KUOLLEET RUNOILIJAT.

Ystävät, veljet rakkahat,
uneksijat unten kaukaisien,
maan päällä vierahat kulkijat,
ihmiset joukossa ihmisien,

runoilijat, näkijät näkyjen
lähellä ja kaukana maailmalla,
toiset takana vuossatojen ammoin
jo multana mullan alla,

vaikkakin kuolleina, kuitenkin
todellisempina eläviä meitä,
runoilijat unelmin kaukaisin,
mieleni hartaus kiittää teitä!

Kättänne käteni puristaa
ylitse ajan ja kuoleman laineen.
Sydäntänne sido ei palavaa
kahlehet aikain, kahleet aineen.

Tultanne teidän ei sammuta yö,
henkenne hehku ei muutu maaksi
Sydämenne sykkii ja kärsien lyö
vuossatain halki ja aikain taaksi.

Runoilijat, uneksijat kuollehet,
mieleni hartaus kiittää teitä,
veljet, ystävät uskolliset,
uskollisemmat eläviä meitä.

Milloin kutsunen, saavutte luo
helkkyvät sävelet saatossanne.
Runojen ihanan riemun juo
sydämeni kultamaljastanne.

Tulette kuin ylitse tuonen veen
perässä tuonelan tumman purren
polvilla helisten kanteleen
elämän, kuoleman surua surren.

Tulette kuin Itämaan viisahat
etsien tähteä totuuden valon,
otsalla aatteet ankarat,
silmissä tuska kaipuun palon.

Tulette narrin-kulkusin,
naurunne alla itkein verta,
loukatuin, raastetuin sydämin —
ihmiset ihmisten joukossa kerta.

Murheeni sävelet laulujen
kauneuden-taivaankaarin peittää,
ylitse yön ja pimeyden
unien tähtiset hunnut ne heittää.

En ole yksin. Kerallain
veljet mun murheeni maljasta maistaa
Kiitos, veljeni. Kohtalossain
ihmisen-tähdet mun päälleni paistaa.