SYNKKÄ METSÄ

Hän oli niin hento ja kalpea.
Hänet unessa yöllä näit.
Oli synkän synkkä metsä —
sitä vieläkin väriset sä —
ja siinä synkässä metsässä
hänet eksyksissä näit.

Hän oli niin hento ja kalpea,
ja — oi hänen silmiään!
Hän varmaan varjossa puitten
näki vaanivan sudensuitten:
oli kauhu metsän synkeän
hänen lapsensilmissään.

Olit nähnyt unessa ennenkin
sinä lapsen ja metsän sen —
mut silloin päivä päilyi,
yli kukkakenttien häilyi
suven auder, ja lapsen silmissä
oli loiste onnellinen.

Nyt oli hän vilun-kalpea
ja säikkyvä, uupunut.
Nyt niinkuin värjyvä vuona
hän suurien puiden luona
sua katsoi — niinkuin sinulta
ois armoa rukoillut.

Hänet tunsit. Näit hänen kasvoissaan
omat lapsenjuontees sun:
sua katsoi vuosien takaa
oma lapsensielusi vakaa,
ei enää paistetta silmissään,
vaan valmiina itkuhun.

Ja aamulla, kun sinä heräsit,
sinä heräsit nyyhkien.
Tuot’ unhoita unta et sä:
oli synkän synkkä metsä
ja siinä synkässä metsässä
laps suurisilmäinen.