TAMMEN LASTUJA.
AALTOJEN ALLA.
On uljahin korallilinna meren pohjalla myrskyisen
ja linnassa valta-istuin se päilyvi päärlyinen,
ja istuimella on impi, ei impiä inhan maan,
ja kauvas loistavi kruunu hänen tummilla kutreillaan.
Niin suuret on suojat siellä, salit hohtaen huikaisee,
sadat soihdut seinillä räiskyy, tuhat tuohusta leimuelee.
Ja tuuli kun joskus tyyntyy ja taivas seijastuu,
niin kaunihit kangastukset veen pintahan heijastuu.
Ja myrskyt merta ne velloo ja tuulet ne tuivertaa
ja vetten vyöryvät vuoret ne nousta ja vaipua saa,
mut tyyntä on aaltojen alla, kuhun tuul’ ei tunkea voi, —
vain vienona viestinä sinne humu ulapan aaltojen soi.
Ja luovien haahdet halkoo meren pintaa meuruavaa,
vene taivahan rannasta nousee ja vaipuvi taas sen taa;
eri lippujen alla ne kulkee, eri matkan on määrä ja tie,
mut tuuli ne vihdoin kaikki taa taivahan rannan vie.
Ei haaksien onnesta huoli meren vaahtisen valtiatar,
merimiesten pyyntöjä kuule ei linnan haltiatar,
hän aaltojen kulkea antaa, miten tahtovi taivas vaan,
ja haaksien hautahan syöstä meren kuiluja kulkemaan.
Mut joskus pursi kun pieni on joutunut myrskyhyn,
jolt’ aalto on airon saanut, mela hukkunut hyrskyhyn
ja rikki on purren ruori ja venhoa viimat vie,
mi lahtien lainehille vain luotukin varmaan lie —
Niin silloin Ahtolan impi se astuvi linnastaan
ja ulapan ympäri purren hän peittävi kutreillaan:
jo taltuvi aaltojen raivo, jo vienona viimat soi
ja korjata haapion hauraan merenkulkija koito voi.
Mut laiva jos purppurapurjein yli aaltojen ylpeilee,
min rungossa pillat piilee, rikos mastossa vaanielee,
min kannella karkelo käypi, ilo raikuvi sortajain,
mut ruuma on orjia täynnä ja itkua, vaivaa vain —
Niin silloin Ahtolan impi se astuvi linnastaan,
sen seiniltä soihdut tempaa ja tarttuvi valtikkaan,
yön synkäksi taivahan lientää, vihan vaahtohon vellovi veen,
ja sortajan haahden hautaa hän pauhulla pauvanteen.
Mut muutoin aaltojen alla hän yksin istuvi vaan
ja silmänsä suuret hän tunkee meren kuilujen maailmaan,
mihin kurjan kuolevan silmä ei konsana nähdä voi,
mut kaikuja kummia josta pyhähetkinä joskus soi.
Niin, laulujen korallilinna ajan aaltojen alla on
ja helmistä ihmishengen on istuin morsion,
min otsalla aattehen kruunu kuun loistolla kuumottaa,
ja valtikka hällä on tunteen merenkultaa kuultavaa.
Ja suuret on suojat siellä, salit hohtaen huikaisee,
sadat soihdut seinillä räiskyy, tuhat tuohusta leimuelee.
Ja tuuli kun joskus tyyntyy sekä taivas seijastuu,
niin kaunihit kangastukset veen pintahan heijastuu.
VÄINÄMÖISEN SYNTY.
Näin oli synty Väinämöisen,
rotu rohkean runojan:
Meren laajan suuri sulho
kaihosi Kavetta naia,
halki aikojen halasi
immeksensä Ilmatarta.
Valjasti valiot varsat,
veden varsat, vaahtoharjat,
kokosi kosiokullat,
huolitteli huomenlahjat,
ajoi neittä kihlomahan,
ilman impeä kosihin.
Kauvas kaikui ruoskan roiske,
kuului kuorskuna hepojen,
kauvas kuulti kullan välke,
loitos helmyet helisi,
ajaessa Ahtolaisen
ilman impeä kosihin.
Tuop’ on impi, ilman tyttö,
Kave luonnotar korea,
istui ilman vempelellä,
taivon kaarella kajotti
pilvilinnan liepehellä,
utu-uudinten takana.
Lausuipa ulapan urho:
”Istu impi korjahani!” —
Impi noin sanoiksi virkki:
”Miksi neittä korjahasi?”
Veden valta vastaeli:
”Meren laajan morsioksi,
aaltojen ajelijaksi,
Ahdin linnan liikkujaksi,
suojien sulostajaksi,
kultieni kantajaksi,
helmien helistäjäksi.”
Lausui laajan ilman impi:
”Suotta kultasi kuluvi,
helmesi helähtelevi!
Impenä ikäni kaiken
aina aionkin elellä,
enkä suostu sulhosihin,
mielly miesten leikkilöihin.”
Veen valio, ulapan urho,
tuosta suuttui ja syäntyi,
nosti aallot ärjymähän,
hirmumyrskyt mylvimähän
väkivalloin vieäksensä
ilman impyen ihanan.
Vuorina meret kohosi,
tuntureina tuulten alla,
veet samosi syövereistä,
pohja kuivana kihisi,
paaet paukkui, louhet loukkui,
vaahto pilviä valeli.
Mutta Ilmatar ihana
istui ilman vempelellä
suojassa ikisulonsa,
impisalpojen salassa,
kuhun ei tunnu tuulten voima,
ei ulotu urhon raivo.
Vihdoinpa vihainen sulho
leppyi vallan lempeäksi,
vuoret laski, laaksot nosti,
meren tanteren tasasi
kirkasna kimaltamahan,
lämminnä läpäjämähän.
Syvältä sydämestänsä
kultansa kuvan hän nouti,
toip’ on lempensä totisen
pinnallensa päilymähän,
kaunisna kajastamahan.
Kave luonnotar korea
pilkisti lomasta pilven:
Katso! Kalvosta ulapan
paistoi kaunis taivon kaari,
kaarelta korea impi,
kuuhut neien kulmaluilta,
päivyt impyen povelta.
Neitosen sydän sykähti,
kimmahti kivinen rinta,
leimahti povessa liekki,
suonissa säkenet suihki —
vaan ei vielä ilman impi
suostu sulhonsa sylihin.
Tuostapa ulapan urho
epätoivohon topertui,
suri yössä yksinänsä,
hämyssä häveten itki,
itki ilmoille surunsa,
kaihonsa utuna kantoi.
Mutta katso! Kaihopilvet,
kyynelten utuiset uhrit,
korkeammalle kohosi
kuin vihan vihuriaallot,
tai hymy hyvän sydämen;
nousi taitse taivon kaaren,
otavaisen olkapäitse,
sylihinsä immen sulki,
kaulasi Kapehen nuoren,
kuiski kummia sanoja,
ulpujen utuista kieltä,
kertoi kaihoja kevähän,
umppujen unelmamieltä,
lemmen nuoren nautinnoita,
luonnon luomisen lumoa.
Silloin Ilmatar ihana
tunsi tuntehen povessa,
tuskan niin ilonihanan,
riemun niin surunsuloisen,
kuin on kuutamo keväinen
ilman tumman tuoksutessa —
ja hän astuikse alemma,
vaipui valtahan utujen.
⁂
Vieri impi veen emona,
meren laajan morsiona,
vuotta seitsemän satoa,
yhdeksän yrön ikeä,
allansa aliset aallot,
yllänsä ylinen taivas —
Siellä syntyi Väinämöinen
lemmestä meren ja ilman.
KUN KELLO SEISOO —
Tää kansa on kuin kaupunki,
min tornin kello seisovi,
ja aikaa kysymähän niin
nyt kaikki juoksee naapuriin.
Mut toisen kello edistää
ja toisen jälkeen ihan jää
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy,
Jos tääll’ ois mies, jos yksikin,
niin itse nousis tornihin
ja voiman oikeudella hän
sen kellon vetäis käymähän.
Ja huutais: ”Näin on aika maan!” —
ja oman päänsä mukaan vaan
hän ajan kellon asettais —
ja kaikki uskoa sen sais!
Ja vaikk’ ei ois se tullutkaan
niin sekunnilleen oikeaan,
ois pälkähästä päästy pois
ja jokin aika saatu ois.
Mut mies se viipyy, viipyy vaan
ja yhä seisoo kello maan
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy.
LEMMINKÄISEN LAULU.
Puhu tuuli purjehesen,
ahava aja alusta!
Kal. XXIX.
Tule tuuli, tuui purtta,
vieös veikkosi venettä,
anna juosta puisen purren,
mennä mäntyisen venehen
saarelle sanattomalle,
niemelle nimettömälle!
Sinut tunnen kyllä, tuuli,
sinä vanhin veljistäni:
saman saaren kainalossa
syntyi Ahti Ahava ja
ilman impien ilossa,
päivän lämmön läikkehessä.
Niin mä kasvoin tuulen kanssa
nenässä utuisen niemen,
kuljin tuulen kumppalina,
vierin veljenä ahavan
ympäri selän sinisen,
lakkipäien lainehien.
Tuuli se pojan povehen
puhalsi vihurit vinhat,
idän irnut, kaakon karjut,
luotehen sotaiset soitot;
henki myöskin hellät tuulet,
kodin armahat ahavat,
emosen etelätuulet,
lemmen vienot länsileyhkät.
Näinpä kaikki taivon tuulet
tunnen raukka rinnassani,
siksi kuikkana kujerran,
lokkina lotaeleime,
enkä tieä, kunne kuljen,
minne viepi mun vihuri,
viepikö kohin kotia,
vaiko mieron valkamoille.
Kaikki tunnen tuulten kärjet,
paitsi pohjosen tereä!
viel’ ei halla verta hyydä,
puhalla puhurin henki
Ahtolan pojan povessa,
saati liedon Lemminkäisen.
Enkä kuikkana kujerra,
lokkina lotaja aina,
vaan ma kotkana kohoan,
haukkana viriän vielä,
taivot kaarran, maat tähystän,
halki ilmojen havisen.
Pelätkätte peipposeni,
varokatte varpuseni,
ilman kokkojen iloa,
taivon haukkojen halua!
Liidän neitten päälle,
impien laelle lasken,
haiverran havukan lailla
tyttöparvesta parahan,
heleimmän helmipäistä,
kukkapäistä kuuluisimman.
Puhu tuuli purjehesen
anna vauhtia ahava,
läikytä alusta länsi,
lempi lennätä venettä
saaren impien iloihin,
kassapäien karkeloihin!
VANHOILLE.
Te seisotte keskellä keväimen
kuin kaislikko mennehen kesäinen,
joka lahden rannassa säilyi
yli talven ja tuiskujen.
Se myöskin on nauttinut nuoruuttaan
ja kevään nähnyt on loistossaan,
kun päivässä aallot päilyi
ja tuuloset tuoksui vaan.
Niin lietona lehtojen helke soi,
niin vienoja viestejä tuuloset toi
ja perhonen silkkisiipi
yli kaislojen karkeloi.
Mut joutui syksy ja synkät säät,
sai kylmät ilmat ja tuulispäät
ja halla se maahan hiipi,
tuli pakkaset, tuiskut ja jäät.
Yli talven kaislat ne murheissaan
lumipäisinä rannalla seisoi vaan
ja kun vinkui talvinen tuuli,
he kuiskivat muistojaan.
Ja muistivat aikoja nuoruuden,
noit’ aikoja toivojen, riemujen —
ja ijäksi kuollehen luuli
he luonnosta keväimen.
Kevät taasen tuoksuja, toivoja toi,
taas lintujen lauluja lehdot soi,
taas lahdella sotkat soutaa
ja perhoset karkeloi.
Mut rannan kalpeat kaislat vaan
ne hiljaa huojuvat huolissaan
ja miettivät, miksihän joutaa
koko luonto nyt riemuamaaan.
Nää aallot outoja heille on,
tään tuulosen kuiske tuntematon
ja kumma on kukkien tuoksu
ja helkkinä haaviston.
Ei uutta se oo, on vanhaa vain,
mut vanhaa, mikä on uutta ain
kuin vierivän virran juoksu
ohi rantojen viljavain!
Tää laulu on laulua keväimen,
tää aalto on aaltoja nuoruuden,
joka ulapan tuulissa nousi
ja nyt vyöryvi lahtehen!
Ken ei sitä ymmärrä onneton on,
sen murtava hyöky on aallokon,
sen ampuva ajan on jousi,
se kuoleman kulkija on! —
Te seisotte keskellä keväimen?
kuin kaislikko mennehen kesäinen,
joka lahden rannassa säilyi
yli talven ja tuiskujen.
VÄINÄMÖISEN PALAUS.
”Oi joutuos Väinämö vanha luo kaihovan kansasi taas,
nyt Suomessa suuri on juhla ja joulu on ympäri maas!
Jo paistavi päivyt meillä ja päällä on taivas sees,
mut poissa on Pohjan sampo ja vaiti on kantelees.” —
Näin kansan huuto se kaikui yli laaksojen, laineiden
ja pauhaten ilman patsaat satakerroin kertasi sen.
”Oi joutuos Väinämö vanha, sua kaihoten vartovi maas,
on tarvis sampoa uutta ja tarvis soittoa taas!”
Ja Väinämö kutsun kuuli ja riemuten rinnassaan
hän reilahan laivan laittoi ja hattarahaljakkaan,
ja lykkäsi vesille venhon ja suuntasi Suomehen päin
ja taivahan rannat jätti ja pilvien paltehet näin.
— Kas, Suomen lahdella laiva läpi hyrskyjen kiidättää,
min kokka kuultavi kultaa ja päivänä välkkyvi pää,
ja ruorissa istuvi urho niin muhkea muodoltaan —
ken lie, kenen lienevi laiva? — kävi huuto nyt kautta maan.
Ja rantahan vierasta vastaan koko kansa se virtasi niin...
jo nähtihin laivan laatu, jo laskija tunnettiin!
Niin oudot on purjehet purren ja masto on kummana maan,
mut tulija ei ole outo, vaan tuttupa vanhastaan.
Ja rannalle kansa se joutuin telapuita nyt viskoelee
ja urhot kuusia kaataa, pojat kuoria kiskoelee:
”Hän saapuvi, sankari suurin, hän saapuvi Suomehen taas —
oi terve, Väinämö vanha, taas vanhaan valkamaas!” —
Jo maalle laiva se laski, emä piirsi jo pohjahan,
mut silloin laitahan tarttui kädet kansan riemuavan
ja kauvas kaarnana laiva lens keskehen kuusiston
perämiehen rannalle tuoden — kuten maan tapa vanha on.
Nyt Päivän kummulle käytiin tulojuhloa riemuamaan,
kevätjuhloa nuoren Suomen, valojuhloa Väinön maan,
johon yhtyis nuoret ja vanhat ja aika vanha ja uus
ja muinaispäivien muistot ja toivojen vastaisuus.
Ikitammien sijalla kasvoi siell’ lehto nyt kaunoinen
ja lietona leppien helke soi lempeä tuulosten;
mut viel’ oli ennallansa kisatanner tanhuavain
ja paikallaan oli paasi, pyhä paatero loihtijain.
Ja lehdossa, lehvien alla taas haasteli harmajapäät,
siell’ leimusi muistojen liekit, suli sydänten jäykkien jäät;
ja kiertäen miehestä mieheen simasarkat vaahtiset käy —
vaikk’ kuultavi kannujen pohjat, ei muistojen pohjoa näy.
Mut tuoltapa laulut liedot pyhä-illan ilmahan soi,
siell’ aamun nousevan kansa kisakentällä karkeloi;
ei yön ole varjoja siellä, ei murheen muistojakaan,
siell’ liehuvi onni ja lempi ja toivehet nuoret vaan.
Ja kansan keskehen Väinö hymyhuulin istunut on
ja katsovi vanhojen juhlaa ja riemua nuorison.
Hän nähnyt on onnessa kansan ja nähnyt onpi sen yöss’ —
siin’ istuvi muistojen urho, mut toivojen sankari myös.
Näin juhlivi Väinön kansa, näin juhlivi Väinön maa
ja ilma on onnea täynnä ja toivojen tuoksuntaa.
Meri kuohuvi kunnahan alla, kilo laineill’ leikkiä lyö
ja kauvas kumpuja kaartaa käen kukkujen kultavyö.
Mut kaunehin kassapäistä nyt astuvi Väinön luo
ja kantelon viisikielen ikitietäjän kätehen tuo:
”Oi ottaos omasi Väinö, suo soittosi soida taas,
ja laulaos vanha laulu — näin pyytävi nuoret maas.”
Ja pitkin poskia Väinön vedet virtasi tulvanaan,
kun vanhan, vaskisen soiton taas tunsi hän polvellaan.
Ja riemuten kansa se huusi nyt rientäen tietäjän luo:
”Oi laulaos vanha laulu, taas kantelon kaikua suo!” —
Mut silloin Väinämö nousi ja harmajan nosti pään
ja loihtijan outo lieska nyt leimusi silmistään:
”En vanhaa laulua laula, vaan uuden laulun ma juon,
ja aamua Suomeni armaan ma soittoni soida suon!” —
Nyt lehtohon Väinämö läksi ja naulojen leppiä toi
ja halkoen vasket vanhat hän kieliä uusia loi;
ja uutehen riemun kaikuun hän soiton sommittaa
ja aamun sointuhun sorjaan hän kantelon vanhan saa.
Ikipaadella Väinämö istui ilo entinen polvellaan
ja paaden ympäri kansa se ääneti vartoi vaan ...
niin hiljaa lainehet loiski ja hiljaa kuunteli kuus —
jo helisi vasket vanhat, jo virisi virsi uus.
Se soi kuni ukkosen nuoli läpi pilvien pauhoa vain,
se soi kuni kuutamon hohde yli ulpujen uinuvain,
se kertoi päivyen voimaa, valon voittoa keväimen,
se luonnon aamua lauloi, ilon nousua ihmisten.
Yli aaltojen, alhojen, vuorten sävelkeijuset karkeli näin
joka kuusehen kiiveten kilpaa, joka kukkahan pilkistäin:
”Miks’ uinut siskoni vielä, oi heräjä veikkoni, hei —
on päivä, on palannut Väinö, yön peikoista pelkoa ei!” —
Kas, tuolta jo honkien alta sinihuntuja huiskaelee
ja oksilla haltiat harmaat hymyhuulin kuiskaelee!
Kas, täällä jo Vellamo itse meren kuohuja halkoelee
ja Ahtolan armahat immet yli aaltojen palkoelee.
Mikä helinä päivyen päällä, mikä kulina kuussa soi?
Mikä kaarella siintävän taivaan niin kummasti kuultaa voi?
Siell’ Ilmatar aavojen merta punapilvellä purjehtii
ja Kuutar ja Päivätär siellä valon huntuja huolehtii.
Jo kajahti kangashiekka, jo pemahti peltomaa,
kumu kuuluvi nurmen alta, aho liikkuvi, aaltoaa —
sielt’ astuvi Mannun joukot, peri-isännät ilmautuu,
esivainajat vainioiden ja Kammojen kansa muu.
Yli aaltojen, alhojen, vuorten näin Väinämön soitto soi,
se kuorehen sielua loihti, se luontohon laulua loi.
Ja tuoksuen, helkkyen, soiden ilo kaikuvi kautta maan:
on herännyt luonnon henki, on syntynyt Suomen Pan!
KEVÄTLAULU.
Terve päivä Pohjolahan,
terve Suomehen suvinen aika!
Terve lepikot lehtimään,
terve käköset helkkymään,
terve lämpimät lounatuulet,
lemmen tuulet,
tuoksumaan —
veet sinertämähän,
maat vihertämähän,
taivahan auteret tanhuamaan!
Paistaos armahin aurinko,
hellitä hempeä huomen!
Pitkä, pitkä on Pohjan yö,
kolkko on talvi Suomen.
Kauvan kattanut maata on
hallan ja hämärän vyö,
kauvan on kuura
peittänyt maan,
kauvan on huura
huokunut mielihin hallaa vaan —
Paistaos armahin aurinko,
hellitä hempeä pouta,
jotta lähtisi sydänten jää
ja sulais rintojen routa.
Suo jo lämpesi, sula on maa.
Joutukaa
kyntäjät vakoja luomaan,
vakoja suoria vapauden,
uria uusia aattehen
halki harmajan suomaan!
Kyll’ on maata kyntäjällä
Suomen sinisaloilla,
korvet suuret, pellot pienet,
kyntäjät vähäväkiset.
Joutukaa, joutukaa
kylväjät siementä tuomaan,
tietojen kylvöjä,
taitojen kylvöjä
kyntäjän uutehen uomaan,
jotta nousis nuori vilja,
kasvaisi Kalevan touko,
aaltoisi Suvannon auvo,
Suomen henki heilimöisi!
Kyntäkää, kylväkää,
toukojen, toivojen aika on tää!
Toivehet milloin toteutuu,
milloin halla ne syö.
Nyt on Suomen toukokuu,
nyt on kynnön ja kylvön työ,
leikkuu, korjuu — kaikki muu
jääköön Herran huomaan!
Ei voimoa puutu pelto
ja mehevä musta on multa,
kun taivas antavi sadetta vaan
ja lämpöä päivän kulta.
Ja Jumala armon-paistettaan
on Suomenmaalle suova
ja nostava orahat aaltoamaan
ja laihot laajat luova —
Ja riemuja raikuvi Väinön maa
ja toivehet lauluja kaiuttaa
ja kautta kumpujen, vuorten
helavalkeat leimuaa.
Mut tyyni on kansojen surma,
ei myrsky, ei tuulispää.
On aurinko toukojen turma,
jos kauvan kestävi kaunis sää
Poudan poika on velttous,
tyynen tyttö on saasta,
mut ukkonen ilmoja puhdistaa
ja tappaa tauteja maasta.
Ja idästä nouseva polvi on
ja kaakosta kamala lonka,
mi taivahan lientävi
myrskysäin
ja jylisten rientävi
Suomehen päin
mustana niinkuni muuri.
Ja synkkä on yö
ja ukkonen vyöryvi, salamat lyö,
ja maassa on murhe suuri.
Mut jälkeen yön ja ukkosen
taas taivas seijastuu
ja helmaan Suomen järvien
taas päivä heijastuu
ja leivo laulavi, lehto soi
ja tuoreena tuoksuvi kuusi
ja perhoset kukilla karkeloi
ja touko on taas kuni uusi. —
Rakas on taaton raatama pelto,
makea maammon leipoma leipä,
kova on vierahan maankamara,
karvas kakku äitipuolen.
Kauvan Suomeni pettua söi,
almuja aneli teillä,
muruja liikoja muukalaisten
kerjäsi kyyneleillä.
Mut kerran loppuvi kerjuu
ja vierahan viiltävä herjuu,
ja Suomen selkä nousta saa
ja kansa päänsä kohottaa:
Jo tähkivi Väinön vilja,
jo kasvavi Kalevan laiho,
ja poistuva maasta on leivän puute
ja vierahan viljan kaiho!
Mut leivästä ei kansa elä vaan,
ei mesileiväst’ edes tiedonkaan,
vaan niinkuin päivän kumppaliksi suotu
on vieno, valju kuu
ja niinkuin puu
on luotu heelmää antamaan,
niin järjen siskoksi on tunne luotu
ja hyöty kauneutta kantamaan.
Ja ainapa vainion keskehen näin
esi-raatajat entisaikain
leposijaksi lintujen lentäväin
puun vehreän jäädä antoi.
Ja pihalla töllien pienimpäin
toki pihlaja terttuja kantoi.
Ja pihalla kotien köyhimpäin
pyhä taitehen pihlaja nouskohon näin
ja vienona tuoksu sen tuntukoon
joka suojahan, kammioon!
Ja jääköhön käkösen kukuntapuu
ja Suomen laulun puu
myös laitahan aattehen laihojen
ja keskehen kansani keväisen!
Ajan henget sen oksia heijailkoon,
valon keijut sen lehvillä leijailkoon
ja soikohon sorea laulu
yli peltojen mustan mullan
kyntäjille, kylväjille,
kylmän vainion vakoajille!
Näin vasta nousee seinät Suomen vallan,
näin vasta valmistuupi Suomen sampo.
On sampuen saanut laine
ja vienyt Ilmarin ihmetyön
ja Ugrin heimojen maine
on haudattu helmahan.
Mut tuntehen voimalla tunkien
me tähtiä löydämme yöstä
ja etsien silmillä rakkauden
myös muruja Ilmarin työstä.
On meillä loihtu
ja laulun valta
ja kieli joustava,
norja lie.
Siin’ on noustava
kukkapalta,
siin’ on soihtu
ja siin’ on tie!
Näin joutuen henkemme hettehen luo
sen veestä me voimoa juomme
ja takoen taidolla muruset nuo
me sampuen uuden luomme,
aattehen sammon, laulujen sammon,
tietehen, taitehen sammon,
veljien riemun, siskojen auvon,
Suomen syöjien kammon,
mi ukkosen voimalla jyristen sois
ja kansojen kummana pauhais
ja maailman mainehet Suomehen tois
ja Suvannon viljoja jauhais —
syötäviksi, myötäviksi,
ihmisten iki-iloksi!