V

HUOMISPÄIVÄ.

Tämänpäiväinen aurinko
ei ole sinua varten:
se näkee vielä
ranteissasi kahleenjälkien häpeän
ja otsallasi eilispäivän polttomerkit.

Tänään — erämaa
joka nielee kaikki keitaat:
unet ilosta ja auringosta.
Tuulen tuomaa lentohiekkaa
janon runtelemille huulille.

Mutta:
rautaristikon takaa
katse,
ihmisen katse —
niinkuin liekki joka syttyy tuhkaan.
Vielä täynnä
tuskan ja ilon taistelua,
mutta voitonvarma,
huomisen-altis,
juopunut syntymättömästä valosta.
Niinkuin huuto
etäisyydestä toiseen:

— Nähkää naulanjäljet käsissämme,
jotka ovat kohonneet
jaoittamaan tämänpäivän vankilaa.
Kuulkaa sielujemme salamaa:
se on tuli taivaasta
ja sytyttää esiuhrin huomispäivän auringolle,
joka tulee — on pian tuleva —
ja suutelee kaikkia rikkaita sydämiä.

OLIN NUORI.

Olin nuori. Ja kasvoin harmajin,
sinipunervin silmänaluksin
minä arkana kouluun kuljin.

Oli rehtori vanha ja viisas mies.
Minä usein pelkäsin, että hän ties,
mikä syy minun mieltäni painoi.

Ja kotona täti, hän katsoi niin
minun silmäini lastenkamariin,
että pakenin pois ja itkin.

Kun nuoria kasvoja muita näin,
miten vihasin omaa itseäin
ja kipeää elämääni.

— Ah, silloin vielä mä tiennyt en,
että kukaan, kukaan ihminen
ei tääll’ ole parempi toista.

Tuta sai sen poika. Ja rakastamaan
mies sitten on oppinut nuoruuttaan
ja omia arpiansa.

SYDÄN JA KUOLLEEN MEREN APINAT.

Kuolleen meren rannalla jossakin
— maailmahan on kuolleita meriä täynnä —
asui jolloinkin ajan varrella suku,
joka oli unohtanut sydämensä jonnekin.

Ja katso, nämä ihmiset menestyivät hyvin
ja lihoivat hyvin.
Heidän vehnänsä kypsyi ja rypäleensä paisuivat.

He tekivät viekkaasti kauppaa
ja kävivät julmasti sotaa.
Ja kameelit kantoivat ryöstösaaliina kotiin
kultaa ja kalliita kiviä
vuorten takaa.

He olivat onnelliset.
Ja lihavin kaikista papeista puhui:
— Kiitetty olkoon Allah!
Nyt hänen siunauksensa on vuotanut ylitsemme
runsaampana kuin koskaan.
Tietkää, oi uskovaiset kaikki,
että tämä Allahin ylenpalttinen suosio johtuu siitä,
että tuo kärkäs rauhanrikkoja, Sydän,
alati tyytymätön, alati kapinoiva Sydän
on vihdoinkin keskuudestamme poissa.
Eikö hän riistänyt meiltä öittemme unta
ja päivällä virittänyt ansoja kaikille teillemme.
Eikö hän napissut aina lempeitä lakejamme vastaan.
Eikö hän solvannut aina, tuo niskuri Sydän,
pyhää esivaltaa ja jaloja tuomareita,
että he muka olisivat pyöveleitä.
Jos me ryhdyimme sotaan
tahi jos solmimme rauhan,
eikö hän syyttänyt, että me teimme väärin.
Eikö hän saattanut meidät alati häpeään.

Nyt hän on poissa.
Allah, hän joka Kuolleessa meressä nukkuu,
hän ei katsellut Sydäntä suopein silmin:
tämähän häiritsi alati hänenkin untaan.
Iloitkaatte, oi uskovaiset kaikki:
Allah on vienyt hänet keskelle erämaata,
että hän menehtyisi nälkään ja janoon,
että me olisimme alati onnelliset!
Kiitetty olkoon Allah!

Allah, hän joka Kuolleessa meressä nukkuu,
heräsi eräänä yönä:
hän oli kuullut jonkun huutavan nimeään.
Ja katso, Kuolleessa meressä paloi elävä liekki.
Se lähestyi niinkuin lentävä tähti
ja lankesi jumalan jalkojen juureen.
Se oli palava Sydän. Se puhui:
— Isäni, en ole löytänyt kotia ihmisten luota!

Ja Allah katseli häntä
ja kuunteli häntä
ja itki.
Ja Allah kohotti päätänsä Kuolleesta merestä.
Silloin kuuli hän sen,
mitä lihavin kaikista papeista puhui.

Ja Allah vihastui kovin.
Ja Allah kohotti kätensä:
ja katso, ihmiset olivat aamulla niinkuin apinat.

Mutta Sydän jäi Allahin luokse.
Ja lempeä jumala otti hänet käteensä,
nosti hänet huulilleen
ja suuteli häntä.

SANA.

Alussa oli Sana.
Ja muuta ollut ei.
Ja Ylimmäisest’ oli synty sen.

Ja alkuyöhön kauas
sen Luojan sormi vei:
niin luotiin maa ja meri, ihminen.

Sana luomistyönsä päätti
ja palas Isän luo.
Ja Henki kantoi sitä huulillaan.

Mut kerran keskiyöllä
Kyy, valheen henki tuo
sen varkain otti, vei sen maailmaan.

Ja Sana, kaiken luoja,
oli hedelmätön nyt,
kun ihminen sen nosti huulilleen;

vain lasten leikkikalu,
vain malja särkynyt,
vain mykkä ääni, kaiku tyhjyyteen.

Se näki paljon nälkää
ja paljon tahraantui;
sen kimmellyksen peitti tomu maan.

— Mut joskus, ihmisistä
kun paras uneksui,
se lensi jälleen kotiin, jumalaan.

Ja Isä huulillensa
sen virvoittaen vei,
ja siihen tarttui Luojan hengitys.

Ja ihmiset, he koskaan
sitä unohtaneet ei.
Ja sydämissä kävi väristys.

SYYLLINEN MIES.

Hänet ammutaan. Hän on syyllinen mies.

Hän katsoo ääneti meihin ja meistä pois.
Hän antaa silmänsä minulle ja käskee: katso!
Ja silloin näen, kuka myöskin on syyllinen mies.

Syyn kahleen rautaisen näen ranteessa kaikkien meidän.
Syyn käärme on purrut jo kehdossa lapsen kantapäätä.
Syyn hämähäkki on kutonut verkkonsa kaikkien sydänten teille.
Syy nielee kaikki ihmiset niinkuin hete suossa.

Mutta yksi meistä on murtanut kuoleman renkaan.
Näen kuinka hän riisuu likaset vaatteet yltään,
syyn varjojen kehästä pois hän astuu valoon.

Näen uudet kasvot nuo: hän on ryöväri ristinpuussa.
hän on veljeni, syyllinen mies, joka ammutaan.

RUNO RISTIINNAULITUISTA.

Ristinpuiden varjo
lankeaa mittaamattomana maailman yli.
Nähkää se pilvien hartioilla
ja kaikkien vuosituhansien kasvoilla.

Näettekö: ristiinnaulittuna
maailman sydän
ja elämän nuoruus,
jokainen uusi ääni,
joka huomenna uuden päivän on kaikkien uskonto,
jokaisen aurinko,
jokainen uusi vapahtaja
— vain messiaita ristiinnaulitaan,
ei epäjumalia.

He rakensivat ristinpuita maan kuninkaille.
Mutta heidän lapsensa suutelevat ristejä.
Pian kuolevat heidän askeleensa pimeään.
Mutta valo ei ole pakeneva ristinpuiden ympäriltä,
sillä jokainen ristiinnaulittu sydän oli tähti.

PAIMENET.

Voi paimenten öitä erämaassa.

Haaskalta, kaukaa
korpin viimeinen huuto.
Pimeys, pimeys
vyöryi maailman yli
niinkuin musta meri.

Skorpionit vaanivat hietikolla.
Yö oli pantterin silmiä täynnä
ja shakaalin ulvonta leikkasi ilmaa
niinkuin nuoli.
Nuotiomme kitui
ja laumamme vapisi sen luona.

— Sinäkin vapisit, sydän.
Tunsithan
pahojen henkien hiipivän yössä.
Aavistit:
tuhannen pahaa tahtoa vaani
raatelu-valmiina
— niinkuin tuhannen
julmaa, korpinkyntistä mustaa kouraa
tai pedon hammasta —
ympärilläsi erämaassa,
pimeän meressä, kaikkialla,
lämmintä vertasi janoten
niinkuin pantteri janoo
nuoren karitsan verta.

Ei ole koskaan nähty
tällaista yötä
erämaassa.
Taivas: — tähdistä kudottu kangas.
Ja kaikki tähdet kiertävät
suurinta, kauneinta tähteä,
jota ei koskaan ennen
mikään silmä nähnyt.
Erämaan hiekkaan sataa
pieniä tähtiä lukemattomasti.

Nähkää:
ei ole varjoja, yötä.
Tunnemme:
ei ole enää pelkoa, vihaa,
paha on kuollut,
maa on kaunis ja nuori
ja ihmeitä täynnä:
pantteri nuolee nuorimman vuonan kaulaa,
jännitetyn jousensa laskee metsästäjä,
huulilla lapsen hymy.

Silmämme näkevät unta:
tähdistä astuu enkeli
niinkuin kaunis Jumala itse.
Siunaa maata ja siunaa meitä:
— Hetki on tullut,
rauha on maanpäällä syntynyt,
hyvyys astunut ihmisten joukkoon,
maa on ihmisen koti.

(Jouluna 1923.)

ME.

Me, tomun tomu, saimme elämän.
Suin, sieraimin ja silmin yhä juomme sitä
kuin mehiläinen yrtin mettä juo,
vaikk’ yrtin okaat punertuvat verestämme.

Ah, suurin kipumme on täynnä siunausta,
tuo syvä arpi meissä, kallis todistus:
me suutelimme suulle polttavalle
hänt’, Ainoata, joka on ja jota rakastamme.

Ja kun me lähestymme sydänt’ Elämän
kuin pisarainen hänen suonissaan,
koht’ oma valtimomme täys’ on elämää,
ja oomme rikkaat lailla jumalan.

Me sormin kosketamme maata, ja se kukkii.
Ja ihmisveljiemme tomusydämiin
me puhallamme, ja ne ihanasti värähtävät
kuin sydän ensi ihmisen, kun sieraimissaan
hän tunsi hengityksen jumalallisen.

MINÄ NÄEN.

Näkysarjojen vaihtuva leikki. Ah, näin ei silmillä nähdä.
Sisempään, syvemmälle ja kauemmaksi ma nään.
Minä tiedän: nyt mieleni katsoo kuulevin, tuntevin silmin.
Näyt syntyvät, kuolevat silmässä itsessään.

On silmäni leili. Sen viinillä täytin. Ja viini on käynyt.
Ihanampana leilistä juon saman viinin nyt.
Oli poutaa ja pilviä, tuulta ja taivasta mielessä mulla.
Hedelmöittyvät nyt nämä siemenet kätketyt.

Näen mieleni unta. Kuin auringon säihkyssä kotka se nousee
tomust’ irti ja maasta ja myös ajan piiristä pois.
Salamalla se ratsastaa elon maallisen rannasta rantaan.
On kuin joka ihmisen silmäni tuntea vois.

Hedelmist’ olen tiedon puun minä syönyt kai: tämä uusi
elontietoni siks yli parhaan tietoni käy.
Mato pieni on suurin. Ja köyhimmällä on enkelin kasvot.
Erämaissamme eikö nyt jumalan askelet näy.

Näen: ihminen kirkastuu. Hänet jumalan veljeksi tunnen.
Ota kuoleman taittuu, ja kuollehet käy elämään.
Minä nään: paratiisin portti on auki, on taivahat auki.
Joka kohtalon yllä mä sateenkaaria nään.

LENTÄVÄN HOLLANTILAISEN NÄKY.

Hän ruorissa seisoi ja katsoi veteen.

Ja kuoleman-tyyneltä ulapalta,
jolla pilvien kummitusvarjot makaa,
kuva nous, kuva kaukainen, silmien eteen
kuin jostakin satojen vuosien takaa
kovan uhman ja paatumuksen alta.

Näki itsensä mies: soman poikasen,
ruson poskilla, silmissä päivänsäteen.
Näki pojan poimivan kukkasen
ja sen vievän äitinsä vanhaan käteen.

Ja niinkuin emonsa rinnalla vuona
hän kirkkoon äitinsä kanssa kulki
somiss’ ensimmäisissä saappaissaan.
Pojun hellästi syliinsä äiti sulki,
kun he olivat kivisen portin luona
ja näkivät kirkon ja hautausmaan.

Näin äiti: ”Kas, kultainen katolla tuolla
on risti, ja risti on haudoillakin.
Se on elävän Jumalan merkki ja vala:
iankaikkisen tuskan ei lieskassa pala,
kenen voi sydän lailla Mestarin
oman ristinsä kantaa, sen nimessä kuolla.”

Saman äänen kummituslaivaan kuuli
uros harmaapartainen kaukaa jostain
kuin kaikuna esirukousten.
Ja hän luuli silmänsä hourailevan:
ah, keskellä pilvikummitusten
kuin kirkastettuna siltaa veen
kävi äiti, merestä ristiä nostain!

Kovin kalpeni Hollantilaisen huuli.
Hänen nähtiin rajusti vapisevan
kuin vuoren huipulla vanha puu,
johon ukkosen vasama kohdistuu.
Käsin päähänsä harmaatukkaiseen
nyt tarttui mies, joka tyynenä kesti
satavuotiset kauhuntaipaleet,
jota uhmasta uhmaan jäisimpään
viha taivaan paadutti ikuisesti,
jota ihmiset olivat sylkeneet,
joka itse Jumalan nimeä sylki.

Kova, uhman kallio murtui, suli.
Ja hän painoi kädellä sydäntään.
Söi silmiä liekki kuin taulaa tuli.
Ja vavahti kummituslaivan kylki,
kun Lentävän ääni
parahduksena sielun pohjalta soi:
”Mua nuolevat liekit, ne lyö yli pääni!
Kirouksesta irti en päästä voi.
Tule, äiti, mun ristiä suudella anna!
Pois täältä sun poikasi kauas kanna!”

Heti, niinkuin rautainen piikki-ies,
kirous hänen kirposi otsaltansa.
Vavistuksella tunsi hän, sokea mies,
miten Jumala itse ristinmerkin
hänen otsalleen teki, suuteli sitä.
Nyt oli hän taaskin poikanen herkin,
syli äidin jolla on suojanansa. — —

Nyt missä on, Hollantilainen, laivas!
Täys aamua kirkasta, nuorta on itä;
meren silmäkalvossa toistuu taivas.

LAPSEN SILMÄ.

Ei mitään puhtaampaa kuin silmäs sun:
mä niiden kautta katson kadotettuun paratiisiin
ja aikaan ennen syntiinlankeemusta.

Voi että likainen ja rietas kuva maailman
sun silmäterääs kerran niinkuin rutto syöpyy!

Näät ehkä kerran, niinkuin minä näin,
pois kaiken kauniin pakenevan itseltäs.
Et löydä äitiäs ja veljesi on kuollut.

Näät ihmissydämien eläinnäyttelyn;
näät elon spitaaliset kasvot edessäs
suin, kielin niljaisin ja kammottavin silmin.
Ja myöskin oma jalkas saastan ketunrautaan tarttuu
ja, niinkuin koira koiriin, liityt niihin,
jotk’ elämässä tahrattiin ja tahraavat.

— Mut ehkä myöskin silmäis erämaahan kerran
kautt’ ihmeen: kirkkaan lapsensilmän kautta
taas taittuu aurinko, maan puhtain kauneus
kuin näky elämästä, joka kierrossaan
yhäti palaa puhtaaseen ja puhtaimpaan,
sisimpään alkutilaan, jok’ on kauneus.

Ja näet: kaikki harha, rumuus — myös sun rumuutes —
ei ollut pysyvämpi tuho kauniin elämän
kuin unohtuva kivenheitto mereen,
jok’ ihanaksi rauhassaan on täydentyvä.