PENI JA HARAKAT

Tuli mereltä miehet ja raikuivat torvet
ja vastahan kaikuivat vaarat ja korvet

syysaamuna raikkaana. Pullolla pussit
ne harteilla heilui ja pusseissa jussit.

Tuli joukon jatkona valuvin kielin
Peni huohottain, mutta hyvillä mielin.

Ja mikäs on olla, kun saa mitä halaa:
se kohta jo parhainta paistinpalaa

pihamaalla — häntä heiluen — haukkaa;
ah, makeat luut ne vaan ruskaa ja paukkaa!

Mut annas, kun harakan-heittiöt huomaa
Penin syömässä saalista metsän suomaa,

heti pyrstöjä häilähtää epäluku,
on paikalla pian koko ahmatti-suku.

Käy aitan katolla meno ja melu,
paha nauru ja juonikas neuvottelu.

Salatuumin ne luovivat aitan päältä
pihamaalle noin vähän sieltä, täältä,

kuka solasta tullen ja kujasta kuka,
omin aikoinsa, ihan eri miehinä muka.

Ne viekkaina kaukaa kiertää ja kaartaa,
Penin ympäri silmukan tiukan saartaa.

Yks antaa jo merkin ja hännästä noukkaa,
ihan eestä yks ilkimys ilmaan poukkaa.

Vähemmästäkin toki jo toinen suuttuu,
Penin karvat nousee ja muoto muuttuu.

Se karkaa kohti ja hammasta näyttää,
mut heti joku veijari hetkeä käyttää

ja — voi maailman pahuutta! — lentää varas
pois suussa jo paistinpaloista paras.

Näin käy: Peni vaan kun päätään kääntää,
joku heti lihapalasta viedä vääntää.

Peni keikkuu ja kieppuu vimmassa vihan,
piha niskavilloja pölisee ihan.

Peni väsyy viimein ja makuulle heittää,
käpälillään paistinsa tähteet peittää.

Ja miettii: annanpa olla tuosta!
Toki toista ois sentään metsiä juosta.

Tämä rikkaan osa, se on nolo ja polo.
Oli parempi köyhänä olo!