TARINA SUURESTA TAMMESTA Y. RUNOJA
(1896)
TARINA SUURESTA TAMMESTA.
ALKUSOINTU.
Muinaisuuden mustan yössä,
Pohjolan ajan alussa,
aaltosi ulappa aava
yli suuren Suomenmaan.
Suolaisten sumujen vyössä
vyöryi synkät aallot vaan
sylitellen, sylkytellen,
halki aikojen halaten
jäitä hyisten huippuvuorten,
päitä lauttojen lumisten.
Aallot kulki tuulten teitä,
aurinko ajan latua,
hiljaa hiihti päivät pitkät,
hiljaa hiipi pitkät yöt —
päivä kutoi kuiden työt,
yössä vuossadat samosi.
Vaan kun kerran päivän kaari
taasen taivolle kohosi,
maa oli merestä noussut,
veestä manner maatununna,
ulapalle outo saari,
aalloille nimetön niemi.
Kenpä maata kylvämähän,
toukoja tihittämähän?
I
Sitä kuusta kuuleminen,
jonka juurella asunto.
Suomal. sananl.
Kerran illalla Kalevan kansa
saapui niemehen nimettömään,
matkan vaikean vaivoistansa
yöpyi rannalle lepäjämään,
sytytti savunsa saarelmalle,
tulensa niemyen nenähän toi,
levitti lehviä kuusten alle,
louhten lomahan majansa loi.
Vaan kun aamulla päivyt koitti
valaen vesille kultiaan,
kummun kuusessa peippo soitti,
kukahti käkönen oksallaan;
silloinpa heraksi heltyi mielet,
sulipa hymyhyn partasuut,
silloin helkähti sydänten kielet,
humahti rinnassa ”isien puut”.
Juuri kaivaten maata moista
lähteneet oli kulkemaan
tuolta he Aasian alkukoista
otava, aurinko oppainaan —
maata kaivaten, kussa senki
luonto luontoa omaa ois,
kussa Kalevan heimon henki
korven honkien humussa sois.
Kohta tietäjä lyylin laittoi,
saneli pyhäksi salmen suun,
kummun kuusesta oksat taittoi,
julisti vuorella Jumalan puun,
lepikön aitasi Hiiden haaksi,
asuma-ahoksi vainajain,
nimitti niemyen Suomenmaaksi
Ukolle uhreja teurastain.
Näinp’ on riemulla Kalevan kansa
tuhanten järvien maahan jäi,
aneli onnea Ahdiltansa,
palui palkkoja metsältäi,
saarten salmihin verkot heitti,
syvälle korpehen vipunsa vei,
paaden kourussa kalansa keitti,
tuntenut kaupin kaluja ei.
Vaan kun iltasin kumpuloilla
päivän laskua katseltiin,
tai kun erässä nuotioilla
otavan sarvia outeltiin, —
silloinpa helisi kannelkielet,
kautta kumpujen soitot soi,
silloin sankarit vakaamielet
sormet sormien lomahan loi,
silloin loihtuja, laulelmoita
partahuulilta humisi vaan,
alkusyntyjä syviä noita,
peruja kansojen kehtomaan:
Vipusen virsiä, satuja sammon,
”lovessa”-käyntejä loihtijain,
kuvia kummia Kalman kammon,
ituja Tuonelan tutkelmain.
Luonnon lapsena kasvoi kansa,
nukkui honkien huountaan,
uneksi uudesta onnestansa,
heräsi aaltojen loiskinaan;
huuhtia raaten, kaskia kaaten
voimoa elämän nisistä joi,
metsän Mielikin povella maaten
luonnon luottehet kuulla voi.
Siellä suojana hongan juuri,
taivon tähtöset päällä pään,
kasvoi Suomen sukuni suuri,
yleni henki heimon tään.
Kuuhut kulki taivahalla
kuusten lomitse kurkistain —
kansa se kasvoi kuusten alla,
käköset oksilla kukkui vain.
II.
Läksi puut ylenemähän,
vesat nuoret nousemahan,
kasvoi kuuset hukkalatvat,
lautui lakkapäät petäjät. —
Kalevala.
Koittipa vihdoin Väinämön aika,
Suomeni sankari-aika,
tietojen, taitojen, taikojen aika,
laulujen, urhojen aika,
jolloin suur’ oli Suomeni valta,
laaja laulun ja soiton maa:
Vienan päältä ja Valdain alta
Suvannon suurten vetten taa.
Jolloin Suomeni kansa sorja,
ollut ei lännen, ei ounaan orja,
jolloin Kalevan kalpa löi
ja leimusi tietäjän taika.
Kauvas valliten merta kahta
Permin purret kulki,
kauvas kaartaen Pohjanlahta
Kainuu satamat sulki,
loitos Karjalan kannel kaikui,
kauvas kantoi Jäämin jous,
Taara-huutoja rannat raikui,
kussa Yösalon purret sous.
Silloin suur’ oli Suomen kansa,
Suomen leijona voimassansa,
silloin heimoni kunniaa
koko Pohjola julisti julki.
Josp’ ois astunut silloin miesi,
kansani yhtehen tuonut,
temmannut miekkasi, rastinut tiesi,
valtasi vaajat luonut!
Josp’ ois Väinämö harmaapäinen
silloin tarttunut valtikkaan,
taikka lähtenyt Lemminkäinen
sukunsa suurena kulkemaan, —
noussut heimonsa herttuaksi,
veljeskansojen kaitsijaksi,
Väinän rannoilta Ruijan suulle
torvien soida suonut!
Vaan ei kutsua kuullut kansa,
raikunut torven tahti,
Väinämö soitteli kanneltansa,
impiä ajeli Ahti;
eip’ on astunut silloin miestä
heimoni onnea ohjaamaan,
kansa ei tietänyt Kalevan tiestä,
veli ei tuntenut veikkoaan.
Pennin rannalle Norja nousi,
Väinän virtoja vieras sousi,
Kainuun hautasi kansojen yö —
vaipui heimoni mahti.
III.
Ja quin keuekyluö kyluettin,
silloin ukon Malia iootijn. —
Agricola.
Tullut oli koolle kansa tuomaan touko-uhrejaan
vetten, vaarain partahilta kautta suuren Suomenmaan,
tullut oli nuoret, vanhat vakkojansa tuomahan,
pyhän Päivävuoren päällä Ukon maljan juomahan.
Tuolla tammipuiden alla urhot vanhat tarinoi,
täällä kummun tanterella nuori kansa karkeloi;
siellä istui Ilmariset, haastoi Väinöt harmahat,
täällä leikki Lemminkäiset, astui Ainot armahat.
Meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen,
käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen,
rastas lauloi rannan puussa, sotka salmen suussa sous —
silloin heimon valtavanhin tarttui maljahan ja nous:
”Terve kevät Pohjolahan,
Suomehen suvinen päivä,
terve lämmin lounatuuli,
terve kumpuen käkönen!
Terve veet sinertämähän,
viitakot vihertämähän,
terve maahan marjan varret,
terve kukkaset keolle!
Paista päivä näille maille,
näien peltojen perille,
nosta maa makoamasta,
Luojan nurmi nukkumasta,
pane korret korttumahan,
sekä varret varttumahan,
tuhansin neniä nosta,
saoin haaroja hajota,
kynnöstämme, kylvöstämme!
Eip’ on maa mehua puutu,
voimoa Kalevan pelto,
kun lie armo antajista,
lupa luonnon tyttäristä.
Oi Ukko ylijumala,
hattarojen hallitsija,
iätä iästä pilvi,
nosta lonka luotehesta,
vihmo vettä taivahasta,
mettä pilvistä pirota
orahille nouseville,
touoille tohiseville!”
Näinpä lausui heimon vanhin, kansa Ukon maljan joi,
vanhat haastoi harvaksensa, nuori kansa karkeloi;
käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen,
meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen.
Silloin nousi outo purje ulko-ulapalta,
laiva kohti Suomen saarta laski lännen alta;
urhot tuota ensin luuli allin ampujaksi,
naiset kaupin haahdeksi ja saksan haljakaksi.
Katsottihin, vuotettihin, niin jo nousi toinen,
nousi toinen, nousi kolmas purje yhden moinen.
Vaan kun koko taivon ranta välkkyi valkealta,
silloin ties he vainolaisen tulleen lännen alta.
Silloin vanha vaiti jäi ja lakkas laulu nuoren,
kotihinsa kansa riensi päältä Päivävuoren;
kohta joka kukkulalta vainoliekit nousi,
kautta suurten Suomen vetten sotapurret sousi.
IV.
Tänne miehet, tänne miekat,
tänne tapparat tuliset!
Lännen jouset, lännen joukot
tuulen siivillä tulevat,
pistävät tulehen pirtit,
kylät polttavat poroksi,
vievät viljat, kullat, helmet,
kassapäistä kaunehimmat.
Kaiva kullat kuusten alle,
aarnihautoihin hopeat,
rahat kätke raunioihin,
viljat purnuhun pudota,
mutta kaunot kassapääsi,
saattaos salon sisähän,
sinikorven kainalohon,
piilohon pimentopirtin!
Elä itke Suomen impi,
elä äitini valita!
Ei sinua vieras viene,
koske koura vainolaisen,
kunis on kultasi elossa,
poikasi kädessä pontta,
sulhoja salolla Suomen,
kalpoja Kalevan maassa!
Vaan oi armas äityeni,
oi mun impeni ihana,
et sä itke itseäsi,
varo et vaarojas omia,
poikasi poloa itket,
suret sulhosi eroa.
Elä itke Suomen impi,
elä äitini valita!
En mä silloin suohon sorru,
enkä kaau kankahalle,
kun sorrun sotatiloille,
vaivun vainotanterille.
Soma on sotainen tauti,
sorea sotahan kuolla,
kaunis miekan kalskehesen.
Vaan en vielä vainajana,
Mannun lapsena makoa,
vielä saavun sankarina,
heimon helmenä palajan,
sata miestä saattamassa,
tuhat tuomassa kotihin.
Tänne miehet, tänne miekat,
tänne tapparat tuliset!
Lännen joukot, lännen jouset
tuulen siivillä tulevat!
Anna tulla turmamiehen,
saapua salakavalan!
On meillä oluet pantu,
vara vierahan varattu:
jouset kaikki jäntehessä
suun suloksi lännen sulhon,
kaikki tapparat tanassa
pään menoksi merisen miehen!
V.
Saapui kansa Auran suulle, poikki Pohjan,
saapui sata jousikättä, tuhat miekkamiestä,
mutta taakse taistokentän Päivän kukkulalle
nousi Suomen suuret noidat suurten puiden alle.
Päivä näin kun vuoteltihin, niin jo vieno ilta
saattoi luokse lännen laivat taivon rantehilta,
nousi Ruotsi rantamalle, nousi rautarinnoin,
läksi länsi taistelohon, länsi uskoninnoin.
Jop’on jouset jännittyi ja suihki sulkanuolet,
päivä peittyi vasamoihin, yöhön Pohjan puolet;
Lappi laaja katsomahan kaaloi tuota kummaa,
Turja kaikki kammostui jo talven yötä tummaa,
Iski mies jo miestä vasten, miekka vasten miekkaa,
kalskui kalpa, raikui rauta, huuhtoi hurme hiekkaa;
silloin valkes Pohjan yö jo säilän säihkynnästä,
revontulten roihun näki Lappi etelästä.
Vaan ei miekoin, miehin yksin sotaa käyty siellä,
käytiin sotaa sanalla ja miettehellä, miellä,
taidon kalvat tahkottiin ja tiedon linnat luotiin,
kansanhengen kaikki voimat taistelohon tuotiin.
Tuolta takaa taistokentän tammikummultansa
lauloi Suomen suuret noidat tenholaulujansa,
lauloi pillat piilostaan ja turmat Tuonelastaan,
Turjan tuulet, Hornan henget vainolaista vastaan.
Mutta heitä vastapäätä loisti lännen valta,
välkkyi suuri kultaristi vaahderkunnahalta.
Siellä helkkyi helmivyöt ja Herran kuvat kulki —
siellä munkit Henrik piispan piirihinsä sulki.
Aina jatkui leikki julma, miesten leppä juoksi,
rynnättihin, väistyttihin, vaihtui luode, vuoksi.
Harveta jo Ruotsin joukot alkoi sieltä täältä —
silloin nousi outo lieska Päivävaaran päältä.
V.
Kuinka lie se syttynytkin? Liekö loihtijalta
kipunainen kirvonnunna tulustaulan alta,
vaiko — niinkuin kansa kertoo kirkon legendasta —
Ukon uhripuuhun iski liekki taivahasta.
Kuinka lie! Mut kauhu valtas Suomen miesten
mielet,
kun he huomas vaaran päältä tuimat tulen kielet,
kauhu hiipi kalvan päihin, tunki miesten tarmoon, —
toiset pyrki pakohon ja toiset turvas armoon.
Näinpä loppui taisto suuri, taisto Väinön,
näinpä päättyi päivä armas, päivä Väinön aian.
Eikä vielä sammununna ollut soihtu ruskon,
kun jo Suomi Kupittaalla otti uuden uskon.
VI.
Kansa outoja anoppi,
ikävöitsee ilma kaikki.
Salamnius.
Ja silloin Suomen tietäjä läksi
vesiä ventoja kulkemaan,
silloin vaikeni Väinön kannel,
kuoli luonto maan.
Silloin Metsolan metiset piiat
ristit riistivät rinnaltaan,
kullat kulmilta karistivat,
ja huolivat itkien Tapion linnan
mustahan murhehuntuun
ja kauvas korpehen kätkeytyivät
saunahan salaiseen.
Silloin Ahtolan armahat neiet,
vaahtivaipat,
sukelsi surren ainiaaksi
alle aaltojen syvien,
jättäen rannat, raumat,
heittäen suruhun heleät hiekat,
kaislikot yksin karkelemaan.
Silloin karkkosi ihanat immet
kaarilta Suomeni taivaan,
päättyi kirjat päivyen neien,
katkesi Kuuttaren kangas, —
Ja kautta ilmojen, kautta maan
soi valtava valitushuuto:
On kuollut Suomen,
on kuollut luonnon laulu! —
Mut Ruotsi silloin Suomen rantamalle
myös merten takaa oudon taimen toi,
ja vuodet vaipui ajan virran alle
ja vieras virpi täällä vihannoi;
se kohta päänsä nosti korkealle
ja juuret vankat syvään maahan loi.
Ja tiedon terhoja se tammi tarjos
ja uskon katvehella kansan varjos.
Mut velkahan sen taimen kylväjille
ei jäänyt Suomen kansa konsanaan,
vaan kiitollisna tammen antimille
sen otti uudeks’ uhripuuksi maan
ja kantoi kullat, heitti helmet sille
ja antoi viime aumat pelloltaan
ja uhras laumoin sille lapsiansa —
ei, jäänyt velkahan ei Suomen kansa.
Näin yhä Ruotsin rautatammi nousi
ja päälle pilvien se nosti pään
ja yli maan sen ylväs latva nousi
ja taivon kaiken katti lehvillään;
ja turhaan ampui päältä päivän jousi
ja turhaan kuuhut kylvi välkettään.
Se tammi taivon valon maasta sulki
ja yössä kaihomielin kansa kulki.
Ja suruun riemut suli, päivät öihin
ja murhe musta hiipi Suomelaan,
ei kuuhut pilkkinynnä pirttilöihin,
ei päivä koittanunna konsanaan;
se tammen kyllä kutoi kultavöihin,
mut yöhön jätti majat Väinön maan.
Ja hiljaa hyräellen majoissansa
näin päivää kaipaellen lauloi kansa:
”Ain’ on päivä paistamatta,
kuu kulta kumottamatta
näillä Väinölän tuvilla,
Kalevalan kankahilla.
Vilu viljalle tulevi,
karjoille olo kamala,
outo ilman lintusille,
ikävä inehmosille,
kun ei konsa päivyt paista,
eikä kuuhuet kumota.
Hauki tiesi hauan pohjat,
kokko lintujen kulennan,
tuuli haahen päiväyksen;
ei tieä inehmon lapset,
milloin aamu alkanevi,
milloin yö yrittänevi,
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen.”
Ja hongat humisi huolissaan
Suomen salomailla
ja surua solkikoivut soi
ja huokasi korven kuuset; —
hellitteli heinät vienot,
kuikutti kukat kanervan,
ahoset armahat vaikeroi
ja nurmet nuoret itki.
Ja Väinön kantelo kaiutonna
valitti kivillä rannan
ja Suomen laulu orpona, onnetonna
vieri maita, vieri soita,
vieri synkkiä saloja vaan
nääntyen näljissänsä.
Ja kansan riemu seisoi vaiti vaan
oven suussa, orren alla,
mut mahtavana pöydän päässä, lautsan päässä,
murhe, itku isännöi
kun oli poissa armas päivä,
Väinön maassa
yö.
VII.
Arvon mekin ansaitsemme
Suomen maassa suuressa. —
Jaakko Juteini.
Mutta häipyy hetket nukkuvankin,
vierii sokeankin viikot pitkät,
kului aika myöskin kurjan Suomen.
Yössä yhä Osmon onni itki,
kahlehissa kulki kansan kieli,
murtui Suomen laulun suojamuurit,
katkes kansanhengen kurkihirret,
raunioiksi vajos Suomen valta.
Kesannoiksi Sampsan pellot jäivät,
kylvämättä kasket Kalevaisten,
niittämättä Väinön touot, toivot:
Kussa taannoin kansan vilja kasvoi,
siellä huojui vaan nyt korpi kolkko;
kussa muinoin karjan kellot kalkki,
siellä kaikui ruske kontioiden;
kussa ennen käkökullat kukkui,
siellä yökkö lensi, huusi huuhkain.
Surumielin Suomen äiti itki:
”Kussa kuljet armas kuopukseni,
missä viivyt viisas Väinämöinen?
Emos vanhan auttajaksi astu,
joudu päästäjäksi päivän uuden,
sekä päivän jotta kuuhutkullan!”
Silloin säälitellen Väinö vanha,
joka paltehelta auerpilven
kohtaloita Suomen kansan katsoi,
katsoi kyynelsilmin, murhemielin,
taivahalta tähtimiekan tempas,
Kalevaisten vanhan väkikalvan —
jonka sinne oli heittänynnä
Suomen rantamilta lähtiessään —
ja hän maahan valosäilän viskas,
halki taivon, puhki pilvilöiden,
läpi jättitammen taajan latvan.
Lailla leimauksen miekka lensi,
vaipui kalpa Ukon vaajan lailla,
tiensä leikkas läpi tammen lehväin,
syvään päätä myöten maahan syöksi.
Näki kansa liekin leimahtavan,
tuikahtavan oudon tulikielen
ilman öisen, ikisynkän halki;
kaikki tuota katsomahan riensi,
kuunko keträ oli kirvonnunna,
vaiko lentänynnä taivon tähti,
pudonnunna päivän pyöryläinen.
Neuliaisna sinne nuoret juoksi,
kontiona sinne vanhat kulki,
petran askelilla poiat potki,
neiet joutsenena souten joutui —
kaikki sinne, kunne viiru viittas,
kunne rata rasti, juova johti.
Eipä ollut päivän pyöryläinen,
eikä keträ kuun, ei taivon tähti,
oli miekan kahva kankahassa,
kultakahva, helmin huolieltu;
mutta päältä paistoi päivän juova,
reppänästä säde pieni pilkki,
siinti taivas, kuulti kultapilvi.
Jopa päättyi petran päivämatka,
jopa soutu sorjan joutsenenki,
ihastellen, ihmetellen kaikki
jäi nyt katsomahan kankahalle,
katsoi taivahasen, maahan katsoi,
katsoi toinen toisehensa, eikä
tiennyt mistä oli miekka tullut,
kusta revennynnä päivän reikä.
Saapui vihdoin sinne ukko utra,
itse Virokannas Karjalainen,
joka syrjäisessä sydänmaassa
eli yksin salon saunassansa,
eli muinaisissa muisteloissa,
lauleloissa ajan vanhan vainen.
Hänkin nähnyt oli liekin lennon,
kansan humun kautta korven kuullut,
kaalonunna tuota katsomahan,
vaikka tiellä jäänyt muista jälkeen.
”Onpa niinkuin tuolta päivä pilkkis”,
virkkoi Virokannas ihmetellen,
tirkistellen kohti taivon kantta,
kuusten latvain lomi kurkistellen.
Vaan kun katse valon tietä seuras
päästä päähän, maahan taivahasta,
huomasi hän kahvan kankahassa,
hieroi silmiään ja tuumi silloin:
”Eihän liene vanha Väinön miekka!”
Maahan kumartui ja sormin kulki
kahvan kaunehia tunnustellen,
tunsi Ilmarisen ihmemiekan,
tunsi kirjat, tunsi kullat, helmet,
tunsi Väinön vanhat taikamerkit.
Mutta kummissansa kansa kertyi
äijän ympärille tiedustellen:
”Miekan tunnetko ja mist’ on tullut,
kust’ on tänne päässyt päivän pilke?”
Silloin Virokannas päänsä nosti
katseen ylvään yli kansan luoden:
”Kalvan tunnen, tunnen kantajankin!
Senpä muinen seppo Ilmarinen
takoi Väinämölle, veljellensä,
kun ol’ Louhi valon maasta vienyt,
vienyt vuoren alle aurinkoisen.
Sillä Väinö Pohjan kansan kaasi,
voitti yön ja päästi Suomen päivän.”
Ihmetellen kysyi Suomen kansa:
”Kummia sa kuulut haastelevan, —
ken on Ilmarinen, ken on Väinö,
kerro meille!” —
Virkkoi Virokannas Karjalainen:
”Laulaisinpa, totta taitaisinpa,
kun ois täällä joku joukossanne,
joka löisi käden kättä vasten,
mielen mieltä, kielen kieltä vasten,
lähtäksemme laulun laajan teille,
virren vienon vettä soutaksemme.”
Äänetönnä seisoi Suomen kansa,
vaiti viipyi vanhat, nuoret. Vihdoin
astui vaari sadan vuoden vanha
toisten takaa horjuen ja lausui:
”Taisin kuulla noita taatoltani
joskus piimäsuuna pikkaraisna,
vaan on ruostunut jo kielen lukko,
kurkku kuivanunna, muisto mennyt.
Toki vielä toisen muistutellen
jotain niistä ehkä tietä voisin.”
Ja he istahtivat kankahalle,
kannon päille, kalvan kahden puolin,
löivät kädet vankat kättä vasten,
saumasivat sormet toisihinsa.
Karjalainen sana-arkun aukas,
Virokannas virsilippahansa;
lauloi ilojansa entisiä,
muinaisia onnen muistojansa,
lauloi Suvantolan sankareista,
kosijoista kuulun Pohjan neien,
lauloi Väinämöisen voimatöistä,
Sampo-matkasta ja Louhen maasta.
Hymyhuulin noita kansa kuuli,
niinkuin lapsi kehtolauluansa,
jonk’ on äidiltänsä ennen kuullut,
mutta unhottanut maailmalla.
Nauroi nuoret Ahdin leikkilöille,
Väinön lausehille vanhat nyökkäs,
itki neiet nuoret Kullervoista,
poiat surkutteli Ainon surmaa.
Vaan kun vielä lauloi ukko kallas,
kuinka kaikk’ ol’ ennen toista täällä,
kuinka toisin täällä touko kasvoi,
toisin leivo lauloi, lehto tuoksui.
Kuinka ennen täällä suuret laulut
raikui suusta suurten sankareiden,
kuinka ennen täällä suuret miekat
säihkyi säkeneitä suurten töiden,
kuinka yksi, suuri Suomen manner
kantoi yhtä, suurta Suomen kansaa —
silloin kansa kysyi kaihomielin:
”Miksi ennen kaikk’ ol’ onnellista,
miksi muinoin kaikki kaunihimpaa?”
”Silloin paistoi päivä” — vanhus virkkoi.
Ja hän lauloi, kuinka niemellänsä
vapaa kansa kerran kynti, kylvi,
mutta merten takaa vieras saapui
tuoden rantamalle taimen oudon,
taimestapa kasvoi jättitammi,
jonka latva maasta päivän peitti.
Ukon kertomata kuunnellessa
syttyi sydämissä aatos uusi,
syttyi niinkuin kulo kankahalla:
ensin hiljaa, ritisten se hiipi,
piirsi matalana maata pitkin,
kanervissa kiemuroiden kulki,
kunnes löysi kuusen kunnahalta,
kuusen korkean ja kukkalatvan,
johon roihahti ja taivahalle
kauvas kansan pyhän tahdon kantoi:
”Taitettava onpi tammi suuri,
kauhu kaadettava Suomen niemen!”
Urhon huudon Väinämöinen kuuli,
ja hän riemastui ja rinnassansa
syttyi toivon säde, kerran vielä
päästä ahojansa astumahan,
soutamahan Suomen suvannoita.
Ja hän lauloi uuden ilmapurren,
emäpuuksi taivon kaaren taittoi,
puutti pohjan ilman pieleksistä,
päivän sätehistä laiat liitti,
kokan kultas aamun purppuralla,
illan kuutamolla keulan huoli —
valmis lähtemähän ollaksensa,
konsa kajahtaisi kutsu kansan.
VIII.
Yksi mieli, yksi kieli,
siin’ on suoja Suomenmaan.
Oksanen.
Jo silloin Väinön kansa ties,
mit’ tehdä miekallansa,
ja voiman rinnassansa
nyt uuden tunsi Suomen mies
ja iski kalvan kahvaan —
ja raadannasta rahvaan
jo soitti somer alla maan
ja helkki kangashiekka,
mut eipä kalpa nouse vaan,
ei vääjä Väinön miekka,
Ja kautta Suomen kaivattiin
nyt miestä miekan päähän
ja Auran rannat raivattiin
ja Pohjan korvet porkattiin
nyt aina Turjan jäähän.
Mut ollut kalvan nostajaa
ei suuren Suomen mailla
ja ilman päivää itki maa
ja kansa kuuta vailla.
Mut silloin nousi ”pikku mies”,
kuin tuoma äkkitaian,
hän työnsä tunsi, tiensä ties
ja arvas tuulet aian.
Ja annas, kului hetki, kaksi,
hän nousi maansa mahtavaksi
ja katsoi yli kansojen
ja kohos korkeaksi:
kun jalka maassa teutaroi,
niin pilvet päätä piirsi,
kun ääni kautta korven soi,
niin kaiku vuoret siirsi.
Hän tempas teräsjänterin
nyt kalvan kankahasta
ja ihmetellen nähtihin
sen vanha loisto vasta:
kun kuuhut paistoi kärjeltä
ja tähdet lappealta
ja päästä koitti päivän koi
ja aamu kahvan alta!
Ja päänsä päällä miekkoaan
hän heilahutti kerran
ja tulet tuiski halki maan
ja iski ilma Herran.
Ja tammen suuren kaadantaan.
nyt urho läksi voimassaan
ja mäet mätkyi ja linnat liikkui
ja kivet kirpoi ja paadet kiikkui
ja kosket kohisi kuivillen
ja virrat suunsa sulki
ja kuuset kumarsi laulaen,
kun Pohjan urho kulki.
⁂
Alle tammen kun oli tullut urho,
miekka kirkas pilviä kohti nousi,
nousi niinkuin nousevi kirjokaari
kannelle taivaan.
Iski kerran, iskipä toisen, tulta
miekka leimus, puu säkeneitä säihkyi,
ilma vinkui kuin rajuyönä huiput
aution vuoren
Niinpä vihdoin kerralla kolmannella
tammi lysmyi kuin Ukon lyömä, taittui;
ajan tuulispää tyven työnsi länteen,
kaakkohon latvan.
Mutta miekan urho se heitti jälleen
tähtiparvein taa sinitaivahalle,
heitti kansalleen valon viittojaksi,
soihduksi yössä.
IX.
Ja on kuin ilma uusi
taas hengähtäis yli maan.
Paavo Cajander.
Jo pääsi paistamahan Suomen päivä,
jo pilvet pääsi pitkin juoksemaan
ja väistyi Väinön maasta huolten häivä.
Ja aamu uusi aaltoo halki maan,
kuin virta, joka teljet tempas eestä
ja vyöryy voitokkaana voimassaan.
Ja leivot kaartaa taivon kantta seestä
ja kunnahilla huljuu huomenkoi
mi kimpoo kirkkahana lammen veestä
ja rantapuiden lehvät purppuroi
ja heittää heinän päille suuteloita
ja kanssa kaisla-neitten karkeloi.
Ja lehdot helkkää lempi-uuteloita
ja onni oksapuilla visertää
ja kuuset heijaa kulta-unelmoita.
Kas, kuinka tuoksuu kevätkerkän pää
ja päivän sattuessa kuusten alle,
kas, sammal silkin lailla välkähtää!
Ja lämpö läikkyy maalle nukkuvalle
ja kukat umpustansa kurkistaa
ja perhot leijaa. Näinpä taivahalle
nyt huomenhymniänsä hymyy maa
ja auer tanssii aamun poskipäillä
ja tereet terhenisnä tanhuaa.
Mut kuningas ei saavu yksinään,
vaan jalo juhlajoukko seurassansa,
kun vierii valtavaunut kruunupään,
niin lauluin, huiluin häntä seuraa kansa.
Ja yksin tullut Suomen päivä ei,
vaan ajan orhi eellä viestit vei
ja Suomen mieli kulki kupeellaan
ja ohjaksissa istui onni maan
ja valtikkata kantoi Suomen valta
ja ristirinnoin Suomen kieli kulki
ja kansan riemu kaikui kaikkialta —
ja Suomen laulu juhlasaaton sulki.
Ken ei nyt tahtois nähdä ruhtinastaan,
niin, nähdä sekä näyttää lapsilleen?
Ken ei nyt rientäis valtiaansa vastaan
ja yhtyis ylkäsaattoon iloiseen?
Ja arki-askareensa jätti kansa
ja kesken kyntäjältä sarka jäi
ja pöydän alle neule neieltäi
ja kaikki riensi juhlapuvuissansa
nyt kyläraitin päähän katsomaan,
kons’ saapuu kansan taatto, Suomen suoja,
kons’ saapuu valtaherra, valon tuoja,
se kauvan kaivattu, se toivo maan.
Ja tuomen lehväsiä kansa leikkaa
ja pistää tietä pitkin tuoksumaan
ja portin laitannassa poiat veikkaa
ja neiet nuoret kylvää kukkiaan.
Mut metsän rantaan pälyy joka pää
ja kaikki vuottavat he ruhtinastaan.
Jo kumu kuuluu, tomu pöllyää
ja tieltä kuultaa kullan välke vastaan...
ja polvet neitojen jo nyykähtää
ja vaari kohottaa jo lapsenlastaan.
Mut _Hän_ ei saavu vielä, viesti vaan,
uus aika, airut päivän ruhtinaan,
min orhi kulkee kuni aamurusko
ja karkaa rautakengin kautta maan,
min kypärässä heiluu uusi usko,
ja uusi toivo välkkyy kalvassaan.
”Hän saapuu, saapuu!” — ajan airut huus,
”hän saapuu, Suomen auvo, aamu uus!
Tiet maassa tehkää hälle avaroiksi
ja portit kaartakaatte korkeoiksi,
hän kulkekohon kukkasilla vaan
ja astukohon köynnöksien alla
ja olkoon kaikki kansa polvillaan,
kun kuninkaanne saapuu kunnialla!”
Hän tuossa on jo. Orhit hirnahtaa,
ja vaunut lentää lailla Ukon nuolen,
ja kauvas vaaruu alla vankka maa
ja metsä maahan painuu kahden puolen.
Ja kansa portin luona polvistuu
ja aamuansa vartoo avopäin;
ja kukkatuoksut tielle tunkeuu —
ne myöskin ruhtinastaan tervehtäin.
Jo veräjälle vaunut seisahtaa
ja pyssyt paukkaa, liput liehuaa,
ja kummun päältä kirkonkellot kaikuu
ja mahtavasti vastaan vaarat raikuu —
kun valtias se nousi vaunussaan
ja viittas lempeästi kädellänsä
ja loihe lausumaan:
”En maahan polvistaa ma tahdo teitä,
vaan tahdon korkealle kohottaa.
En vaadi teiltä muita seppeleitä,
kuin joita kasvaa hyveen kukkamaa.
En avaroita teiltä ano teitä,
mut sydämenne mulle avatkaa,
ja kaikin seuroineni majoitusta
ma siellä pyydän sekä siunausta.”
Hän päätti näin. Ja riemun huuto nous,
kuin tuulispäässä aalto ulapalla,
se kasvoi, karttui, paisui, kauvas sous
ja vaikes maininkina vaipumalla.
Mut kuningas se astui vaunustansa
ja läksi katsomahan kansoansa
ja lapset eellä kulki laulaen
ja vanhat seuras vaiti siunaten.
Näin kulki kuningas se kautta maan,
ei vieraellut luona valtojen,
ei poikennunna palatseihin vaan,
mut usein mökkiin muonarengin astui
ja yöpyi torpan majaan matalaan.
Ja kaikkialla kunne kulkikaan
ol’ ovet auki selkoselällään
ja suli sydämet ja silmät kastui
ja rauha, riemu seuras jälkiään.
Ja kansan onni kaikui ouruten
ja siunausten siimesvöiden alla
ja kukkasilla nuorten toivojen
näin Suomen päivä kulki kunnialla.
TAMMEN LASTUJA.
AALTOJEN ALLA.
On uljahin korallilinna meren pohjalla myrskyisen
ja linnassa valta-istuin se päilyvi päärlyinen,
ja istuimella on impi, ei impiä inhan maan,
ja kauvas loistavi kruunu hänen tummilla kutreillaan.
Niin suuret on suojat siellä, salit hohtaen huikaisee,
sadat soihdut seinillä räiskyy, tuhat tuohusta leimuelee.
Ja tuuli kun joskus tyyntyy ja taivas seijastuu,
niin kaunihit kangastukset veen pintahan heijastuu.
Ja myrskyt merta ne velloo ja tuulet ne tuivertaa
ja vetten vyöryvät vuoret ne nousta ja vaipua saa,
mut tyyntä on aaltojen alla, kuhun tuul’ ei tunkea voi, —
vain vienona viestinä sinne humu ulapan aaltojen soi.
Ja luovien haahdet halkoo meren pintaa meuruavaa,
vene taivahan rannasta nousee ja vaipuvi taas sen taa;
eri lippujen alla ne kulkee, eri matkan on määrä ja tie,
mut tuuli ne vihdoin kaikki taa taivahan rannan vie.
Ei haaksien onnesta huoli meren vaahtisen valtiatar,
merimiesten pyyntöjä kuule ei linnan haltiatar,
hän aaltojen kulkea antaa, miten tahtovi taivas vaan,
ja haaksien hautahan syöstä meren kuiluja kulkemaan.
Mut joskus pursi kun pieni on joutunut myrskyhyn,
jolt’ aalto on airon saanut, mela hukkunut hyrskyhyn
ja rikki on purren ruori ja venhoa viimat vie,
mi lahtien lainehille vain luotukin varmaan lie —
Niin silloin Ahtolan impi se astuvi linnastaan
ja ulapan ympäri purren hän peittävi kutreillaan:
jo taltuvi aaltojen raivo, jo vienona viimat soi
ja korjata haapion hauraan merenkulkija koito voi.
Mut laiva jos purppurapurjein yli aaltojen ylpeilee,
min rungossa pillat piilee, rikos mastossa vaanielee,
min kannella karkelo käypi, ilo raikuvi sortajain,
mut ruuma on orjia täynnä ja itkua, vaivaa vain —
Niin silloin Ahtolan impi se astuvi linnastaan,
sen seiniltä soihdut tempaa ja tarttuvi valtikkaan,
yön synkäksi taivahan lientää, vihan vaahtohon vellovi veen,
ja sortajan haahden hautaa hän pauhulla pauvanteen.
Mut muutoin aaltojen alla hän yksin istuvi vaan
ja silmänsä suuret hän tunkee meren kuilujen maailmaan,
mihin kurjan kuolevan silmä ei konsana nähdä voi,
mut kaikuja kummia josta pyhähetkinä joskus soi.
Niin, laulujen korallilinna ajan aaltojen alla on
ja helmistä ihmishengen on istuin morsion,
min otsalla aattehen kruunu kuun loistolla kuumottaa,
ja valtikka hällä on tunteen merenkultaa kuultavaa.
Ja suuret on suojat siellä, salit hohtaen huikaisee,
sadat soihdut seinillä räiskyy, tuhat tuohusta leimuelee.
Ja tuuli kun joskus tyyntyy sekä taivas seijastuu,
niin kaunihit kangastukset veen pintahan heijastuu.
VÄINÄMÖISEN SYNTY.
Näin oli synty Väinämöisen,
rotu rohkean runojan:
Meren laajan suuri sulho
kaihosi Kavetta naia,
halki aikojen halasi
immeksensä Ilmatarta.
Valjasti valiot varsat,
veden varsat, vaahtoharjat,
kokosi kosiokullat,
huolitteli huomenlahjat,
ajoi neittä kihlomahan,
ilman impeä kosihin.
Kauvas kaikui ruoskan roiske,
kuului kuorskuna hepojen,
kauvas kuulti kullan välke,
loitos helmyet helisi,
ajaessa Ahtolaisen
ilman impeä kosihin.
Tuop’ on impi, ilman tyttö,
Kave luonnotar korea,
istui ilman vempelellä,
taivon kaarella kajotti
pilvilinnan liepehellä,
utu-uudinten takana.
Lausuipa ulapan urho:
”Istu impi korjahani!” —
Impi noin sanoiksi virkki:
”Miksi neittä korjahasi?”
Veden valta vastaeli:
”Meren laajan morsioksi,
aaltojen ajelijaksi,
Ahdin linnan liikkujaksi,
suojien sulostajaksi,
kultieni kantajaksi,
helmien helistäjäksi.”
Lausui laajan ilman impi:
”Suotta kultasi kuluvi,
helmesi helähtelevi!
Impenä ikäni kaiken
aina aionkin elellä,
enkä suostu sulhosihin,
mielly miesten leikkilöihin.”
Veen valio, ulapan urho,
tuosta suuttui ja syäntyi,
nosti aallot ärjymähän,
hirmumyrskyt mylvimähän
väkivalloin vieäksensä
ilman impyen ihanan.
Vuorina meret kohosi,
tuntureina tuulten alla,
veet samosi syövereistä,
pohja kuivana kihisi,
paaet paukkui, louhet loukkui,
vaahto pilviä valeli.
Mutta Ilmatar ihana
istui ilman vempelellä
suojassa ikisulonsa,
impisalpojen salassa,
kuhun ei tunnu tuulten voima,
ei ulotu urhon raivo.
Vihdoinpa vihainen sulho
leppyi vallan lempeäksi,
vuoret laski, laaksot nosti,
meren tanteren tasasi
kirkasna kimaltamahan,
lämminnä läpäjämähän.
Syvältä sydämestänsä
kultansa kuvan hän nouti,
toip’ on lempensä totisen
pinnallensa päilymähän,
kaunisna kajastamahan.
Kave luonnotar korea
pilkisti lomasta pilven:
Katso! Kalvosta ulapan
paistoi kaunis taivon kaari,
kaarelta korea impi,
kuuhut neien kulmaluilta,
päivyt impyen povelta.
Neitosen sydän sykähti,
kimmahti kivinen rinta,
leimahti povessa liekki,
suonissa säkenet suihki —
vaan ei vielä ilman impi
suostu sulhonsa sylihin.
Tuostapa ulapan urho
epätoivohon topertui,
suri yössä yksinänsä,
hämyssä häveten itki,
itki ilmoille surunsa,
kaihonsa utuna kantoi.
Mutta katso! Kaihopilvet,
kyynelten utuiset uhrit,
korkeammalle kohosi
kuin vihan vihuriaallot,
tai hymy hyvän sydämen;
nousi taitse taivon kaaren,
otavaisen olkapäitse,
sylihinsä immen sulki,
kaulasi Kapehen nuoren,
kuiski kummia sanoja,
ulpujen utuista kieltä,
kertoi kaihoja kevähän,
umppujen unelmamieltä,
lemmen nuoren nautinnoita,
luonnon luomisen lumoa.
Silloin Ilmatar ihana
tunsi tuntehen povessa,
tuskan niin ilonihanan,
riemun niin surunsuloisen,
kuin on kuutamo keväinen
ilman tumman tuoksutessa —
ja hän astuikse alemma,
vaipui valtahan utujen.
⁂
Vieri impi veen emona,
meren laajan morsiona,
vuotta seitsemän satoa,
yhdeksän yrön ikeä,
allansa aliset aallot,
yllänsä ylinen taivas —
Siellä syntyi Väinämöinen
lemmestä meren ja ilman.
KUN KELLO SEISOO —
Tää kansa on kuin kaupunki,
min tornin kello seisovi,
ja aikaa kysymähän niin
nyt kaikki juoksee naapuriin.
Mut toisen kello edistää
ja toisen jälkeen ihan jää
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy,
Jos tääll’ ois mies, jos yksikin,
niin itse nousis tornihin
ja voiman oikeudella hän
sen kellon vetäis käymähän.
Ja huutais: ”Näin on aika maan!” —
ja oman päänsä mukaan vaan
hän ajan kellon asettais —
ja kaikki uskoa sen sais!
Ja vaikk’ ei ois se tullutkaan
niin sekunnilleen oikeaan,
ois pälkähästä päästy pois
ja jokin aika saatu ois.
Mut mies se viipyy, viipyy vaan
ja yhä seisoo kello maan
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy.
LEMMINKÄISEN LAULU.
Puhu tuuli purjehesen,
ahava aja alusta!
Kal. XXIX.
Tule tuuli, tuui purtta,
vieös veikkosi venettä,
anna juosta puisen purren,
mennä mäntyisen venehen
saarelle sanattomalle,
niemelle nimettömälle!
Sinut tunnen kyllä, tuuli,
sinä vanhin veljistäni:
saman saaren kainalossa
syntyi Ahti Ahava ja
ilman impien ilossa,
päivän lämmön läikkehessä.
Niin mä kasvoin tuulen kanssa
nenässä utuisen niemen,
kuljin tuulen kumppalina,
vierin veljenä ahavan
ympäri selän sinisen,
lakkipäien lainehien.
Tuuli se pojan povehen
puhalsi vihurit vinhat,
idän irnut, kaakon karjut,
luotehen sotaiset soitot;
henki myöskin hellät tuulet,
kodin armahat ahavat,
emosen etelätuulet,
lemmen vienot länsileyhkät.
Näinpä kaikki taivon tuulet
tunnen raukka rinnassani,
siksi kuikkana kujerran,
lokkina lotaeleime,
enkä tieä, kunne kuljen,
minne viepi mun vihuri,
viepikö kohin kotia,
vaiko mieron valkamoille.
Kaikki tunnen tuulten kärjet,
paitsi pohjosen tereä!
viel’ ei halla verta hyydä,
puhalla puhurin henki
Ahtolan pojan povessa,
saati liedon Lemminkäisen.
Enkä kuikkana kujerra,
lokkina lotaja aina,
vaan ma kotkana kohoan,
haukkana viriän vielä,
taivot kaarran, maat tähystän,
halki ilmojen havisen.
Pelätkätte peipposeni,
varokatte varpuseni,
ilman kokkojen iloa,
taivon haukkojen halua!
Liidän neitten päälle,
impien laelle lasken,
haiverran havukan lailla
tyttöparvesta parahan,
heleimmän helmipäistä,
kukkapäistä kuuluisimman.
Puhu tuuli purjehesen
anna vauhtia ahava,
läikytä alusta länsi,
lempi lennätä venettä
saaren impien iloihin,
kassapäien karkeloihin!
VANHOILLE.
Te seisotte keskellä keväimen
kuin kaislikko mennehen kesäinen,
joka lahden rannassa säilyi
yli talven ja tuiskujen.
Se myöskin on nauttinut nuoruuttaan
ja kevään nähnyt on loistossaan,
kun päivässä aallot päilyi
ja tuuloset tuoksui vaan.
Niin lietona lehtojen helke soi,
niin vienoja viestejä tuuloset toi
ja perhonen silkkisiipi
yli kaislojen karkeloi.
Mut joutui syksy ja synkät säät,
sai kylmät ilmat ja tuulispäät
ja halla se maahan hiipi,
tuli pakkaset, tuiskut ja jäät.
Yli talven kaislat ne murheissaan
lumipäisinä rannalla seisoi vaan
ja kun vinkui talvinen tuuli,
he kuiskivat muistojaan.
Ja muistivat aikoja nuoruuden,
noit’ aikoja toivojen, riemujen —
ja ijäksi kuollehen luuli
he luonnosta keväimen.
Kevät taasen tuoksuja, toivoja toi,
taas lintujen lauluja lehdot soi,
taas lahdella sotkat soutaa
ja perhoset karkeloi.
Mut rannan kalpeat kaislat vaan
ne hiljaa huojuvat huolissaan
ja miettivät, miksihän joutaa
koko luonto nyt riemuamaaan.
Nää aallot outoja heille on,
tään tuulosen kuiske tuntematon
ja kumma on kukkien tuoksu
ja helkkinä haaviston.
Ei uutta se oo, on vanhaa vain,
mut vanhaa, mikä on uutta ain
kuin vierivän virran juoksu
ohi rantojen viljavain!
Tää laulu on laulua keväimen,
tää aalto on aaltoja nuoruuden,
joka ulapan tuulissa nousi
ja nyt vyöryvi lahtehen!
Ken ei sitä ymmärrä onneton on,
sen murtava hyöky on aallokon,
sen ampuva ajan on jousi,
se kuoleman kulkija on! —
Te seisotte keskellä keväimen?
kuin kaislikko mennehen kesäinen,
joka lahden rannassa säilyi
yli talven ja tuiskujen.
VÄINÄMÖISEN PALAUS.
”Oi joutuos Väinämö vanha luo kaihovan kansasi taas,
nyt Suomessa suuri on juhla ja joulu on ympäri maas!
Jo paistavi päivyt meillä ja päällä on taivas sees,
mut poissa on Pohjan sampo ja vaiti on kantelees.” —
Näin kansan huuto se kaikui yli laaksojen, laineiden
ja pauhaten ilman patsaat satakerroin kertasi sen.
”Oi joutuos Väinämö vanha, sua kaihoten vartovi maas,
on tarvis sampoa uutta ja tarvis soittoa taas!”
Ja Väinämö kutsun kuuli ja riemuten rinnassaan
hän reilahan laivan laittoi ja hattarahaljakkaan,
ja lykkäsi vesille venhon ja suuntasi Suomehen päin
ja taivahan rannat jätti ja pilvien paltehet näin.
— Kas, Suomen lahdella laiva läpi hyrskyjen kiidättää,
min kokka kuultavi kultaa ja päivänä välkkyvi pää,
ja ruorissa istuvi urho niin muhkea muodoltaan —
ken lie, kenen lienevi laiva? — kävi huuto nyt kautta maan.
Ja rantahan vierasta vastaan koko kansa se virtasi niin...
jo nähtihin laivan laatu, jo laskija tunnettiin!
Niin oudot on purjehet purren ja masto on kummana maan,
mut tulija ei ole outo, vaan tuttupa vanhastaan.
Ja rannalle kansa se joutuin telapuita nyt viskoelee
ja urhot kuusia kaataa, pojat kuoria kiskoelee:
”Hän saapuvi, sankari suurin, hän saapuvi Suomehen taas —
oi terve, Väinämö vanha, taas vanhaan valkamaas!” —
Jo maalle laiva se laski, emä piirsi jo pohjahan,
mut silloin laitahan tarttui kädet kansan riemuavan
ja kauvas kaarnana laiva lens keskehen kuusiston
perämiehen rannalle tuoden — kuten maan tapa vanha on.
Nyt Päivän kummulle käytiin tulojuhloa riemuamaan,
kevätjuhloa nuoren Suomen, valojuhloa Väinön maan,
johon yhtyis nuoret ja vanhat ja aika vanha ja uus
ja muinaispäivien muistot ja toivojen vastaisuus.
Ikitammien sijalla kasvoi siell’ lehto nyt kaunoinen
ja lietona leppien helke soi lempeä tuulosten;
mut viel’ oli ennallansa kisatanner tanhuavain
ja paikallaan oli paasi, pyhä paatero loihtijain.
Ja lehdossa, lehvien alla taas haasteli harmajapäät,
siell’ leimusi muistojen liekit, suli sydänten jäykkien jäät;
ja kiertäen miehestä mieheen simasarkat vaahtiset käy —
vaikk’ kuultavi kannujen pohjat, ei muistojen pohjoa näy.
Mut tuoltapa laulut liedot pyhä-illan ilmahan soi,
siell’ aamun nousevan kansa kisakentällä karkeloi;
ei yön ole varjoja siellä, ei murheen muistojakaan,
siell’ liehuvi onni ja lempi ja toivehet nuoret vaan.
Ja kansan keskehen Väinö hymyhuulin istunut on
ja katsovi vanhojen juhlaa ja riemua nuorison.
Hän nähnyt on onnessa kansan ja nähnyt onpi sen yöss’ —
siin’ istuvi muistojen urho, mut toivojen sankari myös.
Näin juhlivi Väinön kansa, näin juhlivi Väinön maa
ja ilma on onnea täynnä ja toivojen tuoksuntaa.
Meri kuohuvi kunnahan alla, kilo laineill’ leikkiä lyö
ja kauvas kumpuja kaartaa käen kukkujen kultavyö.
Mut kaunehin kassapäistä nyt astuvi Väinön luo
ja kantelon viisikielen ikitietäjän kätehen tuo:
”Oi ottaos omasi Väinö, suo soittosi soida taas,
ja laulaos vanha laulu — näin pyytävi nuoret maas.”
Ja pitkin poskia Väinön vedet virtasi tulvanaan,
kun vanhan, vaskisen soiton taas tunsi hän polvellaan.
Ja riemuten kansa se huusi nyt rientäen tietäjän luo:
”Oi laulaos vanha laulu, taas kantelon kaikua suo!” —
Mut silloin Väinämö nousi ja harmajan nosti pään
ja loihtijan outo lieska nyt leimusi silmistään:
”En vanhaa laulua laula, vaan uuden laulun ma juon,
ja aamua Suomeni armaan ma soittoni soida suon!” —
Nyt lehtohon Väinämö läksi ja naulojen leppiä toi
ja halkoen vasket vanhat hän kieliä uusia loi;
ja uutehen riemun kaikuun hän soiton sommittaa
ja aamun sointuhun sorjaan hän kantelon vanhan saa.
Ikipaadella Väinämö istui ilo entinen polvellaan
ja paaden ympäri kansa se ääneti vartoi vaan ...
niin hiljaa lainehet loiski ja hiljaa kuunteli kuus —
jo helisi vasket vanhat, jo virisi virsi uus.
Se soi kuni ukkosen nuoli läpi pilvien pauhoa vain,
se soi kuni kuutamon hohde yli ulpujen uinuvain,
se kertoi päivyen voimaa, valon voittoa keväimen,
se luonnon aamua lauloi, ilon nousua ihmisten.
Yli aaltojen, alhojen, vuorten sävelkeijuset karkeli näin
joka kuusehen kiiveten kilpaa, joka kukkahan pilkistäin:
”Miks’ uinut siskoni vielä, oi heräjä veikkoni, hei —
on päivä, on palannut Väinö, yön peikoista pelkoa ei!” —
Kas, tuolta jo honkien alta sinihuntuja huiskaelee
ja oksilla haltiat harmaat hymyhuulin kuiskaelee!
Kas, täällä jo Vellamo itse meren kuohuja halkoelee
ja Ahtolan armahat immet yli aaltojen palkoelee.
Mikä helinä päivyen päällä, mikä kulina kuussa soi?
Mikä kaarella siintävän taivaan niin kummasti kuultaa voi?
Siell’ Ilmatar aavojen merta punapilvellä purjehtii
ja Kuutar ja Päivätär siellä valon huntuja huolehtii.
Jo kajahti kangashiekka, jo pemahti peltomaa,
kumu kuuluvi nurmen alta, aho liikkuvi, aaltoaa —
sielt’ astuvi Mannun joukot, peri-isännät ilmautuu,
esivainajat vainioiden ja Kammojen kansa muu.
Yli aaltojen, alhojen, vuorten näin Väinämön soitto soi,
se kuorehen sielua loihti, se luontohon laulua loi.
Ja tuoksuen, helkkyen, soiden ilo kaikuvi kautta maan:
on herännyt luonnon henki, on syntynyt Suomen Pan!
KEVÄTLAULU.
Terve päivä Pohjolahan,
terve Suomehen suvinen aika!
Terve lepikot lehtimään,
terve käköset helkkymään,
terve lämpimät lounatuulet,
lemmen tuulet,
tuoksumaan —
veet sinertämähän,
maat vihertämähän,
taivahan auteret tanhuamaan!
Paistaos armahin aurinko,
hellitä hempeä huomen!
Pitkä, pitkä on Pohjan yö,
kolkko on talvi Suomen.
Kauvan kattanut maata on
hallan ja hämärän vyö,
kauvan on kuura
peittänyt maan,
kauvan on huura
huokunut mielihin hallaa vaan —
Paistaos armahin aurinko,
hellitä hempeä pouta,
jotta lähtisi sydänten jää
ja sulais rintojen routa.
Suo jo lämpesi, sula on maa.
Joutukaa
kyntäjät vakoja luomaan,
vakoja suoria vapauden,
uria uusia aattehen
halki harmajan suomaan!
Kyll’ on maata kyntäjällä
Suomen sinisaloilla,
korvet suuret, pellot pienet,
kyntäjät vähäväkiset.
Joutukaa, joutukaa
kylväjät siementä tuomaan,
tietojen kylvöjä,
taitojen kylvöjä
kyntäjän uutehen uomaan,
jotta nousis nuori vilja,
kasvaisi Kalevan touko,
aaltoisi Suvannon auvo,
Suomen henki heilimöisi!
Kyntäkää, kylväkää,
toukojen, toivojen aika on tää!
Toivehet milloin toteutuu,
milloin halla ne syö.
Nyt on Suomen toukokuu,
nyt on kynnön ja kylvön työ,
leikkuu, korjuu — kaikki muu
jääköön Herran huomaan!
Ei voimoa puutu pelto
ja mehevä musta on multa,
kun taivas antavi sadetta vaan
ja lämpöä päivän kulta.
Ja Jumala armon-paistettaan
on Suomenmaalle suova
ja nostava orahat aaltoamaan
ja laihot laajat luova —
Ja riemuja raikuvi Väinön maa
ja toivehet lauluja kaiuttaa
ja kautta kumpujen, vuorten
helavalkeat leimuaa.
Mut tyyni on kansojen surma,
ei myrsky, ei tuulispää.
On aurinko toukojen turma,
jos kauvan kestävi kaunis sää
Poudan poika on velttous,
tyynen tyttö on saasta,
mut ukkonen ilmoja puhdistaa
ja tappaa tauteja maasta.
Ja idästä nouseva polvi on
ja kaakosta kamala lonka,
mi taivahan lientävi
myrskysäin
ja jylisten rientävi
Suomehen päin
mustana niinkuni muuri.
Ja synkkä on yö
ja ukkonen vyöryvi, salamat lyö,
ja maassa on murhe suuri.
Mut jälkeen yön ja ukkosen
taas taivas seijastuu
ja helmaan Suomen järvien
taas päivä heijastuu
ja leivo laulavi, lehto soi
ja tuoreena tuoksuvi kuusi
ja perhoset kukilla karkeloi
ja touko on taas kuni uusi. —
Rakas on taaton raatama pelto,
makea maammon leipoma leipä,
kova on vierahan maankamara,
karvas kakku äitipuolen.
Kauvan Suomeni pettua söi,
almuja aneli teillä,
muruja liikoja muukalaisten
kerjäsi kyyneleillä.
Mut kerran loppuvi kerjuu
ja vierahan viiltävä herjuu,
ja Suomen selkä nousta saa
ja kansa päänsä kohottaa:
Jo tähkivi Väinön vilja,
jo kasvavi Kalevan laiho,
ja poistuva maasta on leivän puute
ja vierahan viljan kaiho!
Mut leivästä ei kansa elä vaan,
ei mesileiväst’ edes tiedonkaan,
vaan niinkuin päivän kumppaliksi suotu
on vieno, valju kuu
ja niinkuin puu
on luotu heelmää antamaan,
niin järjen siskoksi on tunne luotu
ja hyöty kauneutta kantamaan.
Ja ainapa vainion keskehen näin
esi-raatajat entisaikain
leposijaksi lintujen lentäväin
puun vehreän jäädä antoi.
Ja pihalla töllien pienimpäin
toki pihlaja terttuja kantoi.
Ja pihalla kotien köyhimpäin
pyhä taitehen pihlaja nouskohon näin
ja vienona tuoksu sen tuntukoon
joka suojahan, kammioon!
Ja jääköhön käkösen kukuntapuu
ja Suomen laulun puu
myös laitahan aattehen laihojen
ja keskehen kansani keväisen!
Ajan henget sen oksia heijailkoon,
valon keijut sen lehvillä leijailkoon
ja soikohon sorea laulu
yli peltojen mustan mullan
kyntäjille, kylväjille,
kylmän vainion vakoajille!
Näin vasta nousee seinät Suomen vallan,
näin vasta valmistuupi Suomen sampo.
On sampuen saanut laine
ja vienyt Ilmarin ihmetyön
ja Ugrin heimojen maine
on haudattu helmahan.
Mut tuntehen voimalla tunkien
me tähtiä löydämme yöstä
ja etsien silmillä rakkauden
myös muruja Ilmarin työstä.
On meillä loihtu
ja laulun valta
ja kieli joustava,
norja lie.
Siin’ on noustava
kukkapalta,
siin’ on soihtu
ja siin’ on tie!
Näin joutuen henkemme hettehen luo
sen veestä me voimoa juomme
ja takoen taidolla muruset nuo
me sampuen uuden luomme,
aattehen sammon, laulujen sammon,
tietehen, taitehen sammon,
veljien riemun, siskojen auvon,
Suomen syöjien kammon,
mi ukkosen voimalla jyristen sois
ja kansojen kummana pauhais
ja maailman mainehet Suomehen tois
ja Suvannon viljoja jauhais —
syötäviksi, myötäviksi,
ihmisten iki-iloksi!