HAUTAJAISET

Oli kaste viel’ yli kukkien,
kun kuoli päiväperhonen,
joka lensi tuokion vain... Niin niin
Ja se aamulla haudattiin.

Koko ihanan päivän se elänyt ois...
jo aamulla sen piti pois.

On murhe saleissa ruohiston.
Surutaloon ystävät tulleet on.

Ja ne katsovat pientä vainajaa
ja sen siipien kultaa koskettaa
ne hiljaa, hellävaroin,
ja kuiskaa äänin aroin,
päät nyökkyen, silmin kostehin:
»Miten kaunis vieläkin!»

Surusaatto lähtee verkalleen
läpi heinien metsän matkalleen.
Vaikk’ aurinko juuri koittaa,
niin murheinen on taivas, maa,
sinikellot hiljaa humajaa,
surumarssia sirkat soittaa.

Tien varsilla vaiti on naapurit.
Kaikk’ kasteen kirkkaat timantit
kukat koruiksi arkulle antaa.
Sitä muurahaiset kantaa.
Havuneuloin peitetty on tie,
joka vainajain viitaan vie.

Kas, pappi, suruperhonen,
jo vartoo ja vaihtaa jalkaa,
ja kuoro leppäkerttujen
veräjällä virren alkaa.
Se aamunsuuhun väräjää;

joku saattojoukossa nyyhkyttää.
ja heinät murhein huhuu...
Sh! hiljaa! pappi puhuu —
Kaikk’ katsoo ääneti hautahan...
Ja turilaan, haudankaivajan,
— joka karski ja paljon nähnyt on —
käsi pyyhkii selkäpuolla
pois salaa kyynelkarpalon:
»On kovaa niin aamulla kuolla!»