KURKI JA JOUTSEN

Kulki kurki arvokkaana suolla,
päällä harmaa, vanha lievetakki,
nukkavieru, vanhanmallinenkin.
Mutta mitäs takista! Se astui
– kurki näätsen – ylen juhlallisna,
kallellansa pää kuin esteetikon,
siristeli väliin silmiänsä
niinkuin taidenäyttelyissä tehdään,
katsoi joskus ylös ympärilleen,
sitten jälleen maahan mietteissänsä;
pää ja kaula keikkui käynnin tahtiin.
Joskus hypähti se poikki mättään
niinkuin vähän varkain arvoltansa,
palas sentään juhlatyyliin kohta
käynnissänsä vakaan verkkaisessa.
Peilautui niinkuin ohimennen
lähteen silmässä ja suoristihe.

Arvokkaamp ei ole totisesti
luokan eessä koulutarkastaja.

Mitäs, kun on luonnon luomat lahjat!
Arvokkuus on kurjen toinen luonto.

Totta puhuin oli arkitöissään
kurki kesken elämänsä proosaa:
etsimässä suosta sammakoita.

Annas olla, silloin joutsen siihen
tulla lennähti kuin poutapilvi
olis lehahtanut taivahalta.

– Päivää, kuomakulta; kaunis ilma!

Vastaisko tuolle? mietti kurki;
heitti olan takaa ylpeästi:

– Anna sinä kauniin ilman olla,
mitäs siitä minulle sa haastat!

Eipäs mennyt joutsen hämillensä.
Laukas vastaan sanan voimallisen,
jotta melkein mykäks meni kurki:
– Terveisiä, veli, taivahasta!

– Taivahasta... tuota, mitä se on?
kysymys se ihan huomaamatta
varastihe kurjen kielen alta.

Joutsen, itseksensä silmää iskein,
alkoi mielevästi tarinoida:
– Ettäs kysytkin! Se vast’ on jotain!
Se on paikka paljon kaunihimpi
kuin on suo ja maa ja metsä tuossa.
Pilvein päällä, päivän tuolla puolla,
yläpuolla vipajavain tähtein
iki-ihanainen maa on taivaan.
Kaikk’ on siellä paljon parempata...

– Mutta... onkos siellä sammakoita?
tarttui tosi-innostunut kurki.

– Mitä? Sammakoita? Eihän toki!

Kurki kaarsi halveksuen kaulaa.
– Sitä minäkin! Ei sammakoita!
Pidä sitten itse taivahasi!