HYMNI.

I. HÖYHENSAARET.

Mitä siitä jos nuorna ma murrunkin
tai taitun ma talvisäihin,
moni murtunut onpi jo ennemmin
ja jäätynyt elämän jäihin.
Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan?
Ikinuori on nuoruus laulujen vaan
ja kerkät lemmen ja keväimen,
ilot sammuvi ihmisten.

Mitä siitä jos en minä sammukaan
kuin rauhainen, riutuva liesi,
jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan
ja vaipuvi merillä miesi.
Kas, laulaja tähtiä laulelee
ja hän meriä suuria seilailee
ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin
käy purjehin reivatuin.

Mitä siitä jos en minä saanutkaan,
mitä toivoin ma elämältä,
kun sain minä toivehet suuret vaan
ja kaihojen kantelen hältä.
Ja vaikka ma laps olen pieni vain,
niin jumalten riemut ma juoda sain
ja juoda ne täysin siemauksin —
niin riemut kuin murheetkin.

Ja vaikka ma laps olen syksyn vaan
ja istuja pitkän illan,
sain soittaa ma kielillä kukkivan maan
ja hieprukan hivuksilla.
Niin mustat, niin mustat ne olivat;
ja suurina surut ne tulivat,
mut kaikuos riemu nyt kantelen
vielä kertasi viimeisen!

Oi, kantelo pitkien kaihojen,
sinä aarteeni omani, ainoo!
Me kaksi, me kuulumme yhtehen,
jos kuin mua kohtalot vainoo.
Me kuljemme kylästä kylähän näin,
ohi kylien koirien räkyttäväin,
ja keskellä raition raakuuden
sävel soipa on keväimen.

Me kaksi, me tulemme metsästä
ja me metsien ilmaa tuomme,
me laulamme nuoresta lemmestä
ja lempemme kuvan me luomme,
me luomme sen maailman tomusta niin
kuin Luoja loi ihmisen Eedeniin
ja korvesta kohoitamme me sen
kun vaskisen käärmehen.

Te ystävät, joiden rinnassa kyyt
yön-pitkät pistää ja kalvaa,
te, joita jäytävi sydämen syyt
ja elämä harmaja halvaa,
oi, helise heille mun kantelein,
oi, helise onnea haavehein
ja unta silmihin unettomiin
mun silmäni suljit sa niin.

Kas, ylläpä mustien murheiden
on kaunihit taivaankaaret
ja kaukana keskellä aaltojen
on haaveiden höyhensaaret
ja ken sinne lapsosen kaarnalla käy,
ei sille ne aavehet yölliset näy,
vaan rinnoin hän uinuvi rauhaisin
kuin äitinsä helmoihin.

Mitä siitä jos valhetta onkin ne vaan
ja kestä ei päivän terää!
Me uinumme siksi kuin valveutaan
ja vaivat ne jällehen herää.
Moni nukkui nuorihin toiveisiin
ja heräsi hapsihin hopeisiin;
hän katsahti ympäri kummissaan
ja — uinahti uudestaan.

Miks ihmiset tahtoa, taistella
ja koittaa korkealle?
Me olemme kaikki vain lapsia
ja murrumme murheen alle.
Miks emme me kaikki vois uinahtaa
ja hyviä olla ja hymytä vaan
ja katsoa katsehin kirkkahin
vain sielumme syvyyksiin?

Oi, unessa murheet ne unhottuu
ja rauhaton rauhan saapi,
oi, unessa vankikin vapautuu,
sen kahlehet katkeaapi,
ja köyhä on rikas kuin kuningas maan
ja kevyt on valtikka kuninkaan
ja kaikki, kaikki on veljiä vaan —
oi, onnea unelmain!

Oi, onnea uinua uudelleen
ne lapsuen päivät lauhat
ja itkeä jällehen yksikseen
ne riemut ja rinnan rauhat;
taas uskoa, että on lapsi vaan
ja että voi alkaa uudestaan
ja uskoa uusihin toiveisiin
sekä vanhoihin ystäviin!

Taas uskoa riemuhun, keväimeen
ja lippuhun pilvien linnan
ja uskoa lempehen puhtaaseen
taas kahden puhtahan rinnan,
taas uskoa itsensä rikkahaks
ja maailman suureks ja avaraks —
voi, kuinka se sentään on ihanaa,
kun sen nuorena uskoa saa!

Voi, kuinka se sille on ihanaa,
joka kaiken sen kadotti kerran,
joka häkistä katseli maailmaa
ja näki vain vaaksan verran,
joka etsi kauneutta, elämää,
ja näki vain markkinavilinää,
ja näki räyhäävän raakuuden, tyhmyyden —
niit’ aikoja unhota en.

Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt
olen koirana lempeä täällä,
miten rikasten portailla pyydellyt
olen tuiskulla, tuulissäällä,
vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain
ja kun minä muistelen, mitä mä sain
ja mitä mä nielin ja vaikenin
ja mitä mä ajattelin!

Miten olen minä kulkenut, uskonut,
ett’eivät ne unhoitukaan!
Ja sentään ne olen minä unhoittanut
kuin unhoittaa voi kukaan.
Ja sentään se nousi, niin kohtalot kaas,
ja sentään ma seppona seison taas
ja taivahan kansia taon ja lyön —
oi, onnea tähtisen yön!

Ne saapuvat, saapuvat uudestaan
mun onneni orhit valkeet,
ne painavat vanhalla voimallaan
mun rintani jättipalkeet.
Ja kirkas on taivas ja kukkii maa
ja säkenet suustani suitsuaa
ja ääneni on kuni ukkosen —
oi, onnea unelmien!

Mitä siitä jos haaveeni verkot vaan
on verkkoja hämähäkin!
Mitä siitä jos omieni viittova vaan
on laulua laineiden näkin!
Moni nukkui nuorihin toiveisiin
ja heräsi hapsihin hopeisiin
tai herännyt täällä ei milloinkaan.
Missä? Milloin? Helmassa maan.

Minä tahdon riemuja keväimen
ja onnesta osani kerta!
Olen imenyt rintoja totuuden,
mut niistä vaan tuli verta.
Siis, tulkaa te utaret unelmien,
minä vaivun riemunne rinnoillen
ja uskon päivähän, aurinkohon.
Unen maito on loppumaton.

Oi, kauniisti mulle te kaartukaa,
mun syömeni sateenkaaret!
Mua hiljaa, hiljaa tuudittakaa,
te haaveiden höyhensaaret!
Mua katsokaa: olen lapsi vaan,
olen riisunut päältäni riemut maan
ja pyytehet kullan ja kunnian.
Uni onni on laulajan.

Minä tahdon vain uinua yksikseen.
En tahtois vielä mä kuolla.
Mut kuulkaa, jo äitini huhuilee
Tuonen aaltojen tuolla puolla.
Oi, odota hetkinen, äityein!
En viel’ olis valmis ma matkallein,
mun syömeni on niin syyllinen.
Suo että mä pesen sen.

Suo että mä ensin huuhdon vaan
nämä synkeät, huonot aatteet,
suo että mä päälleni ensin saan
ne puhtahat, valkeat vaatteet,
jotk’ ompeli onneni impynen,
hän, hämärän impeni ihmeellinen,
min kuvaa kannan ma sydämessäin
siit’ asti kuin hänet mä näin.

Me tulemme, äitini armahain!
Oi katso, meitä on kaksi!
Oi katso, mik’ on mulla rinnassain!
Niin oisitko rikkahaksi
sinä uskonut koskaan kuopustas?
Ja katso, me pyydämme siunaustas,
sun poikasi synkeä, syyllinen,
ja mun impeni puhtoinen.

Katso, kuin hän on kaunis ja valkoinen
ja muistuttaa niin sua!
Hän on niin hellä ja herttainen,
vaikk’ei hän lemmi mua,
Elä kysele hältä, miks tänne mun toi,
mut usko, se niin oli parhain, oi!
Ja usko, nyt ett’ olen onnellinen
kuin aikoina lapsuuden.

Elä kysele multa sa laaksoista maan!
Ei olleet ne luodut mulle.
Mut jos sinun silmäsi tutkii vaan,
voin laulaa ma laulun sulle
kuin lauloin ma lapsen aikoihin —
kas, lauluna sujuu se paremmin
ja kyynelet kuuluvat kantelehen.
Niitä muuten ma ilmoita en.

II. LAULU METSÄSTÄ.

Voin laulaa ma laulun yhden vaan:
”Oli lahden rannalla talo
ja kauvaksi yöhön kaameaan
sieltä vilkkui ikkunan valo.
Mut kaikista, kaikista kauvimmaks
ne loisti sen huonehen ikkunat kaks,
joss’ äiti se valvoi vuoteellaan
ja vuotteli kuopustaan.

Tuli kuopus se kerran kotihin.
Oli sammunut ikkunan valo.
Oli autio huone se armahin
ja tyhjä, tyhj’ oli talo.
Mut kirkkomaall’ oli kumpu uus
ja kummulla humisi koivu ja kuus
ja kasvoi kukkaset tuttavat,
emon ennen kastelemat.

Ja poika se matkasi maailmaan.
Ei vilkkunut ikkunan valo.
Oli ympäri huojuvat hongat vaan
ja synkkä, synkk’ oli salo.
Kävi yksin kulkea raskahaks.
Hän löysi ystävän, löysi kaks
ja löysi maantien mahtavan,
tien kullan ja kunnian.

Oli kylmät ne mieron nuotiot.
Ei vilkkunut ikkunan valo.
Oli ympäri korvet autiot
ja synkkänä huokasi salo.
Ja tulilla öisillä kuulla sai
niin paljon, niin paljon pahaa vain
ja maailman markkinarähinää —
vain harvoin ystävää.

Ja poika se erosi yksikseen.
Ei vilkkunut ikkunan valo.
Mut oli kuin korpehen yölliseen
olis kohonnut pikkunen talo.
Ja oli kuin kaukaa hän katsellut vaan
olis riemuja, murheita mustan maan
ja elellyt pienessä mökissään,
yön seljässä, yksinään.

Oli pimeä mökki se erakon.
Ei vilkkunut ikkunan valo.
Oli kolkko se humina hongikon
ja synkkänä huokasi salo.
Ei viihtynyt erakko tuvassaan,
hän metsiä hiihti ja harhaili vaan,
ja kylmä, kylm’ oli mökin lies —
ja kylm’ oli mökin mies.

Mut kerran kun palas hän töllilleen,
kas, vilkkuvi ikkunan valo!
Oli hongikko huolittu hopeiseen
ja kullassa kulisi salo.
Ja kun hän astahti mökkihin,
oli permanto peitetty kukkihin
ja lämmin, lämmin ol’ mökin lies
ja lämpeni mökin mies.

Ei yksin hän töllissä ollutkaan.
Siks vilkkui ikkunan valo,
siks hongat kaikk’ oli hopeissaan
ja kullassa kulisi salo.
Ei olleet ne kultia kunnian,
ei helyjä mammonan, maailman,
oli linnunlaulua sydämen,
oli riemuja rakkauden.

Mökin lasilla lintunen lauleli.
Ja vilkkui ikkunan valo.
Ja katso! Katto se kohosi
ja mökistä suur’ tuli talo.
Katso! Mökki laajeni maailmaks
ja maailma suureks ja avaraks
ja laulua täys oli avaruus
ja aurinko oli kuin uus.

Se lauloi laulua kotoista,
miten vilkkuvi ikkunan valo,
vaikk’ ympäri korpi on kaamea
ja synkkänä huojuvi salo.
Se lemmen lämpöä lauleli,
oman kodin se onnea ylisti,
ja joulua kuusten ja kynttiläin
ja lapsien leikkiväin.

Se lauloi pienestä kädestä,
joka sytyttäis ikkunan valon,
joka hoitelis liettä lämmintä
ja kukkihin kylväis salon,
joka kädelle toiselle tukena ois
ja pyyhkisi otsan ryppyjä pois,
kun surut ne yölliset saapuvat
ja aavehet kolkuttavat.

Mut laulu se muuttavi muotoaan.
Yhä vilkkuvi ikkunan valo.
Mut erakko tölliä kiertävi vaan,
jost’ tullut on suuri talo.
Ne saapuvat, aavehet yölliset,
ne tunnon tuskat ja pimeydet,
ne pistot syyllisen sydämen —
ja ne pistävät syvällen.

Ja erakko tutkivi itseltään:
Mulle vilkkuisko ikkunan valo?
Se ei mulle vilkkunut ennenkään.
Munko ois tämä suuri talo?
Ei, ei, minun mökkini pieni on vain.
Tää lienevi linnoja unelmain?
Mill’ oisin ma ansainnut, onneton,
näin kirkkahan auringon?

Taas muuttavi laulu se muotoaan.
Yhä vilkkuvi ikkunan valo.
Mut erakko metsiä hiihtää vaan
ja synkkänä huojuvi salo.
Hän yksin hiihtää ja harhailee,
hän kanssa peikkojen kamppailee
ja kanssa syömensä syyllisen.
Hän tahtoisi pestä sen.

Niin suurina surut ne saapuivat.
Mut vilkkuvi ikkunan valo.
Mökin lasit on suuret ja valoisat
ja mökki on suuri talo.
Ja katso! Hän katsovi mökkiin päin
ja katso, hän aavehet voittaa näin,
saa rauhan ja uskoo ja riemuitsee —
ja hän saapuvi mökilleen.

Taas muuttavi laulu se muotoaan.
Oli valhetta ikkunan valo.
Oli härmää ne honkien hopeat vaan
ja synkkänä huojuvi salo.
Mut erakko yksin hän vuoteellaan
vain kattohon katsoo ja katsoo vaan
ja liettä kylmää hän koittelee
ja hymyy ja hyräilee:

”Mitä siitä jos minulle ilkkui vaan
sen ihanan ikkunan valo!
Jos hongat ne härmässä olikin vaan
ja valhetta jos oli talo!
Toi valhe voiton mun sydämehen.
Siis uskon, siis uskon ma valheesen
ja suljen jällehen silmät kiin —
taas onneni näen mä niin.”

Ja laulu se muuttavi muotoaan.
Kas, loistavi ikkunan valo.
Taas hongat ne helkkyvi hopeissaan
ja kullassa kuultavi salo.
Taas katto se kaartuvi taivaihin
ja permanto peittyvi kukkihin
ja lämmin, lämmin on mökin lies —
ja lämmin on mökin mies.

Hän uneksii pienestä kädestä,
joka sytytti ikkunan valon,
joka hoiteli liettä lämmintä
ja kukkihin kylvi salon.
Hän uskoo ja toivoo ja uinuvi vain
ja kiittävi onnea unelmain,
kun surut ne yölliset saapuvat
tai aavehet kolkuttavat.

Ja näin hän kiittävi onneaan:
”Oi, vilkkuos valheen valo!
Mitä siitä jos pieni on mökkini vaan,
kun mulle se suuri on talo!
Mitä siitä jos lieteni kylmä on,
kun mulle se antavi auringon,
ja muut jos ei lintua kuulekaan,
kun mulle se laulavi vaan!”

Hän istuu ja hymyy ja hyräilee.
Yhä vilkkuvi valheen valo.
Mikä lie, joka kaukaa humisee?
Vai onko se vaan sinisalo?
Ja onko mökkiä ollenkaan?
Ja onko mökissä istujaa?
Ja onko valhekin olematon?
Kuka tietää, se vastatkoon.”

III. HYMYILEVÄ APOLLO.

Näin lauloin ma kuolleelle äidillein
ja äiti mun ymmärsi heti.
Hän painoi suukkosen otsallein
ja sylihinsä mun veti:
”Ken uskovi toteen, ken unelmaan, —
sama se, kun täysin sa uskot vaan!
Sun uskos se juuri on totuutes.
Usko poikani unehes!”

Miten mielelläin, niin mielelläin
hänen luoksensa jäänyt oisin
luo Tuonen virtojen viileäin,
mut kohtalot päätti toisin.
Vielä viimeisen kerran viittasi hän
kuin hän vain viitata tiesi.
Taas seisoin ma rannalla elämän,
mut nyt olin toinen miesi.

Nyt tulkaa te murheet ja vastukset,
niin saatte te vasten suuta!
Nyt raudasta mulla on jänteret,
nyt luuni on yhtä luuta.
Kas, Apolloa, joka hymyilee,
sitä voita ei Olympo jumalineen,
ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon.
Hymyn voima on voittamaton.

Meri pauhaa, ukkonen jylisee,
Apollo saapuu ja hymyy.
Ja katso! Ukkonen vaikenee,
tuul’ laantuu, lainehet lymyy.
Hän hymyllä maailman hallitsee,
hän laululla valtansa vallitsee,
ja laulunsa korkea, lempeä on.
Lemmen voima on voittamaton.

Kun aavehet mieltäsi ahdistaa,
niin lemmi! — ja aavehet haihtuu.
Kun murheet sun sielusi mustaks saa,
niin lemmi! — ja iloks ne vaihtuu.
Ja jos sua häpäisee vihamies,
niin lemmellä katko sen kaunan ies
ja katso, hän kasvonsa kääntää pois
kuin itse hän hävennyt ois.

Kuka taitavi lempeä vastustaa?
Ketä voita ei lemmen kieli?
Sitä kuulee taivas ja kuulee maa
ja ilma ja ihmismieli.
Kas, povet se aukovi paatuneet,
se rungot nostavi maatuneet
ja kutovi lehtihin, kukkasiin
ja uusihin unelmiin.

Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell’ on Jumalakin.

Oi, antaos, Herra sa auringon,
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett’ yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomitse se, joka ymmärtää.
Mut laulukin syömiä selittää
ja ihmiset toistansa lähemmä vie.
Sen kautta käy Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Tääll’ on toki tilaa kaikillen.
On ketoja auran kääntää,
on lehtoja laulella neitojen
ja saloja sulhojen vääntää.
Kas, lempi se maailman levittää.
Oi, ihmiset toistanne lempikää
ja kohti taivasta tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on maa.

Niin pienet, pienet on piirit maan,
mut taivas on suuri ja laaja
ja taivas on kuultava korkeuttaan
ja taivas on tähtinen, taaja.
Yks vaan on taivas, yks Jumala vaan,
on jokaisella se sielussaan,
ja taivas on rauha täytetyn työn.
Se estävi aavehet yön.

Sun mieles jos kääntyvi murheisaks
elon pitkillä pientaroilla,
niin aitaa sarka ja aitaa kaks
ja onnes sa löydät noilla.
Ja maailma kuinka se muuttuukin,
käy elosi päivään tai pilvihin,
niin yksi, yksi on varma ain:
työn onni on oikea vain.

Oi, kaikuos kantele kautta maan,
soi soittoni kodasta kotaan,
niin mökkiin kuin linnahan kuninkaan
kaikk’ kutsuen suurehen sotaan!
Oi, kaikuos kauniisti kantelein,
oi, helise hellästi sydämein,
oi, sykkiös kerrankin päivähän päin
työn onnea ylistäin!

Se talo, min portilla kilpi on:
”Tässä talossa tehdään työtä.”
Se talo on pyhä ja pelvoton
ja pelkää ei se yötä.
Työs olkoon se suurta tai pientä vaan,
kun vaan se työtä on oikeaa
ja kun sitä palkan et tähden tee!
Työ riemulla palkitsee.

Se raatajan riemulla palkitsee
ja tekijän terveydellä,
työ himoja huonoja hillitsee
niin puhtaalla sydämellä.
Oi, rauha päätetyn päivätyön!
Hyvät enkelit suojaavat työmiehen yön
ja nuorena, vankkana nousevi hän
taas uutehen päivähän.

Oi, antaos Herra sa armas sää,
kun raatajan ilta raukee!
Hyvät enkelit kauniisti hymyilkää,
kun työmiehen hauta aukee!
Oi, nouskosi kirkasna päivyt uus,
kun loppuvi raatajan rauhattomuus
ja päättyvi pitkä päivätyö!
Herra, valkase vaivamme yö!

On monta uskoa päällä maan
ja toinen toista kiittää,
mut laulajalla yks usko on vaan
ja hälle se saapi riittää:
Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää.

Ja yhden ma varman tiedän sen,
kun löydy ei tietä mistään:
On työtä tehtävä jokaisen.
Puu tutaan hedelmistään.
Se usko, ken sitä ei opeta,
sitä uskoa täällä ei tarvita,
se on uskoa usmien, haamujen,
ei uskoa ihmisten.

Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä että me sitäkin tutkimme.
Ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:
Me olemme kerran nyt päällä maan
ja täällä meidän on eläminen,
miten taidamme parhaiten.

Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnytettiin vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se, mikä siinä on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä!
Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks,
käy kulkukin helpommaks.

Mut emmehän tuiskussa kuljekaan,
kun oikein me aattelemme.
Vaikk’ elämme kaikki me päällä maan,
niin maassa tok’ kiinni emme.
Tääll’ onhan niin paljon muutakin
kuin multaa, on kaunista, kultaakin,
kun oikein, oikein me etsimme vaan.
Niin kaunis, kaunis on maa.

Oi, katsokaa, miten lainehet
niin kauniisti rantoja kaulaa!
Oi, kuunnelkaa, miten lintuset
niin kauniisti lehdossa laulaa!
Oi, ootteko nähnehet illan kuun
ja kuullehet kuisketta metsän puun,
min ylitse valkeat hattarat
suvitaivaalla vaeltavat?

Tai ootteko koskaan te painaneet
pään kesäistä nurmea vastaan,
kun heinäsirkat on helisseet
ja raikunut laulu rastaan?
Sinikellot tokko ne keinuivat,
lepinkäiset tokko ne leijuivat,
ja tuoksuiko kukkaset tuhannet?
Sitä tuoksua unhota et.

Ja ootteko mennehet milloinkaan
te aamulla järven rantaan,
kun aurinko noussut on aalloistaan
ja paistanut valkosantaan?
Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin,
sumun keskeltä nousiko seijastuin
sadun saaret, niemet ne terheniset? —
Sitä utua unhota et.

Oi, ootteko silloin te tunteneet
maan luonnossa maailman Luojan?
Oi, ootteko silloin te löytäneet
yön aaveilta armahan suojan?
Ja ootteko silloin te itkeneet
ja hyviä olleet ja hymyilleet,
oi, ootteko silloin te lempinehet? —
Sitä lempeä unhota et.

Oi, ootteko silloin te lempineet
sitä tyttöä tummatukkaa
ja ootteko silloin te rakastaneet
joka puuta ja joka kukkaa?
Ja oliko veli joka ihminen?
Ilo loistiko silmistä jokaisen?
Ja oliko kaikilla kasvoillaan:
Niin kaunis, kaunis on maa.

Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.

Mitä siitä jos hän sua lemmi ei,
sa jolle lempesi annoit!
Hän antoihan sulle elämän
ja kuvaa sa kaunista kannoit.
Ja vaikka hän vaatisi elämäs taas,
niin kulkeos riemulla kuolemaas
ja julista virsillä Jumalaa,
kun kaunis niin oli maa.

Oi, kiitos sa Luojan armollinen
joka hetkestä, jonka ma elin,
kun annoit sa ruumihin tervehen
ja syömen mi sykähteli,
kun annoit sä tervettä kättä kaks,
kaks silmää sieluni ikkunaks,
ja hengen herkän ja avoimen
joka tuutia tuulosen.

Sua kiitän mä Luojani armollinen,
kun annoit sa kodin hyvän,
soit äidin niin hellän ja herttaisen
ja taaton niin tarmoa syvän,
kun annoit sa myös pari ystävää
ja ne hyvää, en pyydä mä enempää,
ja annoit sa armahan isäinmaan,
jota kyntää ja rakastaa.

Ja kiitospa vihdoin viimeinen,
kun laulun lahjan sa annoit,
kun riemut ja murheet lapsosen
näin sävelten siivillä kannoit,
sen sulta, sulta ma yksin sain
ja sulle siitä mä vastaan vain
ja leiviskästäni tilin teen,
miten käytin mä kanteleen.

Soi, helise kulkijan kannel vain!
Halo aaltoja laulajan haaksi!
Käy purjehin täysin ja pullistuvain,
jätä välkkyvä jälki taaksi!
Ja vaikka mun nuorena laineet vei,
niin eipä se hukkahan vaipunut, ei,
joka upposi laulujen laineisiin
ja lempensä unelmiin.

Se soutavi seljässä delfiinein
ja sen lempeä lainehet laulaa
ja kanssa Vellamon impyein
se aikojen aalloilla kaulaa.
Oi, viritä virtesi, nuori mies!
Voi, pian se riittyvi rinnan lies
ja vanhuus jo sauvoilla hoippuen saa.
Anna kanteles kajahtaa!