OVELLA

Hankin lähtöä, — seisatun,
ovi hiljaisen kammioni,
tahtomattani luonas sun.
Lausun: Vartija kohtaloni —

Lukemattomat kerrat ennen
astuin ylitse kynnyspuun,
kaipuun teille ja taisteluun,
pettymykseen ja riemuun mennen.

Mutta nyt, ovi, rivallasi
käsi tuokion viivähtää.
On kuin, hunnuttetuna pää,
seisois norna sun takanasi.

Ovi, aukeat kaukaisuuteen,
ovi, mysterioihin viet:
luotas lähtevät kaikki tiet
päälle maan — sekä maahan uuteen.

Tähti-sillat mä unelmista
tässä huoneessa huimat loin.
Tässä suutelin, pohjaan join
myrkyn maljoista huumaavista.

Kerran täältä on lähtenyt
askel kerkeä, ikävöiden
kuultoon aamujen, lumoon öiden.
— Toisin, toisin on kaikki nyt.

Sillä lyötynä sydämeen
palasin ylitse kynnykseni.
Enkä toipunut ennalleni
kerran lyötynä sydämeen.

Olen vaiheilla kuolon, elon
siitä hetkestä hoippunut.
Mennyt, tullut ja mennyt — mut
mustat ylläni siivet Pelon.

Joskus vapisen huoneessani
niinkuin haudalla vavistaan.
Kyyhky, lentänyt ikkunaan,
kysyy kuollutta nuoruuttani.

— Ovi, maailman kahden raja,
salaisuuksia vartioit.
Tänne kuoleman päästä soit.
Mutta missä on vapahtaja?

Mitä voittaa ja menettää
vielä, nornani, täytyy minun?
Harmaa huntu on päässäs sinun.
Ethän, silmäni, vaaksaa nää.

Mitään, tieto, et ilmi saa,
turhaan hapuilet avaruudet, —
salaisuuksien salaisuudet
kuinka saattaisit aavistaa.

Mutta piirissä varjojen,
muiston joukkion, pahain töiden,
kiirasvuoteella pitkäin öiden
enää viipyä jaksa en.

Tahdon etsiä vapahtajan,
etten nääntyisi kokonaan.
Käännyn menneestä tulevaan
yli maailman kahden rajan.

Jääkää, ystävät, pitoihinne.
Olen uupunut maailmaan.
Kaipaan orjuuden maasta sinne,
missä kahleeni riisutaan.

Matkaan, sieluni kohtaloon!
Janon tähden ja tuskan tähden
tielle, sokea, unta nähden!
Ovi, kiertänyt ripaas oon.