KOLMASTOISTA LUKU

On eräs kelmeä syyskuun päivä, jona veljekset ovat päättäneet lähteä
saavuttamaan entistä valtaansa Jukolan talossa, jota eivät olleet
nähneet kiertoessa yhdeksän vuoden. Tiellä, joka juoksee kohden kylää
peltojen, Luhta- ja Sompioniitun halki, retkeilee nyt seitsemän miestä,
ja yhä kauemmas poistuu heistä Impivaaran uudistalo, johon Tammiston
Kyösti on jäänyt elikkoin hoitajaksi päivän tai kahden ajaksi. — Edellä
ja rinnatuksin käyskelivät Juhani, Aapo ja Tuomas; mielukkaasti he
astelivat, ja asui heidän kasvoillansa tyyni riemu. Seurasi heitä
vankkurikuorma, vetämänä kahden nuoren tamman, joita ohjaili Lauri,
istuen pienen oluttynnörin kyljellä. Ja olutta oli tynnöri täynnä,
tehtyä juuri varten tuliaisjuhlaa Jukolassa. Sitten astelivat Simeoni ja
Timo, kumpikin taluttaen ammuilevaa lehmää karjan aluksi Jukolan
omettaan. Mutta viimeisenä vaelsi veli Eero, johdattaen nuorasta pientä,
könttipäistä sonnia, joka oli määrätty pitämään talon karjan
karttumisesta murhetta. Kernaastihan seurasi sonnimulli lehmiä, astellen
heidän jäljessään vallan kopealla mörinällä. Iloisina hyppelivät myös
Killi ja Kiiski, milloin edellä, milloin perässä, milloin loiskien
kahdenpuolen matkuetta, iloisina, vaikka jo harmaapäisinä. He olivat
ainoat elikot, jotka, Jukolasta syntyisin ollen, nyt palasivat vanhaan
kotoonsa takaisin. Valko oli kuollut ja makasi makeasti syvässä
hautakammiossaan Luhtaniitun aidan takana; kuollut ja kuopattu oli
vanha, karheasti naukuileva kissa, Juhanin armasteltu Matti; ja
viimeinpä myös kenokaulainen kukkokin kuoli ja kuopattiin. Kiekua
heloitteli Impivaaran orsilla taasen toinen kukko, ja uunin päällä
killisteli toinen kissa, ja kaksi nuorta, uljasta hevosta oli nyt
vetämässä veljesten vankkureita reippaalla vauhdilla Jukolaan.

Niin he vaelsivat: siirtyivät ulos lakeasta Sompiosta ja astuivat metsän
syvyyteen. Ilma oli selkeä ja tyyni, liepeästi paistoi aurinko
vaaleansiniseltä, hymyävältä taivaalta. Tuli heidän eteensä Seunalan Matin aho,
siitä Viertolan kirkkotie, jonka yli he vaelsivat ylösmäkeä,
pitkin santaista nummea hongiston halki. Viimein seisoivat he Teerimäen
harjulla, josta heidän tiensä sileänä ratana juoksi kalliota alas. Mutta
vuoren harjulle, josta näki avaralle kohden kaikkia ilmoja, seisahtuivat
veljekset hetkeksi levähtämään juhtinensa. He iskivät silmänsä
lounaiseen, ja kaukana kuumoitti heidän lapsuutensa Jukola. Mutta pian
himmensi kyynel heidän silmänsä ja kumma riutumus täytti heidän povensa,
kuin soliseva vesi täyttää uppoovan miehen poven. — Mutta katsahtivat he
taasen lounaiseen, ja mäen kaltevalla rinteellä haamoitti Jukola kuin
tumma entisyys. Siitä katsahtivat he viimein takaisin pohjoseen päin, ja
viherjöitsevien oraspeltojen keskellä hymyili iloisesti Impivaaran uusi
talo, ja ylempänä seisoi jyrkkä vuori. Niin he katselivat, milloin
pohjoseen ja milloin etelään ja milloin mihinkin ilmaan, ja ihanasti
kastuivat heidän silmänsä. Mutta olutta laski Juhani, miehestä mieheen
kiertoili ympäri katajainen haarikka.

JUHANI. Me vuodatamme kyyneleitä, mutta ilon ja riemun helmiä ovat ne
kyyneleet; sentähden juokaamme ja iloitkaamme.

AAPO. Kiitos Luojan, että nyt seisomme ilon lapsina tässä! Onnelliset
me, jotka onnen hetkenä huomasimme mikä rauhaamme tuli ja tuotimme oivia
hedelmiä, ennen kuin synkeä tuomiomme kirjoitettiin etehemme seinään.
Tämä, ja Jumalan johtava käsi on elämämme tien kohottanut ylös näin
jalolle ja iloiselle kunnaalle, jonka harjulla nyt voiton sankarina
seisomme. Kymmenen vuotta kultaista on mennyt sitten kun vihan, sydämen
kiukun vallassa pakenimme metsien pimeyteen. Niin teimme. Mutta uskonpa,
jos lakkaamatta olisimme oljennelleet etelässä tuolla, vainon ja
närkästyksen katkerassa ilmassa, että käyskelisimme murheen poikina nyt.
Onneksemme siis heitimme kylän ja kylänmiehet; sillä nyt on tapahtunut
miehissä muutos. — Tässähän nyt seisomme, katsellen sovinnon suopealla
silmällä tuonne kohden Toukolan kylää, ja täällä takana on meillä jalo
seljänvastus.

Niin, tuolla on entinen, armas Jukola, tuolla Toukolan kylä, tuolla
kirkontorni ja tuolla taasen uhkea Impivaara. Selvästi astuu nyt eteeni
elon-retkemme kohtaukset tuon menneen vuoskymmenen helmasta. — Katso
kuinka tiemme on juosnut. Me ensin, mutta perin mahdottomina, koetimme
pyrkiä kristillisten ihmisten yhteyteen, tehden onnettoman retken kohden
juhlallista tornia tuolla ilman partaalla. Oli se kiusan kirottu retki,
mutta siinä myös se voimakas ponnistaja, joka meidät väkisinkin pakoitti
metsien syvyyteen. Tuonne tuon harmaan, jyrkän vuoren kupeille me
siirryimme pois ja rakensimme itsellemme lujan pirtin. Mutta ahne tuli
poltti pirttimme tuhaksi, ja silloinpa pojat sudenpenikoina kaappaisivat
Jukolaan takaisin taas; ja leikki on kova. Mutta emmehän tuostakaan
juuri paljon huolineet, vaan metsien haltuun läksimme taas ja rakensimme
itsellemme toisen pirtin, uhkeamman ensimmäistä.

Taisimme nyt taasen vapaasti halutyötämme harjoitella; ja koirat
reuhtoilivat, tuliluikut paukahtelivat, ja runsaasti vuosi salojen
karjan raikasta verta. Mutta sielläpä äkisti nosti meidät ankara kohtalo
kamalalle Hiidenkivelle koetukseen aivan hirmuiseen. Ja tuolla arvaten
on se nälän, vaivan ja armaan onnen kivi, tuolla, jossa alenee metsän
himmeä reuna ja tuo harvaoksainen kuusi korkeimmalle kaikista kohottaa
huippunsa. Siellä on kivi, joka saattoi meille murhetta ja tuskaa, mutta
jota myöskin taidamme kutsua onnemme kiveksi. Huomaitkaamme: sieltähän,
jatkaen aina, on syntyisin tämä ilon ja onnen hetki tässä Teerimäen
harjulla. Kivi hirveä korvessa matkaansaattoi ankaran huhdan, joka
taasen antoi meille kosolta viljaa. Mutta tästähän — pahasti, pahasti
kyllä — myös nousi se muistossamme kovin murheellinen viinakesti. Vaan
äläppäs mitään. Tämä viinan villitty mälinä mullersi ylös helvetin ja
kaikki perkeleet meille kamoittavaksi varoitukseksi, poiketaksemme
toiselle tielle. Kahdelta haaralta saimme uhkaavia muistutuksia:
Simeonin kummallisen henkinäön ja Laurin merkittävän uneksumisen kautta.
Ja hyvä meille, että otimme onkeemme nämät tärkeät viittaukset salatusta
maasta! Kuin miehet me silloin päätimme heittää ijankaikkiseksi
juovuttavan, kirotun viinajuoman, jossa päätöksessä toivon jalosti
seisovamme.

Mutta kohtasipa meitä vieläkin vallan tuikea temppu. Ja tämä tapahtui
sekä paljon viinan että tuon häijyn ja jäykän sisumme kautta, joka ei
vieläkään ollut tarpeeksi pehmitetty, vaan syvyydessään keitti
kostonhimoa. Meitä kohtasi tuo vihan-kiljumisen, suden-ähellyksen,
seiväs-räiskynän ja verenvuodatuksen päivä, tuo kuuma päivä Tammiston kartanolla
. Niinpä meitä viinan hummauksesta kuritettiin. Mutta tuostapa
juuri, tuosta rangaistuksen päivästä rupesi onnemme virtaamaan. Kas, kun
jo seisoimme mustan kauhistuksen rinteellä, silloinpa armollinen Jumala
kirkasti etehemme maailman; ja sen hän teki tuon oivallisen
vallesmannimme kautta. Mutta me itse, mitä teimme me? Astuimme kuin
miehet itsensä-kieltämisen, työn ja toimen tielle. Tosin kohtasi meitä
vieläkin moni puuha ja ahdinko, mutta me notkistimme niiden niskat,
touvasimme väkivoimin aina eteenpäin, ja tässä seisomme nyt. — Kiitos
Jumalalle, joka meitä johdatti, kiitos meille itsellemme, jotka
tahdoimme ajoissa viisastua, kiitos äitillemme, joka lapsuutemme päivinä
muistutteli meille Jumalan tahtoa ja lakia! Hänen lauseistansa painui
aina yksi ja toinen sydämemme syvyyteen, josta varoittava ääni alati
kuiskasi meitä korvaan, kuiskasi halki hurjimpain myrskyin, ja elomme
alus ei vaipunutkaan haaksirikkoon.

JUHANI. Ah! jos eläisi nyt äiti, käyskellen tuolla Jukolan pihalla,
niin, nähtyään poikiensa lähestyvän, kiirehtis hän meitä vastaan aina
Ojaniitun ahteelle tuolla. Mutta taivaan salissa istuu nyt eukko,
vartoen lapsiansa. Kyllä tullaan, muori, tullaanpa Jumalan avulla mekin
sinne kerran. — Niin, nyt lähtekäämme, veljet, vaeltamaan taas,
vaeltakaamme alas kallioista tietä.

Läksivät he alas, tulivat pimeään korpeen, siitä viimein kulon
polttamalle, korkealle Kiljavan-nummelle, jossa kirkkuvat haukat
sinkoilivat ilmassa heleän taivaan alla. Kulkivat he jo moni-ahteisella
tiellä ohi Kuttilan lakean niitun.

JUHANI. Pojat, pojat! tuntuupa jo sieraimissani kotonurkkien haisu,
ihanampi neitsytmaarian sänkyruohon tuoksua. Pojat ja veljet, saman
maatuskan kantamat ja synnyttämät kaikki, kuulkaat yksi oiva sana:
Käskekäämme tuliaisjuhlalle kanssamme Jukolaan joka ainoa mies ja vaimo,
koiras ja naaras, jonka vaan kohtaamme tiellä ennen kotoa.

AAPO. Sen teemme.

TUOMAS. Olkoon sanottu.

TIMO. Kaikkihan käskemme, aina kruununvoudista Ruokko-Massaan asti, jos
heidät kohtaamme vaan.

JUHANI. Aina maaherrasta Toukolan tallukkaan asti; ja nouseepa tästä
iloinen kesti, nousee totisesti. Ja kas kun oikein tanssia leivoitamme
Toukolan tyttöjen kanssa, leivoitamme, että jyskyää Jukolan permanto ja
katosta karisee kaarna! Tosin on laita niin, että ainoastaan Aapo meistä
osaa katrillia, me muut vaan polskaa, mutta sitähän osaamme kuin miehet.
Ja olkoon menneeksi polskaa, paljasta polskaa. Mutta mistä saisimme
oikein huikean pelimiehen ja kiltin kahvinkeittäjän?

AAPO. Tottahan vielä siihenkin neuvoja löytyy.

JUHANI. Tässä maailmassa. Niin, tottahan vaankin vielä siihenkin neuvoja
löytyy. Neuvoja ei ole meiltä puuttunut kovemmissakaan tempuissa, vaan
kaikkien on täytynyt kääntyä ja vääntyä, kiertyä ja koukistua tahtomme
mukaan. Ojentuahan on kaikkien täytynyt, ja kymmenen vuotta on mennyt
kuin pyyhkien. Tralla, raa, raa, tralla, raa! Kahvia en ole juonut
sitten kuin Karja-Matin häissä, mutta olkoon menneeksi tänäpänä juhlan
kunnioiksi, koska juomme oikein veljenmaljaa kaikki seitsemän poikaa,
salskeata seitsemän miestä. Ja ensimmäisinä, aina ensimmäisinä me
kolme tässä astelemme: minä, Aapo ja Tuomas, Impivaaran
henkivartija-pataljooni. Uhkeita poikia kaikki. Eipä Eerokaan ole enään
juuri niitä lyhimpiä Suomessa, ei suinkaan. Mutta vitkoin nousi hän
naulastansa, peevelin vitkoin. Tulipa hänestä kuitenkin oikein
laatuunkäypä mies sekä sielun että ruumiin puolesta. Ja sen teki vuosien
voima täällä metsissä, meidän veljesten avulla; pari pientä
pieksiäis-ryöppäystä vaan meidän muiden kädestä ja mies oli kuin
öljytty. Vai kuinka? Mitä sanot sinä itse siellä takana?

EERO. Tosi mitä ruumiiseni koskee, mutta sieluparassani, pelkään minä,
löytyy vielä paljon sinuakin varten varoilla tuota kirottua
Vanhan-Aatamin pirunpihkaa, joka usein kyllä veivaa ja kiertää
nurinniskoin koko maailman. Niinpä hän nytkin kääntää silmäni, koska
täältä takaa katselen teitä siellä eturivissä. Kas, kas, kuinka
Juhanikin silmissäni taasen pöllöittelee tuolla Aapon rinnalla kuin
pystysilmäinen tallipässi vakavan valakan rinnalla.

JUHANI. Niin, Eero-poikaseni. Mutta tänäpänä kihisee ja irvistelee
ilmassa ilon ja riemun henget. Sentähden, mitä huolin minä? Lauleskelen
vaan.

Fralla, laa, tralla, laa!
”Kuinka taidan iloinen olla?
Kuinka taidan tyytyä?”
Fralla, lalla, lalla, lalla,
Fralla, lalla, laa!

Kuka on mies, joka könöittää meitä vastaan tuolla aholla?

AAPO. Ukko itse, luulen minä.

TUOMAS. Totisesti! No terve miestä!

JUHANI. Lukkari! Sama lukkari!

TUOMAS. Sama, sama. Terve miestä vaan!

JUHANI. Herran poika! Sama junkkari juuri, pattisauva kourassa ja
entisen provastimme isolippainen vannelakki päässä! No vie sinun musta
sonni itseäskin! Sama junkkari, sama junkkari!

TIMO. Meidän koulumestarimme.

JUHANI. Mutta kuinka koulutti hän meitä? No, no, nythän sopii sitä
kysyä.

SIMEONI. Hän käyköön ohitsemme kunnialla.

TUOMAS. Hän on käskettävä tuliaiskestiin päätöksemme mukaan.

JUHANI. Peeveli! se täytyy meidän tehdä. Mutta minun tekee mieli häntä
hieman muistutella menneistä ajoista; sillä sydämessäni on aina jotakin
pientä pistosta häntä kohtaan. Yhdestä tahdon häntä muistuttaa, ja
sitten astukoon hän seuraamme, jos häntä miellyttää. Hän on minua
opettanut. Hyvä! Ehkä taidan minä vuorostani opettaa häntä nyt, ehkä
taidan heittää hänelle pienen sukkelan kysymyksen testamentistani.

TIMO. Jotain häneltä kysyn minäkin. Täällä on yksi vikkelä ongelma,
täällä seinähammasten juurien alla, ja saadaanpas nähdä kuinka hän tuon
selittää. Minäpä en häntä ensinkään vihaa; sillä tukkani on taasen yhtä
sakea kuin ennenkin; mutta saadaanpas nähdä kuinka hän suorittaa solmun,
jonka pistän hänelle avattavaksi.

AAPO. Vaiti, veljet! ja kohdelkaamme häntä kunnialla, näyttäen, että
tulemme kylään toisenmoisina miehinä kuin ennen sieltä lähteissämme.
Käyttäkäämme itsiämme aina viisaalla tavalla.

JUHANI. Mitä viisauteen koskee, niin tahdonpa juuri tällä hetkellä
parastani koettaa, viskellen hänelle noin niinkuin leikin vuoksi pieniä
kysymyksiä raamatun syvyydestä. Olenpa lukenut testamenttini kannesta
kanteen ja ymmärtänyt sen myös, toivon minä. Mutta sanoppas, Eero, mitä
häneltä kysyisin noin vilpittömällä tavalla.

EERO. Kysyppäs millä keinolla viisi miestä ja kaksi kalaa ruokittiin
viidellä tuhannella leivällä.

JUHANI. Kitas kiinni, sinä Lopen pahalainen, Kylmän-ojan lörpöittävä
paara! Minä sinun opetan. Kysyisin ja selittäisin asian, jota ei ymmärrä
itse arkkipiispakaan. Mutta kyllä tiedän mitä kysyn; ja tuossa on ukko.

TUOMAS. Minä varoitan sinua: kohtele häntä kelpotavalla.

JUHANI. Kyllä minä tiedän.

LUKKARI. Päivää, päivää, pojat!

VELJEKSET. Päivää!

LUKKARI. Majaa muutetaan, luulen minä.

TUOMAS. Sitähän tässä niinkuin vähän on tekeillä.

LUKKARI. Vai niin, vai niin. Hm. Niin, niin. — Tuulemaanpa rupee.
Tulleeko siitä sadetta?

JUHANI. Ehkäpä niinkin.

LUKKARI. Puhaltaapa oikein raskaasti.

TUOMAS. Raskaasti kyllä, raskaasti.

LUKKARI. Niin tekee, jaa. Hm, hm. Vai noin nyt pojat muuttaa.

JUHANI. Näin hiljakseen. — Mutta onkos kanttoorilla tähän aikaan yhtään
koulupoikaa pöydän-nokalla?

LUKKARI. Eihän ole.

JUHANI. Eikä yhtään ainoaa pörröpäistä nallikkaa ovinurkassa?

LUKKARI. Hehee! Ei, poikaseni, ei. Hm. Niin, niin. Vai noin nyt
muutetaan. No tervetuloa syntymätaloonne takaisin taas!

JUHANI. Tuhannet kiitokset, herra kanttoori. Metsän korvesta tullaan,
ja, niinkuin näette, on tuossa varsoillamme vedettävänä ankara kuorma,
jonka painoa lisää vielä seitsemän uuttatestamenttia, seitsemän
Enklannin lahjaa. Ja luulenpa että juuri syvimmät, vaikeimmat paikat
tässä kirjassa painaa nyt kuormaamme enimmin kaikista. Mutta jos
koettaisimme hieman kevennellä tuota kuormaa, lievitellä muutamia
solmuja, puntteja ja pusseja siellä. Taitaakos kanttoori...

TUOMAS. Juhani!

JUHANI. Taitaakos kanttoori vastata minulle yhteen kysymykseen,
kysymykseen, joka on saattanut täällä monenkin aivon aprikoitsemaan.
Sanokaas minulle: mitkä ovat Sepeteuksen poikain nimet?

TIMO. ”Minä ja sinä yksi, Keskievarin Antti ja Jussi toinen; kuinka
monta meittiä ollaan?” kysyi minulta kerran Loimaan mies, ja samoin
kysyn minä kanttoorilta nyt.

JUHANI. Timo hillitköön leipälaukkunsa. — Niin, herra kanttoori, mitkä
olivat Sepeteuksen poikain nimet? Se on kysymykseni; kuulkaat päälle,
pojat!

TIMO. Minä ja sinä yksi, keskievarin Antti ja Jussi toinen; kuinka monta
meittiä ollaan? Se on ongelmani; kuulkaat päälle, pojat! — Kuinka monta,
herrani?

LUKKARI. Kaksi, poikaseni, vaan ei suinkaan neljä; niin,
lilli-poikaseni, kaksi, kaksi vaan. He, he!

TIMO. Kas siinäpä seistiin. Niin vastasin minäkin Loimaan miehelle.
Mutta äläst! Siinä rykelmässä on meitä neljä, herra korkeasti oppinut
kanttoori.

JUHANI. Etkö siinä riivattu voi hillitä leukojasi kunnes vanhin veljes
on tehnyt tehtävänsä. Tuhannen tulimmaista!

TIMO. Älä herran ... älä herran tähden tuuppaise minua enään toista ja
kolmatta kertaa poskelle. Sinä hunsvotti! olenko minä vasikka edessäs,
vasikka tai mullikka? En suinkaan, en suinkaan, vaan olenpa kiivasta
miestä kun kerran oikein kiivastun.

JUHANI. Suus kiinni nyt ja kuultele. — Mitkä olivat Sepeteuksen poikain
nimet?

LUKKARI. Vilpitön kysymys. Mutta kysyi minulta kerran tuo entinen
provastimme: ”mikä oli Sepeteuksen poikain isän nimi” ja arvaas, veli
Juhani, kuinka hänelle vastasin, antaissani oikean vastauksen? Niin,
suodaanko minun kysyä: mikä oli Sepeteuksen poikain isän nimi?

JUHANI. Jassoo ... jassoo ... vai niin. löytyykö sekin nimi
testamentissani?

LUKKARI. Löytyy tosin, löytyy jo kysymyksessäni.

JUHANI. Vai niin ... nonoh ... hm... Vai löytyy se
testamentissani? — Mutta — niinhän juuri minäkin olin aikeissa kysyä
teiltä, mutta kysyin malttamattomuudessa hieman toisin. Ongelman olen
kuullut, mutta enpä ole viitsinyt kiehtoa siihen selkoa testamentistani.
Minä en olekkaan mikään korkea kirjanoppinut ja jupisteeri, en kuulu
pappissäätyyn kuin esimerkiksi lukkari. Hän kuuluu siihen, mutta säädyn
viimeisenä häntänä, samana häntänä, joka kerran oli leikissä ukko
Viksarin kanssa.

TIMO. Se olikin suntio eli torkka, joka tarinassa kutsui itsensä
pappissäädyn hännäksi ja löylytti vähän Viksaria.

EERO. Lukkarihan se oli.

JUHANI. Lukkari tai suntio, suntio tai lukkari; minä vaan tahdon sanoa,
etten kuulu siihen kunniaan, minulla ei ole valta kiekua kirkossa kuin
aamukukko orrella eikä pöyrytellä poikaköllien saivaristoa. Ja jos
mielitte kuulla suustani oikein totuuden... Tiedättekö kuinka
virolais-ukko Korkki sanoi Hämeenlinnan viskaalille?

LUKKARI. No kuinkaspa hän sanoi?

JUHANI. ”Mene elvettii, sinä pirkelee mias!” Hmmh! Kenenkähän nyrkin
luulisitte tässä ylinnä keikkuvan? Häh? Smatrii, kubbe! ja huomaa kuinka
kymmenen vuoden kuluessa muuttuu täällä maailman muoto.

AAPO. Juho, Juho!

TUOMAS. Nyt, veli, tahdon minäkin sanoa sanan; ja oleppas vaiti oman
rauhas tähden. — Kanttoori antakoon heille anteeksi; he eivät ymmärrä.
Olkaat huomaamatta ja tehkäät niin hyvin ja käykäät kanssamme pieniin
tuliaispitoihin Jukolaan; sillä tämä päivä on meille päivien päivä.

LUKKARI. Minä kiitän, mutta aikani ei juuri myönnä kuulemaan
kutsumustanne nyt.

SIMEONI. Tulkaat rakentamaan sovinto meidän ja Toukolaisten välille;
tehkäät se Jumalan tähden.

AAPO. Me rukoilemme, tulkaat ja tehkäät rauha. Eiköhän ole tämä työ
teille velvollisuutta virkanne kirkollisuuden kautta? Siis kavahtakaat,
ettei närkästy teille ainoastaan Jumala, mutta myöskin tuo oivallinen
provastimme, kuultuansa ettette ole tahtonut käydä sovintomiehen toimeen
näin tärkeässä asiassa kuin tämä. Katsokaas tuota paikkaa.

LUKKARI. Olkoon teidän tahtonne. Minä seuraan ja tahdon koettaa
parastani täritellä Toukolaisten sydämiä, ja Herran ja oman puheeni
voimalla taivuttaa heitä veljelliseen sovintoon. Mutta puhukaamme ensin
suumme puhtaaksi. Minä näen teidän silmissänne tuon kyräilevän, vaikka
jo kalsunkin vihan minua kohtaan, ja tiedän sen syyn. Niin, olinpa
teille kiinteä opettaja, kiinteä ja kova, sen tunnustan, ja katkerasti
olen sitä jo katunut. Mutta samalla kiinteällä keinolla on kerran minua
itseäkin opetettu, samalla kouristelevalla keinolla, paratkoon Jumala!
Mutta mitä tarkoitin kiinteydelläni teitä kohtaan? Omaa etuanne, omaa
etuanne; se tietäkäät. Ja olkaat myös varmat siitä, että juuri tällä
hetkellä, vaikka hieman hämmästyikin mieleni tässä teidän nyt
käydessänne mua vastaan, sieluni iloitsee, koska katselen teitä miehinä
nyt ja tiedän teidän tekonne ja taistelonne, vieriessä kymmenen Herran vuoden
.

AAPO. Tästä ylistyksestä kiitämme teitä.

TUOMAS. Me tiedämme teidät kunnian mieheksi ja tiedämme että Juhani ja
Timo pyytävät teiltä anteeksi kierot sanansa.

TIMO. Minä myönnän että hän on kunnian ukko, vaikka kovakin
koulumestari.

JUHANI. Lukkari tunnusti ei juuri oikein tehneensä meitä kohtaan, minä
teen saman tunnustuksen itsepuolestani häntä kohtaan, ja niin on välimme
kuitti, varsinkin koska myönnän että olimme hänelle aika visapäitä
oppilaita, joiden kovia kalloja vasten hänen kärsimyksensä rintarauta
väkistenkin särkeytyi. Ja ken takaa, ken takaa, kysyn minä, ettei
saattanut meille myös jotain hyvää tämä tukkapään jauhoitus ja
hiuskiemurojen pöllytys? Eihän yhtään takeita ole.

AAPO. Vaan että kaikki on unohdettu. Siis astukaamme miehissä eteenpäin.
Tehkäät niin hyvin, kanttoori.

Läksivät he kulkemaan, kulkivat pitkin ahteista tietä, joka veljeksille
kuitenkin oli soma ja rakas; sillä rupesi käymään heitä vastaan
lapsuuden ahoja, kiviä ja kantoja; ja puhalteli heidän syliinsä raitis
länsituuli. — Mutta äkisti kuului peloittava meteli, ja Rajamäen rykmentti
astui heitä vastaan. Näkyi Kaisan nuuskainen naama ja kiivaat
silmät tuon mustan korvamyssyn alla; ja aisoissa käyskeli eukko,
torellen ja kiroten. Mutta Heikka oli jo heittänyt keppiheponsa,
Mörökölli pullorattaansa, ja äitinsä rinnalla he astelivat, auttaen
kukin aisastansa eukkoa vetämässä vankkureita. Mikko itse, musta
vilttihattu päässä ja poskessa ankara tupakkimälli, lykkäsi, niinkuin
tapansa oli, sauvallansa perään. Mutta häntä seurasi kaksoispari,
ratsastaen keppihevosilla, ja viimeisenä tapsutteli Mikon
Pikkutallukkainen, vetäen pullorattaita kylän pöllyävällä tiellä. Ja
vaunuissa, siellä näit sinä pikisäkin, sarvipussin ja vasikannahkaisen
repun, jossa löytyi Mikon, Heikan ja Mörököllin veitset, ja näitpä
siellä vielä viulunkin, käärittynä Kaisan vanhaan, punaiseen
villahuiviin.

Niin retkeili vastuksiin kaksi kummallista matkuetta, ja nousi tuosta
melakka ja pauhu. Työläästi ja korskahdellen lähestyivät rykmenttiä
Impivaaran nuoret hevoset; Killi ja Kiiski, niskaharjakset korkealla
pystyssä, remasivat ja ärhentelivät kovin; ja silloin kaksoispari ja
tallukka pieni juoksivat möräten vankkurien turviin. Siinä Kaisa kiroili
ja toreli tiuskealla äänellä poikiansa; mutta Mikko sauvaansa heilutteli
koirille, heilutteli ja rämisi pahoin. Pysähdyttiin kahden puolen, ja
äänettä toinentoistaan katseltiin kauan: asukkaat Rajamäeltä
tirkistellen niinkuin ihmeeksensä, mutta veljekset kovin kömmähtäen,
muistellessaan päätöstänsä tiellä. Kuitenkin astui viimein esiin veli
Aapo.

AAPO. Rauha teille!

MIKKO. Sama teille, mutta suistakaat vähän koirianne.

AAPO. Killi ja Kiiski, vait!

JUHANI. Terve miestä, sinä Rajamäen Mikko! Kuinka jaksat ja mitä uusia
maailmalta?

MIKKO. Sekalaista, sekalaista sekä hyvää että pahaa, mutta ainapa, koira
vieköön, hyvä kuitenkin täällä päällimmäisenä keikkuu, ja tämän elämän
retkutus käy laatuun, käypä se. Niin, pojat, vankkaahan täällä, Jumalan
kiitos, aina sentähden vähän työtä ja tointa kylissä ja kartanoissa.
Jaa, jaa, Mikolla ei ole yhtäkään hätää niin kauan kuin työtä ja tointa
piisaa maailmassa, vaikka täytyykin kulkea ja jamata talosta taloon ja
kylästä kylään työtä ja leipää hakemassa. Ei Mikolla ole mitään hätää.

AAPO. Kyllä sen uskomme; ja onnistukoon virkanne teille vaan uhkeammin
aina. Mutta nyt, Mikko, nyt pistää meitä päähän tuuma, ja tahtoisimmepa
viipyä tällä erällä parissanne enemmin kuin yhden hetken. Niin, kuulkaat
yksi sana.

MIKKO. Ahaa! Minä arvaan asian, kun johtuu mieleeni tuo vanha, yhteinen
olutjuustomme Sonnimäen nummen alla, juusto, joka vieläkin teitä
röyhtelyttää. Mutta hyvä, että seisomme kartteeratulla tiellä ja että on
meillä tässä herra kanttoorissa oivallinen vierasmies. Syrjähtäkääs
hieman sivulle, hyvät naapurit ja ystävät, hieman sivulle.

AAPO. Kuulkaat meitä!

KAISA. Pois tieltä, te sen vietävät! Me tahdomme kulkea. Pois tieltä,
muutoin teidät pyöveli perii!

LUKKARI. Erhetys, sinä kunnioitettava Rajamäen perhe, erhetys jyrkkä!
Kuulkaat mitä sanon ja pyhästi takaan. Ah! toisin kuin ennen on nyt
Jukolan veljesten elämä, sekä sielun että ruumiin puolesta. Toisin,
Jumal’avita! Tietäkäät, he ovat kantaneet kääntymyksen ja parannuksen
ihanimpia hedelmiä ja nyt he palauvat rakkaasen syntymäkotoonsa riemun
ja kunnian poikina, tahtoen temmaista sylihinsä kaiken tämän maailman.
Sentähden kutsuvat he teitäkin iloiseen tuliaisjuhlaan, sovintojuhlaan
entiseen Jukolan taloon. Tämä on heidän sydämensä yritys teitä kohtaan
tällä heidän jupileerauksensa hetkellä. Uskokaat mitä teidän
kanttoorinne sanoo.

JUHANI. Juuri niin kuin kanttoori sanoo!

AAPO. Mikko ja Kaisa! me tahdomme näyttää itsemme miehiksi ja tehdä
miesten töitä, unohtaen entisyyden. Mutta mitä lausui Mikko tuosta
olutjuustosta Sonnimäellä? Hyvä ystävä, sen keitimme itse ja itseppä sen
syödäkkin saimme. Niin juuri, ja muistelenpa vielä toistakin asiaa
tuosta Sonnimäen illasta. Ennustihan silloin eukkonne meille ankaria
tuhon päiviä? Sen hän teki, ja oikeinpa hän ennusti. Myrskyt tulivat ja
pieksivät meitä kovin, kovin, mutta myrskyt ja pilvet ovat menneet taas
ja ihana päivä koittaa. No lähtekääs ennustamaan meille kerta vielä, ja
me toivomme silmänne näkevän valkeampia kuvia. Olenpa kuullut teidän
parhaiten ennustavan kahvissa, ja kahvia ei pidä puuttuman tänä iltana
Jukolassa.

JUHANI. Kahvia ja olutta!

AAPO. Kahvia ja olutta! Siis tulkaat ja ennustakaat meille onnen päiviä.

MIKKO. Kaisa pouvaa kahvissa ja minä pelaan viulua juhlan koroitteiksi;
sopiihan se hyvinkin.

AAPO. Vallan hyvin.

JUHANI. Sinä uljas Mikko.

MIKKO. Pelaanpa jo teille iloisen marssin tullessamme Jukolaan.

JUHANI. Sinä verraton Mikko! Pelaa, pelaa että maailma leimahtelee,
pelaa, Jumalan luoma.

AAPO. Kaikki soveltuu oivallisesti.

JUHANI. Kaikki paukahtaa kuin lukkoon vaan!

MIKKO. Vankkurit ympäri, Heikka ja Matti poikaseni! Ja sinä, Kaisa,
heitä jo tuo tuimuuden äkeys naamastasi hiiteen ja teeppäs nätti keikaus
Jukolaan päin.

KAISA. Jaa-ah! kyllä minä sinun keikautan tässä. Jos niin hulluksi
päättyisinkin ja lähtisin talkittamaan takaisin vanhoilla korvillani,
niin astelisinko heidän vikurien aasiensa sotkettavana tuossa raitiolla?
Könöittäkööt he edellä, me kahnustelemme perässä.

MIKKO. Oikein, Kaisa! Hellittäkäät edellä, veljet, antakaat mennä oikein
pyrstötähden vauhdilla, me suhutamme suitsuavana häntänä perässä. — Tuo
meidän muori on vähän kiivasta muoria.

JUHANI. Mutta onpa siinä muoria kuitenkin.

AAPO. Oivallinen muori!

MIKKO. Onpa peijakas niinkin; minä uskallan sen sanoa. Se on minun
muijani.

JUHANI. Muija kuin patavaltti vaan!

MIKKO. Onpa niinkin. Kiivasta eukkoa, kiivasta eukkoa; mutta kas kun
kerran ukkokin karvansa pörristää, niin paneepa. silloin mamma itsekkin
suunsa koreaan, lilliseen nipistykseen, panee, ei auta. Mutta hempeä
ukko olen kuitenkin, olen, ja annan Kaisan valtikoita. Ja mitä huolin
siitä, kun vaan kaikki käy kuntoon? — Heleijaa, pojat! Perässä tullaan
kuin suutari kraatarin perässä taivaasen. ”Perässä vaikka perhana olis”,
sanoi suutari, kiskoen pikilankaansa, hampaat irvissä. Niin, niin, mars
ja anna soida, anna soida!

Läksivät he miehissä kulkemaan eteenpäin; ja myrskyksi tuimeni tuuli,
koivisto humisi ja taipui, ja milloin paistoi aurinko lempeästi, milloin
peittyi se taasen ihanien hattarien kohtuun, jotka vilkkaasti
korkeudessa lentelivät pohjosen ajamina kohden kaukaista, kaarevaa
taivaan reunaa. Vaelsivat he mäkiä ylös ja alas, ja suloinen oli
veljeksille tämä vaellus ja tämä myrsky, kun lähenivät kotonsa kunnasta
lounaisessa.

Mutta tulipa heitä vastaan vanha ukko, Kolistimen mustatukkainen, äkeä
taatto. Harmaat, pensaiset kulmakarvat, kuin kaksi huhkaimen siipeä,
melkein peittivät hänen tuikeat silmänsä. Oli hän aikanansa ollut kunnon
ampuniekka, kaatanut monta karhua ja sutta. Tuli viimein ankara tauti,
joka vei häneltä kuulon voiman, ja kuuli hän enään ainoastaan huutavan
puheen, huikeasti huudetun hänen korvaansa. Tämä onneton kohtaus sulki
häneltä ainiaaksi karhunampujan tien, ja silloin päätyi hän pauloilla
pyydystämään. Niitä hän syksyinä ja talvina viritteli summalta metsiin
lintujen, jänisten ja oravien kuolemaksi. Oli hän vakaa, jyrkeämielinen
ja törmäsanainen ukko; tuli pian tuittupääksi, katsellen elämää omalta
kannaltansa. Hänpä nyt syyssunnuntain iltahetkenä käyskeli veljeksiä
vastaan ahteisella tiellä.

JUHANI. Terve, sinä vanha!

TIMO. Terve, taatto, terve!

JUHANI. Seis, kunnioitettava äijäkarru!

KOLISTIMEN UKKO. Häh?

JUHANI. Terveisiä metsämaailmalta.

UKKO. Mitä tahdot?

TUOMAS. Huuda häntä korvaan ja vahvasti.

JUHANI. Tässä me ollaan nyt!

UKKO. Niinpä, perkele vie! olettekin, ja tästälähin armahtakoon meitä
taivaan ukko täällä kylissä taas.

JUHANI. Mitä?

AAPO. Nyt ei ole poika hyvällä tuulella.

JUHANI. Mitä sinä meinaat?

UKKO. Arvaatpa sen. Niin, niin, kyllä, kyllä, kyllä tässä nyt nousee
meille toiset juonet. Hyvin tietty.

JUHANI. Veljet, tämä leikkaa kunniaamme.

AAPO. Ole huolimatta ja käske häntä vaan kanssamme Jukolaan.

JUHANI. Kuitenkin kaikitenkin, ukko, kun olet tuommoinen potra ukko,
niin käskemme sinua nyt Jukolaan viettämään kanssamme oikein ryskeistä
tuliaisjuhlaa.

UKKO. Mitäs tulit, sinä peikko? Miksi et pysynyt tuolla vuortesi
komeroissa aina kurjaan kuolemaas asti? Mitäs tulit?

JUHANI. Jassoo! tämäkös on kiitos käskystäni?

UKKO. Tulistunpa kiusasta ja harmista koska muistelen ansojani. Kirous!
onpa yksikin aika metso menevä tästälähin paulastani toisen pussiin. Te
köllit! niistä naappailtiin jo kylliksi ennenkin.

JUHANI. Sanotko sinä meitä varkaiksi?

UKKO. Sanoinko ma, sanoinko ma? Mutta sinä ymmärrät yskän, ymmärrätpä,
vaikka oletkin tuommoinen tuhma käenpoikanen tai mullisteleva
metsonpoikanen.

JUHANI. Sanotko sinä meitä varkaiksi koska sinua kestiin käskemme?

UKKO. Mitä sanoit? Huuda kovemmin, huuda niinkuin mies pruukkaa ja älä
tuossa vingu ja rääky. — Mitä sanoit, poika?

JUHANI. Kestiin minä teitä käsken; sillä olemmepa kaikki niinkuin teidän
kummipoikianne.

UKKO. Sinäkö minun kummipoikani?

JUHANI. Minä ja nämät kuusi veljestäni tässä. Sentähden: tulkaat
kestiin, kummi.

UKKO. Suus kiinni! minä en ole sinun kummis.

JUHANI. Olette juuri vissiin.

UKKO. Minä en ole sinun kummis, en!

JUHANI. Juuri vissiin.

UKKO. Suus kiinni, sanon minä.

JUHANI. Juuri vissiin, ellei Männistönmuori ole valehdellut.

UKKO. Kuka?

JUHANI. Männistönmuori, tämän kylän yhteinen lapsimuija.

UKKO. Minä annan palttua Männistönmuorille, vaan etten ole sinun enkä
noiden muidenkaan kummi. Minä sinun kummis? Huuti!

JUHANI. Huuti? Vai niin! Mutta minua ei olekkaan kannettu papin eteen
hammassuisena, umpisilmäisenä penikkanulkkina, ei koskaan. Mutta kuinka
hyväänsä: minä käsken teitä kestiin.

UKKO. Mutta minä en tule, en, vaan kiellän sinun käskemästä.

JUHANI. Minä käsken vaan.

UKKO. Mutta minä en tule, sinä riivattu! Pidä kitas!

JUHANI. Minä käsken vaan.

LUKKARI. Pojat, pojat! olkoon ukko rauhassa.

MIKKO. Hän menköön meistä herraansa. Yksinkertainen ja töykeä äijä;
katselee silmiimme kuin villakoira; hän menköön. Mars, ukko!

JUHANI. Mutta kuitenkin niiden yksinkertaisten, harmaitten jörösilmien
pohjasta kurkistelee mielestäni ylös niinkuin jokin pieni klipparimikko;
ja hän on vähän paisuttanut minun sappeani. — Minä käsken sinua kestiin,
huikeaan hummaukseen. Olutta naamaas pinnailemaan minä sinua käsken.
Olethan kuitenkin hyvä taatto.

UKKO. Mitä sanoit? Huuda kovemmin.

JUHANI. Hyvä taatto, vaikka vähän uutelias. Mutta onhan tuo synti
ainakin ollut kuuroin perisynti.

UKKO. Häh?

JUHANI. Uutelias, nyyfiiki, ukko-rässy, sanoi ruotsalainen; mutta
muutoin kelpo taatto.

UKKO. Köntti, hävytön köntti! Mutta onko, onko, onko metson poikasilla
järkeä päässä? Ei tuumaakaan. Höh! tuossahan lentää ylös jaloistani aika
parvi, metsoparvi...

JUHANI. Esimerkiksi seitsemän metsonpoikaa.

UKKO. Mitä sanoit?

JUHANI. Seitsemän metsonpoikaa!

UKKO. Olkoon heitä kuinka monta hyväänsä; tuolta he katsella töllöttävät
koivun-oksilta. Tuossa nyt mällistelee vastaan yksi kuin sonni kohden
uutta porttia, ja vasta hän pöllähtää kun paukahtaa, mutta silloin on
hän pussissa. Samoin nytkin mällistelee tässä seitsemän könttiä kohden
Kolistimen vaaria juuri niinkuin seitsemän könisilmäistä metsonpoikaa.
Köntit! Mitä, mitä, mitä minusta tahdotte?

JUHANI. Tahdon sanoa oikein vakaalla mielellä ja kielellä, etten ole
mikään varas enkä metsonpoikanen enkä köntti, ja sanon vielä yksin tein,
että eräs vanha karru, eräs förpiiskatun ukko, joka ei seiso minusta
juuri kaukana, ei montakaan virstaa tällä santaisella maantiellä, että
tämä mies, tämä häpeemätön karru on suuri lurjus ja hunsvotti; ja olkoon
se sanottu kaikella kunnioituksella.

UKKO. Kuka mies, kuka mies, sinä töpö käenpoika kuivan hongan nenässä?
Ole, ole, ole, ole, olenko minä hunsvotti edessäs? Sanoppas. Kuka mies,
sinä käenpoika?

JUHANI. Mitä peijakasta puhaltaisin hänen kirottuun korvaansa?

AAPO. Älä enään mitään puhalla, vaan lähtekäämme.

JUHANI. Ei juuri vielä; sillä hän on suurikelmi ukko. Mitä peevelin
puskua puhaltaisin hänen korvaansa?

EERO. Annas minä koetan. Mutta pidä sinä tuota sonnipulkkia.

JUHANI. Niin, puhallappas sinne yksi mojova sana.

UKKO. Kuka mies? Häh?

EERO. ”Kukakhaar!” sanoi pieni käenpoika kuivan hongan nokassa.
Kukakhaar!

UKKO. Tuossa on käki!

EERO. Sinä riivattu!

JUHANI. Kas tuota perhanaa! Paukahtipa!

EERO. Paukahti, ja korva lukkoon.

AAPO. Oikein tehty, sinä Kolistimen körri, oikein!

EERO. Hiiteen äijä! Sivalsi että kipenöitsee.

JUHANI. Ukko, ukko! huomaas mitä teit: tempasit nyrkilläsi poskelle
kunniallista miestä vallan maantien päällä ja pyhänä sapattina. Ai, ai,
ukko!

AAPO. Oikein tehty, sinä Kolistimen riihitonttu, oikein!

UKKO. Mitä lörpöttelet sinä siellä?

EERO. Oikein sanottu, sinä Kolistimen nurkkajulli, oikein!

UKKO. Suus kiinni sinäkin, kärppä. Minä, minä opetan poikia nenälleni
loiskeilemaan. Sillä Kolistimen vaari ei siinä juuri kauankaan siekaile
ennen kun hän iskee.

JUHANI. Minä häntä isken tuohon takkuiseen kaulukseen ja kiskon äijän
ilman armoa olutkestiin. Heisaa, ukko! Nyt marssimme!

UKKO. Helvettiin sinä!

JUHANI. Olutta juomaan että mahas repee!

UKKO. Hellitä kaulukseni, saatpa muutoin vasten klanias. Etkö sinä,
perkeleen juuti, hellitä?

JUHANI. Ämpäri olutta!

TUOMAS. Mitä hulluutta, Juho, taas?

AAPO. Olkoon ukko oloillansa.

JUHANI. Herra varjele! hän on meitä haukkunut kuin koira. Mitä hänelle
tekisimme? Hän on tuommoinen vanha äijäreppu. Mutta tulkoon hän Jukolaan riemujuhlaan
juomaan olutta vihoissansa. Niin, ukko, minun sydämeni ei
anna perään, ei!

UKKO. Hellitä kyntes!

TUOMAS. Mielitkö hellittää? Katsos tuossa, kuinka koreasti hänen
päästät. Menkäät, äijä!

JUHANI. Ah! minä olisin kantanut hänen iloiseen kalaasiin, kantanut kuin
pienen lapsen; sillä säkeniä säihkyy karvainen poveni. Herran poika!
kenen paulasta olen minä naappaisnut lintua? Lintua tai jänistä?

TUOMAS. Kitas kiinni!

JUHANI. Olenko minä varas, minä?

LUKKARI. Sitä ei hän sanonut, poikani.

JUHANI. Sitä kohden hän sommaili kuitenkin. Ah, olisi hänen päänsä
lakeelta parin kolmen kymmenen talven lumi poissa, niin Herran poika!

TUOMAS. Menkäät, ukko!

UKKO. Köntit! Ole, ole, ole, olenko minä keppikoni edessänne, te korven
hallavat, päähännuijittavat sudenpenikat? Mutta kyllä, kyllä, kyllä,
kyllä, teidät opetan vielä, minä, minä teidät opetan, köntit!

Siirtyi heistä viimein Kolistimen äkeä ukko; mutta kauan jupisi hän
vihoissansa, syljeskeli ja jupisi itsekseen, astellessaan ahteellista
tietä. Kulkemaan taasen läksivät myös veljekset ja heidän seuralaisensa
lukkari ja Rajamäen rykmentti, joka viimeisenä retkeili. Mutta kun he
näin olivat hetken kulkeneet eteenpäin, tuli heitä vastaan kaksi naista:
entinen Männistön muori ja nokkela, palleroinen tyttärensä Venla; ja
astelivat he kiireesti, aikeissa puolainmetsään, valkeat tuokkoset
käsissä. Tämä kohtaaminen saattoi veljekset ällistymään kovin, ja
äänettöminä katselivat he lähestyviä vaimoja, seisahtuivatpa kuitenkin
heidän eteensä; ja vastuksiin nyt tuijoiteltiin hetki, rengassilmin
kummaltakin puolelta. Mutta viimein astui esiin Aapo, ilmoitti heille
Teerimäen vuorella tehdyn lujan päätöksen ja käski heitä vieraiksi
tuliaiskestiin. Epäillen mitä heidän piti tehdä, nyt seisoivat äiti ja
tytär, seisoivat ja myhäilivät salaa toinentoisellensa ja mytistelivät
luikaroiten huuliansa. Mutta koska myös lukkari kehoitti heitä kuulemaan
veljesten kutsumista ja käymään kahvinkeittäjiksi pitoihin, päättivät he
vihdoin lähteä iloisen matkueen seuraan. Ja niin oli Jukolan pojilla
lukkarissa mahdikas välimies ja sovittaja Toukolaisia varten, muorissa
ja hänen tyttäressään kiltit kahvinkeittäjät, ja Rajamäen Mikossa oli
heillä iloisen tulomarssin soittaja ja pelimies karkeloissa Toukolan
tyttöjen kanssa. — Muistellen kaikkia näitä etuja, astelivat he yhä
uljaammalla vauhdilla kohden matkansa päätä, ja seisoivat viimein
Jukolan Pohjanpellon santaisella töyräällä. Ja näkyi heidän edessään
Ojaniittu, sen takana taasen Kotopelto, mutta ylempänä itse Jukolan talo,
ihanasti surkumielinen. Kauan äänettöminä ja kosteilla silmillä
katselivat veljekset kotoansa viheriällä, kumisevalla kummulla; ja
länteen kallistui aurinko. Mutta vinhemmin aina puhalteli pohjonen,
kohisten männistössä, kivisellä mäellä talon eteläisellä puolella.

TUOMAS. Tuossa on siis Jukola.

JUHANI. Oletko sinä Jukola?

AAPO. Onpa ryhtis jotenkin rauennut ja sammale tarttunut kiireellesi,
kotomme armas.

JUHANI. Sammale on tarttunut kultaiselle kiireellesi, kunnioitettava
äitimme Jukola.

TIMO. Terve, Jukola, joka nyt istut, kököität edessäni tuossa, kauniina
kuin Jerusalmi ennen.

JUHANI. Oletko sinä Jukola? Sinä? Ah! enhän voikkaan estää
kyynelkarpaletta karhealta naamaltani, koska sydämeni kiehuu ja kuohuu.
Voi! kaikkialta, mihin silmäni isken, annetaan pojalle takaisin hellän
ystävän katse. Kas kuinka lempeästi tuo musta ometan akkunaläpikin
myhäilee minua vastaan. Terve, sinä toivon tähti, terve!

EERO. Terve, terve, sinä toivon musta tähti!

JUHANI. Terve, armahin lantakasa siinä alla, ihanampi onnen kukkulaa!
Ah!

TIMO. Kyllä se on kaunista, mutta miksi ei tuota lantakasaa ole jo
aikapäiviä kiskottu pellolle? Niin, niin, se kasa siinä ilmoittaa,
todistaa ja merkitsee nahkapeitturin juurevata, perin auttamatonta
laiskuutta. Onkos tämä laitaa: syyskuussa lantakasa kotona kököittää?
Minä närkästyn kovin tälle nahkapeitturille. No, noh, saatpa kuitenkin
anteeksi varsinkin tänä päivänä, joka on Jukolan juupelijuhla.

JUHANI. Terve, hallava lantakasa, terve! sanon minä vaan, huolimatta
mitä se todistaa ja meriteeraa. Terve, Jukola kasoinesi, peltoinesi,
niittuinesi, kaunis niinkuin taivas!

TIMO. Taivas on kuitenkin koreampi.

JUHANI. Suus kiinni! Ihanin Paratiisi tämä on.

SIMEONI. Älä lausu syntiä.

JUHANI. Kieleni lausuu mitä sydämeni kuiskaa.

LAURI. Minäkin nyt jotakin lausuisin, mutta tämä merkillinen hetki on
perin masentanut kieleni entisen vikkelyyden.

JUHANI. Sano kielin, puhu mielin, luihkaise riemu rinnastasi ulos!
Vuoret roikkaa, metsä kaikaa ja taivaassa ollaan äänettä hetki aikaa,
hetki pyhä ja lyhykäinen. Siinä on värssy, Jukolan Jussin sepittämä
riemuissansa.

AAPO. Mutta olkoon tässä 30 kylliksi, ja rientäkäämme tarkoituksemme
perään.

JUHANI. Niin, nyt touvatkaamme viimeiseen perään kuin kuteva särkijoukko
rysän takimmaiseen nieluun. Mennään nyt, etteivät ikävysty arvoisat
vieraamme tähän riemuumme ankaraan. Eihän ole Jukola tuossa heidän
kotonsa, ja toiseksi, he ovat sen nähneet myöhemmin kuin me. Te,
kanttoori, te, Männistön muori tyttärinenne ja sinä, Rajamäen
kunnioitettava perhe, älkäät nyt panko pahaksenne tätä.

LUKKARI. Sitä ei sinun tarvitse rukoilla. Kylläpä käsitämme mikä tämä
hetki on teille; se on korkea, juhlallinen hetki, täynnä juovuttavaa
iloa.

JUHANI. Ihanasti sanottu, potrasti sanottu! — Mennään nyt!

TUOMAS. Paukahtakoot pyssymme ja soikoon Mikon viulu.

JUHANI. Niin, jospa saataisiin nyt vähän musiikkia. — Yksi ammunto,
veljet, yksi huikea ammunto. Yht’aikaa!

Kiljahti nyt Mikon viulu ja melkein yht’aikaa pamahtivat Juhanin,
Tuomaan ja Aapon pyssyt. Uljaat hevoset silloin korkealle leiskahtivat
vankkurien edessä, kiilien läksivät naudat kirmaisemaan, yksi sinne,
toinen tänne. Mutta eipä yksikään heidän johtajistaan hellittänyt
leikissä nuoraa kourastansa, ei Simeoni, ei Timo ja kaikkein vähimmin
heistä Eero. Purren hammasta he seurasivat, vaikka melkein raahaten,
seurasivat kukin elukkaansa, ja pilvenä pyöriskeli pellolla kuiva hieta.
Seisahtua täytyi huiskahännän ja kääntyä miehensä kanssa oikealle
raitillensa jälleen. Niin retkeili matkue alas, katosi hetkeksi
Ojaniitun alankoon, mutta ilmestyi taasen pian, käyden ylös pitkin
jyrkkää ahdetta ja astuen Kotopellon veräjästä sisään. Mahtavasti soitti
Mikko viuluansa, kovin reuhuivat ilosta, uhosta Killi ja Kiiski, joiden
haukkinaan vastasi taasen nahkapeitturin laiha, kämäleukainen rakki,
tuvan nurkalla nilkutellen, vapiseva kurja. Ulos kutsui meteli Jukolasta
kaiken kansan, ulos vierulle, kiviselle tanterelle. Mutta lapset,
nähtyänsä Rajamäen rykmentin lähestyvän taloa taasen, kirmasivat
takaisin tupaan kiireesti, parkuen kovin, ja pistivät itsensä piiloon,
mikä sänkyyn, kaattuvan alle, mikä uunin päälle, kolisevien kalupuitten
sekaan, sydämessä kauhistus. Samasta pelosta vaikeni äkisti rakki,
koukisti häntänsä koipien väliin ja mateli piiloon nurkkaan penkin alle.
Oli nyt pihalla menoa ja meteliä. Siinä miesten huudot, koirien
mekastelo, lehmien ammuminen, pienen palleroisen sonnin mörinä ja viulun
kiljuva ääni kilvoin kaikui ympäri, koska lähestyi Jukolan taloa
vaeltava joukko; ja huminalla ravisteli pohjonen Kivimäen tuuheata
männistöä. Mutta veljekset, sydämessä riutuva liepeys, kävivät esiin
tervehtimään huoneen väkeä heidän entisen kotonsa armaalla pihalla. Ja
koska käsiä oli puristettu, elikot ja kuorma korjatut, astuivat he
viimein miehissä talon avaraan tupaan.

Mutta Toukolaan läksivät lukkari ja Aapo sovinto- ja tuliaisjuhlaan
kutsumaan miehiä, jotka niin kauan olivat eläneet vihassa ja vainossa
Jukolan veljesten kanssa. Ja koska he mukavilla, lukkarin lausumilla,
sanoilla olivat saattaneet kutsumuksen ympäri sekä miehille että
naisille, riensivät he takaisin auttelemaan muita rakentamassa pitoja.
Lakeaksi tehtiin permanto Jukolan hauskassa tuvassa, kuohuvaa olutta
vetävissä haarikoissa kannettiin pöydälle, ja tulisijan ympärillä
liekiöitsi kiltti Venla äitinsä kanssa. Pilvenä palloili kahvivalkian
savu katon nokisten ortten alla, myllyn hampaissa pieneni räiskynällä
poltettu jyvä, ja tulella höyrysi nahkapeitturin emännän pannu. Ja mikä
nyt lakaisi kartanoa, mikä kanteli halkoja pinosta tupaan, mikä hakkasi
havuja koristeiksi laattialle ja mikä mitäkin teki. Ja akkunan ääressä,
leveällä rahilla istui iloinen Mikko, antain silloin, tällöin viulunsa
vingahdella.

Mutta miksi kuiskuttelee nyt Männistön muori noin hartaasti Juhanin
kanssa tuolla porstuvassa ja miksi seisoo Juhani, silmät harreillaan,
totisena kuin tuomiolla? Muori antaa hänelle tiedoksi noin kautta
ranteen, ettei löydy enään heidän puolestaan estettä hänen ja Venlan
sydämien välillä. Tästä ällistyy poika, puhkailee, huokailee, hikoilee
ja niskatukkaansa kouristelee kovin, pyytäen lopulta muorilta hetken
tuumauksen aikaa. Muori lähtee hänestä loistavilla kasvoilla, mutta ulos
pihalle astuu Juhani, astelee kuin huoneeton tonttu, tietämättä minne
hän astuis. Tuolla Jukolan seinän takana hän nyt pasteerailee
edestakaisin, hikoilee, huokailee, hohtaa ja höyryää ja niskatukkaansa
kouristelee kovin. Mutta viimein rientää hän porstuvaan takaisin,
aukaisee tuvan narisevan oven ja lausuu huohoittavalla, melkein
itkevällä äänellä: ”jos kanttoori olis niin hyvä ja tulis pikkuisen
tänne nurkan taakse, ja sinä myös, Aapo; tule, armas veljeni!” He
täyttivät hänen pyyntönsä, ja pian seisoivat he kolmesin Jukolan seinän
juurella, tuumiskellen asiaa, jonka Juhani oli heille ilmoittanut. Siinä
tuumiskeltiin, keskusteltiin ja päätettiin, että Juhani ottaa Venlan,
joka kuitenkin on kelpo tyttö. Silloin kiivaasti ja lujilla askeleilla
astuu Juhani sisään ja tarttuu Venlan käteen, lausuen: ”olkoon sanottu”.
Silloin Venla hieman kainostelee, peittää silmänsä ja myhäilee, mutta
sallii kuitenkin kätensä viipyä Juhanin turpeassa kourassa. Tästä
ihastuu muori ja antaa heille äitillisen siunauksensa, lukkari
toivoittaa heille onnea ja menestystä ja muistuttaa heitä lyhykäisellä
puheella aviokäskyn tärkeistä velvollisuuksista.

Kihloissa oli siis Juhani, vanha rakkaus oli uudestaan viritetty hänen
povessansa. Mutta sulhanen puhkailee ja hikoilee, katsahtaen tuolloin,
tällöin salaisesti morsiantansa kohden. Äkisti kiirehtii hän katsomaan
hevosia Ojaniitulla, näkee siellä Impivaaran molemmat nuoret tammat, hän
näkee, mutta ei kuitenkaan näe. Olisipa hän pitänyt hevosina kaksi
kurkeakin siellä niitun äyrähillä. Niin viehkeilee aatoksensa
morsiamessa, jota itsellänsä olevan hän tuskin voi uskoa vielä. Tämä päivä
on hänelle ihmeellinen. Pian kirmaisee hän takaisin taas, himoten
katsella Venlan kuvaa. Vahvasti hän astuu ja kuulee Mikon viulusta
pellolle huikean puolan-marssin. Silloin vääristyy äkisti hänen suunsa,
kyynel kastaa hänen silmänsä, jonka hän kuivaa jykevällä nyrkillänsä; ja
tuntuu kuin olisi hän taivaan ilossa. Tultuansa pihalle, ei näe hän
edessään Rajamäen kaksoisparia, jotka keppihevosillaan ratsastella
vilkkaisevat travia tanterella; ei huomaa hänen silmänsä huoneen
portaalla Mikon tallukkaa pientä pullorattainensa. Sisään hän lujasti
astuu, ja hänen katsannossaan näkyy salaisesti pohtava uho, totisuus
ijankaikkinen.

Mutta kokoontuipa vähitellen Toukolan poikia Jukolan mäelle. Puu-vajan
ja tallin välillä jo seisoskeli heitä joukko, nysät hampaissa, katsellen
rekiä ja rattaita ja nahkapeitturin letkakääsyjä, Linnan markkinoilta
ostettuja. Siinä he seisoskelivat, tarkastelivat ja arvostelivat
joltisen hetken, mutta astuivat vihdoin yli pihan kohden asuntohuonetta,
yksi silloin, toinen tällöin. Asettuivat he seisomaan, muutamat vasten
seinää kahdenpuolen porrasta, muutamat porstuvaan, kuullellen hyörinää
ja hälinää siellä sisällä. Mutta vihdoin aukeni ovi, ulos astui Aapo,
käskien vieraita sisään.

Sisään astuivat Toukolaiset, kokoontuivat vasemmalle, oven ja
sivu-akkunan välille. Siinä he seisoivat vakavina, pidellen kukin
lakkiansa huultensa edessä. Näkyi heidän joukossansa Kissalan Aapeli,
joka viistoon kohden ovea katseli taaksensa, näkyi Kuninkalan Eero,
seivästellen silmillänsä laattiata. Lähellä heitä akkunan ääressä istui
Mikko viulunensa, kierrellen mälliä poskessaan ja syljeskellen. Hänen
polviensa nojalla seisoi pikku-tallukkainen, isänsä silmäterä. Mutta
pöydän edessä, pattisauva kourassa, seisoi lukkari, valmiina alkamaan
puhettansa, joka ravistelisi selkämunia; ja tuikea oli hänen muotonsa.
Karautellen kurkkuansa ja sivellen etusormellaan ja peukalollaan
leukansa alle, hän katsahteli, mulautteli ankarasti oikealle Toukolan
miehiä kohden, mulautteli vasemmalle, jossa pöydän ja pohjoisen
sivu-akkunan välissä seisoivat Jukolan veljekset, äänettöminä,
tuijoitellen permantoon alas. Likellä tulitakkaa nähtiin myös
nahkapeitturin perhe, Männistön muori tyttärinensä ja Rajamäen Kaisa,
joka, nuuskatoosa kourassa ja naama nuuskassa, istui rahilla,
huiskutellen ruumistansa. Mutta kolkassa tulitakan ja oven välillä,
havutukin ja vesisaavin vaiheilla seisoi Rajamäen poikaset; siinä
Heikka, Mörökölli ja kaksoispari seisoivat, kummastuksella katsellen
äänetöntä seurakuntaa Jukolan tuvassa. Mutta pöydän ääressä lukkari
seisoo. Vallan totisena, äänetönnä hän leukaansa pitelee, avaa viimein
suunsa, mutta pidättää sanansa kerran vielä, karauttaen kurkkuansa.
Hirmuisen katsannon viskaisee hän taasen oikealle, viskaisee vasemmalle
ja irvistää kuin pureskelisi hän koiruohotukkoa. Mutta viimein kuuluu
hänen suustansa seuraava puhe:

”Perkele, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura, puhallellen myrkkyä
maailmaan, on myös näiden naapuristen sydämessä sytyttänyt vihan ja
vainon liekin. Se ensin vienosti pilkahteli risurykelmässä, mutta
leveni ja kohosi pian hirveäksi kaskenpaloksi. Ensin oli se kuin pieni
kärpänen, mutta kasvoi ja paisui kuin syötissä härkänen ja peitti
synkeällä savullansa taivaan valon. Niinpä musta perkele sai vallan ja
nyrkit pystyssä käytiin aina toinentoistansa vastaan ja erottiin viimein
kauhistavan rähinän perästä mustelmilla, irvistelevillä haavoilla ja
sarvitetuilla otsilla. Mikä surkeus! Taivas huokaili, vuoret ja laaksot
huokailivat ja järjettömät luontokappaleetkin puhkailivat, vaan pimeys
ja helvetti riemuitsivat. Aattelihan moni, päätänsä nyökytellen: tässäpä
vielä kahleet kilisee, raippavitsat vinkuu ja Sipirjan kylmille
tuntureille marssii poikia rakkaasta syntymämaasta. Ennustipa moni niin,
mutta väärinpä hän ennusti, ja siitä olkoon Sebaotille kiitos ja
kunnia. — Katsokaamme kummallista temppua: Heittivätpä veljekset
ihmisten nurkat, kylänmiehet ja kaiken kansakunnan ja karsivat
kaappaisemaan metsien yöhön, ja mietiskeli taasen monen mieli näin:
tällä lailla, tällä lailla sissejä tehdään, seitsemän verta-janoovata,
kiukkuista sissiä Suomen metsiin. Mutta Sebaotille kiitos ja kunnia,
että he näyttivät profeetillensa syllän pitkän nenän.

Saattoiko heitä metsään perkele, niinkuin ennen Tuusulan papin, vai
vetikö heitä sinne korkeuden voima niinkuin Johannes Kastajata korpeen,
sitä en käy päättämään nyt. Mutta parastansa koetti perkele heitä
kohtaan sielläkin, saattaaksensa heitä turmion tielle. Hän heitä
viinamyrkyllä, vielä makuvarillakin viekoitteli, hän, niinkuin he itse
ovat kertoneet, heitä johdatteli ylös pyörryttäviin korkeuksiin,
kummalliseen rakennukseen, siihen niinkutsuttuun Saapasnahkatorniin, ja
näytti heille maapallomme puoliskon, näytti heille kaikki kauhistavassa
sekamelskassa, peloittaaksensa miehen aivosta järjen pois. Sitä hän
tarkoitti, mutta hänen oma tuumansa löi häntä häpeällä vasten naamaa,
jouduttaen ajoissa poikien askeleet tien oikealle haaralle. Taisteloon
ankaraan he rupesivat, astuivat uljaasti kamppailemaan omaa sydäntänsä,
syvästi juurtunutta laiskuutta, jäykkää, tylyä maata, kylmiä rämeitä ja
soita vastaan, ja voittivat kaikki oman tahtonsa järkähtämättömyyden
kautta, Herran Sebaotin avulla. Eijaa! Tässä palaavat he takaisin
ihmisiin taas, mutta eivätpä ryöväreinä, vaan oivallisina miehinä.
Komealla, juhlallisella jyryllä he tulevat nopeasti pyörivillä
vankkureilla, joita kaksi nuorta ja korskeaa tammaa vetää, ja seuraa
heitä vielä ammuvat, hyljekylkiset lehmät ja mylväilevä sonni,
jukuripää. Näin he tulevat, eivät sissien luolista, vaan heidän omien
kouriensa rakentamasta uudistalosta, ihanasta Impivaarasta. Eijaa!
Heidän kauttansa on Sebaot saanut kunnian, mutta häpeän tuo sarvipää
saatana helvetissä.

Tässä he nyt seisovat ylistystä ansaitsevina miehinä, ja tarjoovat
entisille vihamiehillensä sovinnon kättä. Ja teidän, Toukolan arvoisat
miehet, ei tarvitse enään katsoa häpeäksi, kutsua ystäviksenne Jukolan
veljeksiä; sillä nyt he vuodattavat ympärillensä kunnian loistetta, vaan
ei häpeän tahraavata lokaa. Ottakaat siis vastaan sovinnon ylitsekuohuva
kalkki ja muistakaat, ettette saata heitä turhaan kuroittamaan teille
kättänsä, jos välttää tahdotte tulevaista vihaa. Huomaitkaat: jo
aurinkoinen laskee, katsoen taakseen lempeydestä riutuvalla silmällä
kohden taivaankaarta, joka idässä hohtaa. Katso: tämä on Herran
armonliiton merkki ja nyt tärkeä viittaus entisille vihamiehille käymään
sovintoon, ihanaan veljellisyyteen ja antamaan perkeleelle ja hänen
enkeleillensä vasten otsikkoa tuikeampi isku kuin koskaan ennen. Tämä on
Jumalan tahto ja tämä on myös minun tahtoni, ja hän, joka ei nyt
sanallemme kallista korvaansa ja sydäntänsä, hän olkoon anathema ja
maranatha, ja perkeleet hänen viimein helvetissä korventakoot. Kuule
minua, Sebaot, kuule minua, korkeuden Herra, hosianna!”

Niin puhui lukkari, ja voimallinen oli liikutus naisten sydämissä.
Hillittömässä itkussa hyrisivät nahkapeitturin emäntä, Männistön muori,
nokkela Venla ja Rajamäen nuuskanaamainen Kaisa, hyrisivät niinkuin
lipiätiinussa pesijän kourissa hyrskähtelee uusi, neljäniitinen hursti.
Mutta vastuksiin nyt astuivat Toukolan ja Jukolan miehet ja sovinnon
merkiksi puristelivat vahvasti toinentoistensa käsiä. Sydämellinen,
vilpitön ja vakaa oli tämä sovinto, vaikka kankeastikin käsiä iskettiin,
vaikka jotenkin kyräilevillä silmillä katseltiinkin toinentoistansa.
Mutta lukkari katseli riemun myhäilyksellä pöydän päästä, jossa hän
istui, edessään oluttuoppi ja höyryävä knorrikuppi. Mutta ympäri tupaa
kiertoili myös olutta valkeissa haarikoissa, kiertoili miehestä mieheen
ja viimein myös naisesta naiseen. Sillä olipa jo kokoontunut joukko
Toukolan tyttöjäkin Jukolan tupaan. Heille, jotka kuiskutellen
keskenänsä seisoivat tulitakan ja havutukin vaiheilla, kanteli kahvia
Männistön muorin nopsa Venla. Eivätpä ottaneet he vastaan juuri
kerkeästi, vaan vasta vihdoin, kun kantaja itsepintaisesti oli
uudistanut tarjoomisensa kaksi, kolmekin kertaa. Ei tänä iltana
Mikkoakaan unohdettu, vaan kannettiinpa runsaasti olutta ja viinaa
kaulankastiksi soittomiehelle. Siitä rupesi hän viulunsa kruuveihin
syljeskelemään oikein ankarasti ja soinnuttelemaan tuota moninkerroin
yhteenliimattua konettansa. Ja helähtipä siitä viimein vallan ihana
ruotsin katrilli. Hetken aikaa hän tuossa pelaili, mutta koska ei
kenkään astunut esiin laattialle, seisautti hän katrillin säveleet ja
hellitti iloista ja uljasta polskaa. Sitä pelaili hän hartaasti ja
kauan, mutta eipä yksi ainoakaan pari pyörinyt permannolla. Siitä ukko
vihdoin perin harmistui, antoi sompansa ihan seisahtua ja, kierrellen
mälliänsä ja syljeskellen, rupesi hän kilkuttelemaan viulunsa kieliä.

Äänetönnä istui kansa. Lähellä perä-akkunata istui Aapo, tuolloin,
tällöin tähtäillen tarkasti erästä ympyrjäkasvoista, ruskea-ihoista,
mutta vakaata, sinisilmäistä tyttöä, joka Venlan kanssa haasteli
kuiskutellen, huulillaan viattomuuden ja kainouden kiltti nipistys.
Uuteliaasti katseli häntä Aapo, muistutellen sinne, tänne, mutta eipä
johtunut mieleensä neitosen nimi. Kysyi hän viimein lukkarilta,
nyhkäisten häntä kylkeen, ja aivan nopeasti vastasi lukkari: ”se on se
Konkkalan Hinrika”. Tästä kirkastui Aapon otsa ja hetken päästä lausui
hän Mikolle: ”antakaas meille katrilli”. Rupesi nyt Mikko uudestaan, ja
Aapo lähestyi Konkkalan kainoa tytärtä, pyytäin häntä pariksensa. Neito
seurasi häntä, asetti itsensä hänen viereensä, mutta ujostellen,
myhäillen ja punehtuen ankarasti. Kokoontui paria laattialle myös
toisilta puolilta, ja viimein, Rajamäen viulun kiljuessa, tanssittiin
ruotsin katrillia lakeassa tuvassa. Iloisesti loimoitti valkia, päre
pihdissä liehahteli ja kovin jyskysi leveäpalkkinen permanto, koska
vakavina, totisilla kasvoilla siinä tanssittiin juhlaisessa
äänettömyydessä.

Mutta pöydän takana lukkari istui, ja oli hän tyytyväisenä nauttinut
kaksi knorria ja kolme kylmää-ryyppyä. Hän istui, hymyllä katsellen
nuorten karkeloa permannolla, ja korea punerrus oli ilmestynyt hänen
poskillensa. Mutta koska vihdoin katrilli oli loppunut, hirveän pitkä,
nousi lukkari ylös ja ilmoitti aikeensa lähteä. Ja otettuansa pienen
lähtönaukin ja pidettyänsä pienen jäähyväispuheen, jätti hän kiitollisna
Jukolan talon. Ei huolinut hän hevosesta, joka hänelle kaikella
hartaudella tarjottiin, vaan läksi astelemaan, pattisauva kourassa.
Seurasi häntä Juhani yli avaran pihan ja aukaisi hänelle vikkelästi
Jukolan vanhan, huojuvan portin. Ja siinä seisoi vielä hetken mahtava
sovintomies, katsellen kohden tähtikirkasta taivasta, haastellen Juhanin
kanssa ilmoista ja tuulista. Viimein otti hän hyvästi, ja syvään kumarsi
Juhani, raappaisten jalallansa, ja ometan seinässä priiskahtelivat santa
ja pienet kivet. Siitä palasi hän takaisin iloiseen tupaan, lausuen
itseksensä: ”hän on tehnyt suuren työn”. Mutta kohden kirkonkylää,
pattisauva kourassa ja musta vannelakki päässä, asteli lukkari
myhäillen, ja somat ruusut punersivat hänen poskillansa.

Mutta ilon ja karkeloitten hälinä Jukolan tuvassa eneni hetki hetkeltä
ja muuttui viimein ryskeiseksi riemuksi. Milloin viskeltiin katrillia,
milloin pyörryttävää polskaa, tanssittiin melkein ilman levähdystä, ja
permanto jymisi ja sen jykevät palkit taipuivat nuorten miesten
korkkojen alla. Aina iloisesti valkia leimusi, aina iloisesti Mikon
viulu vinkui, vinkui että katto naukui ja nokiset orret vapisivat.
Ympäri miehestä mieheen kiertoili kuohuva olut, naisesta naiseen
höyryävä kahvi, ja kahvin saosta ennusteli Rajamäen Kaisa veljeksille
onnen päiviä aina hautaan asti.

Niin iloittiin veljesten tuliaisjuhlassa, niin juotiin sovintomaljaa
kuohuvista haarikoista, ja erottiin vasta aamun tullessa.