ENSIMMÄINEN LUKU

Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella
rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen
tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön
mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen,
halkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä,
ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria
metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan
oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison-jaon
käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän
huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan
osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa
enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat
jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan. — Ja
tämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt
käyn kertoilemaan.

Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo,
Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Ovat heistä Tuomas ja Aapo kaksoispari ja
samoin Timo ja Lauri. Juhanin, vanhimman veljen, ikä on kaksikymmentä ja viisi vuotta,
mutta Eero, nuorin heistä, on tuskin nähnyt
kahdeksantoista auringon kierrosta. Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja
harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joka vielä on kovin lyhyt.
Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin. Tämä
jälkimmäinen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa
hartioittensa levyyden tähden. Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti
merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampunkarvainen tukkansa,
jonka karheus etenkin Juhanilla on silmään pistävä.

Heidän isäänsä, joka oli ankaran innokas metsämies, kohtasi hänen
parhaassa iässään äkisti surma, kun hän tappeli äkeän karhun kanssa.
Molemmat silloin, niin metsän kontio kuin mies, löyttiin kuolleina,
toinen toisensa rinnalla maaten verisellä tanterella. Pahoin oli mies
haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku että kylki nähtiin puukon
viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin lävistämänä. Niin
lopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin
viisikymmentä karhua. — Mutta näiden metsäretkiensä kautta löi hän
laimin työn ja toimen talossansa, joka vähitellen, ilman esimiehen
johtoa, joutui rappiolle. Eivät kyenneet hänen poikansakaan kyntöön ja
kylvöön; sillä olivatpa he perineet isältänsä saman voimallisen innon
metsä-otusten pyyntöön. He rakentelivat satimia, loukkuja, ansaita ja
teerentarhoja surmaksi linnuille ja jäniksille. Niin viettivät he
poikuutensa ajat, kunnes rupesivat käsittelemään tuliluikkua ja
rohkenivat lähestyä otsoa korvessa.

Äiti kyllä koetti sekä nuhteilla että kurilla saattaa heitä työhön ja
ahkeruuteen, mutta heidän uppiniskaisuutensa oli jäykkä vastus kaikille
hänen yrityksillensä. Oli hän muutoin kelpo vaimo; tunnettu oli hänen
suora ja vilpitön, ehkä hieman jyrkkä mielensä. Kelpo mies oli myös
hänen veljensä, poikien oiva eno, joka nuoruudessaan oli uljaana
merimiehenä purjehtinut kaukaiset meret, nähnyt monta kansaa ja
kaupunkia; mutta näkönsäpä kadotti hän viimein, käyden umpisokeaksi, ja
vietti ikänsä pimeät päivät Jukolan talossa. Hän silloin usein,
veistellen tunteensa viittauksen mukaan kauhoja, lusikoita,
kirvesvarsia, kurikkoja ja muita huoneessa tarpeellisia kaluja, kertoili
sisarensa pojille tarinoita ja merkillisiä asioita sekä omasta maasta
että vieraista valtakunnista, kertoili myös ihmeitä ja tapauksia
raamatusta. Näitä hänen jutelmiansa kuultelivat pojat kaikella
hartaudella ja painoivat lujasti muistoonsa. Mutta yhtä mieluisasti
eivät he kuullelleetkaan äitinsä käskyjä ja nuhteita, vaan olivatpa
kovakorvaisia vallan, huolimatta monestakaan pieksiäis-löylystä. Useinpa
kyllä, huomatessaan selkäsaunan lähestyvän, vilkasi veliparvi
karkutielle, saattaen tämän kautta sekä äitillensä että muille murhetta
ja kiusaa, ja sillä omaa asiaansa pahentaen.

Tässä olkoon kerrottu eräs tapaus veljesten lapsuudesta. He tiesivät
kototalonsa riihen alla kananpesän, jonka omistaja oli eräs eukko,
kutsuttu ”Männistön muoriksi”; sillä hänen pieni mökkinsä seisoi
männistössä lähellä Jukolaa. Johtui kerran veljesten mieleen paistetut
munat, ja päättivät he lopulta riistää pesän ja lähteä metsään
nauttimaan saaliistansa. He täyttivät myös päätöksensä, tyhjensivät
pesän ja läksivät yksimielisesti metsään, kuusi veljestä; Eero pyöri
silloin vielä äitinsä jalkain juurella. Mutta koska he ehtivät eräälle
solisevalle ojalle pimeässä kuusistossa, rakensivat he valkean äyräälle,
käärivät munat ryysyihin, kastoivat ne veteen ja panivat paistumaan
kihisevään tuhkaan. Ja kun herkut olivat viimein kypsyneet, söivät he
maittavan atrian ja astelivat siitä tyytyväisinä kotiansa taas. Mutta
kotomäelle ehdittyä, kohtasi heitä hirmumyrsky; sillä olipa jo heidän
tekonsa tullut ilmi. Männistön muori ärhenteli ja riehui, ja kiivaalla
katsannolla kiirehti veljeksiä vastaan heidän äitinsä, kädessä vinkuva
ruoska. Mutta eivätpä mielineetkään pojat käydä kohden tuota vihuria,
vaan kääntyivät takaisin ja pakenivat jälleen metsien turvaan,
huolimatta äitinsä huudoista.

Meni nyt päivä, meni vielä toinen, mutta karkureita ei kuulunut; ja tämä
heidän viipymisensä saattoi äitin lopulta kovin levottomaksi; ja vihansa
muuttui pian murheeksi ja säälin kyyneleiksi. Hän läksi heitä etsimään,
etsi metsät ristiin rastiin, mutta löytämättä lapsiansa. Saipa asia yhä
kamalamman muodon ja vaati viimein kruununmiehiä käymään asiaan käsiksi.
Sana saatettiin jahtivoudille, joka viipymättä kokoonkutsui koko
Toukolan kylän ja sen ympäristön. Ja nyt läksi joukko sekä nuoria että
vanhoja, naisia niinkuin miehiäkin, jahtivoudin johtamana, pitkänä
rivinä urkkimaan ympäri metsää. Ensimmäisenä päivänä etsivät he
läheisimmillä tienoilla, mutta ilman toivottua seurausta; toisena päivänä
siirtyivät he kauemmas, ja koska astuivat korkealle mäelle,
näkivät he etäältä erään suon partaalta sinisen savupatsaan kiertoilevan
ylös ilmaan. Tarkasti merkitsivät he suunnan, josta savu suitsusi, ja
sitä kohden jatkoivat he retkensä taas. Viimein likemmin jouduttuansa
kuulivat he äänen, joka lauloi seuraavalla tavalla:

”Elettiinpä ennenkin,
Vaikk’ ojan takan’ oltiin,
Ojapuita poltettiin
Ja ojast’ oltta juotiin”.

Silloinpa Jukolan emäntä, kuultuansa laulun, ilahtui suuresti; sillä hän
tunsi sen poikansa Juhanin ääneksi. Ja kumahteli usein metsä tulinuijan
paukkeesta; josta kaikesta etsijät nyt varmaan havaitsivat lähestyvänsä
karkulaisten leiriä. Siitä antoi jahtivouti käskyn piirittämään pojat ja
sitten heitä lähenemään hiljaisuudessa, mutta pysäymään kuitenkin matkan
päähän heidän majapaikastansa.

Tapahtui niinkuin hän käski. Ja koska joukko, piirittäin veljekset
kaikin puolin, oli heitä likeynyt noin viisikymmentä askelta, seisahtui
se silloin; ja ilmestyi nyt seuraava näky: Rakettu oli kiven juurelle
havuista pieni koiju, jonka ovella makasi Juhani sammaleisella sijalla,
katsellen ylös pilviin ja lauleskellen. Kaksi, kolme syltää koijusta
loimotti iloinen valkea, ja sen hiilistössä korventeli Simeoni ansalla
pyyttyä teereä päivälliseksi. Aapo ja Timo no’etuilla kasvoilla — sillä
olivatpa he äskettäin olleet tonttusilla — paistelivat nauriita kuumassa
tuhassa. Pienen saviropakon partaalla istui äänetönnä Lauri, tehden
savikukkoja, härkiä ja uljaita varsoja; ja oli hänellä heitä jo aika
rivi kuivamassa sammaleisen hirren kyljellä. Mutta tulinuijaa paukutteli
Tuomas: sylki maakivelle vahtoisen syljen, asetti siihen tulisen hiilen,
ja tämän päälle viskasi hän kaikin voimin toisen kiven, ja jyske, usein
tuima kuin tavallinen kiväärin paukaus, kajahti ympärille, ja nokinen
savu kivien välistä pyörähteli ilmaan.

JUHANI. Elettiinpä ennenkin,
Vaikk’ ojan takan’ oltiin...
Mutta peijakas meidän kuitenkin viimein täällä perii. Se on niinkuin
kädessä, te mullisaukon pojat.

AAPO. Senhän minä kohta sanoin käydessämme jäniksen passiin. Voi meitä
hulluja! Sissit ja mustalaiset tällä tavalla rähmästelkööt ilmi-taivaan
alla.

TIMO. Jumalan taivas kuitenkin.

AAPO. Asua täällä susien ja karhujen kanssa.

TUOMAS. Ja Jumalan kanssa.

JUHANI. Oikein, Tuomas! Jumalan ja hänen enkeleinsä kanssa. Ah! jos nyt
taitaisimme katsoa autuaan sielun ja ruumiin silmällä, niin selvästipä
näkisimme, kuinka koko joukko suojelevia siipi-enkeliä on meidän
piirittänyt ja kuinka itse Jumala harmaana äijänä istuu vallan
keskellämme tässä kuin armahin isä.

SIMEONI. Mutta mitä aattelee nyt äitiparka?

TUOMAS. Hän mielisi peitota meitä paistikkaiksi, koska vaan kynsiinsä
joutuisimme.

JUHANI. Ai poika, saisimmepa saunan!

TUOMAS. Saunan, saunan!

JUHANI. Kipinöitsevän saunan! Niin, kylläs sen tiedät.

AAPO. Se viimeinkin on saatavamme.

SIMEONI. Hyvin tietysti. Sentähden on parasta mennä ottamaan se sauna ja
päästä kerran näistä härkäpäivistä.

JUHANI. Härkä ei juuri käyskelekkään vapaa-ehtoisesti teuraspenkkiin,
veikkoseni.

AAPO. Mitä jaarittelet, poika? Talvi lähestyy ja meille ei annettukaan
syntyissämme turkkia niskaan.

SIMEONI. Ei siis muuta kuin kotia mars! ja tulla löylytetyksi ja syystä
kyllä, syystä kyllä.

JUHANI. Säästyköön, veljet, säästyköön selkämme vielä kuitenkin muutamat vuorokaudet
. Emmehän tiedä mitä pelastus-keinoa Jumala meille keksii
vielä mennessä parin kolmen päivän. Niin, täällä, täällä pyllyilkäämme
vielä: tuossa päivämme, tuon kantosen valkean ympärillä, ja yömme
havuisessa koijussa, röhötellen rinnakkain rivissä kuin emän naskit
pahnoilla. — Mutta mitä sanot sinä, Lauri pokko, siellä savilaukussa?
Mitä? Käymmekö koreasti pieksiäis-löylyyn?

LAURI. Ollaanhan täällä vielä.

JUHANI. Senhän minäkin parhaaksi harkitsen. Juuri niin! — Mutta onpa
sinulla siellä karjaa oikein aika lailla.

TUOMAS. On sekä karjaa että siipi-eläimiä sillä pojalla.

JUHANI. Huikea liuta. Tulispa sinusta oikein kukkomaakari.

TUOMAS. Oikein fläätälä.

JUHANI. Oivallinen fläätälä. — Mikä ryssänkukla sieltä nyt taasen heltii
kynsistäsi?

LAURI. Tämä on vaan tuommoinen pikkuinen poika.

JUHANI. Kas tuota nallikkaa!

TUOMAS. Tekee poikia kuin mies.

JUHANI. Poikia kuin tervaskannon päitä; ja ruokkii kuin mies sekä pojat
että karjat. — Mutta veljet, veljet, jouduttakaa jo päivällinen pöytään;
sillä mahani rupee motkottamaan. Pane mujua, pane kiehuvaa mujua tuon
nauriin paistavalle kyljelle tuossa. — Kenenpä on vuoro lähteä nauriita
varkaisin?

SIMEONI. Minunpa on taasen käyminen synnin työhön.

JUHANI. Henkemme piteiksi täytyy meidän hieman nypistellä toisen omasta.
Jos tämä on syntiä, niin on se niitä pienimpiä kuin tehdään tässä
matoisessa maassa. Ja katso, jos kuolen ilman muuta synninmerkkiä
kirjassani, niin eihän tuo pieni variksenjalka minua juuri estäisi
pääsemästä vähän parempaan elämään. Siitä oikeasta hääsalista minua
piankin nääsättäisi ulos, sen mä kyllä luulen, mutta ainahan annettaisi
pojalle siellä jokin ovenvartijan virka, ja sekin olisi hirmuisesti
lystiä. — Niin, uskokaamme niin, ja ottakaamme suruttomasti mitä
kerralla kupuumme mahtuu.

AAPO. Mutta katsonpa jo parhaaksi että heitämme Kuokkalan naurismaan ja
etsimme itsellemme toisen. Vähentyminen päivä päivältä saattaa pian
omistajan vartioimaan maatansa yöt ja päivät.

JAHTIVOUTI. Ei yhtään surua siitä juonesta enää, poikaset, ei yhtään. No
no, miksi hätäilette? Katsokaa: joukko suojelevia enkeliä on teidän
piirittänyt aivan sukkelasti.

Niin haasteli vouti veljeksille, jotka pahoin peljästyneinä rynkäsivät
ylös ja kaapasivat juoksemaan mikä minnekkin, mutta huomasivat pian
kauhistuen tiensä teljetyksi kaikkialta. Silloin lausui taasen vouti:
”apajassahan olette, luikkarit, koreasti apajassa, josta ette pääse
ennenkuin on teitä hieman suomustettu muistoksi, pieneksi muistoksi
teille, mitkä jalkajuonet olette meille saattaneet, luikkarit. Tänne,
muori, koivun-oksallanne, ja antakaat heille oikein lämpöisestä
kourasta. Jos niin, että kohtaisitte vastakynttä, niin onpa tässä teille
apumuijia”. Seurasi nyt kuritus äitin kädestä, käyden miehestä mieheen
yli koko poikaparven; ja kova oli Kuokkalan korvessa rähinä. Kiivaasti
kyllä käyttikin vitsaansa muori, mutta jahtivouti vakuutti heidän
kuitenkin saaneen liian liepeän saunan.

Mutta koska tämä viimeinen toimi oli tehty, läksivät he kukin kotiansa,
niin myös äiti poikinensa. Kaiken tien hän pauhasi ja toreli
karkulaisia; eikä vielä heidän kotia tultuansakaan lakannut myrsky.
Vieläpä rakentaessaan pojillensa atriaa laukkutuolille metelöitsi eukko,
uhaten heitä uudella pieksiäis-saunalla. Mutta nähtyään, millä nälän
ahneudella he iskivät hampain leipään ja silakkaan, käänsi hän kasvonsa
heistä, pyhkäisten salaa kyyneleen ruskealta, karhealta poskeltansa.

Niin päättyi poikien karkuretki. Ja tämä oli tapaus heidän lapsuutensa
ajasta, johon kertomuksestani poikkesin.

Veljesten parhaita huvituksia oli myös kiekonlyöminen, jota leikkiä he
vielä miehuutensakin iässä rakastelivat harjoitella. He silloin,
jaettuina kahteen joukkoon, taistelivat kiivaasti, kumpikin puoli
pyrkien kohden määrättyä esinettä. Kova oli silloin huuto, juoksu ja
temmellys, ja tulvana virtasi hiki heidän kasvoiltansa. Humisten hyppeli
kiekko pitkin tietä, ja ponnahti usein kartusta miehelle vasten kasvoja,
niin että kun he palasivat leikistä, oli yhden ja toisen otsa
varustettuna aika sarvella, tai poski ajettuneena simpulaksi. Niin kului
heidän nuoruutensa päivät: kesät metsissä tai maantiellä kiekkoa
heittäessä, talvet kodon uunin päällä hiottavassa kuumuudessa.

Mutta huomasivatpa veljetkin aikojen muuttuvan. Tapahtuipa asioita,
jotka saattoivat heitä enemmän kuin ennen muistelemaan huomis-päivää ja
siirtymään vähän entisistä menoistansa. — Heidän äitinsä oli kuollut, ja
tuli nyt yhden heistä astua isännyyteen, hillitsemään taloa pääsemästä
perin kumoukseen ja huolta pitämään kruununveron maksosta, joka Jukolan
avarien maiden ja metsien suhteen ei kuitenkaan ollut suuri. Mutta
puuhaa ja tekemistä on ainakin hävinneessä talossa. Tuli vielä harjaksi
kaikelle tälle, että pitäjän uusi rovasti oli kaikessa virkansa toimessa
peloittavan ankara mies. Liioinkin laiskalukijoille oli hän armoton,
käytellen heitä kohtaan kaikkia keinoja, myös jalkapuun rangaistusta.
Niinpä oli hän Jukolan poikihinkin teroittanut tarkan silmänsä. Oikeinpa
lautamiehen kautta oli hän antanut heille kiivaan käskyn, että he
tavallista vikkelämmin saattaisivat itsensä lukkarin luoksi oppiaksensa
lukemaan. — Muistellen näitä seikkoja, istuessaan kotona avarassa tuvassa
eräänä iltana syksykesällä, haastelivat veljekset keskenänsä seuraavalla
tavalla:

AAPO. Sanonpa: tämä hurja elämä ei käy päisin, vaan on sen loppu
viimein hävitys ja turmio. Veljet! toiset tavat ja toimet, jos toivomme
onnea ja rauhaa.

JUHANI. Haasteletpa oikein, sitä ei taida kieltää.

SIMEONI. Jumala paratkoon! hillitön, villitty on elämämme ollut aina
tähän päivään asti.

TIMO. Onpa tässä elämässä elämää ja maailmassa maailmaa. Kyllä kelpaa,
jos käskeekin. Ohhoo!

JUHANI. Liian hurjasti, tai oikeammin sanottu, liian huolimattomasti
olemme eläneet, sitä ei taida kieltää. Muistakaamme toki: ”nuoruus ja
hulluus, vanhuus ja viisaus”.

AAPO. Mutta jo on aika viisastua, aika on panna kaikki halut ja himot
järjen ikeen alle ja etunenässä tehdä se, joka tuo hyötyä, vaan ei sitä
joka makeammalle maistuu. Nyt viipymättä rakentamaan taloamme
kunnialliseen kuntoon taas!

JUHANI. Oikein haasteltu! Ensiksi käykäämme lannan kimppuun niinkuin
sontiaiset, ja paukahtelkoon havutukki Jukolan nurkissa aamusta iltaan;
karja, uhkea karja antakoon moskaa puolestansa korotteeksi myös; ja
nouskoon tarhaamme kasat korkeat kuin kuninkaan kultaiset muurit.
Niin teemme. Ensi maanantaina aloitamme ja juuresta jaksain.

AAPO. Miksi ei jo huomenna?

JUHANI. Vasta ensi maanantaina. Eihän ole vahinko harkita asiaa vielä
kypsemmäksi. Niin, olkoon sanottu: ensi maanantaina.

AAPO. Mutta yksi pykälä on meillä kohta suoritettavana. Tämä on laita:
Jos talonpitoomme toivomme järjestystä ja pysyväisyyttä, niin yksi
olkoon esimies ja isäntä. Me tiedämme, että tämä oikeus ja velvollisuus
on Juhanin sekä hänen esikoisuutensa että äitimme määräyksen kautta.

JUHANI. Niin, niin se oikeus, valta ja voima on minun!

AAPO. Mutta katso, että sitä sopuisasti käyttelet ja yhteiseksi
hyödyksi.

JUHANI. Parastani tahdon koettaa. Mutta kun vaan tottelisitte ilman
könistämistä ja ruoskaa! Mutta parastani tahdon koettaa.

AAPO. Ruoskaa?

JUHANI. Jos niin tarvitaan, näetkös.

TUOMAS. Puhu koirillesi ruoskasta.

TIMO. Et pehmitä kruununmaatani sinä, et koskaan; sen tehköön lain ja
oikeuden hulja, jos selkäni syystä syhyy.

JUHANI. Miksi iskette kiinni löysään sanaan? Onhan meillä tässä onnemme
sijaa, jos vaan sovinto vallitsee ja sarvet pannaan syrjään.

EERO. Tarkasti kuitenkin määrättäköön keskinäiset suhteemme.

AAPO. Ja kuulkaamme jokaisen mieli.

JUHANI. Mitä sanot, Lauri, harvasanainen aina?

LAURI. Sanoisinpa jotain. Muuttakaamme metsään ja heittäkäämme hiiteen
tämän maailman pauhu.

JUHANI. Häh?

AAPO. Mies hourii taas.

JUHANI. Muuttaisimme metsään? Mitä hulluuksia!

AAPO. Ole huolimatta. — Katso näin olen tuumaillut. Sinulla, Juhani, on
ensiksi valta astua isännyyteen, jos niin tahdot.

JUHANI. Minä kun tahdon.

AAPO. Me toiset, niin kauan kuin viivymme kotomme rakkaissa nurkissa ja
olemme naimattomia miehiä, teemme talon työtä, syömme talon ruokaa ja
saamme talosta vaatteet. Kuun ensimmäinen maanantai, paitsi kylvö- ja
leikkuu-aikana, olkoon aina oma päivämme, mutta tulkoon meille
silloinkin talosta ruoka. Vuosittain antakoon talo meille kullekin
puolen tynnyrin kauroja kylvöön, ja vuosittain olkoon meillä valta
raketa yhteishuhta, jonka suuruus on vähintäkin kolmen tynnyrin ala.
Näin ovat tuumani kotomme ja naimattomuuden kannalta. Mutta minä tiedän,
ettei yksikään meistä kernaasti siirry Jukolan armaitten alojen
vaiheilta pois, ja eihän pakoita siihen tilamme ahtaus, vaan onpa
väljyyttä seitsemälle veljelle näillä mantereilla. Mutta hän, joka aikaa
voittain tuntisi halun perustamaan itsellensä oman asunnon ja perheen
eikä kuitenkaan mieli tässä lain voimalla ja maamittarikustannuksilla
käydä pirstoilemaan taloa, eikö taitaisi hän tyytyä seuraavaan etuun?
Periköön hän talosta kappaleen maata, johon hän rakentaa huoneensa ja
pellot sen ympärille. Saakoon hän myös osaksensa jonkunmoisen
niittulohon, ja olkoon hänellä valta raivata itsellensä metsästä
heinämaata lisäksi, niin että voi elättää pari hevosta ja neljä, viisi
nautaa. Ja ilman yhtään veroa ja ulostekoa viljelköön tilaansa ja
nauttikoon sen tuotteita niin hän kuin hänen lapsensa, eleskellen
rauhassa omalla pohjallansa. — Niin olen minä asiaa aprikoinut. Mitä
sanotte.

JUHANI. Jotenkin järkevästi aprikoittu. Ottakaamme punnittaviksi ne
pykälät.

LAURI. Mutta toisin tehty vielä järkevämmin tehty. Muuttakaamme metsien
kohtuun ja myykäämme viheliäinen Jukola, tai pankaamme se vuokralle
Rajaportin nahkapeitturille. Hän on meille ilmoittanut halunsa siihen
kauppaan; mutta vähintäkin kymmeneksi vuodeksi tahtoo hän haltuunsa
talon. Tehkäämme niinkuin sanon ja muuttakaamme hevosinemme, koirinemme
ja pyssyinemme juurelle jyrkän Impivaaran vuoren. Sinne rakentakaamme
itsellemme iloinen pirtti iloiselle päivänkaltevalle aholle, ja siellä,
pyydellen salojen otuksia, elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja
kiukkuisista ihmisistä. — Näinpä olen itsekseni tuumiskellut yöt ja
päivät vuosien kuluessa.

JUHANI. Onko peeveli riivannut sun aivos, poika?

EERO. Ellei peeveli, niin metsäneito.

LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen. Siellä eläisimme vasta herroina,
pyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäyriä ja
pöyrykarvaisia karhuja.

JUHANI. No peijakas! annapas mennä koko Noakin arkki aina hiirestä
hirveen asti.

EERO. Siinä vasta neuvo: sanoa jäähyväiset suolalle ja leivälle ja imeä
verta, hilloa lihaa kuin hyttyset ja Lapin noidat. Ja söisimmekö vielä
kettua ja suttakin Impivaaran komeroissa kuin karvaiset vuoripeikot?

LAURI. Ketuista ja susista saamme nahkoja, nahoista rahaa, rahalla
suolaa ja leipää.

EERO. Nahoista saamme vaatteet, mutta liha, verinen, höyryävä liha
olkoon ainoa ruokamme; suolaa ja leipää eivät tarvitse apinat ja
papiaanit metsässä.

LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen.

TIMO. Ottakaamme asia harkittavaksi juuresta jaksain. Miksi emme
taitaisi pureskella metsässäkin suolaa ja leipää? Miks’ emme? Mutta Eero
on irvihammas, aina tiellämme, aina pitkänä kantona kaskessamme. Ken voi
kieltää metsän asukasta tuolloin tällöin lähestymästä kylienkin nurkkia,
tuolloin tällöin, aina kuinka tarpeet vaativat? Vai isketkö minua
silloin puulla päähän, Eero?

EERO. En, veljeni, vaan vieläpä ”suolojakin saat jos marjoja
tuot”. — Muuttakaa, pojat, muuttakaa, minä en kiellä, vaan tulenpa teitä
vielä kyytiinkin, vien teitä tästä oikein suden travia.

JUHANI. Mutta pianpa kyydittäisivät metsänhaltijat heidän sieltä
takaisin, minä takaan sen.

LAURI. ”Toisen kerran tullessa on kotoinen kynnys korkee”, minä tiedän
sen, ja älä luule, että kolkutan ovellesi enää, koska sen kerran
heitin. — Vappuna muutan.

TIMO. Kukatiesi tulen minä kanssas.

LAURI. Minä en kiellä, en käske; tee niinkuin sydämesi parhaaksi
katsoo. — Minä muutan tulevana Vappuna Impivaaran aholle. Ensiksihän
siellä, kunnes pieni, lämmin pirttini on valmis, asun isoisämme
turpeentuneessa sysikoijussa. No, silloinpa, tehtyäni oman päivätyöni,
lepään vasta rauhan majassa, kuullellen kuinka kontio korvessa viheltää
ja teeri puhaltelee Sompiossa.

TIMO. Minä tulen, Lauri; olkoon sanottu, Lauri.

TUOMAS. Elleivät parane tässä ajat, niin seuraan teitä minäkin.

JUHANI. Tuomaskin! Sinäkö muuttaisit myös?

TUOMAS. Elleivät ajat parane.

LAURI. Minä muutan Vappuna vaikka lähestyisi Jukolan taloa makean leivän
päivät.

TIMO. Sinä ja minä, me kaksi, me muutamme tästä Sompion suolle kuin
keväiset kurjet; ja ilma ja tuulet soi!

JUHANI. Haidjai! Mutta kas jos totuuden tunnustan, niin Laurin aikeessa
on salaista vetoa. Metsä houkuttelee. Voi peeveli! tuntuupa kuin näkisin
sen metsän takana ilman ihanan lakeuden.

AAPO. Te hullut, mitä aattelette? — Muuttaa metsään! Miksi? Onhan meillä
talo ja huoneet; katto kultainen päämme päällä!

JUHANI. Tosi, meillä on talo, jossa riipumme kynsin ja hampain, niin
kauan kuin se vähänkin suurukselle hajahtaa. Mutta katsos, jos nyt kova
onni kiertäisi tässä kaikki nurin niskoin, vastoin miehen parhaita
tuumia, niin olkoon metsä takataloni, jonne piankin tästä vilkaisen,
koska viimeiset tuutissa kolisee. — Niin, talonpidon toimeen ja
raatamiseen nyt iskemme peloittavalla vauhdilla; ja käykäämme taasen
pykälään, joka tässä oikeammiten olikin kysymyksenä. — Minun tyhmän
pääkalloni mukaan on Aapo ylimalkaan harkinnut asiat jotenkin
järkevästi; ja kaikki käy hyvin, jos vaan itse kukin kohdastamme
harrastelemme yksimielisyyttä ja sovintoa. Mutta kas jos riitaa etsimme,
niin kylläpä löydämme aina syitä niskaharjastemme kohotteiksi.

SIMEONI. Missä emme löydä sitä niinkauan kuin tuo vanha Aatami
kutittelee ja kutkuttaa meissä täällä luun ja nahan välissä?

TIMO. Vanhan Aatamin olen aina aatellut vanhaksi, vakavaksi taatoksi
vilttihatussa, mustassa pitkätakissa, polvihousuissa ja punaisissa
liiveissä, jotka ulottuvat aina alipuolelle miehen napaa. Sellaisena
ukkona astelee hän aatoksissaan ja ajelee härkäparia.

SIMEONI. Vanhalla Aatamilla tarkoitetaan synnin juurta, perisyntiä.

TIMO. Minä tiedän, että hän on perisynnin tunnusmerkki ja esikuva, se
sarvipää saatana helvetistä, mutta sellaisena pokkona, kuin sanoin, hän
astelee edessäni, ajellen härkäparia. Sitä en voi auttaa.

JUHANI. Tämä uskon-pykälä jääköön, ja pysykäämme asiassa. — Aapo, mitä
tuumiskelemme noista kahdesta meidän torpistamme: Vuohenkalmasta ja
Kekkurista?

AAPO. Muistettava on, että niiden molempain hallitsijat möyrivät kerran
maansa raa’asta, kolkosta korvesta, ja heitä ei siis karkoiteta
turpeiltansa pois — joka oliskin väärin — niinkauan kuin on heillä
mahtia pitää sarkojansa ruokossa, ja sittenkin määrää laki heille
tilasta jonkun vanhuuden turvan. Niin on laita siinä kohdassa. — Mutta
katsellaanpas erästä toista seikkaa, joka luullakseni on jotenkin
napakassa. Sillä se on täällä meidän tärkein askelemme, se joko saattaa
pään harmaaksi ennen aikoja tai tuo meille elämän poudan ja päättää
viimein päivämme illan kultaruskoon. Ja sinuunpa, Juhani, se ensiksi nyt
koskee. Huomaa siis mitä sanon: Emännätön isännyys on puoletonta ja
ontuvaa; talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää...

TIMO. On niinkuin suden pesä ilman naarassutta, tai niinkuin saapas
ilman toista saapasta; totisesti ontuupa se, niinkuin Aapo sanoi.

AAPO. Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on niinkuin pilvinen
päivä, ja sen perheenpöydän päässä asuu ikävyys kuin riutuva syksy-ilta.
Mutta hyvä emäntä on talon kirkas aurinko, joka valaisee ja
lämmittää. — Katso: ensimmäisenä jättää hän aamulla vuoteen, sotkee
taikinansa, rakentaa miehellensä suurusta pöytään, evästää heidän
metsään ja siitä kiirehtii hän kiulu kourassa tarhaan, lypsämään
kirjavan karjansa. Nyt hän leipoo, hyörii ja pyörii; nyt on hän pöydän
ääressä, nyt keikahtaa hän tuolla peräpenkin päässä leipä kämmenillä, ja
nyt hän pyrynä kohentelee uunia, joka ammentaa hohtavasta kidastansa
tulta ja savua. Nyt hän, leipäin noustessa, viimein itsekin, lapsi
rinnoilla, einehtii, syö kimpaleen leipää, paistetun silakan ja ryyppää
haarikosta piimää päälle. Mutta eipä unohda hän halliakaan, talon
uskollista vartijaa portaalla, eikä kissaa, joka unisena uuninpäältä
killistellen katsahtelee. — Ja nyt hän taasen hyörii ja pyörii, kääntyy
ja keikkuu, sotkee vielä toisen taikinan kaukaloonsa nousemaan, leipoo
sen leiväksi ja paistaa, ja virtana juoksee hiki hänen otsaltansa. Mutta
katso: päivän laskiessa on hänellä leivät katossa, varras ladottuna
vartaasen, joista raitis elämä liehahtaa alas. Ja silloinpa, miesten
tullessa metsästä, vartoo heitä höyryävä illallinen pestyllä pöydällä.
Mutta missä on emäntä itse? Tuolla hän pihalla taasen lypsää
vääräsarvisia nautojansa, ja kiulussa helluu rieskan sohiseva, vahtoinen
harja. — Niin hän hyörii ja pyörii, niin hän kääntyy ja keikkuu; ja
vasta, koska toiset jyräävät jo sikeimmässä unessa, kallistuu hän
siunaten vuoteellensa. Mutta eihän vieläkään ole työnsä ja toimensa
kaikki. Tuskittelematta hän yön kuluessa nousee sijaltansa hetkettäisin,
tunnittaisin, nousee viihdyttämään pienoista lastaan, joka tuossa itkee
hyyryttelee kehdossansa. — Tämä, veljet, on oivallinen emäntä.

JUHANI. Hyvin puhuttu, Aapo, ja käsitänpä puheesi tarkoituksen. Se,
nimittäin, pyrkii taivuttamaan minua naimiseen. Niin, minä ymmärrän.
Vaimo, sanoit sinä, on tarpeellinen kappale huoneenhallituksessa. Tosi!
Mutta äläppäs huoli. Toivos, luullakseni, täyttyy piankin. No noh; niin!
Tunnustanpa, että mieleni täyttä päätä on jo iskenyt tyttöön, josta
toivon saavani avion ja hyvän, elleivät petä minua vanhat merkit. —
Niin, veljet, toiset päivät ja toiset konstit meitä lähestyy, ja
päälleni otettava isännyys minua ankarasti huolettaa. Isännän,
isännän hartioita painaa täällä hirmuinen taakka, ja suuri on kerran
tilinsä tuomiolla. Minunpa edesvastauksessani olette nyt kaikki yli
summan; muistakaa se.

TUOMAS. Sinun? Mitä vasten?

JUHANI. Minä olen isäntänne; minunpa kämmenpäistäni imetään kerran
vereni teidän tähtenne.

TUOMAS. Itse vastaan minä sekä ruumiini että sieluni edestä.

TIMO. Itse minäkin vastaan; heh!

AAPO. Veli Juhani, huomaa, että sellaiset lauseet synnyttävät pahaa
verta.

JUHANI. En tarkoittanut pahaa verta enemmin kuin pahaa lihaakaan, mutta
niinkuin terva, niinkuin karriainen kuumana kesänä takerrutte vimmatusti
turhaan, merkittömään sanaan, vaikka tunnette sydämmeni perin pohjin.
Minä närkästyn!

AAPO. Tämä jääköön, ja sano meille nyt, jos mielit, ken on tyttö, joka
sydämmesi on puoleensa vetänyt.

JUHANI. Sen tahdon sanoa huikailematta. Likka, jota armottomasti
rakastan, on ”Männistön muorin” Venla.

AAPO. Hm.

JUHANI. Mitä sanot?

AAPO. Hm, minä vaan sanon.

TUOMAS. Kiusallinen asia.

SIMEONI. Venla. Kas, kas! Mutta olkoon kaikki taivaan isän huomassa.

AAPO. Hm, vai Venla.

JUHANI. Mitä te mörisette? Mutta ah! minä aavistan jotakin; ja
varjelkoon meitä Herran poika! Mitä? Puhukaa suunne puhtaaksi!

AAPO. Kuule: jo vuosia on aatokseni tytössä hartaasti askaroinut.

SIMEONI. Jos hänen on Luoja minulle suonut, niin miksi murehtisin?

EERO. Älä yhtään. Hän on sinulle suotu ja minä otan hänen.

JUHANI. Mitä sanoo Tuomas?

TUOMAS. Kiusallinen asia; tyttö miellyttää minua kovin, sen tunnustan.

JUHANI. Vai niin, vai niin. Hyvä! Entäs Timo?

TIMO. Minä teen saman tunnustuksen.

JUHANI. ”Herran poika ja Kaitarannan Kusta!” Mutta Eero?

EERO. Teen saman vilpittömän tunnustuksen, saman vilpittömän
tunnustuksen.

JUHANI. Hyvä, hyvin hyvä! Hahaa! — Ja Timokin, Timokin!

TIMO. Tyttö on minulle vahvasti rakas, sen tunnustan. Tosin pieksi hän
minua kerran aika lailla, huhtoi minua tiitistä silloin oikein vahvasti
ja muistanpa sen löylytyksen; no noh!

JUHANI. Vaiti, vaiti! sillä nyt on kysymys tokko häntä rakastat.

TIMO. Jaa-a, jaa-a, sen teen, ja vahvasti, jos nimittäin hän rakastaa
minua takaisin.

JUHANI. Niin, niin! Astut siis tielleni myös?

TIMO. En suinkaan, en suinkaan, ellet todenteolla voi mieltäs hillitä,
mieltäs ja kieltäs. Kuitenkin pidän tuosta luntusta paljon ja tahdon
myös parastani koettaa saada häntä vaimokseni.

JUHANI. Hyvä, hyvä! Mutta mitä sanoo Lauri?

LAURI. Mitä on minun tytön kanssa tekemistä?

JUHANI. Kenen puolta pidät?

LAURI. En takerru asiaan, en tuolta enkä täältä.

JUHANI. Tuleepa tästä kuitenkin soppa.

LAURI. Siihen en pistä lusikkaani minä.

JUHANI. Kaikki siis, paitsi Lauri. Pojat, pojat, Jukolan veljeskunta ja
sukuni suuri! Nyt isketään, ja maa ja taivas täräjää! Nyt, kultaiset
veljet, veitsi, kirves tai halko, ja yksi kaikkia vastaan ja kaikki yhtä
vastaan kuin seitsemän sonnia! Olkoon menneeksi! Halko on aseeni;
tuohon visapäiseen tartun minä, ja syyttäköön hän itseänsä, jonka
pääkuori saa siitä päreen. — Ottakaa halkonne, pojat, ja astukaa esiin,
jos on teissä miehen vastusta.

EERO. Tässä seison aseissa, vaikka vähän matalampi muita.

JUHANI. Sinä, kavun napu! Mutta kas kun huomaan taas tuon pilkallisen,
tuon salaisen, tuon förpiiskatun irvistyksen naamassasi, ja näkyypä kuin
tekisit vaan leikkiä koko asiasta. Mutta kyllä sinun opetan.

EERO. Mitä huolit siitä, kun vaan halkoni tekee totta?

JUHANI. Kyllä sinun opetan kohta. Ottakaa halkonne, ottakaa halkonne,
pojat!

TIMO. Tässä olen minä ja minun halkoni, jos niin tarvitaan. Minä en
tahdokkaan vihaa ja riitaa, mutta jos niin tarvitaan.

JUHANI. Halkos’, Tuomas!

TUOMAS. Mene hiiteen halkoinesi, pöllö!

JUHANI. Istu ja pala!

SIMEONI. Hirveä, pakanallinen ja turkkilainen on tämä meteli; mutta
leikistä luovun minä ja heitän naima-asiani Herran huomaan.

LAURI. Pois luovun minä.

JUHANI. Sentähden siirtykää te sivulle, siirtykää sivulle jaloista
pois! — Käy halkoos, Aapo, ja kajahdelkoot Jukolan seinät pääkallojen
haljetessa. Tulta ja sarvipäitä!

AAPO. Kurja on ihmis-lapsi. Kauhistunpa, Juhani, katsellessani muotoasi
nyt, nähdessäni, kuinka silmäs pyörähtelee ja tukkas seisoo pystyssä
kuin takkuheinä.

JUHANI. Anna seista, anna seista; se on juuri se tavallinen ja oikea
jussin-tukka.

EERO. Mielinpä sitä pöllyttää hieman.

JUHANI. Sinä peukalo! Parasta, ettäs pysyt koreasti nurkassa. Pois!
minun tulee sinua armo.

EERO. Vie ajoissa nurkkaan tuo hirveä leukas. Sitähän minun tulee armo;
sillä se jo tutisee ja tärisee kuin kerjäläinen.

JUHANI. Katsos, kuinka tämä halko tutisee, katsos.

AAPO. Juhani!

EERO. Lyö! Luulenpa, että sataa täältä takaisin ja ehkä sataa oikein
rakeita suuria kuin halkoja. Lyö tänne!

JUHANI. Kyllä.

AAPO. Et lyö, Juhani!

JUHANI. Mene tunkiolle sinä, tai ota halkos ja puolusta itseäs,
pehmitänpä muutoin pääsi. Ota halkos!

AAPO. Missä on järkes?

JUHANI. Tässä visapäisessä halossa; katsos, nytpä se hiiskuu sanasen.

AAPO. Varro, veli, varro, kunnes minäkin tempaisen kouraani aseen. —
Kas niin; tässä nyt seison makkarahalko kädessä. Mutta ensin pari sanaa,
sinä Jukolan kristillinen veliparvi, ja sitten tapelkaamme kuin hullut
sudet. — Huomatkaat: mies vihan vimmassa on verta-janoova peto, vaan ei
ihminen; hän on umpisokea näkemään, mikä on oikeus ja kohtuus; ja
kaikkein vähimmin voi hän vihansa vallassa suorittaa rakkauden asioita.
Mutta jos nyt kuitenkin koettaisimme järjen kannalta katsella tätä
seikkaa, joka saattoi veljet halkosilleen, niin luulen, että laita on
näin. Tyttö ei taida meitä kaikkia rakastaa, yhtä ainoata vaan, jos hän
kehenkään meistä suostuu, jonka seurassa käsi kädessä hän mielisi
vaeltaa yli elon ohdakkeisen mäen. Näenpä siis parhaaksi, että käymme
kaikki miehissä ja yht’aikaa hänen luoksensa ilmoittamaan vakaasti
asiamme, kysyen hartaalla mielellä ja kielellä, taitaisko hän kellenkään
meistä sydämmensä lahjoittaa. Jos nyt tyttö on myöntyvä, niin se meistä,
jolle lankesi toivottu arpa, kiittäköön onnensa päivää, mutta toiset
tyytykööt napisematta kohtaloonsa. Hän, joka jäi osattomaksi, nielköön
kiusansa, toivoen, että hänkin vielä kohtaa määrätyn siippansa täällä.
Jos teemme niin, niin teemme kuin miehet ja oikeat veljet. Ja silloinpa
isämme ja äitimme kirkastetut haamut astuvat ulos taivaan hehkuvasta
portista ja, seisten reunalla kiiltävän pilven, katselevat alas
päällemme, huutain meille korkealla äänellä: ”Kas niin, Juhani, kas
niin, Tuomas ja Aapo, kas niin, Simeoni, Timo ja Lauri, juuri niin,
minun pikku-Eeroni! Olettepa poikia, joihin mielistymme!”

JUHANI. Mies, haasteletpa, saakeli vie, kuin taivaan enkeli, eikä paljon
puutu, ettet saata minua itkemään.

SIMEONI. Me kiitämme sinua, Aapo.

JUHANI. Kiitoksia vaan. Tuonne paiskaan halkoni.

TIMO. Sinne minäkin. Ja tämä riita loppui niin kuin jo alusta
tahdoinkin.

SIMEONI. Aapo pitää peilin edessämme, ja siitä häntä kiittäkäämme.

EERO. Häntä kiittäkäämme, veisatkaamme oikein ”Simeonin”.

SIMEONI. Pilkkaa, pilkkaa ja virnistystä taas!

TIMO. Ole tekemättä pilkkaa, Eero, Jumalan sanasta, Simeonin
kiitosvirrestä.

AAPO. Ah, niin nuori ja niin paatunut!

SIMEONI. Niin nuori ja niin paatunut! Eero, Eero! Niin, nyt en sano
muuta, vaan huokaan sinun tähtes.

JUHANI. Ennustanpa, Eero, meidän kerran tai kaksi täytyvämme antaa
sinulle oikein isän kädestä. Sillä äiti kasvatti sinua liian hempeästi.

SIMEONI. Meidän tulee häntä kurittaa, niin kauan kuin sydämensä vielä on
nuoruuden norja ja taipuvainen; mutta tehkäämme se rakkaalla kädellä
eikä vihan kiukussa. Vihan kuritus ajaa perkeleitä sisään, vaan ei ulos.

EERO. Kas tuossa, ja oikein rakkaasta kädestä.

SIMEONI. No tuota jumalatonta, kun nyt löi minua!

EERO. Ja vasten kuonoa. Vähemmästäkin on sappi haljennut.

JUHANI. Tuleppas tänne, poikaseni. Timo, anna tuo keppi tuolta
nurkasta.

SIMEONI. Kas niin, Juhani, pidä häntä koreasti polvillasi, minä lasken
housunsa alas.

EERO. Älkää helvetissä!

JUHANI. Turhaan pyristät, knääkkä.

SIMEONI. Äläppäs häntä hellitä.

JUHANI. Kas tuota kiiskiä. Mutta ethän pääse, et.

EERO. Lyökääs, te sen vietävät, niin tulen pistän nurkan alle. Teenpä
totisesti tulta ja savua, tulta ja savua teen!

JUHANI. Sitä sappea! Vai pistät tulen nurkan alle? Ah sitä sappea!

SIMEONI. Herra varjele sitä sappea!

JUHANI. Keppi tänne, Timo!

TIMO. Enhän sitä löydä.

JUHANI. Sinä sokko, etkö näe sitä nurkassa tuolla?

TIMO. Ja tämäkö? koivuinen?

JUHANI. Sama juuri; saatappas se tänne.

SIMEONI. Lyö, mutta järkevästi eikä vallan voimia mukaan.

JUHANI. Kyllä minä tiedän.

LAURI. Ei yhtään iskua, sanon minä!

TUOMAS. Antakaa pojan olla!

JUHANI. Hän tarvitsee vähän saparollensa.

LAURI. Et nyt koske häneen sormellaskaan.

TUOMAS. Laske poika irti! Paikalla!

TIMO. Saakoon hän anteeksi, se Eero-poika, tämän kerran kumminkin vielä.

SIMEONI. Anteeksi, anteeksi, kunnes ohdake ja rikkaruoho voittaa nisun.

LAURI. Älä koske häneen.

AAPO. Antakaamme hänelle anteeksi; ja niin koetamme koota tulisia hiiliä
hänen päänsä päälle.

JUHANI. Mene nyt ja kiitä onneas.

SIMEONI. Ja rukoile Jumalata lahjoittamaan sinulle uuden sydämmen,
mielen ja kielen.

TIMO. Mutta minä menen ma’ata.

AAPO. Katselkaamme vielä yhtä pykälää.

TIMO. Ma’ata menen. Tule kanssani, Eero; mennään ma’ata ja unohdetaan
tämä maailman viholaispesä, se kurja kekonen, joka sateessa höyryy ja
ryöhää. Tule, Eero!

JUHANI. Mutta mikä on pykälä, jonka suoritusta tahdot?

AAPO. Jumala paratkoon! onhan laita, ettemme tunne A:takaan, aapisen
ensimmäistä kirjainta, ja kuitenkin on sanantaito kristillisen
kansalaisen välttämätön velvollisuus. Mutta siihen voidaan meitä
pakoittaa lain mahdilla, kirkkolain mahdilla. Ja te tiedätte, mikä
kruunun kone meitä vartoo ja meitä mielii temmaista hampaisinsa, ellemme
itsiämme opeta kiltisti lukemaan. Jalkapuuhan meitä vartoo, veljet,
musta jalkapuu, joka, ammoittaen jynkästi ympyriäisillä lävillänsä,
maata röhöttää tuolla kirkon porstuassa kuin musta karju. Juuri tällä
helvetin pihdillä on meitä rovastimme uhannut, ja saattaapa hän
uhkauksensa toteen, ellei hän näe meiltä jokapäiväistä ahkeruutta ja
harjoitusta, se on varma asia.

JUHANI. Mahdotonta oppia lukemaan.

AAPO. Ihmisten tekemänä on tämä konsti ollut ennenkin.

TUOMAS. Saispa siinä hikoilla mies.

JUHANI. Ja puhkailla. Minulla on niin kova pää!

AAPO. Mutta voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven. Käykäämme
juoneen, tuottakaamme itsellemme aapiskirjat Hämeenlinnasta ja
lähtekäämme lukkarille kouluun, niinkuin on rovastimme käsky. Se
tehkäämme, ennen kuin viedään meitä kruunun vauhdilla.

JUHANI. Minä pelkään, että niin on tässä tehtävä, minä pelkään. Jumala
armahtakoon meitä! Mutta olkoon jo huomiseksi tämä tuuma ja menkäämme
levolle.