POHJATUULI

Mikä liekin lykky lennättäynyt,
mut somasti vaan oli käynyt:

oli tullut teeri karhun kitaan,
kuin mihin ikään ritaan,

oli pudonnut puusta pyrisevänä,
ihan ehjän elävänä.

Oli pulannut karhu vaan muka muussa,
ja niin on teeri suussa!

Tuli päivänpaistavaks karhun tuuli,
meni messingille huuli.

»Eri pelit ne on», mietti, »ja miehet sentään,
joille paistit suuhun lentää.»

Ja siinäkös se ihan pöyhistäytyi.
Tää muille näyttää täytyi.
Ja ei niin murenta syö, ei haukkaa.
Päin naapuria laukkaa.

Ja eikös tullut vastaan kettu
kuin ikään kuulutettu!

Mut kas, ei teerestä kettu minään,
ei sitten näkevinään!

Se ilmoja vaan muka tutkii, vahtaa:
»Mikä tuuli tuulla mahtaa?»

— »Voi pahus sen konsteja», karhu mietti,
»nyt konstistas tuli pietti.»

»Hm», pani vaan karhu kuin valtioviisas.
— Ketun tiedonjanoa piisas,

sitä tuulta se tärkeenä tietää penäs
— ja teertä katsoa tenäs.

»Hm», karhu vaan teertä ravisteli,
»on tää soma teerenpeli!»

Taas kettu: »Voi, mistä nyt tuulee, kuoma?»
— »No, pohjasta, Jumalan luoma»,

jo ärjäs karhu vallassa vihan,
pääs paisti samassa ihan.

Läpi oksien se jo mennä läiski,
niin että siivet räiski.

Ja karhu se nolona suutaan aukoo
ja sadatusta laukoo:

»Sen vietävä, veit multa varman paistin.»
— »Vai minä, kun tuulta vain haistin»,

se siihen kettu, »on syyttää somaa,
kun on syy ja tyhmyys omaa.
Kuka käskikin veräjäks aukoa suuta,
olis viisas tehnyt muuta:

olis henkeä vetäin ihan sydämestä
vain virkkanut: iitäisestä!»