VI.

— ”Mutta mitä aiotte nyt tehdä sille nuorelle tytölle, jonka toin
Mikkelistä?” kysyi Kola Flemingiltä, joka tyytywäisenä käweli edes
takaisin linnan salin lattialla, kuunnellen puolalaisen sotilaansa
kertomusta Sawon tappelusta.

— ”Se on minusta hywin wähäpätöistä, sitten kuin kerran Yrjö Eeronpoika,
Suomenmaan pääroisto, on käsissämme. Meillä on ollut kyllä
tekemistä miestenkin kanssa, sentähden, Kola, minä arwelen, että
pääsemme puolta wähemmillä wihollisilla, kun pysymme ystäwinä naisille,
tai wähintäin emme tahdo heitä tahallamme wihollisiksi.”

— ”Minä teen kaikki, mitä waan käskette.”

— ”Sinä woit wiedä hänet waimoni luo. Hän saa muutaman wiikon lewätä
täällä; minä annan sill’aikaa tiedon hänen isällensä, että woi noutaa
hänet kotiin. Muuten minä luulen, että hän on tawallinen hönttö, joka
suostuu ensimmäiseen miespuoleen, joka sattuu hänelle tarjoutumaan.”

— ”Oikea hönttö, paremmin häntä ei woi nimittää. Mutta wielä yksi sana,
jos suwaitsette, teidän herruutenne! Anna on yhtä wiekas kuin jokainen
Eewan tytär. Niin kauan kuin Anna on täällä, minä en woi taata, ettei
Yrjö Eeronpoika pääse luikahtamaan käsistämme. Tietäkää, teidän
herruutenne, että Anna, Lapinmaan rajoilla kaswanut tyttö, on loitsija,
hän loitsii jokaisen silmät sokeiksi, hän lumoo jokaisen korwan
kuuroksi, hän woi mennä huoneesen awaimen reiästä ja muuttaa
lemmittynsä kyykäärmeeksi, joka myrkyllisellä kielellänsä pistää teidän
kättänne ja sitten solahtaa tiehensä. Jospa waan näkisitte hänen
silmänsä!”

— ”Minä luulen, että ne jo owat lumonneet sinutkin”, sanoi Fleming
nauraen.

— ”Eiwät juuri niin; mutta kuitenkin ne jo oliwat wähällä wiedä minulta
saaliini. Minä luulin Mikkelissä juuri ampuneeni Yrjön ja luulin hänen
kaatuneen eteeni, kun huomasin tämän kummallisen naisen wieressäni; hän
oli ryöstänyt minulta saaliini ja pusertanut sen syliinsä. Minä käskin
leikata molempain päät yht’aikaa; wahwin sotamies siwalsi miekallaan ja
löi, ja minä näin että miekka meni kummankin kaulan poikki, mutta
molempain päät jäiwät kuitenkin paikoilleen; koko sotawäki peljästyi
eikä tahtonut enää heihin koskea. Tytön silmät lumosiwat silloin
jokaisen. Minä käskin uudelleen, mutta kukaan ei enää kuullut minun
käskyjäni enkä itsekään kuullut omaa ääntäni.”

— ”Taika=uskoa, Kola parka!” sanoi Fleming. ”Minä woin ymmärtää, että
sinä olet sattunut katsomaan liian sywään tuon suomalaisen tytön
silmiin, ja sinun puolalainen sydämmesi on siitä wähän lämminnyt. Sinä
woit kumminkin tuoda hänet waimoni luo, tahdon kuitenkin nähdä hänen
lumoawat silmänsä. Sill’aikaa woit sulkea hänen sulhaisensa, tuon maan
wiettelijän, alimmaiseen linnan kellariin.”

— ”Mutta minä pesen käteni puhtaaksi, jos tytön tuliset silmät taikowat
teidän herruudeltanne koko Suomenmaan ja tuowat erään herttuan tähän
kuninkaalliseen linnaan.”

Flemingin otsa pimeni, mutta hän koetteli kuitenkin nauraa.

— ”Minä en usko taikoja, tulkoot ne sinisistä silmistä tahi punaisilta
huulilta”, sanoi hän puoleksi leikillä. ”Tiedätkö, Kola, mitä tein, kun
eräs noita-ämmä Hämeenkankaalla katsoi käteeni ja ennusti sinisilmän
naisen minut hurmaawan?”

— ”Teidän herruutenne warmaan peljästyi”, sanoi Kola ja risti kolmesti
silmiänsä.

— ”Sinulla on aina tuo paawilaisuutesi. Tiedätkö, minä käskin
ratsumiesteni antaa hänelle neljäkymmentä paria, ja sen jälkeen sanoi
hän: ’Te woitatte kaikki wihollisenne paitsi yhden.’ ’Ja ken se yksi
on?’ kysyin minä, johon se raato wastasi: ’Se on kuolema.’ Kaikki
ennustukset Kola, ne owat petoksia. Ne eiwät ole äyrinkään arwoiset.
Minä nauran niille. Sentähden woit tuoda sen sinisilmäsi tänne. Hän woi
muutaman wiikon olla waimoni kamarineitsyeenä. Minä koetan, woiwatko
hänen silmänsä minut tappaa. Sill’aikaa meidän kumminkin täytyy
laittautua matkalle Pohjanmaalle. Nuo kurjat Pohjalaiset eiwät enää woi
kantaa tyhmyydellä täytetyitä päitänsä ja tahtoiwat meitä päästämään
heitä siitä raskaasta kuormasta. Minä luulen, että, jos kowasti
ratsastan, koko työ on tehty parissa wiikossa.”

— ”Meidän wiimeiset wihollisemme owat silloin woitetut, niinkuin
Hämeenkankaan noita teille silloin ennusti. Se oli kuitenkin totta —
ainakin jollain tawalla.”

— ”Hahaha! Minä luulen, että sinä wielä hourehdit sinisilmääsi. Mutta,
Kola, luuletko, että Yrjö Eeronpoika kestää säilyssään? Minä säästäisin
hänet siksi kuin tulen Pohjanmaalta. Tahtoisin nähdä hänet riippuwan
hirressä wasta silloin kuin koko maa on rauhoitettu.”

— ”Minä luulen sen olewan teille waarallista”, sanoi Kola. ”Hänellä on
puolustajia ympäri Suomen ja maan hurjat talonpojat woisiwat wielä
koettaa häntä pelastaa. Minun luulteni, mikä tulee tänään tehdyksi,
sitä ei tarwitse enää huomenna.”

— ”Mitä sinä luulet?”

— ”Palainen köyttä ja pari sotamiestä, jotka wetäisiwät hänet ylös
linnan portille. Se olisi muutoin huwittawa katsanto niille sinisille
silmille, jotka paraillaan owat portin wastapäätä.”

— ”Ei, ei, se ei käy laatuun. Yrjö Eeronpoika on liian suuri
pahantekijä, tullakseen niin salaisesti hirtetyksi.”

— ”Mutta jos hän sitä ennen luikahtaa meidän käsistämme?”

— ”Minä jätän hänet sinulle wartioittawaksi; jos hän pakenee, minä
arwelen wedättää sinut Turun linnan korkeimman tornin huippuun.”

— ”Mutta jos kuitenkin hän” — —

@@ ”Waan, Kola, milloin sinä olet puhutellut Iiwaria?”

— ”Minä tapasin hänet pikimmältä wankihuoneiden riwissä.”

— ”Ja mitä hän sinulle sanoi?”

— ”Ei juuri mitään minulle, waan — —”

— ”Mitä sillä tahdot sanoa?”

— ”Minun tullessani hän herkesi ikään puhuttelemasta wanginwartijoita —
hän ehkä kehoitti niitä pysymään uskollisina, sillä hän seisoi juuri
Yrjö Eeronpojan owella.”

— ”Mitä luulet hänestä?”

— ”En mitään pahaa, siitä minua Jumala warjelkoon, sillä Iiwar on hywin
uskollinen ja rakastaa paljon sukulaisiansa.”

— ”Niin, hän on sinisilmä tytön eno; minä tiedän sen.”

— ”Ja sentähden hän waroitti wartijoita, että katsoisiwat, etteiwät
laskisi Yrjöä karkaamaan.”

— ”Luuletko hänen tawanneen tyttöäkin?”

— ”Ainoastaan pikimmältään, wähää ennen kuin tapasin hänet wankihuoneen
owella. Mutta silloin hän ei saanut puhua hänelle kuin muutaman sanan,
jota en ymmärtänyt, ja he jäiwät samassa äänettömiksi, kun huomasiwat
minut.”

— ”Hm! Waan tiedätkö, Kola, jos minä otan Iiwarin Pohjanmaalle ja jätän
sinut tänne, niin tuo sinisilmäsi woi lumota sinut uudelleen niin, että
laskisit Yrjö Eeronpojan karkaamaan ja sitten — —”

— ”Ja sitten?”

— ”En saisi hirtättää häntä Kaarle herttaan iloksi, hänen tänne
tullessaan, ja minulla ei ole hänelle mitään muuta niin hywää
terwetulijaista.”

— ”Siitä wastaan halwalla päälläni teidän herruudellenne, mutta waan
yhdellä ehdolla.”

— ”Ja se on?”

— ”Että, jos Yrjö Eeronpojan kuitenkin onnistuisi päästä karkaamaan, ja
muu ei auttaisi kuin — —?”

— ”Kuin?”

— ”Kuin korottaa hän ennen aikaansa ilmaan.”

— ”Se on hywä, mutta waan sillä ehdolla! Minä luotan kokonaan sinuun.
Kun Pohjalaiset owat woitetut, woit saada Lapinmaan lumet ja pakkaset —
ehkä siniset silmät woiwat ne sulattaa, wai miten?”

— ”Minä olen aina ja joka tapauksessa teidän nöyrin palwelijanne.”