YHDESTOISTA LUKU

On ilta samana, jona niin kiukkuisesti Tammistossa oteltiin.
Pirtissään istuvat veljekset, he ovat voidelleet ja sitoneet haavojansa
niinkuin parhaiten on käynyt. He istuvat, sydämissä pimeä, ijankaikkinen
yö, ja alas permantoon on teroitettu heidän katsantonsa, vimmaa täynnä.
He muistelevat mitä ovat tehneet, tietävät mikä rangaistus heitä uhkaa;
he mietiskelevät onnetonta, toivotonta tilaansa, ja peloittava on
äänettömyys huoneessa. Viimeinpä kuitenkin saattoi Simeoni matkaan
seuraavan kanssapuheen.

SIMEONI. Veljet, veljet! sanokaat yksi sana. Mitä on meidän tekeminen
päästäksemme kruunun kynsistä.

AAPO. Ah! ei ole meillä enään pelastuksen keinoa tästä ahdingosta, ei
tämän taivaan alla.

JUHANI. Kiikissä olemme, kukissa! Kaikki on mennyt, kaikki onni ja
toivo!

TUOMAS. Peijakas meidät perii, perii ilman armoa; siis ottakaamme,
silmät ummessa, vastaan mitä olemme ansainneet. Kruunun käskyläistä
häiritsimme keskellä tulista tointansa, ja tämä paikka on kova; miehiä
löimme kenties raajarikoiksi, joka paikka on vieläkin kovempi. Noh, ehkä
nykäisimme vielä joltain henki-kultaisenkin pois, ja sittenpä kaikki
hyvä; tallella olemme ja syömme kruunun surutonta leipää.

SIMEONI. Voi meitä poloisia poikia!

TIMO. Poloisia Jukolan poikia! Ja seitsemän kappaletta! Mitäs tehdään
nyt?

LAURI. Kyllä tiedän mitä teen.

JUHANI. Minä myös. Veitsi kurkkuun joka miehen!

TIMO. Älä helsingissä!

JUHANI. Puukkoni, kirkasteräinen puukkoni! Verta lasken että lainehtii!

AAPO. Juhani!

JUHANI. Juoskoon yhdeksi ainoaksi lammikoksi veri seitsemästä miehestä
ja uppoutkaamme sitten yhdessä punaiseen mereen, kuin upposi ennen koko
vanhantestamentin kansa! Missä on visapäinen puukkoni, kaiken, kaiken
sovintomies?

AAPO. Malta mieles!

JUHANI. Pois tieltä sinä ja pois tämä kirottu elämä! Puukko!

SIMEONI. Hillitkäämme häntä!

AAPO. Tänne, veljet!

JUHANI. Pois tieltä!

TUOMAS. Koreasti, poika!

JUHANI. Hellitä, Tuomas veljeni!

TUOMAS. Sinä istut koreasti!

JUHANI. Mitä maksaa nyt enään koreus, kun kaikki on mennyt? Mielitkö
ottaa koreasti vastaan neljäkymmentä paria tuoreita raippavitsoja?

TUOMAS. En mieli.

JUHANI. Mutta mitä?

TUOMAS. Menen hirteen, mutta sitten vasta.

JUHANI. Tehkäämme paikalla se, joka kerran on tehtävä.

TUOMAS. Tuumikaamme.

JUHANI. Hahaa! kaikki on turha.

TUOMAS. Ehk’ei juuri vielä!

JUHANI. Lain hansikat vartoo meitä.

SIMEONI. Suomesta pois, paimeniksi Inkerinmaalle!

TIMO. Tai portinvartijoiksi Pietarin kaupunkiin.

AAPO. Kovin vähäpätöiset keinot.

EERO. Merelle vesiä viiltämään kuin uhkea enomme ennen? Jos siirrymme
kerran Suomen rannalta, olemme kruunun kourista vapaat, ja koetamme
kohden Engelsmannia; hänenpä laivansa mastossa maksaa mies.

AAPO. Sitä neuvoa käskee vähän perustella.

TUOMAS. Olispa tuo ehkä jotain, mutta muistakaat: ennenkuin ehdimme
Suomen rantaan, niin onpa kaiketi kourissamme kruunun kihlakalut.

TIMO. Ohhoo! jos heltimmekin eheillä nahoilla Suomesta, niin koskapa
olisimme Enklannissa? Onpa sinne miljuunia ja tuhannen miljuuniakin
peninkulmia. Ohhoo!

AAPO. Mutta kuulkaas sananen: Ruvetkaamme suden omaksi kansaksi, niin
vähänpä tarvitsee meidän peljätä hänen hampaitansa. Sotaväkeen
marssikaamme värvinkiä ottamaan muutamaksi vuodeksi. Ah! tämä keino on
jyrkeä, mutta ehkä paras tässä kilakassa. Niin, lähtekäämme Heinolan
kuuluisaan ja hirveän suureen pataljooniin, joka Parolan nummella
kesäkaudet äkseeraa ja rikeeraa. Tätä pykälää voimme harkita, muistaen,
että kruunu pitää poikiensa puolta.

JUHANI. Minä pelkään, että, veli veikkoseni, keksit nyt oikean keinon.
Kasarmi on pelastanut läikistä monta hurjapäätä poikaa ennenkin.
Muistelkaamme esimerkiksi Karilan renkiä, jolle, suurikelmille, kerran
pisti päähän ropsia isäntäänsä vähän selkään, ja siitäpä olis käynyt
pojalle pahoin, mutta kas kun oli junkkarilla äkkipikaan niskassa harmaa
takki, ja tämähän pelasti miehensä. — Olkoon menneeksi! Kohden kasarmia
marssikaamme! Sotaan kuoli isämme setä, Kyrön sotaan, jossa
viissyltäinen hirsi veressä uiskenteli; sotaan kuoli myös oma setämme,
kaatui meren rannalle Pohjanmaalla; niin on tässä käynyt monen muun sekä
heimolaisen että naapurin, ja samoin taidamme kaatua mekin, kaatua
hurskaina sankareina. Kuolemassa on parempi, taivaassa on parempi olla
kuin täällä ihmispetojen keskellä. Täytyy itkeä. Niin, siellä on parempi
kuin täällä. Oojah! paljon parempi.

TUOMAS. Veljeni, näin saatat meidät kaikki pusertamaan kyyneleitä.

SIMEONI. Herra, katso puoleemme ja anna armos auringon paistaa!

Niin loppui heidän kanssapuheensa itkuun, yleiseen, hyrskyvään itkuun;
kuivana ei pysynyt yhdenkään veljen silmä. — Mutta ilta pimeni, yö tuli,
ja kaikki vaipuivat he lopulta itkusta syvään uneen. — Seuraavana päivänä
tuumiskelivat he vielä, aprikoitsivat hiessäpäin mikä keino
heidät parhaiten pelastaisi; ja tarkasti vartioitsi heidän silmänsä
ulkona pirtin ympärillä, huomatakseen jo matkanpäästä jos lähestyisi
heitä kruununvoimia. Niin he tähtäilivät ja tuumiskelivat; ja kasarmi,
vaikka kyllä kamoittava, näkyi heistä kuitenkin parhaaksi turvapaikaksi.
Sentähden päättivät he lähteä miehissä matkalle kohden Heinolaa ja ottaa
värvinkiä kuudeksi vuodeksi. Ja koska taasen toinen päivä nousi,
alkoivat he pitkän vaelluksensa likistyvällä sydämellä, synkeällä
mielellä. Astuivat he eteenpäin, muistelematta, että siinä hankkeessa
tarvittiin passit ja papinkirjat, astelivat he, tuohikontit seljässä,
ensin Jukolaan päin, aikeissa pyytää nahkapeitturia ottamaan haltuunsa
heidän elikkonsa ja pitämään vähän pirtistä huolta.

Tultuansa Viertolan tielle, kohtasivat he nimismiehen, joka, jahtivouti
takana, ajoi jyrittäen heitä vastaan. Veljekset tuosta hämmästyivät,
arvellen hänen retkensä koskevan heitä. Olivat he jo melkein juosta
metsään, mutta astuivat kuitenkin esiin, muistaen, ettei kaksi miestä
heitä milloinkaan kiinni saisi. Mutta väärin he arvelivatkin; perin
toisella virkatoimella ajeli nyt nimismies ympäri pitäjää. Ja olipa hän
oiva mies; uljas, ylevä ja iloinen aina. Jukolan veljeksistä ja heidän
elostansa metsissä hän alati oli suureksi huviksensa kuullut
kerrottavan; ja oli hän heidän suosijansa, puolustajansa, vaan ei
vihamiehensä. Mutta nyt, ehdittyään heidän kohdallensa, rupesi hän
haastelemaan hauskasti.

NIMISMIES. Päivää, päivää! Mihin marssivat pojat noin totisina?
Vastatkaat minua, katsomatta tuolla lailla puoleeni, juuri kuin
korpisudet. Mihin, kontit seljässä?

JUHANI. Edessämme on pitkä matka.

NIMISMIES. Helvettiinkö sitten mennään? Häh?

JUHANI. Tahdotteko meistä mitään?

NIMISMIES. Mitähän olis teillä annettavaa minulle? Mutta onhan lupa
kysyä vaikk’ei varaa ostaa. No oikeinpa silmänne kyräilee ja mullistelee
minuun, ja ellen olis tottunut katselemaan itse perkelettä vasten
naamaa, niin ehkä sydämeni vähän pampahtelis. Ha, ha, ha! Mutta
saakeliko teissä rikeeraa?

JUHANI. Minä kysyn teiltä yhtä paikkaa: Nouseeko siitä kruunun asia?

NIMISMIES. Mistä?

JUHANI. Hm. Siitä, siitä.

NIMISMIES. Mistä, sinä takkutukkainen köntti? Mistä?

JUHANI. Tuosta kärhämästä Tammiston kartanolla.

NIMISMIES. Ahaa! se toispäiväinen leikki? Jahah! siitäpä nyt tahtoisin
teille virkkaa jotain.

JUHANI. Onko miestappoa tapahtunut?

NIMISMIES. Kiitä onneas, ettei niin ole laita. Mutta, leimaus ja jyrinä!
kun ajoitte tiehenne kruunun virkamiehen toimestansa ja kumositte vielä
hänen kirjoituspöytänsä, aatelkaas sitä paikkaa.

JUHANI. Jumala paratkoon! sitähän olemmekin aatelleet ja aprikoinneet
oikein vahvasti ja tulleet ymmärtämään mikä siitä pojat perii. Niin,
niin, peeveli meidät perii, ja sentähden olemme myös valinneet peevelin
onnen osan. Tietäkäät: Parolan suureen pataljonaan loikertaa nyt tiemme
mäkiä ylös ja alas, että santa soi. Siellähän on viimeinen sola, jonne
hädissä ja tuskissa pakenemme, kun ihmiset, ne kiukkuiset perkeleet,
meitä ahdistavat joka haaralta kuin sudenpoikasia apajassa. Parolaan
mennään! ja onneton hän, joka tahtoo nyt tietämme teljetä; sillä kruunu
tarvitsee miehiä, sota on tekeillä, niinkuin olemme kuulleet. Kohta
seisomme kruunun haarniskoissa, ja koskekaatpas meihin silloin, te
saatanat. Hii, haa! tahtoisinpa purra poikki tämän maailman, poikki
tämän maailman kuin nahkiaisen; ja vähältä etten itke tässä murheesta ja
vihan kiukusta yht’aikaa; itken ja heristelen nyrkkiäni. Parolaan
marssitaan! Siellä on miehiä kuin kaarneenpoikia, Parolassa.

NIMISMIES. Te pöllöt ja pököt! heittäisittekö oman, rauhaisen pirttinne
omalla tanterella ja lähtisitte kasarmin keppien vinkunaan?

JUHANI. Parempi kuitenkin siellä kuin louhia västingissä vuorta; ja
toiseksi, niin Hämäläisen ruskea nahka on tuuman paksu, niinkuin
nähdään.

NIMISMIES. Louhia vuorta västingissä! Miksi?

JUHANI. Juuri te, herra, meitä sinne mielisitte kiskoa kilisevissä
kahleissa. Ja mistä syystä? Tuosta onnettomasta tempusta Tammiston
pihalla, siitä että su’imme vähän selkään noita Toukolan poikia, johon
sukimiseen, Jumal’avita! meitä ärrytettiin oikein vimmatusti. Mutta
nytpä mielitään tehdä tästä kruunun asia, tehdä ”kärpäsestä härkänen”,
kuin sananlasku sanoo.

NIMISMIES. Sen valehtelet! Mene hiiteen, mies! minulla on tärkeämpiäkin
toimituksia.

JUHANI. Jos sen armon meille soisittekin, että saisimme kulkea Hiiden
vallassa, jota emme vielä usko, niin ovathan tässä kuitenkin Toukolaiset
niskassamme, lain voimalla niskassamme. Me onnettomat iskimme ensiksi,
ja siitä on meillä kovin huono puoli; mutta ei pidä heidänkään pääsemän
ilman ”maksa pois lakkarista”. Onpa täällä kylliksi haavoja, jotka
tuskin vielä ovat ehtineet saada rupikaprokkia niskaansa; ja ne
todistavat jotain, ne haavat. Hmmh! — Mutta jos Toukolaisistakin
selkiäisimme, niin onhan meillä tässä aina varrottavana kerran vuodessa
tuomiopäivä: lukukinkeri-päivä. Peeveli! sanonpa kuin ennen Jaakkolan Paavo pappi,
se korea poika: ”kävishän tämä elämä laatuun ilman yhtä päivää
vuodessa, ilman tuota kirottua kinkeripäivää”, sanoi hän. Ja sanoipa hän
vielä: ”ei se kipu, mutta se häpy”, niinpä kerran ikään tultuansa
tukkajuhlasta, jossa taasen hänen kamaransa oli pahoin pehmitetty. —
Mutta kuinkas kävi seuraavana vuotena samassa juhlassa? Pisti mar’
hänen pöydän alle istumaan kuin ukulin, ja tämän näki hänen korea ja
nuori morsiamensa lukutuvan porstuvasta, näki ja pyörtyi tyttö-rääsy,
kiikahti kynnykselle nurin kuin hanhenpoikanen. Se oli paha leikki; sen
perästä rupesi Paavo juomaan kuin mies, sai rukkaset morsiameltansa kuin
mies, ja joi vielä uhkeammin, ja viheljäisenä hevosnylkyrinä kuoli hän
viimein. Se oli loppu korean Paavon, jolla ei suinkaan ollut huono pää,
ei totisesti, vaan olipa hän viisaimpia, vikkelimpiä nuoria miehiä,
mutta nurjana, nurjana oli vieras-äiti tyrkännyt kirjan hänen kouraansa
alusta alkain, ja siitäpä lukupäivä hänelle tuli kauhistuksen päiväksi.
Ja onkos tämä laitaa! Kukkoisten Mikko, mies ko’okas ja jykevä kuin
havutukki, ja leveäposkinen kuin Tuhkalan muorin vanha kissa, mutta eipä
juuri niitä hyvälukijoita, kuultuansa kinkeri-aamuna tarhanvajaan
pappien kulkusten kilinän, peljästyi kuin lammas. Niin hirvittävä on
tämä päivä, tämä hioittava pöllytysjuhla. Ja kerranpa, tiedämme,
saattaisi provasti väkivoimalla meidätkin sinne ja sieltä häpeän
hirteen, jalkapuuhun, mutta kaikista näistä meidät pelastaa kruunun
harmaa takki, kaikista näistä nyt otamme ainiaaksi hyvästi; prassai!

NIMISMIES. Te mielettömät oinaat, mitä hulluuksia hankittekin! Noh,
menkäät, menkäät, astukaat päälle niin kauas kuin kestää kruunun
santaista sarkaa. Mitä riivattuja on minun tekemistä kanssanne?
Kuittihan on rätinkimme Tammistosta, sen vakuutan ja vannon, te köllit!
Kuitti! ja suljetut ovat myös Toukolaisten kidat. Hoo, sen tein jo
samana päivänä, jona ottelus tapahtui, koska näin ettei mennyt siinä
henkiä. Uhkailivatpa roistot keräjänkäynnillä, ja kuitenkin olivat he
keittäneet sopan itse. Mutta laskinpa nyt vaa’alle painoni minä myös,
ja Toukolaiset vaikenivat kuin myyrät; sillä onpa minulla heissä monta
koukkua, joista voisin kiskoa heitä kovaan kiikkiin. Sentähden ovat he
nyt vaiti ja pitävät koreasti hyvänänsä mitä ovat saaneet. Mitä koskee
taasen asemaanne provastia kohtaan, niin kysynpä: onko hän teitä
kiristellyt näinä viimeisinä aikoina?

AAPO. Sitä ei hän ole tehnyt, ja ihmeeksemme kyllä.

NIMISMIES. Eikä tee hän sitä milloinkaan enään; se muistakaat sanakseni.
Ja kuka on saattanut matkaan tämän? Kukahan muu kuin tuo meidän vanha
vallesmanni? Ja sanottepa nyt hänen, te kiittämättömät peijoonit,
yrittelevän riivattuja teitä kohtaan. Kuinka hyväänsä, mutta onpa minua
hullua vähän miellyttänyt tuo sudenpoikasten elämä. Ha, ha, ha! No, noh,
leikki saakoon sijaansa, puhdas leikki. Mutta olkoon sanottu: rauha
teille minun puolestani, ja niin myös provastimme puolesta; sillä hän on
tullut ymmärtämään, ettei tuohesta tule takkia. No niin, ei yhtään
vaaraa, pojat, ei yhtään, vaikka tarvitsisittekin köniinne aika lailla,
te verkkasen juutit. Mutta menkäät nyt koreasti kotia! Paikalla! sanon
minä. Jaa, jaa, vasemmalle kääntymys nyt vaan, vasemmalle kääntymys ja
kotia mars, sinä Impivaaran komppania! Kotia, te junkkarit, ja jääkäät
Herran nimeen. — Heisaa, Liinaharja!

Niin lausuen, tempasi hän ohjaksista, ja travia pisti eteenpäin taasen
nimismiehen, koko pitäjässä tunnettu, liinaharjainen ruuna. Pois he
kiirivät räikkynällä; tärähteli takana ukko jahtivoudin hattu, ja savuna
kierteli tomu heidän jäljessänsä. Mutta veljekset seisoivat tien
vieressä kuin seitsemän suolapatsasta, seisoivat ja katselivat tuota
menoa. Sanaakaan hiiskumatta ja arvellen mitä heidän piti aatteleman
kaikesta tästä, seisoivat he ja tuijoittelivat poistuvien perään, kunnes
nimismiehen rattaat katosivat kaarevalla tiellä.

TIMO. Kuinka se komsarjus on vanhettunut sitten kuin viimeiseksi näimme
hänen Kuokkalan korvessa äitimme ja kylänväen kanssa!

JUHANI. Mitä sinä, Aapo, aattelet tästä nimismiehen koreasta puheesta?

AAPO. Kunnon mieheksi hänen luulisin ja että hän kanssamme haasteli
vakaasta rinnasta, mutta seiskäämme vahtia, sillä herroihin ei ole
luottamista.

JUHANI. Seiskäämme valmiina kaappaisemaan kohden susien kotoa. Hänellä
on peeveli nahassa, hän koettaa vietellä meitä paulaan.

TUOMAS. Kotiamme takaisin tahtoi hän meitä narrata valmiiksi
saaliiksensa palattuaan Viertolasta, joukko miehiä seurassa, koska
tiedetään, ettei ole vähillä voimilla iskettävä Jukolan sarjaan. Hän
tulee ja korjaa meidät koreasti talteen, jos häntä varromme.

JUHANI. Hä, niinhän minäkin aattelen. Hän on pyynnissä, ankarassa
ajossa, ja me olemme otukset, joita hän kiehtoo. Kaiketi on tapahtunut
hirveätä, josta ei enään kasarmikaan meitä vapahda. Siis ei nyt muuta
kuin sissin passi kouraan ja paikalla metsään! Maantieltä pois, pojat!

AAPO. Ah! mikä on nyt tehtävänä?

JUHANI. Kaikki on jo tehty; tässä on seitsemän valmista metsäsissiä.
Mutta koettakaamme olla niin sieviä, niin armeliaita ryöväreitä kuin
mahdollista, pyytäen aina ensin koreasti nälkämme sammutteeksi; niin,
niin, ja ellei hyvällä helli, niin väkirynnäköllä tulkoon sitten, mutta
aina voimme karttaa verenvuodatusta ja murhaa. Mennään nyt!

SIMEONI. Juhani, Juhani, mitä haastelet!

AAPO. Ah! missä on nyt kurjain veljesten turva?

JUHANI. Sissien retkillä! Mennään nyt!

TUOMAS. Kitas jo kiinni, sinä hurja hullu! Ennen astelen tästä Siperjan
ikikylmyyteen kuin rupean syömään ryövärin leipää. Sinä villitty, onko
tarkoitukses vakaa, vai leksoitteletko mieletöntä leikkiä? Mitä pitää
minun sinusta aatteleman?

JUHANI. Voi veljeni! tämä hetki on kiertänyt pääni pyörään, ja enhän
juuri tiedä mitä puhun ja teen. Nimismieshän tässä oli, ja katosi taasen
kuin tuuliin ja pilviin; mutta onpa sitten mielestäni aikoja mennyt,
aikaa siitä on, aikaa! Tuonne hän katosi, mihin peukalosormeni osoittaa,
kuin Taula-Matin peukalosormi. Tuonne hän katosi savuun, ja keskellä
savua singahteli sotaorhin valkea harja. Mutta siitä on niin pitkä aika,
niin pitkä!

TUOMAS. Kas niin!

AAPO. Mitä nyt, mitä nyt?

TUOMAS. Te näette, veljet, ettei Juhoakaan aina juuri ammuta samalta
oksalta, jolla hän istuu.

LAURI. Mitä siinä silmiäsi vääntelet ja päätäsi keikuttelet ja huokailet
sieraimistas tuolla lailla? Niin mar’! Kiitä että on aivosi eheä.

TUOMAS. Niin, niin, hän peitelköön äsköistä tyhmyyttänsä niinkuin hän
parhaiten taitaa. Mutta mitä helvettiä tekisimme nyt? Sanoppas, Aapo.

AAPO. Minä en tiedä.

EERO. Kuulkaat, veljet: emmehän tuota vielä varmaan tiedä oliskohan
nimismiehen haaroissa kettu meitä kohtaan.

LAURI. Minä uskon toisin, sillä katselinpa häntä tarkasti silmäterään,
ja siinä ei vilahdellut vilppiä. Ja harkitkaas. Miksi olisi hän tullut
ilman miesvoimia aina tähän asti, vaikka hänen tiellänsä on mökkejä ja
kyliä? Miksi kulkisi hän ohi Impivaaran seudun aina Viertolan kartanoon,
josta hänellä on vähemmin avun toivetta kuin suurista kylistä, jotka hän
on heittänyt jälkeensä? Kummallista! Viertolasta palaisi hän taasen
takaisin tämän huikean matkan, palaisi miesjoukkonsa kanssa viimein
kohden pirttiämme. Hulluuksia! Eihän mallaa tämä yhteen nimismiehemme
ennen aina viisasten ja vikkelien tuumien kanssa.

AAPO. Ei tahdo mallata, sen huomaan minäkin, mutta eipä siinä kylliksi
luotettavaa. Luuletpa nyt aprikoitsevas asiaa kovinkin viisaasti, mutta
katsos kun usein tapahtuu, usein on asian laita päin vastoin kuin
parhaan, viisaimman miehen järki sen on osoittanut. Ja onpa meillä
pelkoon syytä. Rikoksemme on lain silmissä suuri, ankaran suuri; ja
huomaa kuinka tavattoman, kuinka erinomaisen ystävällisesti tuo
nimismies haasteli kanssamme.

TUOMAS. Ei ollut se rehellisyyden kieltä, vaan kiehuipa sappea sen
hunajan alla. Mutta mitä nyt tekisimme?

EERO. Tehkäämme näin: käykäämme kotia kerran vielä, mutta älkäämme
viipykö hetkeäkään pirtissä, vaan heittäkäämme telkeämättä sen ovi, joka
näyttää niinkuin olisivat sen asukkaat koreasti kotona; ja itse istumme
kätkössä Impivaaran luolissa ja rotkoissa; siellä oljentelemme pari kolme vuorokautta,
tähtäellen tarkasti lakkaamatta alas kohden
pirttiämme. Jos nyt tämän ajan kuluessa lähestyisi nimismies huonettamme
voiminensa, niin olemmehan aina kohta valmiina karkuteille vuorten ja
metsien suojassa. Mutta ellei tuosta mitään ilmestyisi noin kolmen yön päivän
ja mentyä, niin kaukana on meistä kaikki vaara.

TUOMAS. Siinähän neuvo ja hyvä.

AAPO. Me teemme niin.

TUOMAS. Kääntykäämme takaisin; tule, Juho, ja pane pois tuo morakas
muoto.

Läksivät he käymään taasen kohden Impivaaraa ja seisoivat pian kotonsa
pihalla. Seuraten Eeron neuvoa, kiersivät he linkun ovelta pois,
kiipesivät ylös vuorelle ja kätkivät itsensä tarkoin, mikä mukavaan
kallion halkeemaan, mikä näreitten verhoon vuoren penkereille. Siellä he
venyivät, teroittaen kiehtovan silmänsä alas kohden pirttiä, ympäri
kantoista ahoa ja pitkin kolkon metsän rantaa. Siellä he lepäsivät,
pitivät vuoroitellen vahtia kolmen vuorokauden kuluessa: söivät
tuohikonteistansa ja sammuttivat janonsa kirkkaasta lähteestä, joka
vuoren harjulta kumpuili ylös ja vuodatti laineensa alas pitkin
kallioista tietä. Hauskasti siinä pieni puronen lirisi päivän pitkän
kestäessä, lirisi kestäessä kuutamoisen yön, soiden vartioitsevan veljen
kuultelevaan korvaan.

Mutta kun kolmantena päivänä aurinko jo kiirehti laskuansa kohden,
astuivat veljekset vuorelta alas, kävivät pirttiinsä, iloiten
sydämissään, koska näytti, että oli heidän pelkonsa turha. Mutta ei
katsoneet he kuitenkaan vielä ihan luotettavaksi asiaansa, vaan
silmäilivät yhä varoten akkunasta ulos. Siitä seuraavana päivänä
lähetettiin vakooja ulos, lähetettiin Aapo, saattamaan heille visseyttä
lujaa. Vuorokauden viipyi hän kylissä ja taloissa, ja koska hän palasi,
nähtiin hänen kasvoillaan rauhan sanoma. Ja istuivat he nyt miehissä
honkaisen pöydän ympärille, ja Aapo, istuen itse pöydän päässä, rupesi
kertoilemaan veljillensä mitä oli kuullut.

AAPO. Veljet! hän on verraton mies, tuo meidän vallesmanni; hän on
tehnyt niinkuin hän sanoi, ja niin on asiamme laita. Toukolan miehet,
vaikka onkin monella etujalassa aika patti, tai päässä millä korkea
kuhmo, millä pahoin irvistävä reikä, eivät hiiskahda lainkäymisestä
sanaakaan, eivätkä oman käden kostosta; ja nimismiehen toimesta, hänen
hirveistä uhkauksistansa kaikki tämä. Ja mitähän nyt tuumiskelee meistä
provastimme? Niin; ukko on suonut meille rauhan, ikuisen rauhan; sillä
hän on päättynyt uskoon, jota nimismies hänelle on vakuuttanut, että
kova leikki meitä kohtaan olisi ijankaikkiseksi tuhoksemme. Mutta
huomatkaat vielä: Koska tuo Härkämäki, oiva äijä ainakin sentään,
jutellessaan eräänä päivänä provastin kanssa, oli myös meistäkin jotain
maininnut, sanonut, jörähtäen: ”kukas tietää vaikka tulisi pojista vielä
oikein jupisteerit”, niin tuohonpa oli lausunut pappi, että suuri olis
hänen ilonsa ja riemunsa Herrassa, jos se ihme tapahtuisi, että Jukolan veljekset
kerran astuisivat hänen eteensä, lukien välttäväisesti sisältä
ja nuot kymmenen käskysanaa ja uskontunnustuksen ulkoa. Niin on hän
lausunut sulavan lauseen. Tämän ja paljon muuta olen kuullut, kuullut
monen miehen suusta, ja luotettavin niistä on Tammiston Kyösti, joka ei
koskaan naura eikä valehtele.

JUHANI. Nimismies, sinä kunnon mies, rynkäisinpä sun tähtes vaikka
loimoittavaan tuleen! No vie sinun musta, kiljuva sonni! Voinhan tuskin
uskoa.

AAPO. Kaikki niinkuin sanon. Mutta nähkäämme siis, etteivät herrat juuri
olekkaan niin suuria junkkareita kuin luullaan. Muistakaamme tässä myös
tuota Viertolaista, joka leppyi aivan pian ja suostui pyyntöömme kaikin
puolin. Ja provastimme, jos katselemme häntä ilman närää hyvän sydämen
ja järjen suoralta kannalta, nousee, tiedän minä, edessämme ankaraan
arvoon. Hän on kiivas, mutta oikea Herran viinamäen mies, ja
sanomattoman paljon on hän jo tehnyt seurakunnallemme hyvää. Kumonnut on
hän monen ilkivaltaisen krouvin; monen miehen ja hänen entisen
jalkasiippansa on hän pakoittanut käymään lailliseen avioliittoon; ja
monta naapurusta, jotka ennen veristellen toinentoistansa vainosivat, on
hän saattanut ihanimpaan sovintoon. Ja mitä on hän tahtonut, puuhaten
meidän tähtemme? Meitä kristityiksi kunnian miehiksi. Nyt on hän meidät
jättänyt, mutta lausuu kuitenkin meistä niin ihanan toivoituksen, että
sydän likistyy sitä muistellessa.

TUOMAS. Mutta nytpä miehet lukemaan, nyt aapiskirja kouraan ja sanaa
päähän vaikka halkonuijalla.

AAPO. Lausuitpa jotain, josta, jos niin teemme, syntyy meille uusi onni.
Ah, jos yksimielisesti kävisimme nyt tärkeään toimeen, siitä heltimättä
ennen kuin työ on päätetty!

JUHANI. Minä ymmärrän: Iskisimme aapiaiseen kynsin ja hampain, siitä
heltimättä ennen kuin olemme kukon hännän alla. Oikein! Kentiesi kohta
päätämme jotain, ja kerran päätettyämme, sen teemme myös, teemme vaikka
verta hikoillen. Onhan minulla pää kova, kohden kova, mutta löytyypä
siinä kuitenkin yhtä ja toista, yhtä ja toista hyvin närkkiäkin
värkkiä. Enköhän jokapäiväisen harjoituksen kautta voisi kulkea kilpaa
viidenvuotisen tyttö-rääsyn kanssa? Miksi en? Ahkeruus voittaa kovan
onnen.

AAPO. Oi Juhani! nostaahan sydäntäni tämä puhees, miehuutta ja järkeä
täys.

JUHANI. Ahkeruushan kovan onnenkin voittaa. Niin, jos kerran käymme
juoneen, ikenet irvissähän siinä pinnistelemme. Mutta asiaa käskee
tuumiskella, visusti ja juuresta jaksain.

AAPO. Koettaa tahdomme, sillä tämä pykälä on mahtava. Katsokaat: ellemme
osaa lukea, niin laillinen vaimokin on meiltä kielletty hedelmä.

TIMO. Jassoo! Onkos se niinkin? No vie sinun! Sittenhän kelpaa tuota
koettaa, koska sen konstin kautta saan itselleni ehkä kelpo akankin, jos
niin hulluksi tulisin. Mutta kukas tietää kuinka täällä pojan päähän
mällähtää. Sitä ei tiedä muut kuin Jumala.

JUHANI. Aprikoitkaamme asiaa visusti: meillä on niin kovat päät.

Meni taasen muutama päivä, ja eräänä iltana otettiin asia uudestaan
keskusteltavaksi, ja yhteisesti nyt päätettiin ruveta hartaudella luvun
harjoitukseen.

JUHANI. Kahden vuoden mentyä olkoon aapiskirja päässäni; se on sanottu.
Mutta Timo-parkaa minä surkuttelen; hänellä on vielä kovempi kallo kuin
minulla, kaksinkerroin kovempi.

TIMO. Älä yhtään huoli, vaikka onkin se kaksinkerroin kovempi. No, no,
sinä opit aapiskirjas kahtena vuotena, minä siis neljänä. Niin,
kärsimystähän siinä vaan tarvitaan.

JUHANI. Kas, kas, se sukkeluus tempasi rätingistä joukon päiviä pois,
kokonaisen vuoden. — Mutta, ai poika! olemmepa sen peijakkaan kelkassa.
Yksikin puhkaus siinä lasketaan, ja liemenä on aapiskirja ennen kuin on
se päässämme kannesta kanteen. Jumala auttakoon meitä!

TIMO. Aapiskirjani tahdon oppia.

JUHANI. Sen tahdon minäkin, vaikka tuo tuntuisi ja maistuisi kuin
pureskelis pieniä kiviä ja raakoja perunoita. Sen tahdon, koska on
provastimme niin hyvä ja laupias meitä kohtaan, että oikein tulee häntä
armo. Mutta mistä saavutamme sievän ja suopean opettajan?

AAPO. Yhtä siinäkin tuumiskellut olen. Minä katson puolees, Eero. Jaa,
jaa, sinulla on terävä pää, sitä ei taida kieltää. Mutta kiitä Jumalaa
tästä lahjasta ja siirry meistä muutamaksi viikoksi maailmalle,
eväskontti seljässä ja aapiainen povessa. Mene jahtivoudin, tuon
oivallisen sudenkutsijan opetettavaksi. Hän on taitava mies, ja minä
tiedän, ettei hän sinulta kiellä opetustansa, varsinkin kun lupaamme
hänelle palkinnoksi uhkean kaskimaan ja paistiksi muutaman koirasmetson.
Mutta sinä, opittuas tavallisen lukumäärän tärkeimmät osat, palaat
silloin takaisin taas ja opetat meitä.

JUHANI. Vai niin. Eero opettaisi meitä. Hm. Eero? Mutta älä tule
sentähden ylpeäksi, Eero; sen minä sanon.

EERO. Pois se! Opettaja käyköön hyvillä esimerkeillä opetuslastensa
edellä, muistaen ankaraa tilinteon päivää, koska hänen tulee sanoa:
”tässä, Herra, olen minä ja ne, jotkas minulle annoit”.

JUHANI. Kas, kas, joko pistätti? Mutta laita on tämä: sinä opetat minua,
koska niin tahdon, tai olet äänettä kuin ahven, koska tahdon, ja minä
luen sinun edessäs aina tahtoni mukaan. Siinä se on. Kyllähän me sinun
kuranssissa pidämme; sen tiedätkin. Mutta käypä tuo keino ehkä laatuun.

TUOMAS. Paras keino, jonka Aapo vielä on keksinyt.

JUHANI. Tuhannen riksiä tästä keinosta!

AAPO. Eero, mitä aattelet asiasta itse?

EERO. Tahdonpa tuota aatella.

AAPO. Se käy päisin, käy epäilemättä. — Mutta nyt mielin soutaa esiin
ankarimman aatteeni, tuuman, joka seisoo ja kestää. Urheat pojat ja
veljet! Nouskoon Impivaaraan uhkea uudistalo, nouskoon se korvesta
seitsemän miehen voimalla. Niin, pöllistyypä silmänne ja kummastellen
katselette minua. Sitä en ihmettele. Mutta aatelkaas perään: elonkemomme
täällä sydänmaassa käy vaikeammaksi päivä päivältä; harvoin täällä
kuulemme enää kontion vihellystä ja harvoinpa metso korvessa kohahtaa
edestämme ylös. Vieläpä huomaamme toisen asian, huomaamme, että ”yksin
ei ole miehen hyvä olla”. Niinpä kerran mietiskelemme; mutta pysyköön
kaukana morsiusvuoteesta villi kiertolainen erämaassa, joka tuskin voi
täyttää oman kurnailevan maarunsa, saati vielä vaimon ja lasten. Mutta
raivatkaamme niituksi tuo avara korpi, pelloksi kuokkikaamme tämä
kalteva, kultainen aho, ja nouskoon vähitellen pirttimme ympärille,
jumisevalle pihalle, talli, ometta, riihi, luhti ja vielä muitakin
huoneita aina tarvetta myöten. Ja niin on meillä aika talo, Impivaaraksi
kutsuttu, talo kunnollisempi syntymäkotoamme Jukolaa. Ja ennen kuin on
tullut päivä, jona tuo vanha Jukola on omanamme taas, niin tässäpä
ihanasti niitut viherjöitsee, viljaiset pellot lainehtii ja illan
tullessa lähestyy meitä metsästä ammoova, kirjava karja.

JUHANI. Haasteletpa sorealla suulla. Mutta katsos, veljeni, meillä on jo
entisestään talo, joka tosin on vuorattuna vieraalle nyt, mutta omamme
on se taasen, mentyä muutaman vuoden.

AAPO. Mutta ennen kuin on mennyt tämä aika, niin olemme laiska-jaakkoja
ilman vertaa, viitsimme tuskin nostella enään tallukoitamme maasta, ja
kaiketi on meillä silloin yhtä yörinen talo kuin ennenkin. Kuullut olen
nahkapeitturin huonoksi mieheksi, saamattomaksi nahjukseksi, ja mitään
näkyvää muutosta ei ole vielä tapahtunut, ei pelloilla, ei niituilla. Ja
vaikka toisinkin olis, niin ainahan parempi, että on meillä yhden talon
sijasta kaksi: Jukola ja Impivaara. On myös silloin arvomme nousnut
summattomasti ihmisten silmissä, ja vaimoiksi on meille tarjona moni
pulski ja hehkuva Hämeen tyttö. Työhön ja toimeen, veljet! Työhön
kaikin voimin; sillä tämä elämä maksaa tämän vaivan, ja ihmiskunta,
näemme, ei olekkaan tuota pahempi vekkuli; ei, vaan onpa, luulen minä,
maailma meille niin kuin maailmalle me; ja hän, joka ”alati vääryyttä
kärsii”, hän katsokoon kuinka on laita omassa povessansa. Usein ovat he
meitä kiukkuisesti kohdelleet; tosi! mutta oikeammiten vaan Toukolan
juupelit, ja siihen on mielestäni ollut heillä hieman syytäkin. Kuinka
hyväänsä, mutta paras on sovinto ja rauha; ja rauhan voimme jälleen
rakentaa, jos vaan täyttä päätä niin tahdomme. Katsokaat: me
askartelemme tässä ajan, niinkuin on tapa täällä säällisten miesten, ja
tultuamme viimein Toukolan vaimoille taas, katsahtavat meihin entiset
viholliset vähän arvokkaammin kuin ennen, ja jos me silloin annamme
heille leppeitä katsantoja takaisin, niin nousee tuosta piankin yleisen
sovinnon kirkas päivä. Tosin maksoi tämä meille paljon, maksoi työtä ja
hammasta purevata vaivaa, mutta ilman näitä ei täällä milloinkaan toukoa
tehdä. Ja huomatkaat, asettakaat selkeästi sielumme silmän eteen, mikä
on voittomme viimein: Me olemme miehiä, ystäviä kaikkein kanssa, taloja
on meillä kaksi, tuleva aikamme aina ”Hyvän toivon niemi”, ja hautamme
tuolla elämän hämäräisellä rannalla ei näytä meille kauhistuksen
kodoksi, vaan ihanaksi lepokammioksi, himmeäksi porstuvaksi autuitten
saliin.

TUOMAS. Somasti sinä puhut ja oikein, ja minä suostun tahtoos. Veljet!
kuulkaamme häntä, sillä tämä asia on mahtava, se synnyttää elämämme
uudestaan, kohottaa metsien reunalle aamun koin. Minä suostun!

TIMO. Niin minäkin.

SIMEONI. Jumala on kuullut meitä, ja elomme valkenee. Minä suostun Aapon
ihanaan tuumaan.

EERO. Minä suostun myös sillä otammehan miehukkaan askeleen nyt.

JUHANI. Enkö tekis samoin minä, teidän kurja vanhin veljenne? Minä
suostun, ja onnen päiväksi kutsun aina tämän päivän. Olihan meitä jo
lähestyä kahleet tai kruunun harmaa takki ja rumpujen pärinä, mutta
nythän seisomme kaukana kaikista näistä, keskellä kotometsiemme kohinaa.
Niinpä sydän-yönä meidän taivaamme äkisti valkeni, ja tämä valkeus, niin
toivokaamme, vielä poistaa kaikki pilvet ja ”Jumalan kynttylät loistaa”,
niinkuin paimen heloitellen laulaa. Ah! parastansa ovat meitä kohtaan
tehneet Jumala ja nimismies; parastamme myös mekin tahdomme nyt
puolestamme koettaa.

Siitä seuraavana päivänä he lähettivät veli Eeron astelemaan
oppiretkellensä, varustettuna vahvasti. Tuohikontti seljässä, haarapussi
olalla ja aapiskirja poijussa läksi hän vaeltamaan kohden jahtivoudin
asuntoa. Mutta muut hankkivat itsellensä kuokkia ja rautalapioita ja
rupesivat kuokkimaan pelloksi ahoa heidän pirttinsä ympärillä. Päivä
päivältä lisääntyi siihen yhä enemmin ja enemmin turpeiksi pienennettyä
maata; ja niin puolainvarsille ja kissankääpille rakettiin ikuinen
hauta. Mutta koska olivat kuokkineet ahon pinnasta valtaisen piirin,
arvaten siinä olevan kyllin kylvö-alaa seitsemän miehen elannoksi,
siirtyivät he aholta korpeen alas ja rupesivat raivaamaan nutuksi
satavuotista kuusistoa, joka torkkuen seisoi alapuolella ahoa,
käärittynä sammaleiseen turkkiin. Silloin taasen kirves kajahteli
ympäri, ja rytinällä kaatui kuusi kosteiseen maahan. Kuuset he karsivat,
kokosivat oksat kasoihin, vedettäviksi talvella talon tarhaan, mutta
hirret kantoivat he ylös kantoiselle aholle uuden riihen ja ometan
rakennuspuiksi. Silloinpa kantaessa miehet vakaasti astelivat toinen
toisensa jäljessä; ja kuudella lujalla olkapäällä lepäsi jykevä hirsi.
Mutta tultuansa ylös töyrylle, laskivat he, Juhanin huudon mukaan,
yht’aikaa taakkansa alas, ja putosi hirsi jyrinällä, että maa tömähti,
ja kohahtaen vastasi korpi. Niin, laajeni heidän niittunsa korven
rannalta yhä kauemmas päivään päin, ja niin saivat he aineita rakettavia
huoneita varten.

Eero teki myös ahkerasti työtä oppiaksensa lukemaan, ja nopeasti
edistyi hänen taitonsa. Lauvantai-iltoina palasi hän kotiansa tyhjillä
pusseilla; mutta seuraavana maanantaina läksi hän taasen, seljässä
täytetty kontti ja olalla pullea haaralaukku, läksi kouluun, aapiskirja
povessa. Niin kului syksy, talvi läheni, ja veljekset heittivät sekä
pellot että niitut lepoon seuraavaksi kevääksi ja riensivät hankkimaan
muonaa niin elikoille kuin itsellensä. Syksyn koleissa metsissä he
kaalailivat ristiin, rastiin koirinensa, tehden veristä niitosta; ja
alas suon rannalle kohosi taasen korkea heinäsuova vanhaa Valkoa varten.

Talvi oli tullut; joulu-aattona palasi Eero kotia, jahtivoudin mielestä
tarpeeksi oppineena ja kelvollisna opettamaan veljiänsä. Ihmeteltävän
kerkeästi oli hän oppinut. Selvästi luki hän sisältä, ja aapiskirjan
taisi hän ulkoa kannesta kanteen, niinmyös vähänkatkismuksen. — Ja nyt,
kun joulu oli mennyt, alkoi luku ja puuha. Siinä opettajana istui Eero
ja oppilaisina hänen veljensä, jotka yhdestä suusta huusivat kirjainten
nimet, niinkuin nuorin veli heille saneli. Yhdestä suusta he huusivat,
ja mäikkyi avara pirtti. Työlästä ja tuskaa täynnä oli heille tämä työ,
tuskaa täynnä alussa varsinkin; surkeasti siinä puhkailtiin ja
hikoiltiin. Enimmin kaikista ponnisteli Juhanin sisu; hartaudesta järisi
hänen leukansa; ja torkahteleva Timo, joka istui hänen rinnallansa, sai
häneltä monta vihaista nyrkin tyrkkäystä, kun taasen nyökähteli alas
kurjan pää. — Kiusoitti myös veljeksiä, ettei Eero aina harjoitellut
opettajavirkaansa suoralla vakuudella, vaan hellitteli useinkin
suustansa pisteleviä kompasanoja. Oli hän jo saanut veljiltänsä monta
varoitusta, mutta mielensä viehätti häntä.

Kerran eräänä talvisena päivänä, kun äkeä pakkanen oli ulkona ja taivaan
etäiseltä reunalta paistoi melkein säteetön aurinko, istuivat veljekset
pirtissänsä täydessä puuhassa, aapiskirjat kourissa. Kauas kuului heidän
harras, mutta yksipintainen lukunsa; ja alkoivat he nyt aapiston tällä
erällä toiseen kertaan.

EERO. A.

MUUT. A.

EERO. P.

MUUT. P.

EERO. Niin, A on ensimmäinen aapiston kirjain ja Ö sen viimeinen. ”A ja
Ö, alku ja loppu, ensimmäinen ja viimeinen”, seisoo jossain
raamatunkappaleessa. Mutta niinköhän koskaan olette kuulleet tai nähneet
viimeisen ensimmäisenä, Ö:n A:na? Onhan se hieman sukkelaakin, kun tuo,
pikkuinen, tuo ennen viimeinen vaivainen on äkisti parven esimmäisenä
kukkopoikasena, jonka puoleen muut katsovat ylös niinkuin hunöörillä ja
kunnioituksella, niinkuin jotakin isällisyyttä kohden, vaikka
tapahtuukin se vähän ympyrjäisillä silmillä. Mutta miksi poikkeen
asioihin, joista ei ole meidän tekemistä nyt? Niin lukekaapas taas.

JUHANI. Ymmärränkö tarkoitukses? Minä pelkään että ymmärrän. Mutta opeta
nyt meitä koreasti, muutoin sinun peijakas perii.

EERO. Niin lukekaas kiltisti taas. C.

MUUT. C.

EERO. T.

MUUT. T, E, Äffä, Kee...

JUHANI. ”Ventta holl!” Minä poloinen olen eksynyt. Mutta annetaanpas
mennä alusta alkaen kerta vielä.

EERO. A.

MUUT. A.

EERO. ”A, P, C ummee nälkäpuuroo”. Mitä ymmärretään sillä lauseella,
Juhani? Taidatko selittää sen?

JUHANI. Koetanpa ottaa siitä pohdin. Lähtekääs vähän kanssani ulos, te
muut; sillä meillä on keskusteltavana tärkeä asia.

Niin hän lausui, astui pihalle, ja muut seurasivat häntä; ja vähän
levottomalla sydämellä rupesi nyt Eero arvelemaan, mitähän tarkoittaisi
tämä heidän siirtymisensä ulos. Mutta veljekset tuumiskelivat pihalla,
miten he parhaiten voisivat masentaa Eeron häijyä kompahimoa, joka
saattoi hänen ilvehtimään, aapiskirja kourassa, ja tekemään pilkkaa ei
ainoastaan heistä, vaan myös Jumalasta ja hänen sanastansa. Ja he
tuomitsivat hänen ansainneeksi vakavan pieksiäissaunan. Astuivat he
taasen pirttiin, ja tuore, koivuinen ruoska veli Juhanin kourassa
hirvitti Eeron sielua. Iskivätpä poikaan Tuomas ja Simeoni kiinteillä
kourilla; ja parastansa teki nyt Juhanin hulja. Siinä Eero huusi,
potki ja raivosi, ja päästyänsä viimein, katsoi hän ympärilleen
hirmuisella, murhaavalla muodolla.

JUHANI. Kas niin, otappas kirja kouraas taas ja opeta meitä sievästi,
junkkari, ja muista tätä löylytystä, koska sun kanalja kieles tahtoisi
tästälähin haastella pilkkasanoja. Vai niin! Ahah! Jokos sattui? Niin,
niin, nyt on käynyt sinulle niinkuin profeetallisesti ennustin jo vuosia sitten
. Sillä ”paha on viimein pilkkaajan palkka”, sen voit tietää. Ota
kirjas, sanon minä, ja opeta meitä järkevällä ja siivolla tavalla,
junkkari.

TUOMAS. Älä pure hammasta, vaan istu kiltisti jälleen tuohon pöydän
päähän ja tee niinkuin käskemme. Tee se ilman yhtään murinata, muutoin
keikkuu vielä ruoska minun kourassani, ja nouseepa tuosta sitten pyry
monin kerroin kiivaampi kuin äsken.

Alkoi taasen luku; mutta sanelipa Eero veljillensä kirjainten nimet
kovin karmealla, purevalla äänellä ja kyräävillä silmäniskuilla. Ja
niinpä jyrkeä henki Impivaaran koulupöydän ääressä vallitsi kauan,
kunnes aika, mennessä muutaman päivän, lievitti jälleen Eeron äkeän
mielen ja muodon. Niin harrastelivat veljekset ehtiäkseen lukemisen
taitoon, ja edistyikin heidän työnsä, vaikka alussa sangen vitkaa,
varsinkin Timolta ja Juhanilta.