KARJALAN VIRSI.

Ma unessa maan näen mairehen,
suven-kaunoisen, sadun-kaukaisen.

Sata järveä sinne soutaa on,
sata korpea samota sinne.
Miss’ synkentyy salo loputon,
yhä ylenee vaarojen rinne,
maat jylhistyy, salot sakenee,
polut eksyy ja taapäin pakenee,
veet vuoltuu, kosket kuumentuu
ja uupuu soitten pitkospuu,
mi kantais ihmisen jalkaa —
siell’ unteni maa se alkaa.

Siell’ laelta vaaran viimeisen
maa aukee nuori ja neitseellinen.

Maa alla suven auringon.
Se kaunis ja korkea Karjala on.

Sitä saartaa sinisin metsäin vyö,
sitä kattaa valkehin kesäyö,
miss’ ehtoo ja aamu ne kättä lyö.
Ja kaunein rusko ja kirkkain koi
sen vaaroja päärmää ja purppuroi
kuin siunaten Karjalan multaa.
Käet kukkuu sen korvessa kultaa.
Siell’ ikuiset hongat huokaavat,
öin rotkoissa kosket kohisevat.
Siell’ on lempeimmät lehdot ja laulupuut
ja hopean-välkkyvät virtain suut.
Salojärvien silmät seijastaa
ja valkeita koivuja heijastaa.

Sinne ammoin vanhat jumalat
yli vuorten ja vaarain pakenivat.
Sen metsissä vielä Tapio käy,
jalanjälkeä miss’ ei ihmisen näy,
siell illoin Tellervo huhuilee
ja Tapion karjat huutelee.
Siell’ ylväänä hirvi kruunupäin
käy keskellä salojen synkeäin,
mesikämmen suolla viheltää,
hukan silmä korvessa välkähtää.

Ja partailla selkien siintäväin
kylät siell’ on harmajat,
ja ympäri laihot vihertäin
ylös vaaroja nousevat.
Savu sininen kotain kohoaa
päin taivaan lakea leppoisaa,
kun vetten kuullosta kirkastuu
suven-heleä, nuori aamunsuu,
kun kastehelmet päilyy
ja rannan ruoho häilyy.
Kun urho iloista orhiaan
kylän kaivon luona juottaa
ja vaari lahdella ruuhessaan
koin kullassa kokee nuottaa.
Kun alla akkunan kultaisen
tytär kangasta helskyttelee,
ja kaivonpuulla pääskynen
se laulaa visertelee.

Se on Karjala, Karjala kaunoinen.
Se on Karjalan kansa onnellinen.

Runot vanhat sen kansan huulilla elää,
sen polvilla Väinämön kantele helää.

Ma unessa maan näen mairehen,
suven-kaunoisen, sadun-kaukaisen.
Ma nään sen orpona, yksinään.
surun kuiluhun syöstynä synkimpään
Ma nään kylät kauniit kylmillään.

Suven armahan jälkeen ja laulun ja työn
nään talven tulleen ja kuolon-yön.

Nyt sijalla kodin ja kartanon
on rauniot vaan, on tuhkaa vaan.
Kuin paisteessa kuoleman-kuutamon
nään raiskatun autio-maan.

Näen urhon hangelle kylmenneen,
ken orhia äsken juotti.
Ja vaappuvaa vaaria tyttärineen
tie mieron ja maanpako vuotti.
Miss’ äsken lauloi neitonen,
nyt talven myrsky puhuu.
Miss’ ääni helisi kantelen,
nyt huuhkaja korven huhuu.

Se poloinen, kurja Karjala on.
Se on Karjalan kansa onneton.
— — —
Oi Herra, auta Karjalaa,
oi Herra, Karjala säästä.
Suo sen, joka koditta vaeltaa,
kotiliedellensä päästä.
Yli siroita Karjalan kunnaitten
sun siunaukses kultaa,
oi siunaa haudat ja kehdot sen,
sen siunaa maata ja multaa.
Taas kultaisten viljain nousta suo
sa Karjalan virtain suuhun
ja onnen poutapääskynen tuo
sen orpoon viiripuuhun.
Suo lehdoissa helkkyä laulujen
ja pirteissä kantelen helää.
Oi Herra, Karjalan kaunoisen
suo tuhastaan nousta ja elää.