
Kaikk’ kasteen kirkkaat timantit
kukat koruiksi arkulle antaa.
Sitä muurahaiset kantaa.
Havuneuloin peitetty on tie,
joka vainajain viitaan vie.

Kas, pappi, suruperhonen,
jo vartoo ja vaihtaa jalkaa,
ja kuoro leppäkerttujen
veräjällä virren alkaa.
Se aamunsuuhun väräjää;

joku saattojoukossa nyyhkyttää.
ja heinät murhein huhuu...
Sh! hiljaa! pappi puhuu —
Kaikk’ katsoo ääneti hautahan...
Ja turilaan, haudankaivajan,
— joka karski ja paljon nähnyt on —
käsi pyyhkii selkäpuolla
pois salaa kyynelkarpalon:
»On kovaa niin aamulla kuolla!»

KIURUN TUPA

Suviyö oli valkea, hiljainen.
Jo vaikeni laulut lintujen.

Sadat aarteet kukkain aarnion
ne kasteen hopeahelmiss’ on.

Vähän häilyy metsä heinien,
joku käy ohi kiurun tupasen.

Joku kulkee kautta kesäyön.
Ihan säikkyin lyö emo kiurun syön.

Emo kiuru raotti oveaan:
»Kuka siellä? — meillä jo nukutaan.»

Kävi polkua neito ja onneaan
hän lauloi yöhön valkeaan.

Kukat taipui alla askelen
ja laulun onnenkylläisen.

Sydän pienen kiurun värähtää
sitä kuullen laulun helinää...

kunis sävelet hiljaa häipyy pois
kuin hopeiset tiu’ut soineet ois.

»Hän laulaa laulua armaalleen»,
hymys kiuru tupaansa pienoiseen.

Yli sinisen salmen rantahan
joku souti neitoa vastahan.

Ja yö oli vaiti ja valkea niin.
Taas kiurun tuvassa nukuttiin.

PELTOSIRKKU

– Miks maantien tomussa laulatkaan?
Mikäs kylän arkiseen pauhinaan
sa säveles soida annat?
Miks vaihdoit peltoon harmaaseen
sinimetsät runon-saleineen
ja ihanat ilmain rannat?

– Tomu maantien, pelto harmahin
runon-sali on mulle armahin,
siks sävelten soida annan!
Liki sen ma majani pienen tein –
ja miss’ on majani, ylitsein
nään ihanan ilmain rannan!

HEINÄ

Sua, Tahdon laulain kiittää,
ettäs olemahan loit sa mun.
Vaikka viikate mun kohta niittää,
näinhän sentään, tunsin sentään sun

aamutuuli, kiuru taivahalla,
suven sade — mikä kohtalo!
Laulan vielä viikattehen alla:
ylistetty olkoon aurinko!

SYKSY

Kaksi vanhaa, vanhaa varista
nuokkuu hiljaa pellon aidalla.

Ruskea on rinta kaisliston,
taivas harmaa. Sataa. Syksy on.

»Kurkikin jo lähti», veljelleen
toinen virkkaa niinkuin itsekseen.

Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin
»niin maar; lähti», sanoo takaisin.

Sitten vanhukset taas vaikenee.
Järven pintaan sade soittelee.

Sukii siivenselkää toisen pää.
Toinen joskus silmää siristää.

Höyhenihin niskat kyyristyy.
Sataa. Hiljaista on. Hämärtyy

yli pellon mustan kynnöksen.
Tuntuu riihen tuoksu etäinen.

Kaksi märkää, vanhaa varista
nuokkuu aatoksissaan aidalla.

»Täytyy tästä...», toinen havahtuu,
lentoon verkkaisesti valmistuu.

»Käyhän taaskin tarinoimassa.
Oli oikein hauskaa tavata.»

MARJATAN KÄKI

Yli metsän tuoksu-raskahan,
kun yö on tyyni Marjatan,
kun rannat haihtuvat terheneen
ja ruskot teräksen-siniseen,
kun yksinäistä polkuaan
kuu kulkee ylitse aution maan,
niin kukunta kaukaa soi ja soi —
Käki muuttuu haukaksi Marjatan yönä.

Läpi metsien käy kuin huokaus,
kuin syksyn ensi aavistus.
Kuun sirppi salmet hopeoi.
Käen kukunta salolta soi ja soi,
se soi kuin ainaista kaipuutaan,
mi täyttyä voi ei milloinkaan.
Se soi kuin itkien, uhmaten.
Käki muuttuu haukaksi Marjatan yönä.

Yön hämyssä nukkuvat kuhilaat.
Pian syksyn keltaa jo hohtaa haat.
Pian saapuu syksyn ja surman kuu,
suvi kuolee pois, suvi lakastuu.
Pian katoo suven unelmat
kuin lehdet puista lankeevat.
Käen kukunta salolta yltyy vain.
Käki muuttuu haukaksi Marjatan yönä

Käen kukunta yltyy, soi ja soi.
Se kohta enää ei soida voi.
Pian lankee syksyn autio yö,
käen siivet vihaisin iskuin lyö,
pian vastaa se haukkain kirskunaan
ja täyttymätöntä kaipuutaan
sen rinta tuskahan pakahtuu.
Käki muuttuu haukaksi Marjatan yönä.

PALOKÄRKI

Kuka metsissä illoin huutaa?
kenen valitus kaukaa soi?
Se soi kuin naisen itku.
Kuka siellä vaikeroi?

                                                   ⁂

Oli Herra ja Pietari jälleen
maan päällä matkallaan
ja tulivat illansuussa
niin taloon muutamaan.

Oli kulkeneet jo pitkään
he jaloin väsynehin.
Pyys vettä janohonsa
he sanoin sävyisin.

Talon emäntä paistaa leipää —
ei tervehdystä suo,
tyly katse silmän mustan
vain sinkoo oven luo.

»Vai vettä! Ja paistia kenties
kera jouluoluen!
Kun mustalainen saa lihaa,
se tahtoo paistaa sen.

Pois talosta, kaikenlaiset!
Kas niin, mars tiellepäin!»
— nous leipilapio, — »taikka
vähän vauhtia tästä näin!»

Viha syttyy silloin Herran,
jolla kaikki valta on.
»Voi sinuas, kurja vaimo,
voi sinuas, onneton!»

hän sanoo, »koskas meille
tämän teet sa pahantyön
ja koskas tylysti vieraas
ajat janossa selkään yön,

saat itse janon tuta,
jota et saa sammumaan.
Teen linnuks sun, joka huutaa
iankaiken janoaan!»

Pyhä Pietari lausui: »Amen.»
Suu parkas emännän,
pois lintuna kohta karkas
savupiipun kautta hän.

Ja piisin noessa mustaks
tuli lintu kokonaan.
Pahan emännän punainen liina
jäi päähän paistamaan.

                                                   ⁂

Kuka metsissä illoin huutaa?
Kenen valitus kaukaa soi?
Se soi kuin naisen itku.
Kuka siellä vaikeroi?

Palokärki huutaa ja huutaa
yhä vettä janohon.
Ja tuomiopäivään hamaan
sen huuto kuuluva on.

II PISARAN LAULU

SADEPILVET RIIPPUVAT YLITSE MAAN...

Sadepilvet riippuvat ylitse maan,
mut eivät sada vettä.
Mun on rintani itkua tulvillaan,
mut en saa kyynelettä.

Oi vuotaos, kaste korkeuden,
ja maan janon-tuskaan lankee!
Oi aukene, kaivo kyynelten,
ja virvoita mieleni ankee!

SA SANO, HAAPA, MIKSI VÄRISET...

Sa sano, haapa, miksi väriset,
miks iät kaiket olet rauhaa vailla?
Miks et sä tyynny muiden puiden lailla,
miks lepoon koskaan hiljene sa et?

Kun yöhön nukkuu päivän sävelet,
kun suviyön on kirkas rauha mailla,
kuin onnen-hymyisillä, autuailla,
viel’ yksin murhettas sa haviset...

Ei kauneus sulle maan, ei taivahan
tuo lievitystä sielus vaivahan
ja itkuun kaipaukses sanattoman.

Kaikk’ onnenhiljaiseks kun tyvenee,
niin kaipaukses sun vain syvenee.
Ah, tunnen sinuss’ sydämeni oman.

ENSIN KULTAA UNTEN, TARUIN...

Ensin kultaa unten, taruin,
sitten korpitaival karuin.
Ensin höyhenkevyt taakka,
sitten raskas kuoloon saakka.
Ensin veren uhma, voima,
sitten rinnan riita, soima.
Ensin riemuss’ ystävyksin,
sitten yksin, ypöyksin.

Ensin loppumatta matkaa
alla päivän kullan jatkaa.
Sitten, ennenkuin sen tiesi,
päässä tien jo matkamiesi.

VELI KUOLEMA

VELI KUOLEMA sanoi: »Olet minun,
sua kuljetan ja vien.
Mistä tulet — olen takana sinun,
mihin menet — olen päässä tien»

Näin kerran sydämelleni,
veli kuolema, kuiskasit mun.
Yli tuskaini, riemujeni
siit’ asti nään varjos sun.

Veli kuolema, siitä asti
näen elämän kauniimmin.
Näen valot kirkkahasti
ja varjot syvemmin.

KUN KERRAN HETKENI MUN TULLUT ON...

Kun kerran hetkeni mun tullut on
ja äänet maan mun korvissani raukee,
kun tuntemattomahan portit aukee
ja edessäni tie on paluuton, —

mik’ onni silloin syömmessäni lie,
mi kutsuneekin rauha ihanasti,
niin varmaan viipyen ja verkkaisasti
mun tieni täältä viime kerran vie.

Ja varmaan niinkuin kaukaa hyväillen
mun viime katseheni silloin kohtaa
sen tienoon, joka kirkkautta hohtaa
mun muistoissani unten etäisten,

ja kohtaa — siunauksin, kiitoksin —
sen talon, joka kukkain lumeen hukkuu,
ja vanhan puiston, joka yössä nukkuu,
miss’ itki kerran onni ihanin.

SUVI-YÖNÄ

Jo yli maan ja vetten siinnon päilyy
kuin sinisillat illan terhenen
ja puunto pilvein, kuulto koivujen
kuin unet armaat vetten vyössä väilyy.

Kuin aroin aavistuksin kaislat häilyy,
kun raukee rantaan viri viimeinen,
viel’ yli kaukaisinten salmien
kuin kultavana päivänpurren säilyy.

Mun on kuin hetkeks vaikeneis ja nukkuis
mun sydämein. Ja on kuin haipuis, hukkuis
se kuultoon, sineen, iäisyytehen...

kuin kanssa iäisen jo yhtä oisin.
Mun on kuin kaikesta nyt kiittää voisin,
ma mitä sain ja mitä saanut en.

SALADDIN

Lepäs kuolevana teltassaan
jo suuri Saladdin,
joka taiston ja voiton hekkumaan
vei joukot Allahin.

Joka Egyptin löi ja Syyrian,
oli sodassa voittamaton,
jonka nimen ja sankarikunnian
runo vie tarun loistohon.

Lepäs kuolevana teltassaan
jo suuri Saladdin
ja taisteli viime taisteluaan
yön katsoin tähtihin.

Ja kun kalpeni tähdet, tullehen
tuns hetkensä valtias,
luo aseenkantajan murheisen
käsi viittoi kalvakas.

»Minä lähden; käärinliinani mun»,
soi ääni hiljaisin,
»veli, hulmuamaan pane peitsees sun
ja huuda leirihin:

»Tämän kaikesta loistosta, voitoistaan
ja aarteist’,
tämän yksin hautaan kerallaan
vie suuri Saladdin»

MONT BLANC'ILLA

Pään päällä taivas kylmä, iäinen.
Vain huippuja ja vuoren jyrkänteitä,
jääkenttäin kuiluun-syökseviä teitä,
vain kimallusta lumi-aavojen.

Vuostuhat tääll’ on hetken rahtunen.
Ain tuuli samoja soi säveleitä.
Te ootte olleet ammoin ennen meitä,
viel’ ootte, vuoret, jälkeen ihmisen.

Miss’ ovat ihmistyöt — ne tänne tuokaa!
Ne hukkuvat, kun vuoret kerran huokaa,
ne särkyvät kuin kupla haurahin.

Maan riemu, tuska vain on vuorten unta.
Ne katoaa, kun päättyy uneksunta
ja vuorten-päivä paistaa huippuihin.

PISARAN LAULU

Olin hetken. Pois olin tuokiossa —
meren helmaan heityin mitattomaan.
Minä onnellinen! Sain auringossa
ma hetken kuvastaa taivaan ja maan.

MERENKÄVIJÄ

Vaahtojen pärskyvä, valkea vyö
purtesi laitaan rytmiä lyö.
Eespäin! Voita! — tai meri sun surmaa.
Purjeet vapisevat taistelun hurmaa.
Eespäin kuohujen kamppailuun,
ahmaa aalto jo purtes puun
peittäen kuiluun vihrein vuorin!
Terästä on ranteet rattaassa ruorin!

Veikö sun aalto ja alleen kaas?
Hei, sotaratsuna nousevi taas
purtesi harjalle villin vahdon!
Voima sun rantees teräksisen tahdon
kuohut ja kurimot voittaa voi.
Voittaja, virttäsi raikuin soi
tuulten ja kuohujen kannel raikas.
Eespäin! vuorenvahva on taikas.

HEINÄKUUSSA

Päivä aarteitansa tuhlaa.
Päivät päästään yhtä juhlaa
loistoss’ suven auringon.
Päivä siunaa luomistyötä.
Ei oo iltaa eikä yötä,
valon siunaus vain on.

Heinäkuu on heleimmillään.
Päiväin hurmaa sävelillään
kiurun virsi ylistää.
Kesä antaa armahintaan.
Tuoksuansa suvisintaan
ruis ja heinä hengittää.

Loistaa lehti maassa, puussa.
Loiskuu laine salmensuussa
välkähtäen hopeiseen.
Taivas lupaa pitkää poutaa.
Ruohon kuumaan rintaan soutaa
rivi sorsapoikueen.

Suven ihanuutta hohtaa
kaikki, mitä silmä kohtaa:
tuvan pääty punainen
liekehtivä päivän tulta,
pääskyn siipi, rukiin kulta,
siinto vetten, vaarojen.

Suuri, lämmin sydänsuvi!
Kaikki kukkii, tuleentuvi,
kaikki kypsyy korjuuseen!
Päivä hehkuu, päivä tuhlaa!
Päivät päästään yhtä juhlaa
kirkkaudesta kirkkauteen!

Pellolla käy vilske vilkkain,
huiske helmusten ja hilkkain —
heinänteon kiire on!
Työn ja laulun riemu kirkkain
kilvalla soi heinäsirkkain
alla suven auringon.

Keinuu heinää humajavaa
niinkuin merta. Väylää avaa
siihen suihke viikatteen.
Kaatuu heinän aallonharjaa.
Apilasta, mesimarjaa
tuoksuu ilmaan suviseen.

Haravoita naisten vilkkaa.
Kovasinten kuoro kilkkaa
kilvan päissä sarkojen.
Paistaa ruskeata pintaa.
Vilvoittaapi otsaa, rintaa
lempeänä läntinen.

Karhokoitten karttuu alaa.
Leikki lentää, päivä palaa —
elää kuink’ on ihanaa!
Veri suloisesti soutaa!
Elämä on juhlaa, poutaa!
Ihanaa on ponnistaa!

Sa, ken annat vaivaa, työtä
hedelmien riemun myötä,
sulle kiitos humajaa,
kiitos kiurun säveleissä,
suven tuoksuissa ja meissä,
sulle, sulle, Äiti Maa!

RANTAPETÄJÄ

Putos koivun lehti keltainen,
käy aavalta syksyn tuuli.
Jo riitteen helinän hiljaisen
sun yöllä korvas kuuli.

Ikinuoreen oksais vihantaan
niin myrskyn raivo ryntää,
mi järven ärjyhyn valkeaan
ja lakkapäähän kyntää.

Sinä seisot, petäjä, paikallas,
sinä suoristat vain selkää
kuin lausuen tyynnä: tulkaapas!
Et köyristäy, et pelkää.

Sinä rannan paatten rakoihin
yhä syvemmälle juurrut,
sinä käydess’ syksyn vihurin
vain suoristut, vain suurrut.

Olet kaunis, petäjä, voimas sun
kun voitonhurmaa maistaa,
kun niinkuin hymyät, jälleen kun
punakylkees päivä paistaa.

ILLE FACIET

Vanha kuningas hän suruisissa
aatoksissa nojas käteen pään,
katsoin kuinka illan auterissa
viime ruskot löivät leikkiään.
Painui päivä vitkaan merehen
niinkuin tulehen ja verehen.
Pilvet ryntäs niinkuin sotaratsaat,
taivahilla niinkuin tulenpatsaat
vainovalkeoitten väräjöi,
niinkuin miekat ilmain alla löi.

Kuningas hän miellä murtuvalla
oman kohtalonsa tarinan
näki kuvastuvan taivahalla,
onnensa kuin yöhön painuvan:
maan, min päivään tahtoi nostaa hän,
vereen, tuleen näki syöksyvän,
kylvi rauhaa, niitti sotaa, murhaa —
taistelu ja työ ol’ ollut turhaa!
Valtakunnan yli liekit lyö!
Pettää päivä, voittaa kaaos, yö!

Samassapa nuori prinssi juoksi —
lapsi kaunis, kultakutrinen —
silmät säihkyin kuninkahan luoksi
innoissansa iltaan viittoen:
»Isä, katso, onnen kaukomaa
pilviportin alta aukeaa!»
Kirkas kuulto päilyi maassa, veessä.
Vanhus niinkuin heräs, mieli seessä
katsoi lasta, viimein hymyillen:
Ille faciet, hän tekee sen!

Ille faciet. Hän tehdä voipi
minä mit’ en enää voi, en tee.
Mitä sydämein vaan unelmoipi,
kaiken sen hän todeks taistelee.
Ilta mun on hälle aamun maa,
sen hän valtakunnaks valloittaa.
Ilta uupuu, aamu aina jatkaa
yhä eespäin aurinkohon matkaa!
Yö ja kaaos, sentään voita et!
Päivä jatkuu! Ille faciet!

JOULUKELLOT

Joulukellot kumajaa
huurtehisten metsäin taa,
vuoret värjyin kaiun toistaa,
valot kirkon kaukaa loistaa,
sataa lunta lempeää,
kirkkoteillä heläjää
tiu’ut helkkyvänä vyönä
aamun suussa, jouluyönä.

Sydäntemme määränpää,
luokses matka kiirehtää,
joulukellos tietä johtaa,
valos yöstä vastaan hohtaa,
vaikka matka pitkä on
tähtein joulukirkkohon —
sentään et sä ole unta!
Kellot soivat, sataa lunta.

III JOULUVIRSI

1.

NELJÄS TIETÄJÄ

Tuli joulun tähtiteltan alla,
outo uusi tähti päällä pään,
Betlehemiin kolme tietäjätä
löytäin lapsen siellä seimessään.
Idän viisaat lahjoinensa lasta
kumarsivat niinkuin kuningasta.

Neljäs tietäjistä erämaissa
jäi ja eksyi karavaanistaan,
perille niin vihdoin hänkin saapui,
lasta Joulun löytänyt ei vaan.
Poissa oli lapsi, poissa tähti,
viitta, jonka johdolla hän lähti.

Neljäs tietäjistä tutki, kysyi
turhaan lasta, murhe mielessään,
kuulla sai ja tietää ainoastaan:
hän on siellä missä kärsitään,
missä suru sydämiä sulkee,
siellä lapsi kuninkaana kulkee.

Neljäs tietäjistä muille maille
lähti kauas lasta etsien,
veljenä hän kanssa kärsivien
kulki teitä kärsimyksien,
hoivas, auttoi, kylvi lohdutusta,
askeleensa tiukkui siunausta.

Aikain päästä pyhään kaupunkihin
saapui vihdoin vanhuksena hän,
pois hän antanut ol’ aartehensa,
jättänyt jo taakseen elämän,
jäänyt oli joulutähden usko
riutuvana niinkuin iltarusko.

Mikä itku, mikä voihke täytti
kadut, torit pyhän kaupungin?
Tiedä: häntä, joka ihmisistä
oli ihanaisin, ylevin,
murtuvana tuskantaakan alle
vietiin kuolemahan Golgatalle.

Totisesti hänen kuninkaansa,
myöhästyneen, vanhan tietäjän!
Mitä voi hän, köyhä, enää tehdä
hyväks kuninkaansa kärsivän?
Turha tuoda hälle myrrhaa, kultaa,
jolle kaikki maallinen on multaa!

Neljäs tietäjistä kuolevana
sanan sai kuin ylimaallisen:
mitä tehnyt olet kärsivälle,
mulle itselleni teit sa sen!
Asuinsijas sun on autuudessa!
kuninkaasi löysit rakkaudessa!

2.

JOULUVIRSI

Saapui maailmahan uudestansa
Herra monen vuosisadan jälkeen.
Joulu-yönä tähti-kirkkahana
vaelsi hän yksinänsä maata
hiljaisna kuin kerran kauan sitten.
Missä kulki, hiljentyivät rauhaan
Herran ympärillä maa ja metsä,
meren aallon loppumaton kaipuu.

Onnen häive kulki kaiken yli
niinkuin henkäys käy suviehtoon
yli kumartuvain viljapeltoin.
Missä kulki, kukat kinoksista
nousi hänen jalan-jäljissänsä,
tuulet humahtivat leppeämmin,
kirkkahammin kimalsivat tähdet.

Saapui asunnoille ihmislasten.
Maassa oli silloin suuri sota.
Tuhansien peninkulmain takaa
ihmiset, jotk’ eivät elämässään
olleet koskaan toisiansa nähneet
eikä tienneet toinen toisistansa,
oli — jättäin kodin, vaimot, lapset —
tulleet surmaamahan toisiansa.
Ilmivalkeassa kylät paloi,
kodit, kirkot oli autioina,
hautuumaina sadat viljapellot.
Ilmat täytti tykkein surmavirsi,
itku, voihke, vihan kiroukset.

Äänetönnä katsoi vihan työtä
Herra, päänsä hiljaa alas painain.
Golgatankin tuskaa katkerampi
suru hänen sydäntänsä raastoi.
Lausui huulin valkein: miksi, miksi?
Niinkuin kaiku huokas metsä: miksi?

Silloin, katso, tapahtui kuin ihme!
Tykit vaikenivat hiljaisiksi.
Savupilvet väistyi, kirkkahina
katsoi tähdet yli kuolon kenttäin.
Aavistuksen outo rauha kulki
yli eläväin ja kuollehien.
Juoksuhaudoista soi jouluvirsi.

Juoksuhaudoista soi jouluvirsi,
ensin arkana kuin nuori lintu
ensi kertaa lentoon lähtiessään
kokeileepi siipiensä voimaa,
sitten nousten aina rohkeammin
täyteen lentoon kohti korkeutta.
Juoksuhaudasta niin juoksuhautaan
vyöryi virsi aina voimakkaampi.
Kotvan päästä samaan säveleeseen
viholliset toisin kielin yhtyi.
Hiljaisessa, autiossa yössä
hävityksen keskeltä ja kuolon,
kärsimyksen, tuskan, vihan yli
kohti ikuisien tähtein rauhaa
nousi säveleitten siivin virsi,
niinkuin nousee maasta ihmiskaipuu.

Poispäin kääntyi silloin Vapahtaja.
Hartiansa niinkuin vavahtivat.
Käsiin kätki kasvot hän ja itki.

3.

TÄHDET

Tuli Joulun tähti
ja Mars, sodan tähti,
ja kohtasi toisensa matkallaan
sini-ilmojen alla,
kun taivahalla
Pyhä oli syttynyt loistamaan.

Oli valkea toinen
ja verinen toinen
ja kumpikin kohtalon-tähtiä Maan
Ja vallasta heidän
Maan lapsien, meidän,
ah rinnoissa iäti taistellaan.

Ja Mars, sodan tähti,
se verinen tähti,
se virkkoi valkeelle veljelleen:
»Sa nähnetkö valot —
kuin uhrien palot
Maan päältä nousevat korkeuteen.

Ne on uhreja mulle
ja lahjoja mulle!
Ne on loimuja palavain kaupunkein
Olen miekkojen terin
ja kyynelin, verin
Maan vihkinyt iäksi itsellein.

Miss’ on kynttilät Joulun,
hyvä tahto Joulun?
Jo mun on valta ja mun on Maa!
Väkivallan voima
ja riita ja soima
mun voittoain Maassa kuuluttaa!»

Mut Joulun tähti,
se valkea tähti,
se vastas hiljaa hymyten:
»Valo Joulun palaa,
vaikk’ kätkössä, salaa
yhä syvällä povessa ihmisten.

Sitä vaivansa alla
ja tuskansa alla
yhä etsivät ihmiset itsessään.
Maan kärsiä täytyy,
kun se hämärtäytyy, —
se kirkastuu, missä kärsitään.

Siell’ on kynttilät Joulun,
hyvä tahto Joulun!
Laps itkee kaikilla rinnassaan.
Siks saapuu kerran
Pyhä Joulu Herran
ja miekat auroiks taotaan.

Vain vaivasta syntyy
ja tuskasta syntyy
uus valo ja elämä maailmaan.
Ah kärsimyksitse
Laps Joulun itse
kävi tietään kerran kunniaan!»

4.

VANHA TAPULI

Olen muisto aikojen mennehitten
Mun kelloni vaikeni kauan sitten.

On kirkko kaatunut viereltäin,
ma jälelle yksinäni jäin.
On metsä kasvanut umpehen
jo yli kirkon jälkien;
sen paikan ties vielä entissuku,
sen yli on humissut vuosien luku,
uus polvi ei sijaa löytää voi,
miss’ ennen isien virsi soi;
jotk’ kerran soitin ma kirkkohon,
miespolvia mullassa maanneet on.

Vuoskymmenihin ei kutsuneet
ole kirkkoon kelloni säveleet.
Olen mykkä muisto jo entisaikain,
olen ympäröimä jo tarun-taikain,
on ylläni vuotten hopeaa.

Niin outona mulle vaeltaa
jo uusi polvi mun ohitseni,
olen unhoitettu ma kummulleni —
ah, kellot vaikeni rinnassain!

On multa murtunut kellonkieli,
on multa murheiseks mennyt mieli —
olen vanha ja hyljätty tapuli vain!
Ei helkähdä ilmahan malmin ääni,
mun pitkään ikävään painuu pääni —
Ah, kellot vaikeni rinnassain!

Ja kuitenkin! Yhä vieläkin
minä tunnen ja hengitän sävelin —!
Yhä rinnassani soi ja soi,
vaikk’ enää en ääntä saada voi!

Ei! Joskus vielä mun kelloni lyö!
Ne lyö kun on tullut jouluyö.
Kun käy yli maan pyhä aavistus,
mun täyttyy mieleni kaipaus.
Kun hetkeks kahlehet kirpoaa,
mun lauluni silloin sävelet saa.
Kun yhtyvät aika ja ikuisuus,
on kellojen kielissä voima uus.
Kun aukenee portit korkeuteen,
sävel mykkä pakahtuu kiitokseen.

Ja ma laulan yössä yksinäni
mun kaipaukseni, ikäväni.
Miten riemuiten malmi raikahtaa!
Ja ma tuntea voin ja aavistaa:
ain alta mun raskaimman murheeni paineen
sävel riemukkain lyö lauluni laineen!

Ja vaikk’ olen hyljätty tapuli vain —
sadat, tuhannet yhtyvät laulussain:

Sukupolvien kaipuu iäinen
soi tähtiin kieliltä kellojen!

5.

PYHÄ PIETARI JA SOITTONIEKKA

Löi portille Pyhän Pietarin
joku arkana, käsin vapisevin.

Avas Pietari portin kultaisen,
valo virtasi yöhön tulvien.

Ja käsin varjoten silmiään
Pyhä Pietari katsoi pimeään.

Joku värjötti siellä vilussaan —
joku uupunut kulkija päältä Maan.

Sillä viulu ol’ alla kainalon —
se köyhä soittoniekka on.

— Oli matka pitkä ja raskas tie,
joku soppi sulla mun levätä lie?

Pyhä Pietari alta kulmien
yhä katsoi tulijaa tutkien.

— On selvät ja puhtaat paperis kait?
Mitä teit ja mitä sä aikaan sait?

— Mitä tein ja mitä mä aikaan sain!
Sitä tiedä en. Näin unta vain.

— Unet unia on! Työt painavat vaan!
Jo kiertyi avain lukossaan.

Suli sentään sydän Pietarin.
— Sun vilu on! tulehan kuitenkin,

ota viittani, veli — tähän istuos
sun kunnes ratkee kohtalos.

Kävi sisään soittoniekka Maan.
Hän katsoi ympäri kummissaan.

— Pyhä Pietari, äänsi hän, loppumaton
tää valo niin tuttua jostain on!

Mut missä sen ihanuuden näin ...?
Nyt muistan: unissain, sydämessäin!

Ja mikä on laulu, mi helisten soi —
mitä kaukaista mulle se mieleen toi?

Nyt tiedän: kaunein kaipauksein
sitä helisi omalle sydämellein,

sitä aavistin, sitä etsin, hain,
oli tuska ja riemu se sielussain —

sille koskaan säveltä löytänyt en...
Nyt vihdoin, oi vihdoin ma kuulen sen!

Hymys Pietari hymyin valoisin.
— Ole tervetullut kotihin!

Jos kuulit laulun korkeuden,
käy sisälle maahan kirkkauden!

Jos kaipaukses oli loppumaton,
tule, täyttymys sen sun osasi on!

6.

KULTAINEN LANKA

Oli maailma ollut.
Ja kansat ja kielet
oli tuomion eessä.
Oli avattu kirjat
ja luettu synnit
kuin merien hiekka.

Niin lausui Herra:
»Siit’ eikö siis mitään,
mikä aluksi oli,
ole aikojen loppuun
ihan tahratta jäänyt
läpi rikosten, syntein?»

Pääenkeli vastas:
»Luin turhaan. Mut katso,
jo vihdoin ma löysin!
Vuossadasta toiseen
läpi miljoonain polvein
näen kultaisen langan.

Se alust’ on ollut.
Läpi rikosten, rutsain,
verisyntien, murhain
se loppuhun säilyy
ja hehkuu ja loistaa.
Se on äidinrakkaus!»