Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    TAMMEN LASTUJA.

    AALTOJEN ALLA.

    On uljahin korallilinna meren pohjalla myrskyisen
    ja linnassa valta-istuin se päilyvi päärlyinen,
    ja istuimella on impi, ei impiä inhan maan,
    ja kauvas loistavi kruunu hänen tummilla kutreillaan.

    Niin suuret on suojat siellä, salit hohtaen huikaisee,
    sadat soihdut seinillä räiskyy, tuhat tuohusta leimuelee.
    Ja tuuli kun joskus tyyntyy ja taivas seijastuu,
    niin kaunihit kangastukset veen pintahan heijastuu.

    Ja myrskyt merta ne velloo ja tuulet ne tuivertaa
    ja vetten vyöryvät vuoret ne nousta ja vaipua saa,
    mut tyyntä on aaltojen alla, kuhun tuul’ ei tunkea voi, —
    vain vienona viestinä sinne humu ulapan aaltojen soi.

    Ja luovien haahdet halkoo meren pintaa meuruavaa,
    vene taivahan rannasta nousee ja vaipuvi taas sen taa;
    eri lippujen alla ne kulkee, eri matkan on määrä ja tie,
    mut tuuli ne vihdoin kaikki taa taivahan rannan vie.

    Ei haaksien onnesta huoli meren vaahtisen valtiatar,
    merimiesten pyyntöjä kuule ei linnan haltiatar,
    hän aaltojen kulkea antaa, miten tahtovi taivas vaan,
    ja haaksien hautahan syöstä meren kuiluja kulkemaan.

    Mut joskus pursi kun pieni on joutunut myrskyhyn,
    jolt’ aalto on airon saanut, mela hukkunut hyrskyhyn
    ja rikki on purren ruori ja venhoa viimat vie,
    mi lahtien lainehille vain luotukin varmaan lie —

    Niin silloin Ahtolan impi se astuvi linnastaan
    ja ulapan ympäri purren hän peittävi kutreillaan:
    jo taltuvi aaltojen raivo, jo vienona viimat soi
    ja korjata haapion hauraan merenkulkija koito voi.

    Mut laiva jos purppurapurjein yli aaltojen ylpeilee,
    min rungossa pillat piilee, rikos mastossa vaanielee,
    min kannella karkelo käypi, ilo raikuvi sortajain,
    mut ruuma on orjia täynnä ja itkua, vaivaa vain —

    Niin silloin Ahtolan impi se astuvi linnastaan,
    sen seiniltä soihdut tempaa ja tarttuvi valtikkaan,
    yön synkäksi taivahan lientää, vihan vaahtohon vellovi veen,
    ja sortajan haahden hautaa hän pauhulla pauvanteen.

    Mut muutoin aaltojen alla hän yksin istuvi vaan
    ja silmänsä suuret hän tunkee meren kuilujen maailmaan,
    mihin kurjan kuolevan silmä ei konsana nähdä voi,
    mut kaikuja kummia josta pyhähetkinä joskus soi.

    Niin, laulujen korallilinna ajan aaltojen alla on
    ja helmistä ihmishengen on istuin morsion,
    min otsalla aattehen kruunu kuun loistolla kuumottaa,
    ja valtikka hällä on tunteen merenkultaa kuultavaa.

    Ja suuret on suojat siellä, salit hohtaen huikaisee,
    sadat soihdut seinillä räiskyy, tuhat tuohusta leimuelee.
    Ja tuuli kun joskus tyyntyy sekä taivas seijastuu,
    niin kaunihit kangastukset veen pintahan heijastuu.

    VÄINÄMÖISEN SYNTY.

    Näin oli synty Väinämöisen,
    rotu rohkean runojan:

    Meren laajan suuri sulho
    kaihosi Kavetta naia,
    halki aikojen halasi
    immeksensä Ilmatarta.
    Valjasti valiot varsat,
    veden varsat, vaahtoharjat,
    kokosi kosiokullat,
    huolitteli huomenlahjat,
    ajoi neittä kihlomahan,
    ilman impeä kosihin.

    Kauvas kaikui ruoskan roiske,
    kuului kuorskuna hepojen,
    kauvas kuulti kullan välke,
    loitos helmyet helisi,
    ajaessa Ahtolaisen
    ilman impeä kosihin.

    Tuop’ on impi, ilman tyttö,
    Kave luonnotar korea,
    istui ilman vempelellä,
    taivon kaarella kajotti
    pilvilinnan liepehellä,
    utu-uudinten takana.

    Lausuipa ulapan urho:
    ”Istu impi korjahani!” —
    Impi noin sanoiksi virkki:
    ”Miksi neittä korjahasi?”

    Veden valta vastaeli:
    ”Meren laajan morsioksi,
    aaltojen ajelijaksi,
    Ahdin linnan liikkujaksi,
    suojien sulostajaksi,
    kultieni kantajaksi,
    helmien helistäjäksi.”

    Lausui laajan ilman impi:
    ”Suotta kultasi kuluvi,
    helmesi helähtelevi!
    Impenä ikäni kaiken
    aina aionkin elellä,
    enkä suostu sulhosihin,
    mielly miesten leikkilöihin.”

    Veen valio, ulapan urho,
    tuosta suuttui ja syäntyi,
    nosti aallot ärjymähän,
    hirmumyrskyt mylvimähän
    väkivalloin vieäksensä
    ilman impyen ihanan.
    Vuorina meret kohosi,
    tuntureina tuulten alla,
    veet samosi syövereistä,
    pohja kuivana kihisi,
    paaet paukkui, louhet loukkui,
    vaahto pilviä valeli.

    Mutta Ilmatar ihana
    istui ilman vempelellä
    suojassa ikisulonsa,
    impisalpojen salassa,
    kuhun ei tunnu tuulten voima,
    ei ulotu urhon raivo.

    Vihdoinpa vihainen sulho
    leppyi vallan lempeäksi,
    vuoret laski, laaksot nosti,
    meren tanteren tasasi
    kirkasna kimaltamahan,
    lämminnä läpäjämähän.
    Syvältä sydämestänsä
    kultansa kuvan hän nouti,
    toip’ on lempensä totisen
    pinnallensa päilymähän,
    kaunisna kajastamahan.

    Kave luonnotar korea
    pilkisti lomasta pilven:
    Katso! Kalvosta ulapan
    paistoi kaunis taivon kaari,
    kaarelta korea impi,
    kuuhut neien kulmaluilta,
    päivyt impyen povelta.

    Neitosen sydän sykähti,
    kimmahti kivinen rinta,
    leimahti povessa liekki,
    suonissa säkenet suihki —
    vaan ei vielä ilman impi
    suostu sulhonsa sylihin.

    Tuostapa ulapan urho
    epätoivohon topertui,
    suri yössä yksinänsä,
    hämyssä häveten itki,
    itki ilmoille surunsa,
    kaihonsa utuna kantoi.

    Mutta katso! Kaihopilvet,
    kyynelten utuiset uhrit,
    korkeammalle kohosi
    kuin vihan vihuriaallot,
    tai hymy hyvän sydämen;
    nousi taitse taivon kaaren,
    otavaisen olkapäitse,
    sylihinsä immen sulki,
    kaulasi Kapehen nuoren,
    kuiski kummia sanoja,
    ulpujen utuista kieltä,
    kertoi kaihoja kevähän,
    umppujen unelmamieltä,
    lemmen nuoren nautinnoita,
    luonnon luomisen lumoa.

    Silloin Ilmatar ihana
    tunsi tuntehen povessa,
    tuskan niin ilonihanan,
    riemun niin surunsuloisen,
    kuin on kuutamo keväinen
    ilman tumman tuoksutessa —
    ja hän astuikse alemma,
    vaipui valtahan utujen.

                                                       ⁂

    Vieri impi veen emona,
    meren laajan morsiona,
    vuotta seitsemän satoa,
    yhdeksän yrön ikeä,
    allansa aliset aallot,
    yllänsä ylinen taivas —
    Siellä syntyi Väinämöinen
    lemmestä meren ja ilman.

    KUN KELLO SEISOO —

    Tää kansa on kuin kaupunki,
    min tornin kello seisovi,
    ja aikaa kysymähän niin
    nyt kaikki juoksee naapuriin.

    Mut toisen kello edistää
    ja toisen jälkeen ihan jää
    ja kaikki toimet nurin käy,
    kun ajan johtajaa ei näy,

    Jos tääll’ ois mies, jos yksikin,
    niin itse nousis tornihin
    ja voiman oikeudella hän
    sen kellon vetäis käymähän.

    Ja huutais: ”Näin on aika maan!” —
    ja oman päänsä mukaan vaan
    hän ajan kellon asettais —
    ja kaikki uskoa sen sais!

    Ja vaikk’ ei ois se tullutkaan
    niin sekunnilleen oikeaan,
    ois pälkähästä päästy pois
    ja jokin aika saatu ois.

    Mut mies se viipyy, viipyy vaan
    ja yhä seisoo kello maan
    ja kaikki toimet nurin käy,
    kun ajan johtajaa ei näy.

    LEMMINKÄISEN LAULU.

    Puhu tuuli purjehesen,
    ahava aja alusta!

    Kal. XXIX.

    Tule tuuli, tuui purtta,
    vieös veikkosi venettä,
    anna juosta puisen purren,
    mennä mäntyisen venehen
    saarelle sanattomalle,
    niemelle nimettömälle!

    Sinut tunnen kyllä, tuuli,
    sinä vanhin veljistäni:
    saman saaren kainalossa
    syntyi Ahti Ahava ja
    ilman impien ilossa,
    päivän lämmön läikkehessä.

    Niin mä kasvoin tuulen kanssa
    nenässä utuisen niemen,
    kuljin tuulen kumppalina,
    vierin veljenä ahavan
    ympäri selän sinisen,
    lakkipäien lainehien.

    Tuuli se pojan povehen
    puhalsi vihurit vinhat,
    idän irnut, kaakon karjut,
    luotehen sotaiset soitot;
    henki myöskin hellät tuulet,
    kodin armahat ahavat,
    emosen etelätuulet,
    lemmen vienot länsileyhkät.

    Näinpä kaikki taivon tuulet
    tunnen raukka rinnassani,
    siksi kuikkana kujerran,
    lokkina lotaeleime,
    enkä tieä, kunne kuljen,
    minne viepi mun vihuri,
    viepikö kohin kotia,
    vaiko mieron valkamoille.

    Kaikki tunnen tuulten kärjet,
    paitsi pohjosen tereä!
    viel’ ei halla verta hyydä,
    puhalla puhurin henki
    Ahtolan pojan povessa,
    saati liedon Lemminkäisen.

    Enkä kuikkana kujerra,
    lokkina lotaja aina,
    vaan ma kotkana kohoan,
    haukkana viriän vielä,
    taivot kaarran, maat tähystän,
    halki ilmojen havisen.

    Pelätkätte peipposeni,
    varokatte varpuseni,
    ilman kokkojen iloa,
    taivon haukkojen halua!

    Liidän neitten päälle,
    impien laelle lasken,
    haiverran havukan lailla
    tyttöparvesta parahan,
    heleimmän helmipäistä,
    kukkapäistä kuuluisimman.

    Puhu tuuli purjehesen
    anna vauhtia ahava,
    läikytä alusta länsi,
    lempi lennätä venettä
    saaren impien iloihin,
    kassapäien karkeloihin!

    VANHOILLE.

    Te seisotte keskellä keväimen
    kuin kaislikko mennehen kesäinen,
    joka lahden rannassa säilyi
    yli talven ja tuiskujen.

    Se myöskin on nauttinut nuoruuttaan
    ja kevään nähnyt on loistossaan,
    kun päivässä aallot päilyi
    ja tuuloset tuoksui vaan.

    Niin lietona lehtojen helke soi,
    niin vienoja viestejä tuuloset toi
    ja perhonen silkkisiipi
    yli kaislojen karkeloi.

    Mut joutui syksy ja synkät säät,
    sai kylmät ilmat ja tuulispäät
    ja halla se maahan hiipi,
    tuli pakkaset, tuiskut ja jäät.

    Yli talven kaislat ne murheissaan
    lumipäisinä rannalla seisoi vaan
    ja kun vinkui talvinen tuuli,
    he kuiskivat muistojaan.

    Ja muistivat aikoja nuoruuden,
    noit’ aikoja toivojen, riemujen —
    ja ijäksi kuollehen luuli
    he luonnosta keväimen.

    Kevät taasen tuoksuja, toivoja toi,
    taas lintujen lauluja lehdot soi,
    taas lahdella sotkat soutaa
    ja perhoset karkeloi.

    Mut rannan kalpeat kaislat vaan
    ne hiljaa huojuvat huolissaan
    ja miettivät, miksihän joutaa
    koko luonto nyt riemuamaaan.

    Nää aallot outoja heille on,
    tään tuulosen kuiske tuntematon
    ja kumma on kukkien tuoksu
    ja helkkinä haaviston.

    Ei uutta se oo, on vanhaa vain,
    mut vanhaa, mikä on uutta ain
    kuin vierivän virran juoksu
    ohi rantojen viljavain!

    Tää laulu on laulua keväimen,
    tää aalto on aaltoja nuoruuden,
    joka ulapan tuulissa nousi
    ja nyt vyöryvi lahtehen!

    Ken ei sitä ymmärrä onneton on,
    sen murtava hyöky on aallokon,
    sen ampuva ajan on jousi,
    se kuoleman kulkija on! —

    Te seisotte keskellä keväimen?
    kuin kaislikko mennehen kesäinen,
    joka lahden rannassa säilyi
    yli talven ja tuiskujen.

    VÄINÄMÖISEN PALAUS.

    ”Oi joutuos Väinämö vanha luo kaihovan kansasi taas,
    nyt Suomessa suuri on juhla ja joulu on ympäri maas!
    Jo paistavi päivyt meillä ja päällä on taivas sees,
    mut poissa on Pohjan sampo ja vaiti on kantelees.” —

    Näin kansan huuto se kaikui yli laaksojen, laineiden
    ja pauhaten ilman patsaat satakerroin kertasi sen.
    ”Oi joutuos Väinämö vanha, sua kaihoten vartovi maas,
    on tarvis sampoa uutta ja tarvis soittoa taas!”

    Ja Väinämö kutsun kuuli ja riemuten rinnassaan
    hän reilahan laivan laittoi ja hattarahaljakkaan,
    ja lykkäsi vesille venhon ja suuntasi Suomehen päin
    ja taivahan rannat jätti ja pilvien paltehet näin.

    — Kas, Suomen lahdella laiva läpi hyrskyjen kiidättää,
    min kokka kuultavi kultaa ja päivänä välkkyvi pää,
    ja ruorissa istuvi urho niin muhkea muodoltaan —
    ken lie, kenen lienevi laiva? — kävi huuto nyt kautta maan.

    Ja rantahan vierasta vastaan koko kansa se virtasi niin...
    jo nähtihin laivan laatu, jo laskija tunnettiin!
    Niin oudot on purjehet purren ja masto on kummana maan,
    mut tulija ei ole outo, vaan tuttupa vanhastaan.

    Ja rannalle kansa se joutuin telapuita nyt viskoelee
    ja urhot kuusia kaataa, pojat kuoria kiskoelee:
    ”Hän saapuvi, sankari suurin, hän saapuvi Suomehen taas —
    oi terve, Väinämö vanha, taas vanhaan valkamaas!” —

    Jo maalle laiva se laski, emä piirsi jo pohjahan,
    mut silloin laitahan tarttui kädet kansan riemuavan
    ja kauvas kaarnana laiva lens keskehen kuusiston
    perämiehen rannalle tuoden — kuten maan tapa vanha on.

    Nyt Päivän kummulle käytiin tulojuhloa riemuamaan,
    kevätjuhloa nuoren Suomen, valojuhloa Väinön maan,
    johon yhtyis nuoret ja vanhat ja aika vanha ja uus
    ja muinaispäivien muistot ja toivojen vastaisuus.

    Ikitammien sijalla kasvoi siell’ lehto nyt kaunoinen
    ja lietona leppien helke soi lempeä tuulosten;
    mut viel’ oli ennallansa kisatanner tanhuavain
    ja paikallaan oli paasi, pyhä paatero loihtijain.

    Ja lehdossa, lehvien alla taas haasteli harmajapäät,
    siell’ leimusi muistojen liekit, suli sydänten jäykkien jäät;
    ja kiertäen miehestä mieheen simasarkat vaahtiset käy —
    vaikk’ kuultavi kannujen pohjat, ei muistojen pohjoa näy.

    Mut tuoltapa laulut liedot pyhä-illan ilmahan soi,
    siell’ aamun nousevan kansa kisakentällä karkeloi;
    ei yön ole varjoja siellä, ei murheen muistojakaan,
    siell’ liehuvi onni ja lempi ja toivehet nuoret vaan.

    Ja kansan keskehen Väinö hymyhuulin istunut on
    ja katsovi vanhojen juhlaa ja riemua nuorison.
    Hän nähnyt on onnessa kansan ja nähnyt onpi sen yöss’ —
    siin’ istuvi muistojen urho, mut toivojen sankari myös.

    Näin juhlivi Väinön kansa, näin juhlivi Väinön maa
    ja ilma on onnea täynnä ja toivojen tuoksuntaa.
    Meri kuohuvi kunnahan alla, kilo laineill’ leikkiä lyö
    ja kauvas kumpuja kaartaa käen kukkujen kultavyö.

    Mut kaunehin kassapäistä nyt astuvi Väinön luo
    ja kantelon viisikielen ikitietäjän kätehen tuo:
    ”Oi ottaos omasi Väinö, suo soittosi soida taas,
    ja laulaos vanha laulu — näin pyytävi nuoret maas.”

    Ja pitkin poskia Väinön vedet virtasi tulvanaan,
    kun vanhan, vaskisen soiton taas tunsi hän polvellaan.
    Ja riemuten kansa se huusi nyt rientäen tietäjän luo:
    ”Oi laulaos vanha laulu, taas kantelon kaikua suo!” —

    Mut silloin Väinämö nousi ja harmajan nosti pään
    ja loihtijan outo lieska nyt leimusi silmistään:
    ”En vanhaa laulua laula, vaan uuden laulun ma juon,
    ja aamua Suomeni armaan ma soittoni soida suon!” —

    Nyt lehtohon Väinämö läksi ja naulojen leppiä toi
    ja halkoen vasket vanhat hän kieliä uusia loi;
    ja uutehen riemun kaikuun hän soiton sommittaa
    ja aamun sointuhun sorjaan hän kantelon vanhan saa.

    Ikipaadella Väinämö istui ilo entinen polvellaan
    ja paaden ympäri kansa se ääneti vartoi vaan ...
    niin hiljaa lainehet loiski ja hiljaa kuunteli kuus —
    jo helisi vasket vanhat, jo virisi virsi uus.

    Se soi kuni ukkosen nuoli läpi pilvien pauhoa vain,
    se soi kuni kuutamon hohde yli ulpujen uinuvain,
    se kertoi päivyen voimaa, valon voittoa keväimen,
    se luonnon aamua lauloi, ilon nousua ihmisten.

    Yli aaltojen, alhojen, vuorten sävelkeijuset karkeli näin
    joka kuusehen kiiveten kilpaa, joka kukkahan pilkistäin:
    ”Miks’ uinut siskoni vielä, oi heräjä veikkoni, hei —
    on päivä, on palannut Väinö, yön peikoista pelkoa ei!” —

    Kas, tuolta jo honkien alta sinihuntuja huiskaelee
    ja oksilla haltiat harmaat hymyhuulin kuiskaelee!
    Kas, täällä jo Vellamo itse meren kuohuja halkoelee
    ja Ahtolan armahat immet yli aaltojen palkoelee.

    Mikä helinä päivyen päällä, mikä kulina kuussa soi?
    Mikä kaarella siintävän taivaan niin kummasti kuultaa voi?
    Siell’ Ilmatar aavojen merta punapilvellä purjehtii
    ja Kuutar ja Päivätär siellä valon huntuja huolehtii.

    Jo kajahti kangashiekka, jo pemahti peltomaa,
    kumu kuuluvi nurmen alta, aho liikkuvi, aaltoaa —
    sielt’ astuvi Mannun joukot, peri-isännät ilmautuu,
    esivainajat vainioiden ja Kammojen kansa muu.

    Yli aaltojen, alhojen, vuorten näin Väinämön soitto soi,
    se kuorehen sielua loihti, se luontohon laulua loi.
    Ja tuoksuen, helkkyen, soiden ilo kaikuvi kautta maan:
    on herännyt luonnon henki, on syntynyt Suomen Pan!

    KEVÄTLAULU.

    Terve päivä Pohjolahan,
    terve Suomehen suvinen aika!
    Terve lepikot lehtimään,
    terve käköset helkkymään,
    terve lämpimät lounatuulet,
    lemmen tuulet,
    tuoksumaan —
    veet sinertämähän,
    maat vihertämähän,
    taivahan auteret tanhuamaan!

    Paistaos armahin aurinko,
    hellitä hempeä huomen!
    Pitkä, pitkä on Pohjan yö,
    kolkko on talvi Suomen.

    Kauvan kattanut maata on
    hallan ja hämärän vyö,
    kauvan on kuura
    peittänyt maan,
    kauvan on huura
    huokunut mielihin hallaa vaan —

    Paistaos armahin aurinko,
    hellitä hempeä pouta,
    jotta lähtisi sydänten jää
    ja sulais rintojen routa.

    Suo jo lämpesi, sula on maa.
    Joutukaa
    kyntäjät vakoja luomaan,
    vakoja suoria vapauden,
    uria uusia aattehen
    halki harmajan suomaan!

    Kyll’ on maata kyntäjällä
    Suomen sinisaloilla,
    korvet suuret, pellot pienet,
    kyntäjät vähäväkiset.

    Joutukaa, joutukaa
    kylväjät siementä tuomaan,
    tietojen kylvöjä,
    taitojen kylvöjä
    kyntäjän uutehen uomaan,

    jotta nousis nuori vilja,
    kasvaisi Kalevan touko,
    aaltoisi Suvannon auvo,
    Suomen henki heilimöisi!

    Kyntäkää, kylväkää,
    toukojen, toivojen aika on tää!
    Toivehet milloin toteutuu,
    milloin halla ne syö.
    Nyt on Suomen toukokuu,
    nyt on kynnön ja kylvön työ,
    leikkuu, korjuu — kaikki muu
    jääköön Herran huomaan!

    Ei voimoa puutu pelto
    ja mehevä musta on multa,
    kun taivas antavi sadetta vaan
    ja lämpöä päivän kulta.

    Ja Jumala armon-paistettaan
    on Suomenmaalle suova
    ja nostava orahat aaltoamaan
    ja laihot laajat luova —
    Ja riemuja raikuvi Väinön maa
    ja toivehet lauluja kaiuttaa
    ja kautta kumpujen, vuorten
    helavalkeat leimuaa.

    Mut tyyni on kansojen surma,
    ei myrsky, ei tuulispää.
    On aurinko toukojen turma,
    jos kauvan kestävi kaunis sää
    Poudan poika on velttous,
    tyynen tyttö on saasta,
    mut ukkonen ilmoja puhdistaa
    ja tappaa tauteja maasta.

    Ja idästä nouseva polvi on
    ja kaakosta kamala lonka,
    mi taivahan lientävi
    myrskysäin
    ja jylisten rientävi
    Suomehen päin
    mustana niinkuni muuri.

    Ja synkkä on
    ja ukkonen vyöryvi, salamat lyö,
    ja maassa on murhe suuri.

    Mut jälkeen yön ja ukkosen
    taas taivas seijastuu
    ja helmaan Suomen järvien
    taas päivä heijastuu
    ja leivo laulavi, lehto soi
    ja tuoreena tuoksuvi kuusi
    ja perhoset kukilla karkeloi
    ja touko on taas kuni uusi. —

    Rakas on taaton raatama pelto,
    makea maammon leipoma leipä,
    kova on vierahan maankamara,
    karvas kakku äitipuolen.
    Kauvan Suomeni pettua söi,
    almuja aneli teillä,
    muruja liikoja muukalaisten
    kerjäsi kyyneleillä.

    Mut kerran loppuvi kerjuu
    ja vierahan viiltävä herjuu,
    ja Suomen selkä nousta saa
    ja kansa päänsä kohottaa:
    Jo tähkivi Väinön vilja,
    jo kasvavi Kalevan laiho,
    ja poistuva maasta on leivän puute
    ja vierahan viljan kaiho!

    Mut leivästä ei kansa elä vaan,
    ei mesileiväst’ edes tiedonkaan,
    vaan niinkuin päivän kumppaliksi suotu
    on vieno, valju kuu
    ja niinkuin puu
    on luotu heelmää antamaan,
    niin järjen siskoksi on tunne luotu
    ja hyöty kauneutta kantamaan.

    Ja ainapa vainion keskehen näin
    esi-raatajat entisaikain
    leposijaksi lintujen lentäväin
    puun vehreän jäädä antoi.
    Ja pihalla töllien pienimpäin
    toki pihlaja terttuja kantoi.

    Ja pihalla kotien köyhimpäin
    pyhä taitehen pihlaja nouskohon näin
    ja vienona tuoksu sen tuntukoon
    joka suojahan, kammioon!
    Ja jääköhön käkösen kukuntapuu
    ja Suomen laulun puu
    myös laitahan aattehen laihojen
    ja keskehen kansani keväisen!
    Ajan henget sen oksia heijailkoon,
    valon keijut sen lehvillä leijailkoon
    ja soikohon sorea laulu
    yli peltojen mustan mullan
    kyntäjille, kylväjille,
    kylmän vainion vakoajille!

    Näin vasta nousee seinät Suomen vallan,
    näin vasta valmistuupi Suomen sampo.

    On sampuen saanut laine
    ja vienyt Ilmarin ihmetyön
    ja Ugrin heimojen maine
    on haudattu helmahan.
    Mut tuntehen voimalla tunkien
    me tähtiä löydämme yöstä
    ja etsien silmillä rakkauden
    myös muruja Ilmarin työstä.

    On meillä loihtu
    ja laulun valta
    ja kieli joustava,
    norja lie.
    Siin’ on noustava
    kukkapalta,
    siin’ on soihtu
    ja siin’ on tie!

    Näin joutuen henkemme hettehen luo
    sen veestä me voimoa juomme
    ja takoen taidolla muruset nuo
    me sampuen uuden luomme,
    aattehen sammon, laulujen sammon,
    tietehen, taitehen sammon,
    veljien riemun, siskojen auvon,
    Suomen syöjien kammon,
    mi ukkosen voimalla jyristen sois
    ja kansojen kummana pauhais
    ja maailman mainehet Suomehen tois
    ja Suvannon viljoja jauhais —

    syötäviksi, myötäviksi,
    ihmisten iki-iloksi!