MARJATAN KÄKI

Yli metsän tuoksu-raskahan,
kun yö on tyyni Marjatan,
kun rannat haihtuvat terheneen
ja ruskot teräksen-siniseen,
kun yksinäistä polkuaan
kuu kulkee ylitse aution maan,
niin kukunta kaukaa soi ja soi —
Käki muuttuu haukaksi Marjatan yönä.

Läpi metsien käy kuin huokaus,
kuin syksyn ensi aavistus.
Kuun sirppi salmet hopeoi.
Käen kukunta salolta soi ja soi,
se soi kuin ainaista kaipuutaan,
mi täyttyä voi ei milloinkaan.
Se soi kuin itkien, uhmaten.
Käki muuttuu haukaksi Marjatan yönä.

Yön hämyssä nukkuvat kuhilaat.
Pian syksyn keltaa jo hohtaa haat.
Pian saapuu syksyn ja surman kuu,
suvi kuolee pois, suvi lakastuu.
Pian katoo suven unelmat
kuin lehdet puista lankeevat.
Käen kukunta salolta yltyy vain.
Käki muuttuu haukaksi Marjatan yönä

Käen kukunta yltyy, soi ja soi.
Se kohta enää ei soida voi.
Pian lankee syksyn autio yö,
käen siivet vihaisin iskuin lyö,
pian vastaa se haukkain kirskunaan
ja täyttymätöntä kaipuutaan
sen rinta tuskahan pakahtuu.
Käki muuttuu haukaksi Marjatan yönä.