KAHDEKSAS LUKU

Tullut on jo neljäs päivä, veljesten ollessa kivellä, mutta alati vielä
härkien piirittäminä he istuivat. Tuolloin, tällöin siirtyivät elikot
kauemmaskin, mutta ainapa käyskeli näkyvissä yksi ja toinen, antain
myristen kohta kumppaneillensa tiedon, jos veljekset yrittivät pyrkimään
pois vankeudestansa. Siinä ympärillä mikä heistä nyt tempoilee naamaansa
korven ruohoa, koukistellen kieltänsä, mikä märehtien ja raskaasti
puhkaten lepää tuossa pullealla mahallansa. Tuossa kaksi leikin ja
totuuden välissä kisailee, ja ympäri kaikuu heidän sarviensa läikkynä.
Mutta tuossa taasen ihan Hiidenkiven juurella yksi heistä vihaisesti
kuoppii, viskellen multaa ja varpuja korkealle, ja möräten ilkeästi.
Niin he siinä aikailevat veljesten tuskaksi, kalveaksi vimmaksi; sillä
kuolemata vartovat jo Jukolan uhkeat pojat. — Hetki sitten oli Lauri
kumonnut kurkkuunsa joltisen siemauksen viinaa, nyt teki hän samoin
kerran vielä, josta muut kovin kummastuivat ja rupesivat häntä
kiinteästi nuhtelemaan.

JUHANI. Peijakasko sinua riivaa?

AAPO. Mitä aatteletkin? Muista että ollaan samassa puristimessa kaikki.

TUOMAS. Muista asuntomme kämmenen leveäksi sijaksi, jossa meidän tulee
varoten liikkua.

LAURI. Vimman villitty mies!

AAPO. Mutta se ei käy kuntoon.

LAURI. Käyköön sitten Hornan koloon. Myllyn kivenä pyöriköön linnamme ja
viskatkoon elukkain saaliiksi seitsemän onnetonta poikaa. Pyöri, kivi,
idästä länteen, ja, metsä ympärillämme, lännestä itään pyöri! Heleijaa!

JUHANI. Olethan jo humalassa, poika?

LAURI. Tuleeko sitä kysyä? Mitä maksaa elämä ja maailma? Ei yhtään
homeista äyriä. Sentähden menköön kaikki tomuna ja tuhkana pitkin
tuulien teitä. Loiskis! Saakaamme tästä, sydämeni veljet.

AAPO. Hän on päissään. Kannu häneltä pois!

LAURI. Se ei lähde juuri leikillä. Kannu on minun; enhän sitä
hellittänyt härkien sotkettavaksi aholle. Mutta te muut? Ah! laskittepa
konttinne koreasti maahan kuin kurjat mustalaiset, koska nimismiehen
pyssy paukahtaa.

JUHANI. Kannu tänne!

LAURI. Kannu on minun.

JUHANI. Mutta minä tahdon sen haltuuni.

LAURI. Sinä tahdot? Jos tahdot, niin saatpa sen vasten otsikkoas.

JUHANI. Rupeaisitko tappelemaan?

LAURI. Jos tahdot, niin ei sitäkään pidä puuttuman. Mutta eihän rakkaat
veljekset tappele. Sentähden saakaamme tästä.

TIMO. Älä ryyppää, Lauri.

JUHANI. Kannu tänne kohta!

LAURI. Selkään minä sinulle annan. Mitähän sinä luulet olevas?

JUHANI. Syntinen ihminen, tosi; mutta olenpa kuitenkin vanhin veljes.

LAURI. Vanhin? No sitä enemminhän olet ehtinyt syntiä tekemään ja sitä
enemmin tarvitset selkääs. Mutta skool! sanoi Ruotsalainen.

TUOMAS. Et maista pisaraakaan.

LAURI. Tuomaasta pidän minä paljon, Tuomaasta ja pikku-Eerosta. Mutta
nuo muut tuossa? Mitä sanon heistä?

TUOMAS. Kitas kiinni ja kannu tänne! Tuossa, Juhani, ota kontti selkääs
ja viina haltuus.

LAURI. Ainoastaan sinä taidat kääntää Laurin pään. Pidänpä sinusta,
sinusta ja pikku-Eerosta.

TUOMAS. Vaiti!

LAURI. Tuommoisia miehiä! Mitä on Jukolan Jussi? Häyrypää kukko;
nuijapää sonni.

JUHANI. Pidä suus kiinni kohta, ettei korvani kuule jotakin sellaista
toista kertaa.

LAURI. ”Jolla on korva, hän kuulkoon”, saarnaa Aapo, se Jukolan pyhä
Paavali.

SIMEONI. Ah sinua! Oletko sinä se entinen vakaa, totinen ja
harvasanainen poika? Oletko sinä Lauri? Tuommoinen avosuinen riivattu?

LAURI. Olethan sinäkin Simeoni, se imeläsuinen ”terve-rabbi”.

SIMEONI. Sen annan sinulle anteeksi, aina ko’oten, aina ko’oten tulisia
hiiliä pääsi päälle.

LAURI. Mene helvettiin, siellä on hiiliä!

SIMEONI. Jumalaton!

TIMO. Kun oikein karvat seljässäni pöyhistyy.

LAURI. Mitä mököttelee Timo, se Jukolan hallavasilmäinen vuohipukki?

TIMO. Anna olla vaan. Vuohen-maito on hyvääkin.

LAURI. Häh?

TIMO. Vuohen-maito on hyvääkin. Mutta kiitänpä sinua tästä
kunnioituksesta: suurkiitos! Niin, siinä oli meidän osamme; suurkiitos!
Mutta nyt tulee etees toista sorttia kalua. Katsoppas tuossa
lillipoikiasi, Tuomasta ja Eeroa, tuossa noin.

LAURI. Häh?

TIMO. Katsoppas tuossa lillipoikiasi, Tuomasta ja Eeroa, tuossa noin.

LAURI. Häh?

TIMO. Pappi praakaa kolme kertaa, mutta hän saa makson.

LAURI. ”Toista sorttia kalua”, mökötit sinä. Mutta kylläpä tiedän mihin
sorttiin kaluun heidät vertaan. Tuomas-poika on kirves jalo, vakaa,
miehukas ja tuima, mutta pikku Eero-putikkani tuossa on pieni, terävä ja
naseva veistinkirves. Niin, hän ”veistelee”, veistelee oikein
vikkelästi, viskelee ympärillensä pieniä koukkusanoja, se junkkari.

JUHANI. Hyvä! Mutta sanoitko sinä minun häyrypääksi kukoksi.

TIMO. Sanoipa hän minunkin vuohipukiksi. Suur’kiitos!

LAURI. Eero veistelee, mutta hänellä on miehen sydän.

JUHANI. Hyvä, hyvä! Mutta sanoitko sinä minun häyrypääksi kukoksi?

LAURI. Sanoin sinun vielä nuijapääksi sonniksikin.

JUHANI. Praa, veli, praa!

TIMO. Ole rauhassa, Juho. Hän sanoi minunkin vuohipukiksi ja minä kiitän
häntä siitä arvonimestä; sillä vuohi ei olekkaan mikään hyljätty eläin.
Viertolan punaposkinen röökinä, se Lyytia-röökinä, juo paljasta
valkoisen vuohen maitoa, ei yhtään muuta. Kas siinä.

SIMEONI. Olisimmeko miehiä jos ottaisimme onkeen juopuneen sanoja?

LAURI. Sinäkö mies? Sinä? Voi veikkoseni! rupeaisitpa katkerasti
itkemään jos näkisit jotain, jota likat eivät juuri näytäkkään
tuommoisille nurru-pojille kuin sinä.

JUHANI. Simeoni, Simeoni! ottaisinpa ennen puukosta kuin tällaisia
pistoksia.

SIMEONI. NO, no, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään ketä he pistäneet
ovat.

TIMO. Meitä olet sinä yhdeksikin maalannut aina kukosta kirveskynään
asti; mutta mikähän olet sinä itse, jos kysyn sangen kiinteästi ja otan
päälleni oikein kieron pään.

LAURI. Minä olen Lauri.

TIMO. Kas, kas! Paljas kiltti Lauri vaan?

LAURI. Oiva Lauri, en yhtään muuta, vaikka minua on yhdeksikin mielitty
kuvata ja kutsua: mäyräksi, Könnin kuokkamieheksi, kärnäveikoksi ja sen
tuhanneksi täällä. Hm! Olenpa teidän jokaisen huulilta kuullut yhtä ja
toista tämänmoista. Mutta syvimmässä äänettömyydessä olen pistellyt
kaikki tuonne hampaan kolon talteen. Nytpä mielisin hieman lievitellä
tätä yhteiskassaa, mielisin, peeveli vie! antaa teille oikein aika
plootuja otsaan, ja alas joka mies kuin tamppusäkki härkien saaliiksi!

AAPO. Onko tämä totisesti Lauri, se siivo, äänetön Lauri? Kuka uskoisi?

JUHANI. Aih! veli Aapo, aih! siellä nisukullassa löytyy paljon
koiruohoa. Sitä olen uumoillut jo kauan, mutta nytpä tunnen miehen
sydämen.

LAURI. Turpas kiinni, sinä Jukolan sonni.

JUHANI. Älä Herran tähden äköittele minua kauemmin, sillä vereni
kuumenee, kuumenee! Sinä kirottu nallikka, tuonne viskaan sinun härkien
huhmareen, ja tulkoon hävityksen kauhistus, tulkoon almanakan viimeinen päivä
!

SIMEONI. Surkeutta, surkeutta!

AAPO. Hiljaa, hiljaa! Tappelus kauas tästä.

TUOMAS. Ole järkevä, sinä.

JUHANI. Hän on minua hävyttömästi haukkunut. Kukko häyrypää!

AAPO. Entäs pyhä Paavali. Ole rauhassa.

TIMO. Entäs vuohipukki. Mitäs siitä sanot? Monet tuhannet kiitokset, mun
kaksoisveljeni!

AAPO. Muistakaamme kuinka lähellä olemme kuoleman kitaa. Veljet, minulla
on aatos aivoissani, kielenpäässäni pieni keino, jonka luulen tässä
juuri tärkeäksi. Huomatkaat: tämä kivi on laiva myrskyssä ja myrskynä on
tuo möräilevä, vihainen härkäliuta kivemme ympärillä. Vai valitsenko
toisen kuvan? Niin, olkoon siis tämä kivemme linnana, jota vihollinen,
julmasti keihäillä varustettu vihollinen piirittää. Mutta jos nyt
linnalla, joka piiritetty on, ei ole päämiestä, järjestyksen ja
puolustuksen johtajata, niin vallattomuus ja häiriö anastaa miehistön ja
pian on hukassa sekä linna että linnan väki. Samoin käy myös meille,
ellemme toisin tässä aseta ja rakenna, ellemme saata välillemme
laillista järjestystä. Siis olkoon yksi, jonka järkevätä sanaa jokainen
kuulkoon ja sitämyöten itseänsä käyttäköön. Juhani, hillitse nyt itses
ja koko velisarja. Tiedä että useammat meistä astuvat sun puolelles,
esimiehyyttäsi tueten tässä piiritetyssä linnassa.

JUHANI. Mikä rangaistus määrätään hänelle, joka ei tottele sanaani, vaan
häijyn sisunsa kautta matkaansaattaa yleisen sekamelskan ja vaaran?

TUOMAS. Hän viskattakoon alas härkien eteen.

JUHANI. Oikein, Tuomas.

AAPO. Jyrkkä rangaistus, mutta senhän tilamme vaatii. Minä suostun
määräykseen.

SIMEONI. ”Härkien eteen”, niinkuin marttyyria ennen, mutta tässä ei auta
hempeys.

TIMO. Hän viskattakoon härkien eteen, se olkoon laki ja asetus.

JUHANI. Se olkoon laki ja asetus. Painakaat sydämeenne tämä hirmuinen
parakraaffi ja eläkäät sen mukaan. Nyt on ensimmäinen käskyni, että
Lauri vaikenee ja panee koreasti ma’ata; toiseksi käsken minä, että
sydämemme lohdutukseksi jokainen meistä, paitsi Lauri, ottaa
tinapullosta pienen naukin. Niin, saadaan tästä.

LAURI. Mutta minäkö en saisi, minäkö?

JUHANI. Sinä panet ma’ata.

LAURI. Siihen on helvetissä kylläkin aikaa.

JUHANI. Jumala tiesi, Lauri-kulta, missä ma’ataan vielä.

LAURI.

”Jumala tiesi Jussi-kulta
Missä nahka naulitaan”.

Minä laulan kuin mies, heläytän kuin klaneetista vaan.

”Minä olen pikkuinen poika,
Mamman oma Jussi,
Minä olen pikkuinen poika,
Mamman oma Jussi”.

JUHANI. Säästä laulus toistaiseksi.

EERO. Säästä pikkupojan laulu minulle.

LAURI. Säästetään se Jukolan Jussille ja aljetaanpas toinen ja oikein
iso laulu. Lauletaan ja tanssitaan, heleijaa!

JUHANI. Katso, etten tuomitse sinua viskattavaksi härkien eteen.

TUOMAS. Lauri, nyt varoitan sinua viimeisen kerran.

LAURI. Viimeisen kerran? No parastahan onkin että taukoot.

JUHANI. Että juuri Tuonelan portilla taidammekin elämöitä näin, me
täyskarvaiset pakanat!

SIMEONI. Ansiosta kyllä meitä rankaiseekin Jumala. Oi! rankaise meitä,
vitsaa meitä tässä piinakivellä.

LAURI. Ilokivi tämä on, Väinämöisen ilokivi, joka ukko sanottiin olleen
Savon jumala. Kuulinpa hänestä kerran oikein sukkelan runolaulun eräältä
nokipoika-vekkulilta. Muistanpa myös samalta pojalta huikean saarnan,
jota hän oikein sulavasti hellitteli ulos punaisista huulistansa ja
irvistävistä hampaistaan, koska seisoi Kuninkalan tuoksuavassa torvessa.
Ja hän saarnasi näin...

JUHANI. Vaiti nyt, sinä villi peto!

LAURI. Saarnatkaamme, koska jo olemme kylliksi laulaneet, laulaneet
kaikki yhdestä suusta niinkuin kirkossa on tapana. Minä olen pappina,
tämä kivi on saarnastuolina, te olette lukkareina, ja härjät tuossa
ympärillämme ovat seurakunta hurskas ja vakaa. Mutta ensiksi
marssivärssy saarnastuoliin. Te kuulitte. Pappi vartoo.

JUHANI. Varro, varro, kyllä sinun marssitan ja värssytän kohta.

LAURI. Sinä oletkin päälukkari, ukko itse, nämät muut ovat oppipoikiasi,
tuommoisia puolivillaisia herroja, jotka hikoillen ja punoittaen kuin
kalkkunat täyttää kirkkomme lukkarinpenkin sekä sunnuntakeina että
juhlapäivinä. Tässä he nyt taas istuvat pöllöttävät, rintapielet
leveillään, tukka livottuna voilla ja ihralla, ja pieni, kuihtuva
leukapartakin tutisee hieman. Mutta istukaat nyt kuitenkin rauhassa ja
laulakaat ”Matti-pappi” saarnastuoliin. Tosin kaapasi hän Keijulan
krouvista kirkkoon, mutta hän valeli päänsä ja harjasi tukkansa, ja nyt,
kovin liikutettuna, hän konttii rukoillen ylös saarnastuoliin ja
poruttelee ämmiä kuin poika. Nyt, lukkari-Jutte, minä katsoa mulautan
puolees, sentähden anna paukkua. ”Synta tei, Jutte”, huusi entinen pappi
lukkarille.

JUHANI. Supista juuri kohta koreasti suus, sinä ryökäle!

LAURI. Ei niin, vaan ”suu avaa kaikkein paimenten”, pitää sinun
laulaman. Mutta olkoon tässä jo kylliksi, vaikene, kuultele ja pane suus
koreaksi ”kirkkosuuksi” koska minä saarnaan. Niin, nokipoika, lainaa
sinä minulle mieles ja vapaa kieles. — ”Minä tahdon saarnan saarnata
tässä saarnastuolin päällä Pietarin vanhasta kaprokista ja kymmenestä
nappilävestä. Kuitenkin tahdon ensiksi katsoa lammaslaumani yli, mutta
näenpä sydämeni suureksi suruksi haisevia vuohia vaan ja sen peijakkaan
pukkeja. Voi te Kärkölän neitseet, narssut ja naasikat! te pöyhkeilette
silkeissä ja saaleissa, kullanhohtavina kuin riikinkukot; mutta
sylkekäät minua vasten naamaa, ellette viimeisenä päivänä huuda vielä
Matti-pastooria puhelemaan puolestanne. Mutta se on nietua se! — Hyvää
päivää, ukko Räihä! Minä tahdon sinulle sanasen sanoa: Ota vaari tuosta
Kettulan vanhasta vaarista. Mutta sinä peevelin Peltolan Paavo, mitä
teit sinä Tanun hirsitalkoossa talvella? Sinä klasia kilistit ja likkoja
likistit. Mutta minä sanon sinulle, poikanalli: ota Jumppilan Jallista
vaari; muutoin tuomitsee sinua viimein Matti-pappi, pakanat, Krekiläiset
ja Prekiläiset; ja sitten säkki päähän ja helvettiin. Avaa siis ajoissa
korvaläpes ja kuule mitä sanon ja saarnaan; sillä minä olen keitetty
monessa liemessä, ja tässä rinnassa on sydän kuin hylkeennahkainen
tupakkikukkaro. Onhan poika monessakin ollut. Minä olen ollut
Helsingissä opissa, vesikopissa, jalkapuussa ja monessa muussa
konttapuussa. Mutta siitä on paras, etten ole varas, etten ole loannut
kenenkään kaivoa, enkä halaillut toisen miehen vaimoa”.

”Oli minulla kerran morsian pieni, pieni penttu, aika lunttu, mutta hän
karkasi minulta kauas pois. Minä läksin häntä hakemaan: ha’in Suomen
suuren maat ja meret, Saksat ja Virot, mutta en löytänyt
kullan-kokkoani. Tulin taasen suureen Suomen-saareen, ja löysinpä hänen
tuolta Tampereen takaa hietaharjulta. Tuossahan Tettuni pieni! huusi
poika iloissansa, mutta Tettu tuiskahti ja lausui: ”mikä olet sinä? mikä
maan-mustettu? mikä tervaan kastettu?” ja kiepasi ensimmäiseen tölliin.
Mutta minä, aina lysti-poika, en tuosta suuriakaan surrut; panin
turpaani tupakkaa ja poikkesin parhaaseen kapakkaan, jossa Mikko meteli
ja ämmiä veteli”.

”Tuoppi olutta ja kaksi viinaa lippariksi on kohtuullinen
mitta ja määrä väsyneen miehen kurkkuun ja päähän. Nytpä kannu keikkui
ja parta kastui, pojat laulaa laskettelivat ja muorin tyttäret nauraa
rikostelivat. Mutta läksinpä iloleikistä pois, läksin pitkin katua
käymään. Lauluni remahti, akkunat säpäleiksi sälähti, ja siitäpä
liikkeille Tampereen poroporvarit kaikki. Mutta minä, aina lysti-poika,
minä viitenä vilkkasin pitkin rantaa, heille potkaisin vasten kuonoa
soraa ja santaa. Tulin siitä Poriin, pantiin pärekoriin ja vedettiin
pitkin torii; tulin Uuteenkaupunkiin, siellä akkunasta haukuttiin; tulin
Turkuun, pistettiin puukko kurkkuun. Tulinpa lopulta Aningaisten kadun
haaraan ja siellä kohtasin viisi nokkelata naaraa. Ensimmäinen potkaisi
mua jalallansa, toinen sanoi: ”anna sen pojan olla alallansa; hän ei ole
mikään rakkari eikä mikään pikiprakkari”. Mutta kolmas kysyi: ”mikä sitä
poikaa vaivaa?” ja neljäs sanoi: ”häntä pitäis auttaa ajallansa”. No
lähdetäänpäs käsi kädessä käymään, lausuin minä, mutta viides tuuppasi
vihaisesti nyrkillänsä ja ärjähti: ”mene Helsinkiin!” Menin minä
Helsinkiin, pantiin syömään kruunun vellinkii, ja sitten poikaa
tutkittiin ja huikeasti selkään hutkittiin: ”mene nyt, mene tiehes,
sinä vasaran-poika!” Läksin taasen tietä käymään, minä veitikka, aina
iloinen, minä, jonka sydän on kuin hylkeennahkainen tupakkikukkaro.
Kuljeskelin, laulelin ja tallustelin pitkin tölmällistä tietä; tulin
Hämeesen, astuin ylös Kuninkalan saarnastuoliin; ja sitten oli ammen
plottis!”

”Tahdon minä kuulutuksen kuuluttaa. Pitäjän lukkari ja läänin kuppari
aikovat ahkerasti avioliittoon, viettävät huomenna häänsä, huomenna
jälkeen kaalin. He liittykööt yhteen ja istukoot kiinni kuin
Tattarin-Paavalin piki ja terva! — Seuraavat talot nyt käsketään tämän
kautta päivätyöhön pappilaan: Yllilä, Allila, Yli-Seppälä, Pimppala ja
Alavesi. Toltti lautoja, leiviskä traaksipiikin rautanauloja, mies
talosta, kaksi parhaasta paikkaamaan pappilan pienempätä sikaruuhta. —
Kiialan ha’asta on karannut yksi vanha ruuna, iso, suuri, mustan-pruuni,
kello kaulassa, umpiraudassa, vähäläntä, lyhytläntä, typpihäntä”.

”Mutta ei nyt mitään muuta tällä erällä, vaan että lammas on laakea
eläin, ei hän puske eikä potki, mutta kas kun härkä pääsee vallallensa,
hän puuhaa puuta, kuopii maata ja puhaltaa sen tulen palavata lokaa ja
rapaa paimenta vasten naamaa ja napaa. — Ja sitten oli taasen ammen
plottis! jokainen menköön omaan koppiins, minä menen kivimuuriin”. —
Sehän oli saarna.

SIMEONI. Sellaista jumalatonta sinä osaat, mutta osaatko lukea, juupeli?

LAURI. Se vasta kysymys: osaako pappi lukea. ”Minä osaan lukea ja
veisaan enkä koskaan kesken seisaa; niin pitkä virsi kuin navetan
seinähirsi”. Mutta papin tulee messuta, eikä veisata. Minä messuan ja
pikku-Eero vastaa.

EERO. Minä vastaan jos vaan nälältäni jaksan.

JUHANI. Rupeaisitko hullun kanssa juonittelemaan? Sinä peijooni! aina
valmis koiran-elkiin. Kas sen mä luulen. Ja sinä, Lauri, pane nyt
koreasti itses nukkumaan; lopeta, velikulta, tämä leikki ja leiskuna,
muutoin langetan päällesi järkähtämättömän tuomion, ja kohtapa kymmenen
kouraa sun viskaa alas härkien eteen. Lopeta tämä leikki.

LAURI. Vastahan alku tanssii, veljeni, tanssii. Niin, tanssitaan,
painitaan, tanssitaan jussia että sammaleet tuoksuu. Kas näin!

TIMO. Sinä peijakkaan poika! Vähältä etten kuukahtanut kiveltä alas.
Hiljaa, hiljaa!

JUHANI. Lauri, joko nyt sanon tuon hirmuisen sanan, joka vilauksessa
tekee sinun murennukseksi? Ja se järkähtämätön sana kuuluu näin: hän
viskattakoon härkien eteen. Joko sanon?

LAURI. Älä mitään sano, vaan laula koska minä tanssin jussia. Hih!

JUHANI. Hän viskattakoon härkien eteen, ja Jumala olkoon hänen
kanssansa! Ammen. — Nyt se on sanottu. Hän menköön.

LAURI. Mennään kaikki yhdessä, käsi kädessä elämän Nälkälästä pois!

TUOMAS. Lakimme täyttyköön, ja lähde kuolemaas!

JUHANI. Älä helvetissä, Tuomas!

TUOMAS. Alas kiveltä, poika!

JUHANI. Älä taivaan tähden!

AAPO. Tuomas kalvenee! Jumala auttakoon meitä! Tuomas kalvenee!

JUHANI. Tekisitkö hirmutöitä? Veljeni, veljeni!

AAPO. Hän kalvenee kun kuoleva mies, ja läsnä on kauhistuksen työ!
Hillitse mieles, Tuomas, oi hillitse mieles! Minä rukoilen sinua. Ylös
kaikki ja auttakaat Lauria, auttakaat!

TUOMAS. Pois tieltä!

JUHANI. Ei, Tuomas, ei!

TUOMAS. Pois tieltä! Sinä olit tuomari, minä olen pyöveli, ja lakimme
täyttyköön. Alas kiveltä ilman armoa, mies!

LAURI. Kuin sysitukki Nukarin tammesta alas. Heleijaa!

SIMEONI. Armoa, Tuomas, armoa, armoa!

TUOMAS. Ei yhtään armoa!

JUHANI. Varjelkoon meitä Jumala tekemästä veljenmurhaa!

TIMO. Niin, Kainin tappamasta Aapelia.

TUOMAS. Hän kuolee!

AAPO. Malta mieles!

TUOMAS. Hän kuolee!

JUHANI. Suojelkoon meitä taivaan valta! Ei, Tuomas, tämä ei käy kuntoon.

TIMO. Ei suinkaan, ei suinkaan. Lauri on meidän jokaisen veli. Seis!

JUHANI. Miestappo on tekeillä! Pelastakaamme Lauri, pelastakaamme kurja
veljemme!

Nousi nyt kivellä kiivas rynnistys. Mikä siinä hallitsi vihaista
Tuomasta kauluksesta, mikä miehustasta, mikä riippui Laurin koivessa,
mikä mistäkin häntä piteli kiirahtamasta alas. Monipäiseksi,
monijalkaiseksi hirmueläimeksi näkyi velijoukko, joka rähisten yhdessä
kimpussa pinnisteli. Repien itseänsä, moristen, puhkaten ja huokaillen
se eläin liikkui, pyöriskeli, kiiriskeli kiven reunalta toiselle
reunalle ja takaisin taas. Koirat siinä peloissaan, hännät lyyhyssä ja
usein vierähtämäisillänsä alas härkien uhreiksi, pujahtelivat sinne
tänne, varjellen henkeänsä. Sakeammin kuin ennen kokoontuivat härjätkin
tällä hetkellä kiven ympärille, katsellen, silmät pystyssä, kauhistavaa
otteloa. Mutta yleinen väsymys saattoi viimein rauhan Hiidenkivelle, ja
huohoittaen lepäsivät veljekset hienoksi jauhoksi hierotulla
sammaleella. Mutta lopulta lausui Simeoni, saarnasi ja väänteli
silmiänsä hirveästi korkeutta kohden.

SIMEONI. Pedoiksi, perkeleiksi ovat muuttuneet kristityt ihmiset.
Sentähden rankaise meitä, Herra. Iske tänne vihasi vasamalla, lyö
mäskiksi ja ravaksi syntisen Sionin seitsemän poikaa!

AAPO. Niin, Tuomas, ainahan seisoo tässä viisi vastoin yhtä; sen
tiedätkin. Mutta olkoon rauha nyt ja hillitkäät Lauria kunnes hän
nukkuu, vaivainen.

TUOMAS. Kirous! Alas nakkaan teidät tästä jok’ainoan miehen, jos niin
tahdon, ja sen tahdon, jos vihani vimma vielä kiihoittuu. Mutta hiljaa,
pojat, nyt, hiljaa ja koreasti! Sillä vereni kuohuu, ja mitätön asia on
silloin mielestäni kuolema ja kuoleman kauhistukset. Sentähden:
koreasti, koreasti vaan!

JUHANI. Tuomas on vaarallinen mies. Ole ennen toverini sinä, mies, joka
priiskahtelet, priiskahtelet päälleni joka päivä ja tiima, kuin sinä,
mies, joka suutut harvoin, mutta hartaasti, ja saatat silloin kurjan
henkeni vaaraan. Ah! tämä oli paha leikki.

SIMEONI. Piekse meitä, kurita meitä, korkeuden voima!

TIMO. Ole vaiti, Simeoni, minä rukoilen.

SIMEONI. Jos minä olen vaiti, niin puhuu ja lausuu tämä kivi. Piekse
meitä, hutki meitä!

JUHANI. Ole huutamatta päällemme enään suurempata surmaa. Tässä on jo
vitsausta kylliksi.

TUOMAS. Tuossa hän saarnaa niinkuin hullu, kädet ristissä ja silmät
päässä kuin kuoleman-hyypiön silmät. Suus kiinni kohta!

TIMO. Ole vaiti, Simeoni, minä rukoilen; ja eläkäämme rauhassa
kaikki. — Kas Lauri-poikaa: hän jo raukenee ja nukkuu, nukkuuhan
poika-parka. — Niin, eläkäämme Jumalan tähden rauhassa ja
kärsivällisyydessä, kunnes astelemme tästä kotia taas.

JUHANI. Kotia! Emmehän joudu edes hauta-kotoomme, kunnialliseen
kirkonmaahan, vaan tähänpä nukahdamme viimein korppien ja kotkien
nokittaviksi. Minä kuolen nyt juuri, tuossa paikassa; no niin, minä
kuolen. Tässäkö oli tämä elämä? Mitä se maksoi?

TIMO. Niin, tässäkö oli tämä elämä? Mitä se maksoi? Kysymys.

JUHANI. Et tietänyt, armas äitimme, mihin kurjuuteen synnytit kerran
seitsemän pientä nalliaista.

TIMO. Ethän tietänyt.

JUHANI. Oi jos nyt kerran vielä ryyppäisimme, valoittaisimme pullosta
viimeisen pisaran. Tuossa, Tuomas, ryyppäise ja anna käydä.

TUOMAS. En huoli sinun viinastasi

JUHANI. Aha, haha! joko nyt on unohdettu kaikki Jumppilan Jallit ja
Kuninkalan saarnastuolit? Kyllä jo teuhasitkin, teuhasit ja peuhasit
juuri elämän ja kuoleman rajalla. Hirmuista, kun aattelen sun astuneeksi
Jumalan eteen juopuneena, silmät killissä.

TIMO. Minä kauhistun! Jumalan eteen juopuneena!

JUHANI. Jumalan eteen juopuneena, silmät killissä. Se on aatos se.

SIMEONI. Ettäs sanot!

JUHANI. Johan liki liippasi, ettei niin tapahtunut. Mutta nyt hän lepää
tuossa kalveana. Ah! silmäni vuotaa, koska sieluni häntä surkuttelee, ja
tahtoisinpa kätkeä aina sydämeni sisimmäiseen karsinaan tuon kurjan,
köyhän ja kärsivän veljeni tuossa.

AAPO. Mutta unessaan hän unohtaa tämän nälkämme, tämän kuolettavan
madon.

SIMEONI. Kolmas päivä! Niin vaipukaamme jo kuolemaan.

EERO. Ja kuolla täytyy meidän, vaikka on edessämme lihaa, elävätä lihaa.

SIMEONI. Se liha meidät kuolettaa, kuolettaa!

JUHANI. Juuri, tällä tiimalla ja minuutilla! Niin, tällä
tiimalla.

TIMO. Tappakaamme se liha, ampukaamme joka-ainoa sarvipää, ja tulkoon
meille tuoretta lihaa oikein roimalta. Viisi kivääriä on latingissa ja
Laurin kontissa on ampumavaroja kyllin.

JUHANI. Siinä on aatos!

AAPO. Joka meidät pelastaa!

EERO. Pelastaa tosin!

JUHANI. Ah! millä maksamme Timon?

SIMEONI. Sinä Herran enkeli!

TIMO. Tuoretta lihaa, tuoretta lihaa! Ei yhtään muuta. Heheh! — Laurin
kontissa on kymmenittäin nykyisin valettuja luoteja, ja kruutia vielä
useampi latinki.

JUHANI. Niinkuin sanot, sinä verraton poika! Täällä on luoteja ja
kruutia, enemmin kuin tarpeiksi. Härkiä on tässä kolmekymmentä ja kolme.
Hm. Me tomppelit ja töpöt! miksi emme jo ennen keksineet tuota keinoa?

AAPO. Tosin minäkin tuota temppua tässä kerran muistelin, mutta varat
Laurin kontissa eivät johtuneetkaan mieleeni, enkä siis ilmoittanut
aprikoimistani teille muille, sillä viisi luotia, viisi härkää.

JUHANI. Sitä kohden tuumiskelin minäkin, mutta ehtimättä
kauemmas. — Kolmekymmentä ja kolme härkää. Hyvä! Kuulkaat, te
Kaura-Matin poikajunkkarit! jos nyt ammumme kuin miehet, lävistämme
aina joka ampauksella juhdalta sydämen tai pään, niin avattu, avattu
on meille vapauden tie. Voi sinä, Timo-jukuri, itseäskin!

TIMO. Hä sanoinhan ma sen. Eihän tässä yhtään muuta. Kyllä sen tiedät.
Nääntyisimmekö tähän niinkuin rotat? Eihän siihen uhkeilla pojilla aikaa
ole. Heheh! Minä sanoin sen.

JUHANI. Nyt leimaus ja jyrinä ja auki isketty on vapauden tie!

AAPO. Niin, Juhani! Tosin kulkee tämä tie yli verisien ruumisten, mutta
ei auta.

JUHANI. Ei auta, vaan ympäri Hiidenkiveä lainehtikoon mustanpunainen
veri. Me onnen myyrät! kohtahan syömme lihaa kuin sudet!

AAPO. Mutta millä maksamme neljäkymmentä härkää?

JUHANI. Elämän ja kuoleman tähden, ja siitä on laki puolellamme. Lihaa
teemme, ja Viertolan mätimahainen patruuna lihansa korjatkoon, jos
miellyttää. Ei koske se meihin.

AAPO. Kuinka käy, sen näemme, kun välttämätön työ on tehty. Mutta koska
murha suuri on tehty, niin on meillä kohta toinen askare. Huomatkaat,
kun viimein maassa makaa joka huiskahäntä, niin kohta heitä nylkemään;
mutta yksi meistä lähteköön murhesanomalla Viertolan kartanoon.

JUHANI. Tärkeä neuvo. Nylkemään, nylkemään, ennen kuin nahka sitkistyy
lihaan. Tapahtukoon niin, ja tulkoon sitten kelle hyväänsä lihat ja
nahat, suolet ja mahat. Nauta penkkiin ja nahka pois! Meillä jokaisella
on vyöllämme veitsi, joka pystyy, ja tässä on puukko terävä kuin kärmeen
kieli. Niin; käykäämme käsin veriseen työhön. Nyt mies, jonka tuliluikku
on tyhjä, pankoon sisään taattavan latingin; ja sitten iskemme veriseen,
veriseen työhön.

AAPO. Mutta veljet! voimmehan kilvoitella vieläkin nälän kanssa tunnin tai kaksi,
varsinkin nyt kun pelastus on tietty asia. Koettakaamme vielä
kerta kuuden miehen kurkun voimaa ja sitten vartokaamme hetki, tuskamme,
vankeutemme viimeinen hetki.

JUHANI. Tosin likistää nälkä, mutta tehkäämme niinkuin tahdot.
Huutakaamme, ja ehkä pääsemme pinteestä, vuodattamatta veren pisaraa.
Turha toivo kuitenkin. No, no, me voimme vieläkin vartoa hieman; onhan
vapautemme hirveä välikappale kourassamme nyt. Siis kirkaiskaamme täyttä
kurkkua taas. Minä rukoilen, tehkäät niin, sillä se on minun käskyni.
Tuomas, äänetön kuin tämä kivi, paneppas pämppäs möräämään myös. Tee se,
minä rukoilen sinua, sillä se on minun käskyni.

TUOMAS. Älä leksoittele. Minä teen niinkuin yhteiset asetuksemme vaatii.

JUHANI. Olkaat valmiit. Yks, kaks, kolme.

Kohottivat he äänensä, kohottivat seitsemän kertaa, ja ympäri kaikui
huuto ja koirien ulvominen. Siitä vaipuivat he vartomaan taas, vaikka
nälkä oli kova, mutta varma tieto pelastuksesta antoi heille uusia
voimia. Yksi heidän joukostansa, veli Lauri, ei kuitenkaan tuntenut
nälän tuskaa eikä toivon iloa. Tuossa hän muiden jalkain juurella makasi
kuorsaten ja kalveana. — Vartoivat siinä veljekset hetken, vartoivat
toisen, ja läheni jo laskuansa kolmannen päivän aurinko. Silloin Juhani,
kuultuansa vaisun ukkosen jyminän koillisesta, huusi korkealla kuoleman
äänellä: ”nyt, pojat! Herra auttakoon meitä, ja ammen!” Ja kohta alkoi
tulinen, verta vuodattava leikki.

Savupilviin peittyi harmaa Hiidenkivi, mutta pilvistä leimahteli,
paukahteli kuolema kaikkialle härkien liutaan. Ja sarvipäistä yksi
tuolla, toinen täällä, luodin lävistämänä loiskaisi mörähtäen äkisti
ylös ja kaatui, puhaltaen voimallisen henkensä rinnastaan ulos. Elikko,
jonka aivo oli puhkaistu, raukeni pian, tuskin kertaakaan hän potkaisi,
vaan ojensi jalkansa kankeina sauvoina; ja niin hän henkensä heitti, ja
mustanpunaisena roiskui veri haavasta korkealle ilmaan ja ilmasta
kaarena maahan. Mutta hän, jonka rinta haavoitettiin, eikä juuri sydän
lävistynyt, hän riehui kauan, kirmaisten verisenä tuonne, tänne muiden
joukossa, jotka luoti vielä oli säästänyt, kunnes viimein hän
nurin-niskoin kellahti alas tanterelle ja siinä vielä hetken myristen
viskeli sorkkiansa ilmassa. Ja kiire, hälinä ja peloittava temmellys nyt
nousi pian muissa, koska, tuntien löyhkän toverinsa höyryävästä verestä,
he raivoten rynkäsivät kaikki yhteen rykelmään. Kielet ulkona,
väännellen silmiänsä ja hirmuisella möryllä täyttäen korven, paiskelivat
he risuja, turpeita ja multaa korkealle selkiensä ylitse.

Mutta kivellä, kierrottuina savuun, seisoivat kalveina peikkoina
veljekset, ampuen, ladaten, ja ampuen lakkaamatta ja aina kiirahteli
härkiä maahan. Pyssyt leimahtelivat, paukahtelivat, mutta ankarammin
vielä tuolla korkeudessa jyrisi ja välähteli, jossa ukkonen pilvien
vuorilla ajeli. Silloin savu ja taivaan pimeät pilvet saattoivat synkeän
hämärän Hiidenkiven ympärille. Hämärässä kaikui härkien kiljuna ja poru,
koirien ulvominen, pyssyjen pauke ja pitkäsen jylisevä ääni, ja kuusien
latvoissa kohisi myrsky. Kauhistava oli hetki; verikuumaksi tuntui ilma.
Heräsi myös Lauri nyt puoleksi valveilleen, avasi silmänsä, mutta näki
ainoastaan kamoittavan himmeyden ja himmeydessä tummia haamuja seisovan
ympärillään. Hän kuuli verrattoman melskeen, kuuli vierestänsä, kuuli
alhaalta maasta ja ylhäältä korkeudesta; ja levottomassa veressään
tuntui hänestä vielä kuin olisi kaikki vaipunut alaspäin kiivaalla
vauhdilla. Synkeä aatos astui hänen mieleensä ja hän lausui itsekseen:
”näin mennään syvyyden pätsiin, mennään; mutta mennään sitten; mikä
auttaa enään?” Niin hän lausui, käänsi kylkensä, ummisti silmänsä ja
nukkui jälleen sikeään uneen.

Mutta niinkuin komea linna, niin vaatehti itsensä Hiidenkivi savuiseen
kauhtanaan, matkien ukkosen kieltä. Sen ympärillä lainehti veri ja
sadoittain keikahteli siinä sorkkia ilmassa. Jyritteli ukkonen pilvissä,
jotka nyt rupesivat raskaasti satamaan, ammentaen vettä alas kohisevaan
korpeen. Mutta tehty oli murha-työ, ei näkynyt enää pystyssä yhtään
ainoaa sarvea. Maassa makasivat Viertolan kartanon kolmekymmentä ja
kolme härkää, mikä jo kuolleena vallan, mikä potkien vielä; ja sieltä ja
täältä kuului kuolonkamppauksen korahtelevia hengenvetoja. Mutta alas
kiveltä astuivat veljekset koirinensa, riensivät verhoon tuuhean kuusen
juurelle; sillä tuimasti satoi ukkospilvi ja huokaili partainen salo.
Tässä he seisoivat, katsellen edessään kuoleman runsasta niittoa; ja
monena solisevana purona juoksi verinen vesi Hiidenkiven ympäriltä
kohden jokaista suuntaa. Mutta koska sade oli lakannut, astuivat he
verhosta ulos, käyskelivät äänettöminä irvistellen uhriensa ympärillä,
katsellen kamoittavasti ja tuolloin, tällöin ravistaen päitänsa.

JUHANI. Onpa tässä lihaa.

TIMO. Ja verta.

JUHANI. Ja verta kanssa, on totisesti. Kasvaispa tämän kiven ympäristö
vaikka pippuria kymmenen vuotta perätysten; niin on saanut moskaa
niskaansa tämä maa. — Mutta iskekäämme tulta ja tehkäämme valkea, jossa
taidamme paistaa itsellemme tuoretta lihaa. Ah, maistuupa, maistuupa
pojille nyt härjänpaisti! Tuokaat, veljet, puita ja pihkalastuja, minä
isken tulta; mutta Timo rientäköön aholle ja saattakoon tänne kirveeni
ja tuohikontit, jotka vaaran hetkenä hellitimme. Ja sitten, syötyämme,
rupeemme miehissä juoneen, rupeemme ”otta nakka pois”, sanoi Krööni,
punapartainen ukko. Maan povessa jo lepää hänkin, mutta parastahan
päästyänsä. Täällä kärsi äijä-rukka nälkää kuin juoksukoira; eikä ollut
hänellä ystävää, ei heimolaista, ei suojaa mihin päänsä pisti, vaan
olipa vielä tuo turhanpäiväinen kunniakin hänen papinkirjastansa pois.
Tuonne hän kyykähti Kolistimen riiheen, ja kaikki on nyt unohdettu
turpeen alla. — Kas niin, Eero, siinähän rasvaisia pihkalastuja, tuossa
tuo Simeoni kuivia karankoja, ja kohta on meillä riekas valkea.
Viilteleppäs valmiiksi, Tuomas, oikein aika viuloja tuon kailokyljen
reidestä. Ah-hah! mielisinpä, mielisinpä jo tuossa paikassa iskeä kiinni
kuin kissa raakaan, veriseen paistiin.

TUOMAS. Hieman vielä kärsimystä, ja paistimme maistuu yhä uhkeammin.

JUHANI. Niin vallan. — Mutta kiittäkäämme, että kuulumme sukuun, joka
on oppinut taistelemaan nälän kanssa, sukuun ja kansaan. Emmehän muutoin
tässä hyöriskelisi enään juuri näin. Sen takaan.

Mutta pian paistui liekissä seitsemän muhkeata lihankappaletta. Siis
muistivat he myös Laurinkin, vaikk’eivät kuitenkaan tahtoneet häiritä
hänen untansa kivellä, jossa hän aina vielä makasi, heräymättä
silloinkaan koska rankkasade häntä valeli. Mutta Timo oli lähtenyt
matkaan; löysi myös aholta kontit, löysi kirveen veriseltä tanterelta,
jossa makasi kontio ja seitsemän härkää. Ja palasi hän retkeltänsä
takaisin, kontit seljässä ja kirves kainalossa, ja silloin otettiin
esiin kuusi reikäleipää ja lihankimpaleet tulesta; ja pienentyi miesten
hampaissa kuiva leipä ja paistettu, suolaan kastettu härjänliha.
Nauttivat myös Killi ja Kiiski nyt yltäkylläisen atrian, paastottuaan
isäntiensä kanssa kolme yötä ja päivää. Mutta koska he olivat itsensä
ravinneet, niin koirat kuin miehet, tuntui äkisti veljesten jäsenissä
puuduttava raukeus. Voimallinen, vastaanseisomaton uni heitä painoi, ja
he kallistuivat, silmät ummessa, alas tanterelle, toinen toisensa
perässä. Ylhäällä kivellä makasi kuorsaten Lauri, alhaalla kiven
juurella muut nuotion ympärillä, koska aurinko sammui ja syyskuun päivä
pimeni yöksi. Niin he lepäsivät uhriensa, surmatun härkäjoukon keskellä;
ja leiriä vartioitsivat äkeä Killi ja Kiiski.

Mutta viimein, kun oli jo ehtinyt kappale yötä eteenpäin, heräsivät he
unestansa ja tunsivat jälleen jäsenissään entisen voiman. Nousivat he
ylös ja rupesivat kantelemaan mustia, mehukkaita tervaskantoja tulelle,
että punertavassa valossa näkisivät nylkeä suurta saalistansa, mutta
lähettivät Eeron viipymättä Viertolaan voudille asiasta tietoa antamaan.
Ylös valahti mustanpunainen liekki, valaisten maata ja jylhää metsää.
Kohden kartanoa asteli Eero, mutta muut kävivät kaikin voimin
ketistelemään kaadettuja hirviänsä.

Silloin heräsi myös Lauri syvästä, pitkästä unestansa ja katsoi
harristellen ympärillensä, katsoi hetken, käsittämättä mitä näki. Tuossa
palava kantokasa valaisi tyynen, pimeän yön, kaikkialla näkyi veressään
pyllyileviä nautoja, kielet hampaista ulkona ja mahat kohistuneina
korkealle. Kaksi heistä oli jo muuttunut lihoiksi, kolmas oli par’aikaa
muuttumassa. Ja siinäpä nyt veljeksistä mikä nylki, mikä hallitsi
jalkaa, mikä riuhtoili kirveellä rikki naudan jykeviä luita, ja mikä
heistä lihoja latoili kuusen juurelle valtaiseen pinoon. Tämän kaiken
näki Laurin pohmeloinen silmä; mutta lopulta kuitenkin hän käsitti mitä
oli tapahtunut. Hän katsahti alas, näki lähellä nuotiota sammaleisella
mättäällä leivän ja leivällä kappaleen paistettua lihaa. Silloin tunsi
hän kiivaan hiukaistuksen vatsassansa, astui kiveltä alas, istui valkean
hauteesen ja iski kouransa lihaan ja leipään. Paljasti hän kuitenkin
päänsä, liitti kätensä ristiin ja, nopeasti nyökäyttäin tuota pörröistä
tukkaansa, siunasi hän ruokaa ja alkoi maistavan ehtoollisen. Siinä,
silmät äkeinä äkeän otsan alla, hän äänetönnä istui ja atrioitsi. Siinä
hän istui, kuivatellen vaatteitansa tervasliekkien hohteessa, ja muut,
hänestä muutaman päässä, askartelivat ja hyöriskelivät
vikkelästi; sillä teurastettavana oli heillä suuri kontio ja
neljäkymmentä härkää.

Sananpa saattoi Eero Viertolan voudille, vouti kiireesti herrallensa, ja
nousi tuosta huuto ja tulinen hälinä; ja Eero läksi vilkaisemaan
takaisin tavallista vikkelämmin. Mutta kiljuen ja kipenöiten vihasta
kokoonkutsui Viertolan herra kaikki saapuvilla olevat miehet. Siitä
läksi hän hurjasti käymään kohden Hiidenkiveä, kymmenen rotevaa miestä
seurassaan, ja lähinnä herraansa asteli kartanon harteva vouti, kourassa
peloittava tervapamppu. Samosivat he ankarasti eteenpäin, ja lähestyi
viimein paikka, josta heitä vastaan punertava valo haamoitti. Valossa
näkivät he seitsemän urosta, kuin seitsemän öillistä, mieltä hurmailevaa
aavetta, ja veristä työtä harjoittelivat aaveet, verisissä kourissa
veriset veitset. Mikä nylki, mikä hallitsi jalkaa, mikä riuhtoili rikki
nyljetyn juhdan jykeviä luita, ja mikä levitteli vuotia kuivaamaan
kuusien taipuville oksille. Siellä koiratkin keikahtelivat, nauttien
naudoista noita hyljättäviä taikapaloja, joita teurastajat viskelivät
ympärillensä. Pian huomasivat Killi ja Kiiski, että vierasta väkeä
lähestyi, ja he karkasivat kohden äkeällä haukunnalla, mutta kovistaen
riensivät veljekset hillitsemään heitä. Astuipa esiin vihainen Viertolan
patruuna, astui hikoillen kovin tuo isovatsainen, pulleasilmäinen herra,
kymmenen miehen voimalla.

AAPO. Hyvää iltaa, herra!

JUHANI. Jumala auttakoon meitä! tässä oli hirvittävä leikki.

VIERTOLA. Onko jo helvetti irti! Surmattu neljäkymmentä härkää!
Kauhistus ja kuolema!

AAPO. Niin on tapahtunut seitsemän miehen hengen päästimeksi.

VIERTOLA. Minä teidät opetan, te Jukolan metsäsissit ja rosvot! Selkään
heitä, miehet, ja peitotkaat että makaavat veressään maassa kuin uhkeat
härkäni tuossa. Päin tuuleen, miehet!

AAPO. Hiljaa, herra!

TUOMAS. Hiljaa, hiljaa!

JUHANI. Seis, herraseni, miehinesi, seis! ja muista mikä rauhaas tulee.

AAPO. Keskustelkaamme järkevästi kovan onnen kohtausta.

JUHANI. Kaikilla on meillä yhteinen laki, jonka edessä me seisomme
verta-verroin. Sillä ämmän kohdusta olet sinä astunut ulos juuri
niinkuin minäkin ja yhtä paljaana, yhtä paljaana, et tuumaakaan
parempana poikana. Ja sinun aatelisuutes? sen päälle tehköön pienen
konstin meidän vanha, nilkosilmäinen kukko. Yhteinen laki! ja tässä
kohdassa on se vahvasti Jukolaisten puolella.

VIERTOLA. Puolellanne! Onko teillä valta, te kirotut, teurastaa juhtiani
omalla maallani?

JUHANI. Onko teillä valta päästää valloillensa härkiä, joista on
miehelle hengen surma?

VIERTOLA. Omalla maallani he kävivät ja aidatussa ha’assa.

JUHANI. Sitten lasketaan vaa’alle tämä. Tuo kappale raja-aidasta, jonka
härjät surkeaksi piinaksemme murtivat alas, kuuluu koreasti Viertolan
osaksi. Mutta nyt tahdon kysyä: miksi panee rikas kartano niin rässyn
aidan, että sen elikko yhdessä roisauksessa runtoo maahan?

VOUTI. Aita kuin harjaksen terä, sinä lurjus!

JUHANI. Aita, jonka juhta työnnäisi vaan kortena tieltänsä pois!

VIERTOLA. Mitä oli teidän tekemistä minun ha’assani, minun ha’assani, te
junkkarit? Mitä?

JUHANI. Ahdistimme karhua, vaarallista petoa, joka pian nykistää niin
teidät kuin teidän härkännekin. Raatelevan kontion tapoimme, ja niinpä
teimme isänmaallemme suuren, yhteisen hyödyn. Eikö ole tämä yhteinen
hyöty: penssata pedot, peikot ja perkeleet maailmasta pois? Katsokaas
tuota paikkaa. Laki on vahvasti puolellamme, on vaikka mätänis.

VOUTI. Suus kiinni, sinä ryökäle, ja älä siinä lörpöttele!

VIERTOLA. Miellyttääpä heitä vielä tehdä meistä pilkkaa, lurjukset!
Selkään heitä! Karatkaat päin!

AAPO. Siivosti, herrat, voudit ja rengit, ja muistakaat kuinka on meitä
kiusattu tässä kiusan kivellä ja että jokainen meistä on pian vimman
villitty poika.

JUHANI. Oikein sanottu. Vimman villitty poika, vimman villitty poika!
Ah! hänen aatoksensa kääntyy äkisti ympäri, hän puree sydämensä
kivikovaksi ja silloin yksi leimaus, ja maa ja taivas naukuu. Ah! tässä
on meitä kiusattu kolme yötä päivää ja elämän ja kuoleman rajalla.

TUOMAS. Mutta nyt olemme syöneet veristä lihaa, hengittäneet murhan
veristä höyryä, ja tässä seisomme, veriset puukot verisissä kourissamme,
veriset aina kyynäspäihin asti. Suokoon Herra teidän ottamaan ajoissa
sanastamme vaari, me muutoin teemme tämän yön kauhistuksen helvetiksi.
Ottakaat, ottakaat sanastamme vaari!

EERO. Ja varoitus härjistä tuossa.

JUHANI. Oi Herra, suo tällä hetkellä heille silmänvoidetta ja sydämen
voimaa hillitsemään itsiänsä kiusaamasta meitä kauemmin! Anna heille
järkeä päähän ja ottakoot varoituksen onnettomista härjistä tuossa,
sillä me taidamme vieläkin tehdä makkaroita! Anna heille viisautta,
Herra, me muutoin käymme heidän papeiksensa ja vihimme heidät näillä
verisillä puukoilla yhdeksi lihaksi ja vereksi noiden onnettomien
härkien kanssa tuossa, ja teemme kiljuvaksi helvetiksi tämän öisen
korven. Oi Herra, varjele tuota Viertolan isomahaista herraa ja hänen
röykkeitä miehiänsä! Armahda heitä, Jumalan kaikkivaltias poika!

TUOMAS. Tässä seisomme, astukaat esiin jos miellyttää.

JUHANI. Tässä seisomme, astukaat esiin jos miellyttää.

VIERTOLA. Hyvä, hyvä! Nyt ylvästelkäät, mutta kerran, luulen minä,
lausuu laki toista ja koreasti silloin lannistuu ylpeytenne pyrstö, ja
onpa vielä kurja talonnekin mennyt aina tunkkaiseen perustaan
asti. — Pois, mieheni! Neljäkymmentä härkää heitän saaliiksenne nyt,
mutta kaikki vielä tempaan teiltä takaisin aina viimeiseen sorkkaan
asti. Lähtekäämme!

JUHANI. Korjatkaat lihanne ja ränttynne ennenkuin pahenevat. Ne ei koske
meihin; riensimme vaan nylkemään ennen nahan sitkistymistä lihaan.

VIERTOLA. Kaikki hyvin! Kotia, miehet, niinkuin käsken.

Poistui miehinensä Viertolan herra, uhaten kovin ja kiroillen; mutta
veljekset rupesivat jälleen teurastukseen. Ja seuraavana päivänä oli
neljäkymmentä härkää nyljetty, ja palasivat veljekset kotiansa, kangessa
kantain karhua mustanhallavaa, ankaran suurta. Mutta juhtien niin lihat
kuin nahat ja suolet heittivät he metsään, kuitenkin kahden veljen
vartioittavaksi. — Ja niin loppui retki, joka syntyi Taula-Matin
kertomuksista Pohjolan mailta, ja alusta määrättiin sorsan-pyynniksi
Kourusuohon.