LAHORASTAS JA RÄKÄTTIRASTAS

Lahorastas metsässä laulupuullaan
se lauloi Jumalan suomalla suullaan.

Koko kuulaan keväisen yön ja ehtoon
sen sävelet soi ja satoi lehtoon.

Mut ottipas parvessa kuulijakuoron
nuor’ räkättirastas myös suunvuoron.

Ja arvostelunsa se juoksutti julki,
näin viisaina, vuolaina sen sanat kulki:

»No jaa, miksei! Kyllä serkkukin laulaa!
Kukin tietysti laulaa kuinka on kaulaa!

On heleänlainen jo pianissimo,
mut vahveta paljon saa fortissimo.

On sijoitus heikko ja tukea puuttuu,
taka-äänet ne vielä kurkkuhun juuttuu.

Yhä kurkku siis kaipaa koulutusta,
alaleuan käyttökin ohjausta.

Suru sanoa, lisäks ei persoonallinen
ole oikein laulu, vaan muiden mallinen:

sehän soi kuin soikin riemua mielen,
haa! — selvästi aihe myös satakielen!

Pahin viimeiseks, hyvät herrasväet!
Miten sanoisinkaan, mutta minusta, näet,

kovin pitkään serkku lauleskeli,
ihan liian hyvä oli kielen keli!

Jos ei niin leikiten laulu soisi,
tosi konstia vasta silloin se oisi!»