RUNOJA ***

UUSI KEVÄT JA MUITA RUNOJA

Kirj.

Lauri Pohjanpää

Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1917.

SISÄLLYS:

Uusi kevät

I TÄHTIÄ KOHTI

Poutapilvet
Vanha puu
Veljen haudalla
Salamanteri-sydän
Eksynyt lintu
Kaksi sokeaa
Lemminkäisen äiti
Aamu ja ilta
Erakko
Yli salmien
Lopputili
Tähtiä kohti
Rukous

II HARPUN SURU

Harpun suru
Hänen nimensä
Mirjam Batseba I,
II
Mitä tapahtui?
Ulkopuolella
Olin itkenyt itseni nukuksiin
Köyhä
puhelu
Miks sattuu näin elo kohtalot
Raajarikko
Ole luonani silloin
Valkea armeija
Punainen tähti
Elämän jälkeen

III MAAN LAULU

Hämeen laulu
Paavo Cajanderin haudalla
Sävelten virsi
Kanteletar Maan laulu

IV METSÄN SATUJA
Suven kuussa
Jänikset
Muurahaisten riimikronikasta
Hanhen konsertti
Maailman meno

UUSI KEVÄT

Taas vesiltä, mailta tuhannet sävelet helää,
taas kaikki versoo ja kukkii ja elää, elää!

Soi riemuin soinnut laulavat yltä, alta,
on läsnä ja luo nyt elämän kaikkivalta.

Taas luonnon rinnassa kevään unelmat herää:
jo kukat, katsohan, päivässä tekee terää.

Purot kuorona kohisten laulavat: lähti jo kirsi
ja lakehen taivaan kirmaa kiurun virsi.

Ja päivä paistaa ja taivas siintäen hohtaa
ja sätehet siltoina taivaasta maahan johtaa.

Kuin kiurun virsi sielussa sävelet helää:
on ihana taivas ja maa, on ihana elää!

I TÄHTIÄ KOHTI

POUTAPILVET

Poutapilvet, poutapilvet
liitää, leijailee,
sinikantta kilvan ajaa,
kiitää, karkelee,

hymyy, leikkii, läikkyy, loistaa
hohtain hopeaa,
lymyy, leijaa taivaanrannan
kultaporttein taa...

niinkuin onnen kirkkaat päivät
haihtuu, häviää —
surut yksin maahan lankee,
surut yksin jää.

VANHA PUU.

Sano, vanha ja viisas ja harmaa puu,
min varjossa vuossadat uneksuu,
mi nähnyt oot elämän ennen
miespolvien monien mennen,

min ohitse kuolohon kulkenut
ja sun iäistä virttäs kuunnellut
on kerran taaton taatto,
sukupolvien pitkä saatto, —

ne oliko outoja päällä maan,
ne näkikö unta valveillaan,
taa kaihoten taivaanrantain
ja kaipuuta kummaa kantain?

Ne suriko salaa, harmaaks pään,
ne itkikö yksinäisyyttään
ja kärsivät hiljaisesti? —
Sano, kuinka ne loppuun kesti?

VELJEN HAUDALLA.

Kuoleman suureen, autioon maahan
nuorena mennyt oot, —
nuorena mennyttä haavat haudalla
iäti murehtikoot.

Sammui rusko sun aamujes taivaan
sammui hymyissään, —
päivää, mi noussut ei koskaan, kaste
iäti itkekään.

Saavu et jälleen, kuinka jos kutsun,
kuinka jos vuottanut oon.
Kirkkaudesta niin kirkkauteen sun
henkes vaeltakoon!

Kerran, ah kerran on kaartuva päivä
multaan kirkkomaan.
Suuressa rauhassa mullan alla
kerran kohdataan.

SALAMANTERI-SYDÄN

Niin leimuten, niin loimuten
mun yli liekki lyö
ja säkeninä säihkyen
se sydäntäni syö.

Ja kerran minut tuhoaa
se tulin hulmuvin,
mut tulta kaikki-polttavaa
rakastan sittenkin.

EKSYNYT LINTU.

Se väristen lensi mun luokseni,
kuin tuskassa turvaa anoin,
sen silmissä suru oli pohjaton,
jota ei voi sanoa sanoin.

Se oli niin sairas ja väsynyt
ja joutunut hätään suureen,
sen katse kuin armoa rukoili
kun kuoli se jalkaini juureen.

Mitä tunsi se, mitä kärsi se?
Ah, puhua voinut ei se!
Ja kärsimyksensä salaisen
sen kanssansa hautaan vei se.

Sa eksynyt, sairas lintunen,
niin samanlaiset on tiemme:
syvin surumme mykkä ja sanaton on
ja sen kanssamme hautaan viemme.

KAKSI SOKEAA.

Ei koskaan päivän valoa he nähneet,
ei koskaan ihanuutta ilman, maan,
ei koskaan kasvojakaan toisiensa —
kaikk’ kuitenkin he näkee sieluissaan.

»Kas kuinka taivas tänään onkin seijas»,
näin virkkaa toinen, »nuorta nurmi, maa,
kas, päivä paistaa aamun kastehelmiin,
kas, tuuli kukkasia huojuttaa.»

Ja toinen nyökkää: »Näänhän, nään sen kyllä»,
hän kättä toisen hiljaa silittää,
»oi kuinka ihanaa on sentään elää! —
sa mitä luulet, muut ei tätä nää!»

He hymyilevät salaisuudellensa,
näin käsityksin tietä vaeltain
ja kuiskaellen korvaan toisiensa:
»Sa kuinka olet kaunis, armahain!»

LEMMINKÄISEN ÄITI.

Kiitos, sain sinut jällehen,
kultakutrini, kuopuksen’,
toiselta puolen kuolon rantaa
rakkaus vielä voi kantaa.

Kauas eksyit sä maailmaan,
maailmalta sait tuskan vaan,
maailma on niin kylmä ja karmas,
lämmin vain äidin on parmas.

Muut sua kiros, ma siunasin.
Tähtesi varhain harmenin —
koskaan ei suurimman surunsa lasta
laata voi rakastamasta.

Paljon jos sinä rikoitkin,
kiitos, kun tulit takaisin! —
rakkaus kaikki peittää ja kantaa
kärsii ja anteeksiantaa.

AAMU JA ILTA.

— Katos kultaiset pilvet taivahilta
ja kaste kukkasilta.

— Nous päivä, sä taukosit uneksimasta,
nyt alkoi elämä vasta.

— Mikä äsken viel’ oli purppuraa, kultaa,
se nyt on maata ja multaa.

— Käy sauvaas, loppui unelma, taru,
tosi alkoi kova ja karu.

— Näin kovaks ja karuks en tiennyt matkaa,
miten kauan jaksanen jatkaa?

— Kuka sanoi, että kevyt on elämän taakka,
se kanna loppuun saakka.

— Miks käy niin autioks ympärilläni,
ja autioks sydämessäni?

— Min murhees kuorma kasvaa, karttuu,
sen sinussa mies vain varttuu.

— Miks ystävä käy niin kaukaiseksi
ja syön vilun-yksinäiseksi?

— On kohtalos yksin elää ja kuolla,
olla yksin tähdissä tuolla.

ERAKKO.

Yöt päivät mietin korvess’ erämaan
ma turhaan arvoitusta elämäni,
nyt, valkopäänä, vuottain hetkeäni,
ma tulin ihmiskyliin kuolemaan.

On ilta, viljat keinuu edessäni,
mies palaa työstä, hiki otsallaan,
ja katsoo laihoaan ja lapsiaan.
Ah, aukes arvoitus mun syömessäni:

Sa elä! se on elon tarkoitus,
tee työtä miettimättä enemmän,
nää jälkipolvistasi suurta unta!

Mun ylitsein on haudan unhoitus.
Kuin oksan kuivan, hedelmättömän
mun ottaa vastaan kuolon valtakunta.

YLI SALMIEN

Yli salmien kaukana siintäväin
jo syttyi päivänkoitto,
sitä tervehti kuorona helkähtäin
tuhatkielinen metsäin soitto

ja lahdella aaltojen laulu soi
ja läikyt kullassa hohti,
terälehtensä kukkaset auki loi
hymyillen päivää kohti,

etäiset vaarojen rintehet
ne säihkyi purppuroissa
ja koivut kastehentuoksuiset
kimalsi aamun koissa.

LOPPUTILI.

Ma tahdoin suurta ja syvää,
ylös pilviin ylettyvää
unen linnaa rakensin, —

mut tein vain sirpaletyötä,
mi hukkuu ennen yötä
ja hajoo tuulihin.

Vailla rakkautein oli rantaa,
oli tahtoni antaa, antaa
mun rikkaudestain, —

vain iskuja, syytöksiä,
iät kaiket kirveleviä,
ma jaoin ja itse sain.

Sävel heljin sielussa sousi,
runot kultaiset kupli ja nousi
mun syvällä syömessäin, —

epäsoinnuin on kantele soinut,
en koskaan laulaa voinut
sitä kauneinta säveltäin.

Ma kurkotin tähteä maineen,
yli loistais mi kuoleman laineen
taa aikojen kaukaisten —

nyt halajan unhoitusta,
yli hautani kirjoitusta:
tässä lepää ihminen.

TÄHTIÄ KOHTI.

Kuin uhrin tuoksu nouskohon kiitos Sulle
mun syömeni rauhan onnesta täyden nyt,
ma kiitän siitä, että mä elämän sain
ja sen tuntea tuskan ja riemun sielussain
ja että on syömeni väkevänä sykkinyt.
Ma kaikesta kiitän, mit elämä antoi mulle.

Nyt nään minä hetkenä aivoitustesi pohjaan
ja tunnen tuskassa, riemussa elämän lain,
on hyväksi ollehet kohtalot kärsityt:
surut muiden on kuin tuntea voisin nyt,
ma kiitän, että tän hetken viel’ elää sain
ja langeta etehen sen, joka kohtalot ohjaa.

Yks määrä lävitse tuskan ja yön mua johti:
iankaikkisiin tähtihin päin, yhä ylöspäin!
Ja jos eksyinkin ja jos suru mun maahan kaas,
se määrä suurena silmähän siintää taas,
uus elämä versoo ja kukkii mun syömessäin
kuin kevät aueten päivää ja taivasta kohti.

RUKOUS.

Mua kuljeta kuoleman teitä
läpi syväin vesien,
suo onnettomaks mun tulla
ja pilkaks ihmisten,
jos tahdot, riisu kaikki
multa lahjat elämän
ja kuiluihin minut syökse
ja syvälle häpeähän,
vie multa muistot kalliit,
ota pois, mihin kiintynen,
kun niin yhä kasvais, varttuis
vain minussa ihminen,
kun ain yli henkeni paistais
tää armos suuri ja sees,
kun vain se jäädä saisi,
Sun rauhaas, kirkkautees.

II HARPUN SURU

HARPUN SURU.

Sen maine muinen lensi kuin siivin yli maan,
se korvaamattomin, kallein oli aarteista kuninkaan,
hääsaleissa säihkyvissä sen helkkyi sävelet
ja tenhosi nuorten mielet ja sytti sydämet —
nyt on se hukkunut ammoin meren kuiluun kuultavaan,
sitä soittele ihmiskäsi ei enää milloinkaan.

Sen joskus tyynin illoin meren pohjalla nähdä voi,
mut vaiti on kultakielet, kuin ennen se enää ei soi,
niin mykkänä, lohdutonna se kantaa murhettaan
ja muistaa mennyttä aikaa ja linnaa kuninkaan
ja hämyssä vihreäin salein meren kansa käy ympäri sen;
ikipäiväkskö vaikes laulu sen harpun kultaisen?

Ei, joskus, joskus se sentään muistoistaan havahtaa
ja sen hurjana hyrskivän laulun meren kansa kuulla saa
ja taivailta tähdet lankee läpi aaltojen läikkyväin,
meren haudoista kuolleet nousee avosilmin ja vehrein päin
ja laivat ja ihmiset hukkuu, meri meuruu, mellakoi,
kun kuiluista kaukaa, kaukaa sen hillitön itku soi.

HÄNEN NIMENSÄ.
(Arabialainen laulu.)

Nimen sen jos tahdotte tietää,
ken on minun armahain,
sitä muistelkaa, kenen tautta
ma enimmin kärsiä sain.

Se jos unhottui, tai koskaan
sitä ette kuulleetkaan,
kuin suuteloon huulenne viekää,
nimi sen niin lausutaan.

MIRJAM.

Yötaivas säihkyy sadoin timantein.
Ma ootan Mirjamia, ystävääni,
kun helkkyy puistoss’ satakielen ääni
ja kaikki ruusut palaa terassein.

Sun huules on kuin ruusut terassein,
kuin viini huumaa hengitykses pääni,
sun kanssas tänä yönä vietän hääni,
sa nuori riemu nuoren sydämein.

Mut katso, on kuin kohta aamu ois,
lie satakielen laulut vaienneet —
miks saavu et, miks odottaa sain suotta?

Ah, muistan: olet ammoin kuollut pois
ja mun on hapseni jo harmenneet,
sua odottanut lienen sata vuotta.

BATSEBA.
(Daavidin yksinpuheiua.)

I

Teen väärin, teen väärin,
sen mulle mun sieluni sanoo,
ja kuitenkin huultes suudelmaa
yöt päivät huuleni janoo.

Teen väärin, teen väärin!
En katua voi, en saata.
Teki suloinen synti mun vangikseen,
siit’ en voi luopua, laata.

Se järkeni vei mun,
se huumaa ja autuutta uhoo,
se hulluuttaa ja se hukuttaa,
se surmaa, se tappaa, se tuhoo.

II.

Olen suudellut monta naista,
sua kerran ainoan, —
sun suutelos maljassa juoda
sain elämän, kuoleman.

Siin’ yhtyi haavehet hullut
ja toivoni toivoton,
eron villi, viiltävä tuska
ja kaipaus sammumaton.

Tulenliekkinä polttaa, tuhoo
joka hetki se sieluain,
ma voihkin ja riehun ja raivoon,
revin maata tuskassain.

Ei mahdit maan, ei taivaan
voi liekkiä sammuttaa,
yhä huudan ma pimeydestä:
mulle Batseba antakaa!

Hänen tauttaan surmata voisin
tuhat kertaa Uurian.
Ma vaihdan kruununi, maani
sylinantiin Batseban!

MITÄ TAPAHTUI?

Mitä tapahtui? Kesken ilon
tuli tuskan hiljaisuus,
niin oudosti sydän särähti, löi,
yli päämme ilmassa väräjöi
kuin enne, kuin onnettomuus.

Mitä tapahtui? Sana vain julma,
sana tappava sanottihin,
mi erotti iäksi ihmistä kaksi,
mi sulle, sydän, oli kuolemaks.
Meni hetki, taas hymyiltihin,
kuin mitään ei ollut oisi,
ei mitään tapahtunut.

Ei mitään tapahtunut.

ULKOPUOLELLA.

Näin juhlijain saaton saapuvan,
pois vaunujen vierivän näin,
oli kartano valoa tulvillaan,
sävel soi, ilo helisi kirkkainnaan —
ma ulkopuolelle jäin.

Ma katsoin ja katsoin akkunaan
syysyössä yksinäin,
oli mieleni autio, ankea,
niin paljosta, niin paljosta
ma ulkopuolelle jäin.

Mun kerran ollutta onneain
ma muistin mielessäin:
oli onni kuin valaistu kartano,
sen kutsuen soi ilo kirkkain jo —
ma ulkopuolelle jäin.

Sa astuit sisään onnehes,
mun pieni ystäväin,
nyt toisen huolta huojennat
ja toisen lasta laulatat —
ma ulkopuolelle jäin.

Sua soimaa en, sua syytä en,
sua siunaan syömessäin,
ma sulta mun suruni suuren sain
kun orvoks jäin suuresta onnestain,
kun ulkopuolelle jäin.

OLIN ITKENYT ITSENI NUKUKSIIN...

Olin itkenyt itseni nukuksiin
ja heräsin keskiyöllä,
mua puristi tuska tuima niin
kuin rautaisella vyöllä.

Nous parahdus sairaasta syömestäin
miks näin kävi, miksei toisin,
kaikk’ katos hetkenä mielessäin
kuin yöhön pois syöksynyt oisin,

kuin pitkä ei ollut ois elämä lain
ja täytetty tuskalla, työllä,
olis ollut vain hetki, parahdus vain
ypöyksin, keskiyöllä.

KÖYHÄ

Köyhällä oli yksi ainoa ilo,
mutta se köyhälle riitti,
köyhän majassa helisi laulu
ja köyhän onnea kiitti.

Rikkaitten riemuksi ryöstettiin
se köyhän onnen muru,
lakkasi laulu, köyhän majassa
asuu mykkä suru.

METSÄN PUHELU

Mielettömänä mä metsään juoksin,
kaivaen pääni sammaleen,
päästin kaukana ihmisistä
suruni vihdoin vallalleen
hillittömästi itkein.

Kukkaset heristi korviansa,
siellä ja täällä nous pieni pää,
toistensa puoleen ne kallistuivat
sipisten hiljaa keskenään:
katsokaa, ihminen itkee!

Orvokit nousivat varpaillensa
toistensa takaa vilkuillen,
kellokukkaset viestiä veivät,
kohta ties koko metsä sen:
ihmettä, ihminen itkee!

Vanha ja maailmaa nähnyt lintu
lauloi verkkaan oksaltaan:
»Hiljaa, vaiti, kun ihminen itkee,
ihminen itkee suruaan,
hälle on pahoja oltu.»

»Pahoja», kertasi kukkien kuoro.
»Mitä sä oikein sanoitkaan?
Mitä on suru, mitä on paha?
Sanohan vielä uudestaan,
kuulimme sanat vasta.»

»Älkää kysykö», lauloi lintu,
»paras kun ette voi ymmärtää;
jokainen ihmisten kaupungeissa
salaa itkee ja nyyhkyttää,
jokaisella on suru.»

Vaikeni lintu, vaikeni kukat
päätänsä pientä puistaen,
niinkuin salaista vaaraa vastaan
liittyi ne lujemmin yhtehen
ja katseli säälien mua.

MIKS SATTUU NÄIN ELON KOHTALOT

Älä sano, mitä sanoivat silmäsi,
älä sano, älä koskaan toista!
Miks sattuu näin elon kohtalot:
en rakasta sua, vaan toista!

Jos muistelet mua, pien’ ystäväin,
älä muistele vihaamalla —
on kaukana hän jota rakastan
ja toisten tähtien alla.

On kaukana hän jota rakastan,
nämä tähdet ei siellä loista —
miks sattuu näin elon kohtalot:
hän ei rakasta mua, vaan toista!

RAAJARIKKO.

Niin viisas ja hyvä on hymy,
jota huules hymyää,
syvä silmäs kauas katsoo,
sinä näät, mitä muut ei nää,
miten on sun otsasi kaunis
ja kätes sielukkaat, —
sinä itse et pyydä mitään,
sinä annat vain ja ja’at.

Sinä olet niin yksin, — kaikki
sinut onnessa unhottaa,
surun tullen kädet arat
taas oveas kolkuttaa,
pääs harmaa vastaan nyökkää
kuin kaikki ymmärtäin,
kuin lausuin:
tiesinhän sun
nyt tulevan, ystäväin.

Monen surun olet lohduttanut,
monen pyyhkinyt kyynelen,
sinä olet niin viisas ja hyvä,
sinä olet niin onnellinen.
Mut ah, surun kyyneleillä
oma onneskin ostettu on,
sinä olit niin lohduton kerta,
sinä olit niin onneton.

Olit nuori
ja nuorta unta
kuin me sinä uneksit,
sinä myös osas onnesta tahdoit,
sinä myöskin rakastit.
Kuka katsoo raajarikkoon!
Ken tajus tuskas sun
ja taiston sydämessä
sun ruumiis ruhjotun!

Tuli talvi kukkien yli
ja suru sydämees.
Tuli häät ja hyljättynä
sa kuulit huoneesees
miten viulut lauloi ja itki
sen sulle rakkahan
kun tanssihin onnellisna
vei valkea morsian.

Sinä yönä talven lunta
tuli suortuvilles sun,
sinä yönä sun kyyneleesi
sa itkit loppuhun,
sinä yönä sait viisaan hymyn,
jota huules hymyää,
opit elämän vaikean taidon,
opit vaiti kärsimään.

OLE LUONANI SILLOIN ...

Ole luonani silloin, rakkain,
kun viime hetkeni lyö,
kun elämä kerran jättää
ja joutuu pitkä.

Minä tahdon katsoa silmiis
ja kaikki unhottaa
mitä kahden kärsiä saimme,
mitä kaikki kärsiä saa.

Minä tahdon katsoa silmiis
ja muistaa ainoastaan:
oli kerran kaksi lasta,
jotka rakasti toisiaan,

jotka vielä rakkaudessaan
oli hyvät ja onnelliset,
kun ei sanottu sanoin vielä,
mitä sanoi katsehet.

Epäsointua, vuosien tuskaa
kuin ei olis ollutkaan —
olis ollut vain kaksi lasta,
jotka rakasti toisiaan.

VALKEA ARMEIJA.
(Jouluyönä.)

Jo jyly tykkein vaikeni
ja laulu shrapnellein,
ja loimot raukes kaukana
palavain kaupunkein,
jo viihtyi voihke kuolevain,
jo tummuu, tyventyy,
ylitse kenttäin kylmänä
yötaivas tähdittyy.

Kuin vereenkastettuna kuu
käy yli raunioin
ja sortuneitten muurien,
hylättyin kaivantoin;
kaikk’ kattaa hiljaa hiutaleet
kuin käärinliina yön,
kuin armahtava unhoitus
ylitse kuolontyön.

Mies nuori kesken kuolleitten
viel’ oottaa kuolemaa,
on rinta rikki ammuttu,
se vielä liikahtaa,
tulena polttaa pakkanen,
yön kylmiin tähtihin
hän taukoomatta tuijottaa
kuin kuolleen katsehin.

Hänestä on kuin vieläkin
kuin äsken taisto sois,
kuin vielä laulais shrapnellit
ja tykit salamois,
ja on kuin kentät kuoleman
ne vitkaan liikahtais,
tuhannet valjut vainajat
elämän taasen sais.

Ne nousevat, ne kulkevat
pois silmänkantamiin,
kuu välkähtääpi painettein
ja miekkain tutkaimiin.
On saatto niiden määrätön,
ei loppua sen näy,
ammoisten sotain vainajat
riveissä niiden käy.

Näin kuollehitten kuoro soi
ylitse öisen maan:
»Jo tulla meidän vuoro voi,
elävät vaviskaan!
Lyö kalvat kaikki kuolleitten
edestä elämän,
edestä ennen ollehen
ja syntymättömän.

Niin kauan kuin ei koittanut
oo kansain vapaus,
niin kauan kuin ei voittanut
oo ihmisoikeus —
niin kauan emme rauhaa tee,
on täyttymättä työ,
niin kauan kuolleet taistelee,
maan alta miekat lyö.»

Mies nuori katsoo kauhistuin,
mut saatto kulkuaan
yhäti jatkaa täyttäen
jo taivahan ja maan,
hän nousee, huutaa, nyrkkihin
kätensä: puristuu,
hän kaatuu keskeen kuolleitten
ja lumiin uppouu.

PUNAINEN TÄHTI.
(Leconte de Lisle.)

Taivaan avaruuksissa on
kerran suuri punainen tähti
nimeltä Sahil.
(Rabbi Aben-Ezra.)

Yli kuolleen maan meren aallokko väsynyt
lyö äänettömyyden ja yön läpi aution,
miss’ elämän viime väristys kulkenut on,
ja punainen Sahil, mi öistä on ylennyt,
se verta vuotaen katsovi aaltohon.

Läpi autiuden, läpi ilmojen alastomain
vilun-värjyin ja yksin aurinko kylmennyt,
elon kuoltua kaiken hiipunut, hiiltynyt
meren synkentäin ja pilvet tummentain
avaruuteen katsoo, yössä mi nukkuu nyt.

Nero, tuska ja viha ja valhe, rakkaus,
kateus, epätoivo ja autuus ja Taivas Maa kaikk’, —,
kaikk’ oli hetken harhaa katoavaa.
Yli Ihmisen, Elämän tarun on unhoitus,
yli sen verenvälkkyvä tähti loimottaa.

ELÄMÄN JÄLKEEN.

Kuka tietää, veljeni tähdet,
ma elinkö milloinkaan —
sun helmassas, Yö-äiti,
kenties näin unta vaan.

Ma kurkotin haurasta kuplaa,
joka särkyi käsiin mun,
kuin lapsi leikkihin uuvuin
ja heräsin itkuhun.

III MAAN LAULU

HÄMEEN LAULU.

Me saimme suuren Hämeenmaan,
me saimme Suomen rintamaan,
haat helkkyvät, veet välkkyvät,
maat, metsät lauhat lempeät
me saimme kauniin maan.

Tyranni sit’ ei sortanut,
ei orjan jalka polkenut,
se kaksi valtaa tunnustaa:
vain Jumalan ja ruhtinaan —
me saimme vapaan maan.

Isämme sen on viljelleet,
sen eestä kerran kaatuneet
ken jousellaan, ken aurallaan,
me käymme heidän hautojaan —
me saimme pyhän maan.

Sen sydän niinkuin meidän soi,
niinkuin vain yksi veri voi,
humina Hämeen hongikon
kuin henki hengestämme on —
se maa, se meidän on!

Se maa, se meitä odottaa,
ken kuulis ei sen kutsuntaa
ja rientäis riemuin kaatumaan
ken jousellaan, ken aurallaan,
kun vaatii pyhä maa!

Se maa, se meitä odottaa,
sen kasvoin eessä vannokaa:
jos oli sodan, rauhan työ,
sen eestä viime veri lyö!
Sen eestä tarmo, työ!

Tää ota vala, Hämeenmaa!
Siis ylös, taisto alkakaa
sen eestä isäin hautojen,
Sen eestä vanhan vapauden
ja tulevaisuuden!

1913.

PAAVO CAJANDERIN HAUDALLA.
(19.4.1913.)

On murhe yli Hämeenmaan
kun menit meiltä pois,
on niinkuin Hämeen runotar
sun kanssas kuollut ois.

Mut ei! Viel’ elää laulu sun
ja sydämissä soi
ja sytyttää ja salamoi —
se eihän kuolla voi.

Sun jälkeen pitkän päivätyös
levätä helppo on
kun ennen yötä valmihiks
sai työsi Pantheon.

Sen veistänyt oot marmoriin —
se seisoo aikain taa.
Muu sun jos unhottais,
ei koskaan Hämeenmaa.

SÄVELTEN VIRSI.
(Jean Sibeliuksen II sinfoniaa kuunnellessa.)

Omistettu Jean Sibeliukselle

Pois yli aineen,
pois, ylös aurinkohon!
Kuin meren laineen
määrätön matkamme on!

Kauas kuin kantaa
kaipaus polttava vaan:
ilmojen rantaan,
ilmojen rantain taa

viirimme häilyin
retkeä riennättää;
päivässä päilyin
panssarit kimmeltää.

Silmissä rusko
taivasten aukenevain,
sankari-usko
rinnassa voitokkain, —

tietä mi näyttää —
kuljemme päivähän päin;
taivahat täyttää
virtemme helkähtäin.

Riemua raikuin
kiirivät sävelet sen,
kiitosta kaikuin
elämän voitollisen,

elon, joka surmaa,
elon, joka synnyttää,
huumaa ja hurmaa,
turtaa ja jäädyttää,

riemuja kantaa,
sortaa ja murtaa ja syö,
autuuden antaa,
tuskalla rammaksi lyö,

elon, joka nostaa
taivasten taivaihin,
kaataa ja kostaa,
syöksevi syvyyksihin.

Kiitosta soikoon
laulumme lahjasta sen,
riemuita voikoon
eestä sen antimien:

kiitetty päivä,
kiitetty murhe ja yö,
surujen häivä,
riemu ja tuska, mi lyö,

kaikki mi kukkaan
nous elon aurinkohon,
kaikki mi hukkaan
elossa kukkinut on.

                                                   ⁂

Pois yli aineen,
pois, ylös aurinkohon!
Kuis meren laineen
määrätön matkamme on!

Kauas kuin kantaa
kaipaus polttava vaan:
ilmojen rantaan,
ilmojen rantain taa

viirimme häilyin
retkeä riennättää;
päivässä päilyin
panssarit kimmeltää.

KANTELETAR.

Erämaitten, metsäin maassa, missä
korven saartaa korpi, rimmen rimpi,
syntyi niinkuin ujo valkolilja
Suomen, Kanteletar-impi.

Metsä vain ja metsän yllä tähti
syntymänsä salaisuuden näki,
hymys tähti, kumarsivat hongat,
saapui lahjoinensa metsän väki.

Saapui satain kukkain saatto kaukaa,
kastepäärlyt käsissänsä kantain,
suitsuttaen tuoksun myrrhamia,
lahjojansa kurottaen, antain.

Kukkui käki hälle hopeitansa —
siitä äänen hopeainen helke;
kultiansa kuu ja päivä toivat —
siitä kutriensa kullan välke.

Itse Luonto antoi rakkautensa —
siitä otsan armaus ja hyvyys,
Surutar toi kyyneleitten lahjan —
siitä silmiensä surun-syvyys.

Kanteletar, metsän rakastettu,
kasvoi metsän korkeassa koissa,
leikkilöissä luona terhen-neitten,
sinipiikain kuudan-karkeloissa.

Harhas hajahapsin vuorta, viitaa,
kulki kukkain mesi-kekkerissä,
juoksi kilpaa metsäpuron kanssa,
kylpi niinkuin keiju lähtehissä.

Katsoi suurin, syvin lapsen-silmin
metsän, maan ja ilman ihanuutta,
taikka unten valkopursin sousi
pyörryttävää sini-avaruutta.

Kuunteli, kun kertoi satakieli
onnen öistä etäisistä ennen,
tai kun hongat hiljaa humisivat
unelmistaan satain vuotten mennen.

Joskus kuuli kauhuin myrskyöinä
kuinka pauhas taivaan ukkos-urut,
niinkuin huutanut ois vuorten tuska,
kaikki itkeneet ois ihmissurut.

Mutta aamulla taas kaste tuoksui,
loisti auringossa korvet, kuilut,
kiurun virsi kohos korkeuksiin,
ahomailla lauloi paimenhuilut.

Joskus salosta nous sinisavu,
savun alla sauna, uutispellot,
nuorta onnea soi lapsen laulu,
raikui kirves, kaikui karjankellot.

Korven onni katos niinkuin uni.
Nousi verisenä vainon miekka:
kylmä hiilos oli uutissauna,
punaisena rannan valkohiekka.

Metsän rinnasta sen impi näki,
juoksi suot ja maat ja lymys lehtoon,
itki armautta elon päivän,
itki ankaruutta kuolon-ehtoon.

Niin hän kasvoi ikimetsän koissa,
yleni kuin päivä kunnahilta,
kasvoi kaunihiksi niinkuin aamu,
lempeäksi niinkuin suvi-ilta.

Kunnes kerran korpi kasvattinsa
huhui ihmekauneuden julki,
lensi maine loitos merten taaksi,
Kanteletar kunniaansa kulki.

Oli kullassa hän kuun ja päivän
kuningattaria kaunihimpi,
valtain saleihin kun saatettihin
Suomen laulu, Kanteletar-impi.

MAAN LAULU.

Niin moni laulu soinut
on ihmisen rintahan
läpi elämän pitkän päivän
aina kehdosta hautahan:
yks onnen valkea laulu,
se elämän riemua: soi,
ja murheen musta virsi
sen huolta mi vaikeroi,

sävel riemukas lemmenunten
mi helkkyi helisten,
työn, taistelun ankara laulu
ja mainehen seppelten,
yli kaiken yks oli laulu,
yli kaiken yks sävel vaan
iät päivät huminoinut
mi on mullasta, alta maan.

Niin moni laulu soinut
on ihmisen rintahan,
ja vaiennut pitkällä tiellä
aina kehdosta hautahan,
maan laulu sielussansa
ei vaiennut milloinkaan,
sen kuuli hän syntyissänsä
ja kuolontaistossaan.

Se soi kuin unten takaa
ja aavistuksien,
kuin kaukaa aikojen yöstä
yli vuotten tuhanten,
kuin haastanut tuvilta Tuonen
ois valkeat vainajat,
jo ammoin Manalle menneet,
ja isät harmajat.

Sitä laulaa maa ja metsä
sitä järven laine lyö,
sitä soittavat sateet taivaan
sitä tohisee tuuli ja yö,
sitä kertoo rannan kaisla
ja kuiske kukkasten
ja vilkutus yöllisen tähden
läpi kotikoivujen.

Sen vaeltaja kuulee
yön hetkinä, yksinään,
kun päivän äänet on poissa,
kylät hukkuu hämärään,
kun ympärillään valvoo
vain kesäyön valkeus
ja metsäin sylistä kaukaa
soi rastaan rukous.

Näin hiljaa sieluhunsa
maan laulu humajaa:
maa sinut on synnyttänyt,
sinut jälleen vaatii maa,
sen äidin-tuutulaulu
sun kehdollasi soi
ja vihdoin viime untas
se kerran vartioi.

Ikihengestänsä henki
sun olentosi on,
sen tehdä suurta työtä
sun työsi olkohon,
iankaikkinen luonto on yksin
ja sen luomistyö, sinä et,
siit’ alkaa työs, mihin ehti
sukupolvet mennehet.

Ja se työs, se on vaaksalta vaaksa
maa viljellä, valloittaa,
työs kanssa elää tai kuolla
sun muistos ja mainees saa,
jos pieninkin töistäsi kenties
on maalle voitto uus,
se sulle sankarityö on.
ja kuolemattomuus.

Sen vaeltaja kuulee
yön hetkinä, yksinään,
kun päivän äänet on poissa,
kylät hukkuu hämärään,
niin outo ja autuas tunne
vavahtaa sielussaan
ja hän elämisen onnesta kiittää,
laps ihanan, kukkivan maan.

Ja katsohan: syttyy taivas
yli metsäin säihkymään,
maa loistaa purppuroissaan
ja kastehelmissään,
ja aamutuuli soittaa
yön varjot väistyy pois,
yli tienoon kirkkaus häilyy
kuin jumala lähellä ois.

Ja metsä ja nouseva päivä
ja sielu ihmisen
ja kaukaiset ilmojen ääret
soi kuorona kerraten:
jos pieninkin töistäsi kenties
on maalle voitto uus,
se sulle sankarityö on
ja kuolemattomuus.

IV METSÄN SATUJA

SUVEN KUUSSA

Väräjöivä päivänsavu
yli suvisen veen ja maan.
Miten tuoksuu pihka, havu
ja huumaa lemullaan,
miten loistaa metsän syvyys
ja välkkyy lehti, puu,
ja päivän iki-hyvyys
maan yli siunaantuu!

Mikä riemu taivahalla
ja maassa loputon!
Joka vihreen korren alla
maailma kätköss’ on,
joka kukka hohtaa, hymyy
kuin ihme outo, uus,
joka ruohon taakse lymyy
uus satu, salaisuus.

Koko metsä helkkyy, helää
ja soi ja visertää,
koko metsä liikkuu, elää,
värähtää, hengittää —
yli kaiken hymyilet sä,
pyhä päivä suven kuun, —
minut ota riemuus, metsä,
sun riemuus salattuun!

JÄNIKSET.

Emo-jänis tuli pyrynä metsän rajaa
kun poikineen isä teki talvimajaa.

»Se tulee», huus emo ja ilmaa haukkas
ja huohottain yli kantojen laukkas.

»Mikä?», ärähti isä, »no, tulla anna!» —
Mitä tollotat, poika, käy kiinni ja kanna!»

— »Vielä kysyt», jo suuttui emo, »no Raiku
ja pamaus, tiemmä, ja haiku ja kaiku.

Se tulee jo suolla, sen näki rastas.»
— »Ei meillä pelätä», isä vastas —

»sull’ aina on, äiti, se hätä ja hoppu»,
isä pystyyn nous, »siit’ on tehtävä loppu.»

Putos haavasta lehti ja tuli polun poikki —
isä-jussi kuin ammuttu viitaan loikki.

MUURAHAISTEN RIIMIKRONIKASTA.

Miten kauan, on ratkaista vaikeaa,
lie muurahaisten ollut maa,
siit’ tiede on viel’ eri mieltä.
Ratk’ selvää kertovat kieltä
kaikk’ kaivaukset jo kuitenkin:
vie juurem’ juur’ aikaan loittoon,
histoorian aamunkoittoon.

Jo alkuisämme ammoisin
alamaiseks muurahaiskultuurin
maailman laskea tahdoit
ja sen myös tehdä mahdoit;
sen mahdoit he järjen neuvoin
ja vahvoin muurahaisleuvoin.

Työ heidän on jälkipolvilta
yhä tullut täydennetyksi
kunis maa niin navalle navalta
on valtakunta yksi,
kunis kaikk’ alamaisiks on langenn’
ja kuuliaisiks sangen.

Pahin voittaa yks oli vihamies,
jost’ aikakirjat kertoa ties,
ja yks oli taistelu vaikein
ja sen muisto juur’ julmin ja haikein.

Tuli kerran — sen vanhat muistaa kai,
yli hetken sen jotka elää sai —
iso hirviö kaupunkimme luo,
kovin peljättävä oli nähdä tuo:
suur’ ruumis sill’ oli, pieni pää
— pien’päiset on heikot järjeltään —,
kaks silmää päässä sen hiilui
ja vimmaa, kiukkua kiilui;
vain kaks sillä myös oli jalkaa.
Ja ennenkuin kukaan aavistaa
se jo pitkillä tuntosarvillaan
hävittää, tuhota alkaa.

Se tuntenut ei sotalakeja lain,
se surmas ja polki kuin peto ain,
ratk’ ilkiäst’ hyökäten päänäns,
kuin kärppä se käänteli häntäns.
Se ennätti jo liki palatsin
kun reservikin tuli aseihin,
kuink’ ehdim’, purra me koitim’,
ja kuin urhot me sodim’ ja voitim.

Pois läks kovan tappelun jälkehen
se haavoin kuolettavaisin;
sitä nähty ei sitten laisin.
Koko lajikin pian sukupuuttohon
sen kanssa kai kohta jo kuollut on.
Se lajins’ oli laitimmaisin.

On tiedemiehemme tutkineet sen,
oli alkueläin se ihminen.

Jos voitim’, myös sotahautausmaa
kuin neulasta täynn’ oli vainajaa,
sukupolvien työ, kuin laastu kans,
rakettava kaikk’ oli kohdastans.

Ja hiell’ ja väell’ myös rakettihin
ylös taas se aikain mennen,
kunis mahti muurahaiskultuurin
oli korkiamp’ kuin ennen.
Sen hetken jälkeen alkaa juur’
kukoistusaikam’ ylväs, suur.

Nyt muurahaisten kauppatie
maan äärestä niin ääreen vie,
karavaanimme kultaa kuljettaa
Ja taide ja tiede myös kukoistaa.
On tutkittu muinaistavat,
maan kuoret ja vuoret ja navat,
kivikirjoitukset ja leukaluut
ja alkueläinten seikat muut.
On tungettu syvälle alle maan,
on kiivetty honkaan korkeimpaan,
yhä eemmäs pyrkiä koitam’,
kaikk’ tiedäm’ ja tunnem’ ja voitam’.
Maanpiirin ratki me hallitsem’
ja kaikk’ juur’ viisaast’ vallitsem’.

Me mahdit ja vallat ja valtiaat,
me luonnon kruunut ja kuninkaat.

HANHEN KONSERTTI.

Ihan kaiken iltaa yötä ja
oli kuulunut suolta: klak klak klakaa.

Jo nyt ihme: vain sama klak klak klakaa

Se alkoi jo kummalta kuulostaa.
Harakka, jok’ aina on myötä,
tuli huomenis ensinnä metsän taa,
tapas tikan, joka teki puutyötä.
»Mikä lie...?», puhe vuolas kohta pääs
harakalta, »me kuultiin yöllä, nääs...»
— »Mikä lie», tikka vilkas vain kerran
ja jatkoi hakkuutaan.

Mitäs siitä, harakka läks eteenpäin,
näki närhin, kaluunaherran,
joka noitui ja kiros vihan vimmoissaan.
»Hyvää huomenta, serkku ei kuullut kai..?»
— »Brääsh, tomppeli sinä, vai en kuullut, vai,
on hermoni ihan päin helkkariin, brääsh,
mutta kyllä minä näytän kun nään sen, krääsh,
sain maatuksi tunnin verran
ja sen pahaa unta näin!»

Oli räkättirastas puussa,
se tietysti joukkohon,
tuli peippo ja kerttu ja käki,
yks’ kaks’ sen puolen väki
jo melkein koossa on,
ja täydennykseks luvun
lähetystö varpussuvun
oli saapunut kauempaa, –
viho viimein, korsi suussa,
varis tulla kahnustaa.

On kaikk’ yli metsän, viidan
syyn kuulleet närhin riidan.

»Hyvät herrat, istukaas!»

Siin’ istua oli suon laitaa
ja puuta ja maata ja aitaa.

»Mitä sanoin», harakka samassa huus,
»mitä sanoin, se kuuluu taas!»

Tuli hetkeks ankara hiljaisuus.

Totisesti taas kuului: klak klak klakaa.

Sitä kuunnellaan, päät kallellaan,
sitä syvästi ja tuimina tuumitaan.
Yhä suolta vain kuuluu: klak klak klak ...

»Kvaa»,
pani varis ja pudotti korren, »kvaa!»

— »Mitä, mitä?», kysyi muut, »mitä tiedät?»
— » Ahaa,
se on hanhi» jo arvas ja julistaa ties
varis-vaari, viisas kuin lautamies.

Kuink’ ollakaan, ihan parhaiks vaan
emo hanhi siihen suolta
tuli taapersi toimessaan.
Muut iskivät silmää: tuolta
jo varman vastuun sai, —
kovin vähän vain järjenpuolta
sill’ on, tuli hauskaa kai!

Harakka jo päänä ja suuna
se syvään kumartaa:
»Kas, päivää, rouva, nyt teitä,
ihan teitä nyt tarvitaan.
Me tässä säveleitä
ihanaisia kuunnellaan,
niin kauniita päivänä, kuuna
ei liene kuultukaan; —
yks askarruttaa meitä
täss’ aatos tärkeä vaan,
jota turhaan arvaillaan.
Teillä varmaan on tiedon lisä;
kuka laulaa, jos kysyä saa?»

Emo hanhi niias ja hyrähtäin hymyyn
koki peitellä paljaita jalkojaan lymyyn.

»He, kukas muu kuin meidän isä
siellä veisata lurittaa.
Voi tokkiisa, vallat ja väet,
voi rakkaat rastaat ja käet,
miten kauniisti laulu sen kantaa,
ihan sydäntä puristaa
ja nenää turistaa.
Se yötä ja päivää laulaa
ja tuskin kastaa kaulaa, —
se meinaakin laulajaks, näet,
ja huomenna konsertin antaa
se tahtoo ja tarkottaa.»

Sitä riemun remua, rähinää,
sitä kohinaa, sitä kähinää,
johon hanhen juttu katkes.
Koko seura nauruhun ratkes.

Vai konsertin, matkasi käki,
taas nauroi koko väki.

Vai konsertin, räkätti rastas,
uus naurukuoro vastas.

Ihan hulluina kerttu, peipponen,
ne maassa pyristeli.
Tssrr, tirskui käteensä varpunen,
sotaherra sadatteli.

Varis-vaari päätään puisti,
yli pellon hiljaa luisti.

MAAILMAN MENO.
(Kansantarina)

Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa
varis lahden poikki päin vastarantaa.

”Sitä varia, huh, ihan väsyttää alkaa”,
varis sanoo, ”jo vanhaa siipeä, jalkaa.

Kun vanhenen pian, alan kangistua,
kai kannat sa mua, kuin minä nyt sua?”

– ”En”, vastaa poika, ”sun jäädä annan.”
– ”Ketä kannat sitten?” – ”Ma poikaani kannan.”

Varis huokaa harmaille aatoksille:
”Se on maailman meno, minkäs sille.”