SATA JA YKSI LAULUA.

1.

Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä
ja kuulemme ääniä kuutamo-yön,
me astumme hyllyvän sammalen päällä
ja illan on varjoa ihmisen syön.

Mut ääntä jos kaksi yhtehen laulaa
yön helmassa toistansa huhuilevaa
ja varjoa kaksi jos lempien kaulaa, —
se sentään, se sentään on ihanaa!

2.

RAUHA.

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink’ kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou’ot muut.

Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk’ on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

3.

KULKIJAPOIKA.

Kaks lauloi lintua kehdollain
ja toinen niist’ oli musta.
Tilu ranttantaa,
tilu ranttantaa,
ja toinen niist’ oli musta.

Siitä toisesta muuta ma muista en,
mut se lauleli lohdutusta.
Tilu ranttantaa,
tilu ranttantaa,
että lauleli lohdutusta.

Mun äitini kuoli ja kuopattiin
sen kivikirkon lehtoon.
Tilu ranttantaa,
tilu ranttantaa,
sen kivikirkon lehtoon.

Mut huutokaupalla myötihin
tään kulkijapojan kehto.
Tilu ranttantaa,
tilu ranttantaa,
tään kulkijapojan kehto.

Ja silloin se suurista suruista
mun ääneni sortua taisi.
Tilu ranttantaa,
tilu ranttantaa,
mun ääneni sortua taisi.

Mut jos mua tyttö sä rakastat,
vielä rintani riemahtaisi.
Tilu ranttantaa,
tilu ranttantaa
ja lauluni kaiun saisi.

4.

Hei hah hah haa,
onko hullumpaa,
kun poika on rakastunna,
poika rakastaa,
tyttö hakastaa
ja on kuin oikea nunna.

Hei hah hah haa,
onko hullumpaa,
hän on mulle kuin abbedissa,
risti rinnallaan,
pyhä pinnaltaan,
silmät Neitsehen rukouksissa.

Hei hah hah haa,
onko hullumpaa,
kun vaikka sen valheeksi tiedän,
minä uskon niin
silmän rukouksiin,
että suunsakin pilkkaa siedän.

5.

Sua odotin lasna ma laineilla,
kun kuuhut lahtea kultas,
sua odotin silloin, kun ensi murhe
mun eloni kukkia multas.

Sua odotin silloin ja sittemmin
sua odotin kertaa monta,
ja istun ja odotan vieläkin —
voi tyttöä vallatonta!

Hän kulkevi vain minun kupeellain
ja vierellä käy ja vilkkuu,
mut kun häntä kosken, hän häilähtää
ja kutria heittää ja ilkkuu.

6.

KULTAINEN KIRJA.

Kai ihmettelet, miks iloinen
niin tänään mä olen ja nuori,
miks loitolle lämpöä säteilen
kuin päivän paistama vuori.

Elä imehdi tuota, oi armahain!
Mulla ollut on juhla suuri,
mulla ollut on suuri sunnuntai
elon arkien keskellä juuri.

En tiedä, saatatko uskoa,
mut kaukana olen ma käynyt,
minä palajan pitkältä matkalta,
vaikk’ en ole väsähtäynyt.

Ja tiedä en, uskotko impyein,
unet mull’ oli suuret ja summat:
itse auringon kanssa ma liiton tein
ja kuun kera kirjat kummat.

Minä lupasin syömeni nuoren tään
aina auki, auki sen pitää,
aina pitää sen sepposen selällään
enkä peittää päivältä mitään.

Ja päivä se lupasi paistettaan
ja kuu lupas kuutamoansa
halki elämän pitkän ja onnekkaan,
joka lauha ois laskussansa.

Ne kirjat ne kätkin ma rintaan mun,
mut ei vielä, ei vielä ne riitä,
niin kauvan kuin, impeni puhtahin, sun
puumerkkisi puuttuu siitä.

Sano, tahdotko nimes sä kirjoittaa
sen kultaisen kirjan alle?
Sano, tahdotko valani vahvistaa,
valan päivälle, taivahalle?

7.

Olen kyllin jo etsinyt totuutta,
ole sinä minun totuuteni,
ole sinä minun päiväni ohjaaja,
unen antaja yölliseni.

Vai tahdotko olla mun valheeni?
Sekö enemp’ on mielehes sinun?
Ole vaan, ole vaan, tosi, valhe tai
mikä muu, kun vaan olet minun!

8.

NIIN KAUVAS KUIN SILMÄ
KANTAA —

Niin kauvas kuin silmä kantaa
sua yksin, yksin ma näin,
niin kauvas kuin aatos antaa
olet ollut mun mielessäin.

En muista ma päivää, en yötä,
jona ollut et muistossa mun,
en tehnyt ma tekoa, työtä,
jota tehnyt en tähtesi sun.

Sinä annoit oikean, väärän,
sinä ohjasit eloni tien,
sinä määräsit matkani määrän
ja sun kanssani sinne ma vien.

Ja kun perillä ollaan me milloin
ja jos kaikki ei mielestäs
ois siellä niin hyvää silloin —
niin syyttäös itseäs!

9.

AAMULAULU.

Kaiu, kaiu lauluni,
kaiu korkealle!
Aamu koittaa, aalto käy
rannan raidan alle.

Nuku, nuku sydämein,
nuku nuorta unta!
Katso, kuinka havajaa
koko luomakunta!

Lennä, lennä lempeni,
lennä yli vuorten!
Ei ne estä vuoretkaan
lempimistä nuorten.

10.

Kaks joutsenta virralla vierekkään
ui salmia ulpukoiden
ja tyyn’ oli virta ja tyynessään
kuvat valkeat kuvasti noiden.

Tuli tuulispää yli virran ja maan
ja mylvi ja viskoi multaa.
Nyt joutsenet aaltoja soutaa vaan
ja etsii entistä kultaa.

11.

ANTONIUS JA KLEOPATRA.

Antonius, maailman pylväs,
tuli rantahan Egyptin maan,
tuli uhmari tuhansin urhoin
sadun valtoa valloittamaan.

Kleopatra, kaunis ja viekas,
oli valtias Egyptin,
sysikutrinen, säihkyväsilmä —
tuli impysin tuhansin.

”Oi, terve sa Egyptin päivä” —
Antonius riemulla huus —
”Suo olla mun aalto se illan,
johon painat sa purppurasuus!”

”Niin olkohon, maailman pylväs” —
Kleopatra vastasi näin —
”mut olkohon ääressä maljain,
ilon soidessa, seppelpäin!

Siis terve sa Egyptin vieras,
min maineen tuuli jo toi!
Nyt kestiten kilpailkaamme,
mitä Rooma ja Egypti voi.”

Antonius, maailman pylväs,
pidot toimitti uljaimmat,
kalat kultaiset, kuohuvat viinit,
sadat heelmät ja hekkumat.

Kleopatra, kaunis ja viekas,
luona vieraansa söi ja joi,
mut kun tuli vuoronsa hälle,
vain maljan yhden hän toi.

Ja sen viiniä täytehen kaasi.
Mut salaa pohjahan sen
hän pudotti puuntavan helmen
heloposkena hymyillen.

”Mitä annoit sa Egyptin käärme?” —
Antonius kauhulla huus. —
”Miks huuleni hurmeessa palaa,
jota suuteli purppurasuus?”

”Vain helmen yhden ja pienen” —
Kleopatra vastasi näin —
”mut jos minun rintani avaat,
niin löydä et sydäntäin”.

Antonius, maailman pylväs,
tuns silmänsä himmenevän,
tuns kiertävän viekkahan viinin —
ja maailman unhotti hän.

Ja vuodet ne vierii ja vierii.
Mut kaulaten kaksin on vaan
Antonius, Egyptin orja,
ja herratar Egyptin maan.

12.

Suo että sun helmahas peitän
minä raskahan, sairaan pään,
suo että sun helmahas heitän
minä mieleni murheen tään.

Maa on niin autio, tyhjä,
sinä yksin täys kuni,
min taivaalla tähtöset tuikkii,
min varjoissa valtimot lyö.

Oi, yöni hellä ja hiljainen,
sinä yöni suuri ja tumma,
ota helmahas päivän uupunut laps! —
Mun on niin kammo ja kumma.

13.

KUKA ON HÄN?

Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön,
maan haltia, metsien haave,
vai lauluko laulajan rinnasta vain
ja henkeni yöllinen aave?

En tiedä, mut aave jos ollut hän lie,
niin johtanut ei hän harhaan,
ja jos oli laulu hän rinnastain,
niin lauloin ma lauluni parhaan.

14.

Sua tahtoisin ottaa ma leuvan alta
ja taivuttaa sua taaksepäin
ja suudella suustasi ilkeät sanat,
joill’ armotta raatelet sydäntäin.

Mut noin sua, noin sua enimmän lemmin,
sinä impynen yön, sinä hämärän laps,
kun kulmas on musta ja mutrussa huuli
ja silmäsi säihkyy ja häilyvi haps!

15.

MERI KUUTAMOLLA.

Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.

Minun mieleni on niin korkea
kuin taivahan tähtivyöhyt,
sen alle mahtuvi maailma
ja yhdessä päivä ja yöhyt.

Oi, äitini armas, kun eläisit,
nyt itkisin helmassasi!
Sinä anteheks antaen pyyhkisit
pois kyynelet poskiltani.

Oi, ihmiset, miksi on ilkeyttä
ja veljesvainoa miksi,
kun luonut on Luojamme lempeä
maan kaiken niin kaunihiksi?

Miks ihmiset astutte allapäin,
vaikk’ korkea taivas on yllä?
Ylös silmänne luokaa ystäväin,
niin mielenne yhtyy kyllä!

En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.
Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.

16.

Minä uskoni, toivoni hukkasin,
minä laskin laivani kariin,
sun suukkoihis tyttö mä uskon vaan
ja mustahan silmäpariin.

Ja jos mua tyttö sä rakastat
ja suot mulle suukkos-tuulta,
taas purjehin täysin mä purjehdin
ja hoilotan hankapuulta:

Hei, monta on laivaa laineilla
ja tähteä taivahalla,
hei, minun laivani ajelee
sen tyttöjen tähden alla!

17.

PIRU TULI MUN LUOKSENI.

Piru tuli mun luokseni pyydellen:
”Suo mulle aartehet sydämen!”

— Tulit liian myöhään ystäväin.
Surun ruoste jo runteli sydäntäin.

Piru hymyten vastasi: ”Ruoste vie
vain raudan ja vasken, tok’ kultia lie.”

— Tulit liian myöhään ystäväin.
Ivan harakat hyppi jo sydämessäin.

Piru hymysi vaan: ”Jos kullat vei,
iva älysi helmiä ottanut ei.”

— Tulit liian myöhään ystäväin.
Kävi ihanin impi jo sydämessäin.

Piru silloin se kirosi kimmahtain:
”Se lempo se eelleni ehtii ain!

Se lempo se puhdasta tekee vaan!” —
Ja pois hän laukkasi vihoissaan.

18.

METSÄNTÄHTI.

Minä metsäntähteä rakastin
ja kaunis on metsänkukka.
Hän oli niin nuori ja valkoinen,
mut häll’ oli tumma tukka.

Hän oli niin vieno ja valkoinen,
mut häll’ oli viisas mieli.
Ja jos hän hulluja huokasikin,
niin kertonut ei sitä kieli.

Ken metsäntähteä rakastaa,
sen viepi metsän hukka.
Ja metsä jos ei sitä veisikään,
niin viepi sen tumma tukka.

Hän on niin viisas ja valkoinen
ja sievä kuin sisilisko;
mut kun häntä kutsut kullakses,
niin sulle hän on vaan sisko.

19.

SEITA.

Minä olen kuin pikkunen pakana
ja sin’ olet jumalanpuuni
ja ethän sa ilku takana,
jos sulle sen kuiskaa suuni.

Minä levitän lehtohon lakanan,
kun saapuvi uhrikuuni,
ja seulon sieluni akanan
ja paastoan lihani, luuni.

Minä otsani kolmasti maahan lyön,
minä helmet helmahas puotan
ja riisun rikkahan solkivyön.

Ja ma merkkiä anon ja luotan.
Mut vaiti seisovi seita yön
ja yksin ma uskon ja uotan.

20.

OMENANKUKAT.

Mun onneni kukkii kuin omenapuu
kevät-öissä valoisissa,
kun kuusten latvat ne kumartuu
ja immet on’ unelmissa.

Ne yöt pari ympäri helluntain,
ne yöt on suuret ja syvät
ja silloin jos ei tule tuuli vain,
niin kypsyvät heelmät hyvät.

Oi, antaos taivas tyyntä nyt,
jos sitten sa annatkin muuta!
Oi, varjele Luojani vakainen
nyt orvon omenapuuta!

21.

NIIN JOS OISIT LAULUNI.

Niin jos oisit lauluni
kuin on suuri metsä,
äänet kaikki kaiuttaisit,
kaikki sävelet sä.

Metsässä on suuret puut
ja metsässä on marjat,
metsässä käy kontiot
ja köyhän kotikarjat.

Kukat pienet kukoistavat
suurten puiden alla,
valkopilvet vaeltavat
suven taivahalla.

Hongat hiljaa humisee
ja käkö kukahtelee.
Köyhän sydän keveämmin
silloin sykähtelee.

Alla suurten surujenkin
kukkii kukat mieleen.
Köyhä kukan kuroittaa
ja pistää rintapieleen.

Köyhä kukan kuroittaa,
min rikas maahan astuu;
köyhän silmä kyyneleissä
useammin kastuu.

Kukka orvon kumppani
ja laulu köyhän liesi;
metsä meidän tuttava,
mut vieraan vihamiesi.

Tuttavalle metsän polut
itsestänsä aukee,
vieras maita vierivi
ja eksyneenä raukee.

Tuttavalle ”tervetullut!”
joka kuusi kuiskaa,
vierahalle joka oksa
uhotellen huiskaa.

Kell’ on rikos rinnassa
ja ken ei sitä kadu,
vieras on se metsässä
ja vieras mailla sadun.

Sille siellä vihur’ käy
ja korpikuuset ruskaa —
katuvalle metsän huoju
huojentaapi tuskaa.

Paatuneelle pahat henget
metsän puista puhuu —
katuvalle metsän immet
valkohunnut huhuu.

Huiska huivi Tellervon
ja mulle tietä näytä,
piirrä puihin pilkkoja
ja lohdun kättä käytä!

Sull’ on käsi valkea
ja sull’ on sormi pieni.
Mull’ on käsi mustempi
ja kova korpitieni.

Tahdon kerran kätehein
sen käden pienen liittää —
yö se hullun sydämessä
hourehia siittää.

Käsi pieni pelästyi
ja huntu kauvas huiskas,
hullu henkäs, heräsi
ja itseksensä kuiskas:

”Käsi pieni katoais
mun käteheni mustaan,
kauvempata viitaten
se vaan luo lohdutustaan.”

Huiska huivi Tellervon
ja käsi vieno vilka!
Taasen tahdon astua
ma tietä tytön pilkan.

Tule metsän tyttö taas,
en enää ole hullu,
tule, niinkuin tuhatkerrat
ennenkin oot tullut.

Tule siivin kultaisin
ja kulje valkovaattein,
saavu rauhan sanomin
ja joudu joulu-aattein.

Pyyhi rypyt otsalta
ja silmät kiinni sulje,
hiljaa huolet hivele
ja kulmiani kulje.

Kas, mun pääni sairas on,
on sairas lapsikulta;
lapsi tahtoo levähtää
ja levon saa se sulta.

Sull’ on sydän valkea
ja sull’ on käsi pieni.
Mull’ on mieli mustempi
ja kova korpitieni.

Korvessa on suuret puut
ja korvessa on marjat,
korvessa käy kontiot
ja köyhän kotikarjat.

Ilot vienot vihannoivat
suurten huolten alla,
valkopilvet vaeltavat
suven taivahalla.

Hongat hiljaa humisee
ja käkö kukahtelee,
köyhän sydän keveämmin
silloin sykähtelee.

Niin jos oisit lauluni
kuin on suuri metsä,
surut kaikki karkoittaisit,
kaikki kyynelet sä.

22.

Oli mieleni paimenpojaksi,
oli kummuille, kunnahille.
Minä tahdoin torvea toitottaa
metsän kuusille kuunteleville.

Ja sitten ma toivoin, ett’ tyttönen
tulis laulaen saloa syvää —
ja mitä minä sitten toivoinkaan,
se oli niin hyvää, niin hyvää!

Ja tyttö se tulikin laulaen,
mut tullut ei se hyvä.
Ja torvea kyllä ma toitotan,
mut kuule ei korpi syvä.

23.

ONNEN ORJA.

En, enhän niitä ma ymmärrä
sun konstejas, tyttöni sorja,
sen ymmärrän vaan, että ijäti mä
olen lempesi, leikkisi orja.

Sinä taiteesi turhaan tuhlailet.
Mitä tarpeen on keikailu, keima?
Ei pakohon sentään se päästä voi,
kenen otsall’ on onnen leima.

Joka ovella kiini se otettais,
joka kylässä kysyttäis tälleen:
”Mist’ onnen orja sa karkasit?” —
Ja ma luoksesi tuotais jälleen.

24.

SUN NAURUSI.

Sun naurusi, oi, sitä pelkään ma niin
kuin teuras puukon terää.
Kehen kerran se sattui, naurusi sun,
niin eipä se hevillä herää.
Sun naurus on hellä ja hirmuinen,
on ilkein ja ihanaisin,
sun naurusi hurmata, surmata voi —
kun jällehen kuulla sen saisin!

Sun naurusi, oi, sitä lemmin ma niin
kuin laulua illan rastaan,
kun aurinko kumpuja kultailee
ja käkönen kukkuvi vastaan.
Sun naurusi päilyvi, päärlyilee,
sun naurusi soi ja helkkää.
Ken kerran sen naurusi kuuli sun,
sen aina se rinnassa välkkää.

25.

Sinä olet kuin kuplanen alla jään,
joka kierii ja kulkee ja läikkyy.
Sinä olet kuin kummulla kaste yön,
joka kulkijan askelta säikkyy.

Elä pelkää kukkanen kummullas,
en tule ma ryskävin tuulin,
ja jääsi jos särkeä tahdonkin,
sen särjen mä lämpimin huulin.

Minä otan sun kuplasi kultaisen
kuin äitini suukko se oisi,
minä juon ne kastehet kauniin
kuin ehtoollisviiniä joisin.

26.

INDIAANI.

Minä olen kuin metsien indiaani,
sinä valkoinen,
jonk’ olin ma ryöstänyt majahani,
joka jätti sen.

Minä juoksen ja uin ja tahdon kiini
taas valkoisein.
Tuost’ astunut pieni on mokkasiini
yli sammalein.

Hän täst’ on tullut ja tuosta mennyt,
sen tiedän vain.
Mut mist’ on tullut ja minne mennyt
mun armahain?

27.

IRMA-IMPI.

Jo kansa kaikki rauhassa makas majoissaan,
mut murhe oli rinnassa kuninkahan.
Ja suuri on kuninkaiden murhe.

— ”Mun orhini valkeat te valjastakaa kuus!” —
Näin kuningas se kesk’yöllä orjillensa huus.
Se yö oli kaunis ja kalpee.

Ja kuningas se kulkevi vaunuissaan,
mut murhe istui vierellä kuninkahan.
Ja suuri on kuninkaiden murhe.

Kas, kaviot ne kopsaa ja liikkuvi maa,
mut Irma-impi rauhassa makas majassaan.
Se yö oli kaunis ja kalpee.

— ”Oi, äitini, kuule kuinka jyrisevi tie!
Oi, äiti, äiti, heräjä, se ukkonen lie!” —
Niin suuri on kuninkaiden murhe.

— ”Sa nuku, nuku rauhassa, lapsi levoton.
Jos ukkonen se onpi, se kohta ohi on.” —
Se yö oli kaunis ja kalpee.

— ”Oi äitini, katso kuinka välkkyvi tie!
Oi äiti, äiti, heräjä, se sotajoukko lie.” —
Niin suuri on kuninkaiden murhe.

— ”Sa nuku, nuku rauhassa, lapseni mun.
Jos sotajoukko on se, ei nousta sovi sun.” —
Se yö oli kaunis ja kalpee.

— ”Oi äiti, äiti joudu jo ikkunahan!
Se valkea valjakko on kuninkahan.” —
Ja suuri on kuninkaiden murhe.

— ”Oi peitä, peitä kasvosi, tyttöni mun.
Jos kuningas se onpi, niin tuli turma sun.” —
Se yö oli kaunis ja kalpee.

Ja kansa kun aamulla kävi katsomaan,
niin tyhjä oli tölli ja emo surussaan.
Oi, suuri on kuninkaiden murhe!

Mut kaviot kun kopsaa ja maa kun jyrisee,
niin kansa Irma-immestä vielä laulelee.
Oi, suuri on kuninkaiden murhe!

28.

Mun onneton ollahan pitäis nyt?
Ma näinhän, että hän pilkkaa,
ma näinhän, kuinka hän kulki pois
hame hulmuten vasten nilkkaa.

Miks en ma suutu sun pilkastas?
Miks ei mun tuskani herää?
Miks onnen lintuni lentää vaan
ja unia uusia kerää?

Se kerää lauluja kevään vaan,
se loihtii umppuja esiin.
Mitä huolii se miekkonen haavoistaan,
kenen rinnassa peipot pesii!

29.

LOHDUTUS.

Hän imi, hän puri, hän puristi mun,
ja hylkäs kuin omenan kuoren.
Hän on juonut mahlan mun maljastain,
hän syönyt on syömeni nuoren.

Kun vihata häntä mä voisin ees!
Mut ei ota tuhka tulta.
Yks sentään lohdutus mulla on:
Sait myrkkyä myös sinä multa.

30.

IHME.

Hän oli kuollut ja kuopattu
ja nukkui jo nurmen unta.
Kesä kukkinut oli hänen haudallaan
ja talvi jo satanut lunta.

Mut on kuin haudat ne aukeis taas,
elo henkisi hankia pitkin,
ja on kuin liikkuisi ristinpuu,
min alle ma impeni itkin.

Kas, ilmassa kutria leijailee!
Kas, kaukana huntuja häilyy!
Hän, hän se on itse, mun impyein,
hän kuololta, kuololta säilyy,

Minä hangelle lankean polvillein,
minä armahan syliini suljen.
Ja katso! Kun nousen, on muuttunut maa
ja kukkien yli ma kuljen.

31.

YSTÄVILLE.

Mua joskus jos mieheksi kiitettäis,
yks ain’ olis ylinnä ansio mulla:
se että ma seurassa tällaisess’
olen voinut ja tahtonut mieheksi tulla.

32.

Sua katson vaan, sua katson vaan,
sua katselen silmät veessä.
Tää onnen on niin outo ja uus,
sen että mä vapisen eessä.

Kun sydän on auki, on kiinni suu,
mun syömeni hehkuu ja halaa.
Sua katson ja säästän ja silitän vaan
kuin kerjuri leivänpalaa.

Minä joka en nauttinut onnestain
kuin sieltä ja täältä murun!
Tää pöytä mulleko katettu ois?
Ois tullutko loppu surun?

33.

SALAISUUS.

Mull’ on, mulla on yksi salaisuus,
hei, hip tula tuulia tei,
mut sitä en minä sano kellekään
ja kenkään sit’ arvaa ei!

                                                   ⁂

Minä tahtoisin olla
kuin palmu
aron polttavan aavikolla
ja koota kansoja juurellein
tai tuoksuta vain
kuin valmu
yön helmassa, yksiksein.

Ja jos minä oisin palmupuu
aron aavalla polttavalla,
niin tiedänpä, kelle lempein ain
ois suoja mun lehväni alla.
Ja jos minä oisin valmu vaan,
unen-tuoksuja turhinkin,
niin tiedänpä, yli kenen tumman silmän
ma tuoksuta tahtoisin.

                                                   ⁂

Mull’ on, mulla on yksi salaisuus,
hei, hip tula tuulia tei,
mut sitä en minä sano kellekään
ja kenkään sit’ arvaa ei!

34.

Kun omena on kypsä, se putoaa,
mut ensin se punan saapi.
Tuo puna, tuo puna sinun poskillas,
mitä mulle se ennustaapi?

Kun hongat huokaa, se sateen tuo,
mut ensin ne huokaa syvään.
Tuo huokaus, huokaus sun rinnastaa
mitä mulle se tietää hyvää?

35.

ONNEN KULTA.

Voi, tyttöparka, sun ritarias
ja voi sua itseäsi!
Miks kaipaamme, mitä ei silmä nää
ja mitä ei koske käsi?

Miks etsimme lemmeltä enempää,
joka nostais ja kohottaisi? —
ja luulenpa, ihmiset muinoisin
sitä onneksi sanoa taisi.

Ne ihmiset vanhojen aikojen
ne oli niin vanhoilliset,
ne söivät ja joivat ja nukkuivat
ja olivat onnelliset.

Ja olivat onnelliset kun vaan
ei ollehet onnettomat, —
mut joku jos äkkiä onnen sai,
siitä tehtihin sormukset somat.

Siitä tehtiin kultaiset kellot vaan
ja korvarenkaat ja käädyt, —
mut niitä ei tietysti kantaneet
kuin yhdet ja ylemmät säädyt.

Ja niitä ei tietysti kannettu
kuin joskus juhlissa näissä,
kuin apin ja anopin peijahissa
ja langon ja kälyn häissä.

Mut muuten ne lepäsi lippaissa
ja piirongin laatikoissa —
oi, muistatko impeni iloa, kun
saimme lapsena penkoa noissa!

Ja muistatko, silloin jos käsiimme
sai pikkunen samettilipas,
heti äiti sen kiiruhti korjaamaan
ja hän silmäänsä kädellä hipas.

Se oli hänen onnen lippaansa,
onnen kultansa ainokainen —
tai oli se vaan hänen äitinsä onni
tai äitinsä äidin vainen.

Ne kulkivat polvesta polveen näin,
ne kulkivat suvusta sukuun,
ne kuuluivat niinkuin silkkihuivit
ja sametit juhlapukuun.

Nyt maailma paljon on edistynyt!
Ei juhla-onni nyt riitä,
nyt onnea arkeenkin tahdotaan,
joka päivälle osansa siitä,

Nyt maailma paljon on edistynyt!
Tosin vieläkin juodaan ja syödään,
mut onnen kulta se myntätään pois
ja ostetaan ja myödään.

Ja ihmiset ovat niin iloiset
ja lyövät lompakoitaan:
”Kas, täällä se onni on oikea,
kun vaan sen oikein hoitaa!”

Ja ihmiset sanovat omakseen,
niin vaan ovat omaksununna,
vaikk’ kunkin onnessa selvästi
on vaakuna valtakunnan.

Mut täällä on joukossa toisia,
joille myntätty onni ei riitä,
jotka tahtovat itse leimata sen,
kuvan omansa katsoa siitä.

On niitä, jotk’ etsivät, kaipaavat
sitä puhdasta vuoren kultaa,
jotka kaivavat harkkoja haaveiden —
ja saavat mustaa multaa.

Kas, oikean kullan jo korjanneet
on aikoja vuoren Hiidet
rahvahan käsistä raa’oista
ja edess’ on ukset viidet.

Mut jos sull’ on rohkeutta rinnassas
ja uskot sa lempehen nuoreen,
niin tule ja riemuten käsikkäin
me syöksymme Hiiden vuoreen!

Niin tule ja kultaiset haavehet
me taomme kultatöiksi,
me taomme ne miesten miekoiksi
ja sorjiksi sotavöiksi.

Ja otamme Hiidestä orhit nuo,
ne korskuvat, kiiltokarvat —
heil näillä varsoilla ratsastaa
vain valiot ja harvat!

Pois alta nyt ihmiset ahnehet!
Sylis aukaise maailma saita!
Kun Hiiden keisarit kulkevat,
niin aukee joka aita.

36.

Oli mullakin pikku ylpeytein,
nyt on mulla orjan mieli.

Sua silmihin katsoa tohdi en,
vaan katselen maahan ja mairittelen.

Sinä poljit mun pikku ylpeytein
ja viekas on orjan kieli.

Se oli niin pieni, niin pieni vain,
mut se oli sentään mun ainoain.

Sua soimaa en, sua heitä en —
mut se kävi niin syvälle sydämehen.

37.

Ja jos mua lemmit armahain,
niin tehkäme liitto ja vakaa,
että ensi kekrinä tämäkin poika
jo kultansa rinnalla makaa.

Ja jos mua lemmit armahain,
niin tule minun tupaseeni!
Tupa on tehty ja kaunistettu
mun nuorehen sydämeeni.

Tupa on hongista huolitettu
ja karsina kalevanpuista!
Ja jos mua lemmit armahain,
niin ethän sä huoli muista?

38.

NÄIN UNTA KESÄSTÄ KERRAN.

Näin unta kesästä kerran,
kuinka paistoi päivä Herran,
paistoi mulle, paistoi muille,
paistoi köyhänkin pihoille;
vihersi tuhannet virvet,
sinersi sataiset järvet,
iloitsi ihanat nummet,
tarinoivat metsän tammet,
puu puheli, kukka kuuli, —
köyhä sen todeksi luuli.
Luuli tullehen kesänsä,
aukaisi povensa auki,
suven hellän hellitellä,
ilman lintujen iloita —
vingahti vihainen tuuli,
ulvahti salolla hukka,
taivas viskoi talven lunta,
kylä kylmiä sanoja.

En ma kerran sen perästä
ole nähnyt kesästä unta.

39.

MERIMIES KAJUTASSAAN.

Minä katselen kahta lehteä
ja kahta kielon kukkaa,
minä muistelen mustia silmiä
ja muistelen mustaa tukkaa.

Miss’ on hän nyt? Mitä miettiikään?
Surumiellä vai mielessä ilo?
On kaihonko kyynele silmässään
vai riemun kiilto ja kilo?

En sois hänen istuvan itkussaan,
en liioin nauravan soisi.
Mut kauvas jos aaltoja katselet vaan,
niin mieleni kirkas oisi.

40.

JAA, JAA!

Sinä olit kuin pikkunen kissanpoika,
jaa, jaa, kissanpoika,
sinä olit kuin pikkunen kissanpoika,
sinä tyttöni mustakulma.
Mut sanohan, kuinka niin pieni kissa,
ai, ai, niin pieni kissa,
mut sanohan, kuinka niin pieni kissa
voi olla niin paha ja julma?

Sinä olit kuin pikkunen sokerinpala
jaa, jaa, sokerinpala,
sinä olit kuni pikkunen sokerinpala
ja olit jo mulle kuin oma.
Mut sanohan, kuinka niin makea pala,
ai, ai, niin makea pala,
mut sanohan, kuinka niin makea pala
voi olla niin kova, niin kova?

Sinä olit kuin pikkunen hiirenpoika,
jaa, jaa hiirenpoika,
sinä olit kuin pikkunen hiirenpoika
ja mahduit maissinjyvään.
Mut sanohan, kuinka niin pieni hiiri,
ai, ai, niin pieni hiiri,
mut sanohan, kuinka niin pieni hiiri
voi purra niin syvään, syvään?

41.

KAHDEN HERRAN PALVELIJA.

Minä kuljen kuin kahta polkua,
minä palvelen herraa kahta,
kuin koskelo vierin mä virtoja,
kuin sotka ma soudan lahta.
Tula luttula lei,
minä laulelen, hei,
ja — puijailen herraa kahta!

Minä tiedän ne tiet niin tarkalleen,
minä tunnen ne kumpaisenki:
Vie toinen se korpien tyyneyteen,
käy toisella tuulien henki.
Tula luttula lei,
minä laulelen, hei,
ne on kaunihit kumpainenki!

Minä lemmin palmuja linnojen
ja mökkiä honkien alla.
Minä laulan vimmoja viettien,
mut rinnassa mulla on halla.
Tula luttula lei,
minä laulelen, hei,
niin palmun kuin honkien alla!

Mut tule, oi tyttö, mun tupahain,
min laitan ma metsähän kerran,
niin luovun ma palmuista, linnoistain,
ja mulla vain yksi on herra.
Tula luttula lei,
minä laulelen, hei,
ja mulla vain yksi on herra!

42.

Minä rakastin metsää ja maailmaa,
nyt rakastan häntä mä vain,
hän on minun metsäni, maailmain,
hän on minun ainoain.

Minä rakastin yötä ja päivää myös,
nyt rakastan häntä ma vain,
hän, hämärän impeni ihmeellinen,
niin vieno, mut väistyvä ain.

Minä rakastin muita ja itseäin,
nyt rakastan häntä mä vain,
hän on mulle minä, hän on mulle muu,
hän on minun armahain.

43.

Se oliko kieli, jok’ katkesi?
Niin oudosti ilmassa helähti.

Miks tyttöni kasvosi käännät sä pois?
Vai sydämen kielikö ollut se ois?

Miks poskesi vienosti punertuu,
miks hymyhyn kiertyvi mansikkasuu?

Ei, ei, se oli vain kukkanen,
joka aukes aamuhun, keväisen.

44.

Kuten tahdot vaan, kultanuppuni!
Siis ollaan me oudot jälleen?
Taas alkakoon hymyt, teeskelyt,
koko ”volangin” heitto, kas tälleen.

Kas, mistä me viimeksi puhuimme? Kai,
minä luulen, ”premiääreistä”,
tai ehkäpä tahdon voimasta tai
naistyöstä ja Ellen Keystä?

Mikä neidin se miel’pide olikaan
siitä työstä, mi mennyt on väärään? —
Ei, heitetään tämä helkkunaan
tai muuten ma muiskun määrään.

Ja silloin, ma vannon, ett’ auta ei
sua daamin muoto, ei miini,
vaan tanssien lähtevi Ellen Key
ja tahdon on silmät kiini.

45.

KUN MUISTELEN —

Kun muistelen, kuin monta iltoa
olen istunut yksin, yksin,
ja katsellut taivahan tähtiä,
jotka vilkkuvat vieretyksin,
niin tyttöni,
oi, tyttöni,
sua lähelle tulla mun täytyvi
ja katsoa kauvan, kauvan.

Kun muistelen, kuinka monta taivalta
olen kulkenut korpimailla,
olen istunut alla kuusien
ja istunut iloja vailla,
niin tyttöni,
oi, tyttöni,
sua suudella kauvan mun täytyvi
ja itkeä, itkeä hiljaa.

Kun muistelen, kuin monta aatosta
olen aatellut pahaa siellä,
jotk’ oisi yhdessä vältetty
ja voitettu yksimiellä,
niin tyttöni,
oi, tyttöni,
mua lempiä paljon sun täytyvi
ja lempiä kauvan, kauvan.

46.

HERODIAAN TYTÄR.

Ja jos minä oisin Herodes
ja jos sinä tanssisit mulle,
niin luulenpa, että ma antaisin
oman päänikin palkaksi sulle.

Mut ethän sa päätäni pyytäiskään,
sinä pyytäisit sydäntäni —
oi, ota se tyttöni armainen,
jos tanssit mun edessäni!

Oi, tanssios tyttö mun eelläni ain
elon tiellä ja huntua heitä,
niin riemuten rinnoin ma hurmeisin
olen astuva elämän teitä!

47.

JES SIUNATKOON!

Jes siunatkoon, miten sievä hän on,
kun näin häntä katselen!
Miten silmänsä säihky on sammumaton,
miten kaulansa valkea, kaareva on,
ja alla sen kaarevan kaulan
povi aaltoo armahinen.

Ja hänt’ olen onneton vältellyt,
mua hullua, hupsua voi!
Ma hänt’ olen vältellyt, väistellyt,
hänet unhottaneenikin luulin jo nyt —
jes siunatkoon, miten sieväks
hänet sentään Luojansa loi!

Ei, turhiksi kääntyi tuumani mun,
kun jällehen nähdä sun sain.
Sun oon minä onnessa, murheessa sun
ja saat sinä leikkiä lemmellä mun,
kun saan minä leikkien kiertää
yht’ tummaa kutrias vain!

48.

JÄÄHYVÄISTEN JÄLKEEN.

Oi, miksi, miks häntä moiti en,
kun multa hän kaikki vei —
mut kuinka jos kurja ma lienenkin,
sua kielen kiroa ei.

Sano mulle, miks sua vihaa en,
ahonkukkani armahainen?
Mut’ siksikö minä sua vihaisin,
kun kaunis sa olit ja — nainen!

Miten voisin ma herjata hellintäin,
suven pääskylle pahaa suoda?
Miten saattaisin mustakulmallein
minä murheen pilviä tuoda?

Hän oli vain lintu, mi istumaan
lens mökkini ikkunalle,
hän kukkanen oli, joka tuoksahti
ahon yöllisen astujalle.

Hän lauloi illan, hän lauloi kaks,
hän tuoksui yöllisen hetken —
ja siitäkö nyt häntä vihaisin
minä loppuhun eloni retken?

Ja siitäkö nyt häntä soimaisin,
kun hetken hän kuormaani kantoi? —
Ei, kaikki jos multa hän ottikin,
niin kaikki hän myös mulle antoi.

Hän lauloi mun mökkini laajemmaks,
toi onnen mun ortteni alle,
hän antoi aartehet köyhälle
ja toivehet toivottomalle.

Hän sytytti suuria aatteita,
hän ventoja vesiä näytti,
ja keskellä yön sekä pimeyden
hän salaman soihtua käytti.

Hän terästi tahtohon tarmoa,
hän liehtoi lauluhun tulta —
mut kaikki jos mulle hän antoikin,
niin kaikki hän ottikin multa.

49.

PORRASPUULLA.

Puron ylitse kaita on porraspuu
ja tyttö on portahalla.
”Pois tieltä, tyttönen vienosuu,
kas, kiire on kiiruhtajalla!”

Mut tyttösen silmät ne suurentuu
kuin katsois ne kummastumalla:
”Tule poika, jos ei sua peloita muu,
mut virta on vierivä alla.”

Me seisomme portaalla vastakkain.
Mun täytyvi tästä yli!
On saatana itse mun takanain

ja taantumista ma hylin.
Mut tyttö se seisoo ja seisoo vain
ja auki on aallon syli.

50.

Olen tahtonut tutkia taivaan ja maan
ja etsiä toden lähteen.
Nyt etsin mä vaan sinun silmiäs
ja katson kahtehen tähteen.

Vait, kuuletko, valkeat totuudet
kuin kyyhkyset alas leijaa,
kun näin minä istun sun vierelläs
ja suutelen sua — heleijaa!

51.

VÄÄRINYMMÄRRYS.

Sinä olet niin viisas, niin viisas, huu,
mua ett’ ihan peloittaapi,
ja mitä taas tullevi tapoihin,
sun vertaas etsiä saapi.

Saa etsiä kuudesta kylästä,
yli kymmenen kihlakunnan,
ja jos sua löytävät viisaampaa,
niin löytävät lesken ja nunnan.

Mitä maailmasta me huolimme!
Emme siihen kuulu me enää!
Siis heitä se viisautes helkkariin
ja näytä pitkää nenää!

Hän otti mun neuvoni onkehen
ja hän tahtoni tarkoin täytti:
Hän kerran keikahti kannoillaan
ja — mulle hän nenää näytti.

52.

LAULAJAPOIKA.

Ja minä se olen se laulajapoika
ja mull’ on laulun ääni.
Kekrinä kullan ma kihlasin
ja kevähäll’ on hääni.

Ja minä se olen se laulajapoika
ja kaiutan kangasmaita.
On aikani nuorena iloita
ja vanhana olla saita.

Ne käskevät mun muka säästelemään,
ne neuvovat nöyrää mieltä,
mut tuhlata tahdon ma tunteitani
ja soitella sotien kieltä.

Minä tahdon nauttia nuoruuttain
ja ahmia kynsin ja hampain,
minä annan kerjätä köyhempäin
ja säästellä rikkahampain.

Minä tahdon maljani tyhjentää,
kun ensi leivoset laulaa,
kun koivut on hiirenkorvallaan
ja vuorilla virrat pauhaa.

Ja tahdon ma lauluni lahjoittaa,
kun ensi joutsen soutaa,
kun kukka on puussa ja kukka on maassa
ja lehdot leikkihin joutaa.

Näin nuorena jos minä köyhdynkin
ja mökki on särpimettä,
on aikani nuorena iloita
ja vanhana juoda vettä.

53.

KAARIN.

Kas, lempi se on kuin kukkanen
ja kukkia lempivi Kaarin,
hän poimii ja painaa ja liimaa sen
ja saa soman ”eksemplaarin”.

Ja lempi se on kuin lintunen,
min rinnassa haava on syvä;
mut Kaarin se ottaa ja täyttää sen
tai saa sulan hattuhun hyvän.

Häll’ onkin jo kaunis museo
niin nuoreksi kokoilijaksi.
Taas eilen ma näin, miten vietihin
sinne koppelonpoikaa kaksi.

54.

JUHANNUS.

Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen
ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.

55.

Tuli tuoksuvat illat ja tyynet veet,
kevätkuutamot koivujen alla,
tuli lemmen kaihot ja kyyneleet
ja lemmen hehkut ja halla.

Voi kuinka ne lemusi kukkaset
mun impeni ikkunalla!
Voi, kuinka ne helisi kanteleet
mun impeni akkunan alla!

Ja kannel se helkkää vieläkin.
Mut kuihtuneet ovat kukkaset,
syys tullut on maahan ja sydämihin.

Mun lempeni kieliä kuule sa et;
minä yksin yössä murehdin,
mut muiden sa murheita kuuntelet.

56.

KESÄ.

Oli kesiä ennenkin mulla,
suvi-aikoja suuriakin,
mut kukat ne umppuunsa kuoli,
nuput nuoret kyynelihin.

Nyt aukee ne kaikki, kaikki!
Maa kukkii ja rehoittaa,
maakerrat kertojen päällä
päivän paistetta uhoaa.

Nyt kukkii ne kaikki, kaikki,
kesät entiset kilpaa vaan:
tuolla yks terälehtiä tekee,
täällä toinen jo marjojaan.

Tule, tyttöni laulujen lehtoon!
Alla virpien vilpasta on.
Siellä tiedän mä pehmeän turpeen
ja mairehen marikon.

Syö, tyttöni, poimi, poimi!
Kesän aika niin kerkeä on.
Mut elä myös suutu, jos suuhus
satut saamaankin raakilon.

Meill’ on niin kiire, niin kiire!
Emme ehdi me vuottamaan.
Maa kukkivi vuodesta vuoteen,
meillä yksi on vuosi vaan.

Ja yksi on vuodessa kesä.
Ikä ihmisen lyhkänen on:
päivä yks kun lehteä tekee,
jo toinen on marjaton.

Sinä tanssit kuin rautalangalla,
sua näytellä rahasta voisi,
sulta puuttuvi ”impressaario” vaan,
niin onnesi varma oisi!

Sinä tanssit kuin rautalangalla,
sinä vuoroin otat ja annat,
sinä milloin heität mun helvettiin
tai milloin taivahan kannat.

Sinä tanssailet tapojen langalla
ja houkuttain sinä horjut,
mut juuri kun toivon sun putoovas,
sinä punastut vaan sekä torjut.

58.

Älä usko tyttö mun laulujain,
ne eivät totta puhu!
Mut usko, mit ihmiset sanovat
ja mitä huutaa huhu.

Ne kertovat jotakin toista kuin
sulolaulut ja laulajan aatteet,
ne pesevät pois sävelpuuderin
ja näyttävät värjätyt vaatteet.

Mut yksi on väri, mi seisovi,
jota pestä ei tuhansin merin:
Mitä koskaan on kaunista kirjoitettu,
jota kirjoitettu ei verin?

59.

YKSIN.

Minä olen niin yksin, niin yksin,
kuin yksin vaan olla se voi,
joll’ on vaan yksi aatos
ja yksi sävel, mi soi.

Minä olen niin yksin, niin yksin,
kuin yksin on ihminen,
joll’ on vaan yksi onni
ja yksi unelma sen.

Minä olen niin yksin, niin yksin,
kuin yksin vaan olla se voi,
joll’ on vaan yksi murhe
ja yksi muisto, mi soi.

60.

KAUPPASOPIMUS.

”Laitapa minulle laulunen!”
Vai laulunen!
Vai laulunen!
”Laitapa minulle laulunen!” —
”Juu, kyllä, mut laulut ne maksaa.

Annatko minulle suukkosen?”
Vai suukkosen!
Vai suukkosen!
”Annatko minulle suukkosen?” —
”Ei, liian on kallis se taksa.

Runoahan joka mies rustailee!”
Vai rustailee!
Vai rustailee!
”Runoahan joka mies rustailee.” —
”Juu, juu, mutta minkälaista?

Mut suukkoja joka tyttö suihkailee.”
Vai suihkailee!
Vai suihkailee!
”Suukkoja joka tyttö suihkailee.” —
”Juu, juu, mut miltä ne maistaa?

Runojahan kaikille annetaan.”
Vai kaikillen!
Vai kaikillen!
”Runojahan kaikille annetaan.” —
”Ja entäpä suuteloita!

Mut suo mulle suukkojen oikeus, oi!”
Vai suukkojen!
Vai suukkojen!
”Niin sinulle yksin mun lauluni soi!” —
”Mut saattaako sinuhun luottaa?

Ja saat sinä vallita suukkoja mun!
Niin suukkoja mun!
Niin suukkoja mun!
Kun saan minä hallita lauluja sun!” —
”Mut saattaako sinuhun luottaa?”

61.

Minä luulin sun eloni onneksi,
sinä olitkin elämä itse,
joka kuljetit kautta riemujen,
mut kuljetit myös murehitse.

Minä luulin sun henkeni herättäjäks,
sinä olitkin unhotar unen,
joka lahjoitit ruusut laaksojen,
mut myöskin vuorten lumen.

Minä luulin sun yöni salamaks,
sinä olitkin itse yöhyt,
min kupeilla mantteli musta on.
mut otsalla tähtivyöhyt.

62.

Mitä on tää? Mist’ tämä sunnuntai
minun mieleni pyhäköissä?
Miks metsä hohtavi hopeissa
ja kuuset on kultavöissä?

Miks aika seisoo ja arvelee?
Miks viikot niin vitkaan mataa?
Minä yhdessä yöss’ elän enempi
kuin ihmiset vuosisataan.

Mun aatteeni liitää ja laatelee,
multa haihtuvi paikka ja aika!
Oi, ethän sä tyttöni kultainen
myös lie vain haihtuva taika?

63.

DON QUIJOTE.

Mitä tahtoisit kultani kutripää,
sen tiedän, mut antaa en voi!
Sinä tahtoisit lempeä läikkyvää,
joka kulkee ja karkeloi.

Sinä tahtoisit taivasta muuttelevaa,
milloin päivää, pilviä milloin;
sun onnesi taas olis taltuttaa,
mitä myrskyt ne velloi silloin.

Ja mielestäs vesillä vieriä ois
siinä venheessä suloisempi,
joka vaappua, vaaroilla uhata vois
ei niin ole laulajan lempi.

Kas, laulaja, hän on sotamies!
ja hän lempivi soturin lailla,
min mielessä aina on kotilies,
vaikka vierii hän vierailla mailla.

Ja laulaja hän on ritari —
vaikk’ oiskin vaan de! —
Hällä kädessä toisess’ on kitari
ja toisessa peitsi vankka.

Hän sotii ja kulkee ja kullervoi —
vaikka tuulimyllyjä vastaan! —
Mut maailman kaiken hän taistohon voi
toki vaatia armahastaan.

Hei, eespäin ratsuni vaahtoinen vaan!
Mitä siitä, jos nauravi Pansa!
Ei tallirenkejä milloinkaan
runo kantanut satulassansa.

64.

PIENI TARINA.

Oli mullakin pienet murheeni,
mut minulle niiss’ oli kyllä,
vaikk’ ohitse kulkenut toinen ois
ja ne kuitannut hymyilyllä.

Oli mullakin pieni onneni,
mut minusta oli se suuri,
ja luulenpa, siks oli suuri se,
kun se mun oli onneni juuri.

Oli mullakin pieni lintunen
ja minusta oli se soma.
Mut sepä siinä oli juuri murheellista,
kun ollut se ei mulle oma.

65.

Ei sallittu täällä mun käydä
sun kanssasi polkuja maan,
mut jos sinä väsyt joskus,
niin tule mun luokseni vaan.

Oi, kun sinä kyllästyt kerran
ilon, kauneuden karkeloon,
ja kun sinä halajat kuolla,
niin tule — ja valmis ma oon.

En osannut täällä mä käydä
sun kanssasi karkeloin,
mut tule — ja Tuonelan mailla
opas ehkä mä olla voin:

Näät siellä tunnen ma kaikki,
puut, pensaat ja polut jo nyt.
Siell’ olenhan niin monta kertaa
sun tähtesi kävellyt.

66.

Minust’ oli kuin olisi soudettu
me kirkasta järven pintaa
ja aurinko aaltoja lämmittänyt
ja rantakallion rintaa.

Oli niinkuin oisi me laskettu
sen kallion kaunihin alle
ja kaahlattu hietaa valkeaa
ja kuljettu kukkulalle.

Ja eikö aurinko laskenut
taa saarien, salmensuiden,
ja tullut ilta ja tullut yö
yli laaksojen, laulupuiden?

Ylt’ympäri tanhusi terhenet yön,
utu ulapan aalloilla sousi,
unen vallassa laaksojen lammet ui —
ja uni se nousi ja nousi.

Se heilahti oksalta oksalle,
se kukasta kukkahan kiipi —
me seisoimme vuorella käsikkäin
ja katsoimme, kuinka se hiipi.

Oi, lyhyt on Suomessa suvinen yö!
Pian aurinko aalloista nousi.
Mut siitä asti mun aatoksein
yhä unten aaltoja sousi.

67.

ILTARUKOUS.

Unta, unta, unta
syvää uinumaan.
Lunta, lunta, lunta
päälle mustan maan.

Yössä, yössä, yössä
öiset linnut lentää.
Työssä, työssä, työssä
lepää tuskat sentään.

Lennä, lennä, lennä
aatos inehmon!
Mennä, mennä, mennä
aika maata on.

68.

Kun tietäis, kumpi se toistaan
lie itkenyt enemmän?
Kun tietäis, kumpi se nauraa voi
nyt enemmän, minä vai hän?

Mut mitä me huolimme siitä.
Me nauramme kumpikin.
Hei, hah, hah, haa! — Mutta minua ei
petä naurus se milloinkaan.

Se ei mua pettänyt ennenkään.
Minut kyynelin petti hän.
Kun tietäis, kumpi se toistaan
lie pettänyt enemmän?

69.

LUONNOSSA LUMINEN ILTA.

Luonnossa luminen ilta,
tähdentuike taivahilta,
helke maassa, helke puussa,
sukkulan kulina kuussa —
siten kun omani saisin,
tulevaks sun toivottaisin.

Toivoisin tulevan tuolta
hongikon hopeisen puolta,
kierrätellen, kaarratellen,
puun lomitse puikahellen, —
min’ en olis näkevinäni,
yössä seisten, yksinäni.

Seisoisin selin sinuhun,
sinä vilkkuisit minuhun,
sormi suulla, jalka puulla,
halu karata, kaiho tulla, —
sydämet sykähteleisi,
puut lunta pudisteleisi.

Kuulisin risahtavaksi,
tuntisin kätöistä kaksi,
kuulisin: ”kuka se täällä?” —
Vastaisin: ”varas se siellä!” —
Siten kun omani saisin,
tulevaks sun toivottaisin.

70.

Kai ihmettelet sinä itsekses,
miten paljo ma sentään kestin,
miten kestin ma nauruas, pilkkaasi,
sen ennen kuin erolla estin.

Minä näin, miten silmäsi puhuivat:
”Tuolla miehell’ on kova pinta!”
Siin’ oikein sa arvasit armahain,
kova onpi se köyhän rinta.

Se mies, joka kuullut ei ijässään
ole kultaisen naurun soivan,
mitä huolii hän, vaikka hän huomaa sen
hälle itselleen salamoivan.

Mitä huolii hän, vaikka hän tunteekin,
miten puukot ne pintaa viiltää!
Hän kuulevi vaan ja hän kuuntelee
ja silmässä kyynel kiiltää.

Hän kuulevi vaan ja hän kuuntelee
ja hän silmänsä hiljaa sulkee.
Hän uinuvi vaan ja hän unelmoi
ja mielessä kuvat kulkee.

71.

Sinä teit minun eloni lauluksi
ja mun arkeni sunnuntaiksi,
sinä kylvit mun polkuni kukkihin
ja korpeni kotimaiksi.

Sinä teit minun päiväni unelmaks,
sinä seuloit unhon lunta.
Oi seulo’os, tyttö, mun silmiini ain,
oi, seulo’os hyvää unta!

Maan mahtavat höyhenvuoteillaan
ne unta pyytää ja palvoo.
Sill’ aikaa ma silmäni ummistan
ja vain mun onneni valvoo.

72.

Kuu kalpea kulkevi kulkuaan,
kevät-yö on kaunis ja pyhä.
Kai aika jo ammoin erota ois,
mut yhdessä ollaan me yhä.

Yön tuulonen hiljaa tuudittaa
lepän lehviä uinuvia.
Sydän ääneti sykkien aavistaa
suven suuria unelmia.

73.

AVE MARIA!

Mitä olet sinä tyttöni minulle?
Olet helkkyvä helmivyöni,
pyhä rukousnauha mun muistoillein,
kun synkkänä saapuvi yöni.

Minä hyrisen lauluja hiljakseen
ja ma helmiä hymisten siirrän,
sana sanalta laulan ma lauseesi,
piirre piirteeltä muotosi piirrän.

Minust’ on kuin sun piirteesi pieninkin ois
isämeitä ja avemaria,
ja vaikka ma maass’ olen polvillain,
kuin onneni suur’ olis liian!

74.

ON NIIN HERTTAISTA AJATELLA.

On niin herttaista ajatella,
että me olemme lapsia vaan,
että sä olet vain pikkunen tyttö,
minä vain poikanen paidassaan.

On niin herttaista ajatella,
että me yhdessä kasvettais,
yhdessä juostais nurmet ja metsät,
toria saatais ja toreiltais.

On niin herttaista ajatella,
että me toistamme lemmittäis,
että kun yhdelle tulisi murhe,
toinenkin itkusilmihin jäis.

Ei meitä maailma eroittaisi,
ei synti, ei sydäntuskatkaan,
sulho ois suuri ja nuori ja vankka,
morsian kulkisi kukilla vaan.

Sulhanen laittaisi suuren talon,
jonne hän impensä ihanan veis,
impynen sulhonsa ikkunalla
illoin istuis ja lauleleis.

On niin herttaista ajatella,
että me joskus sen elämme, oi,
että me jossakin elämme kaiken,
kaiken, mit’ tääll’ emme elää voi!

75.

Lepän lehdille lauluja kirjailen
ja heitän ne virran viedä.
Yks vierivi sinne ja toinen tänne
ja kunne ne vierii, en tiedä.

Mut jos joku lehtynen lentoon jäis
yli aaltojen ainiaaksi,
ja jos joku virsi se vieriä vois
tarusaarehen, aikojen taaksi,

niin kansalle saaren vehreän sen
se laulais laulua uutta:
miten suukkoset antaa kuoloa voi
ja suukkoset kuolottomuutta.

76.

Niin sinua katsoin neiti,
kuin kangas kanervatansa,
niin sinua kuulin neiti,
kuin salo kevätkäkeä,
kunnahalla kukkuvata.
Kukit kukkihin poveni,
lauloit ilmi mun iloni,
herätit keväiset henget,
helkytit salon sävelet,
puroina porisemahan,
leivosina laulamahan,
tuulen viedä, toisen tuoda,
raikua kylien rannan.
Niinp’ on nyt minun iloni,
kuin kangas kanervatonna,
niinp’ on nyt minun poveni
kuin kevät käkeä vailla, —
kumpu vaiti, kukka poissa,
surussa salo sininen.

77.

HANHIPAIMEN.

Minä paimenlauluja laulaisin,
jos oikea paimen ma olisin,
mut mistä se oikean sävelen saa,
joka hanhia paimentaa.

Toki sentään mä toitotan torvehein:
”Hoi hanhisein, ah impyein!”
Mut mistä se oikean sävelen saa,
joka hanhea paimentaa.

78.

Mua suutele kerran ja suutele kaks
ja suutele kertaa monta!
Me tahdomme uskoa eilistä unta
ja huomenta huoletonta.

Kun pääsi sä painat mun rinnalleni,
niin koskien kohinan kuulet.
Ja aaltojen kansa kun suutelee,
niin hurmehissa on huulet!

79.

Sinä olet kuin mandeli makea,
joka vetehen viertävi suuta.
Mun veren’ on nuori, mut sakea,
ja kuulee illan kuuta.

Sinä olet niin lauhkea, lakea,
mut voit myös olla muuta.
Oi, anna mun tyttöni hakea
sitä haluni mandelpuuta!

Sun veres on nuori ja lämpöinen,
kuu kulkevi metsän rataa,
se luoja vuoksen ja luotehen.

Kas, kiiltomadot jo mataa!
Nyt aika nousta on aaltojen,
nyt aika on suukkojen sataa!

80.

YÖLAULU.

Sano, koska se koittaa se aamu,
jona helposti herätä voin?
Sano, koska se vaipuu se ilta,
jona iloisna vaipua voin?

Sano, tiedätkö, milloin se joutuu
se joulu ja kynttilät?
Sano, milloin ne haihtuu ne haamut,
jotka takana käyskelevät?

Elä pelkää! En minä itke.
En itkenyt vuosihin.
Mut vuosia unt’ olen nähnyt
ja uskonut unihin.

Ja uni jos yksi se petti,
niin uskoin ma uutehen;
mut unista kauneista kaunein
olit tyttö ja — viimeinen.

                                                   ⁂

Minä luulin sun siksi aamuksi,
jona helposti herätä voisin,
minä uskoin sun siksi illaksi,
jona iloisna uinuva oisin.

Minä uneksin jouluni joutuneen
kera kuusien, kynttilöiden,
minä luulin haamujen haihtuneen
ja mennehen metsä-öiden.

Ja luulin jo, ett’ olin ihminen,
en ainainen uneksija,
ja luulin jo, ett’ olin onnellinen —
en onnen vain runoilija.

                                                   ⁂

Kas, ihminen suree ja iloitsee
ja ihminen tuntee ja elää.
Mut laulaja kulkee ja kuuntelee
ja sen korvissa kantelet helää.

Ne helkkyvät, helkkyvät päivät ja yöt,
ne kaikuvat kaukaa, niin kaukaa.
Ja laulaja kulkee ja kuuntelee
ja laulaja kuulee ja — laulaa.

81.

Kun yksi rehkii ja yksi raataa
ja kaikki repii ja kaikki kaataa,
kun yksi kantaa ja kaikki sortaa,
kun yksi muuraa ja kaikki murtaa
ja yks se anteheks antaa vaan —
niin minne yksi se joutuukaan?

82.

LINTU.

Lens lintunen mökkini lasille
ja lauloi kaunihisti.
Moni otti kiini sen lintusen
ja sen vangiks häkkihin pisti.

Minä annan sen laulaa lasilla vain
ja käyskellä kädelläni,
minä syöttelen pieniä muruja sille,
mut syöttelen sydäntäni.

Moni sulki sen lintusen häkkihin
ja sen suuhun ryyniä pisti.
Mut eipä se sitten laulakaan
niin kuoleman-kaunihisti.

83.

Minust’ on kuin kuulisin vasta
nyt linnunlaulun ja muun,
kuin näkisin vasta nyt taivaan
ja taivaalla tähdet ja kuun.

On ilmassa luomisen aamu.
Maa kylpevi kasteessaan.
Veden päällä on Herran henki
ja päivä on päällä maan.

Minust’ on kuin oltais me yksin,
ens ihmiset elämän tään,
ja kesyjä ois pedot korven
ja tulis ja työntäis pään,

ja me karhuja siliteltäisi,
salon hirvejä hyväiltäis,
ja yötämme vartioimaan
jalopeurat ympäri jäis.

84.

LAULU KEVÄTTALVELLA.

(Gustaf Fröding.)

”Sula jääni,
suo
mun viertä, virrata vapaana”,
näin keväälle huokasi talvi.

”Kenties, jos päivän on tahto niin,
me vuotamme kai vielä viikon, kaks,
kenties, kenties”, kevät lauloi.

85.

LEMMENLAULU.

(Gustaf Fröding.)

Minä rahalla rakkautta ostin,
kun muuten ma saanut en.
Soi kauniisti kantelo sentään,
soi kiitosta rakkauden!

Uni kaunis, vaikka vain unta,
oli kaunis se kuitenkin,
ja Eeden on sillekin Eeden,
ken jätti jo Eedenin.

86.

SEN VASTA MA NAISEKSI
SANOISIN.

Sen vasta ma naiseksi sanoisin,
joka temppelit tyhjät täyttäis,
joka henkeni, ruumiini vallitseis
ja ei valtaansa väärin käyttäis,
joka ei olis kissa ja ei olis hiiri
ja ei olis tuuli ja ei tuuliviiri
ja ei olis orja, ei herrakaan,
mut ystävä armas vaan.

Ja sen vasta naiseksi sanoisin,
joka olisi hellä ja hyvä,
joka läikkyä niinkuin lähde vois,
mut sentään ois meri syvä,
jonka rinnassa ainainen aarnio oisi,
mut ei sitä kaupaten esille toisi,
vaan hakea antais mun silmät kiin’ —
eikä suuttuis, jos löytäisin.

Niin kämmenin häntä mä kantaisin
ja hälle mä heikko oisin
ja ilkkuis hän ei minun heikkouttain —
taas muille ma oisin toisin!
niin hälle mä tarjoisin riemuni tarhat
ja hälle mä itkisin itkuni parhaat
ja laulaisin lauluni ujoimmat,
pojan tuntehet punastuvat.

Näät luulenpa, siellä mun sisälläin
oli jossakin kaunis kuva,
vaikk’ on se nyt tomun peitossa —
oli puhdas ja punastuva.
Ja tähdistä olen minä lukenut illoin,
että puhdas lempi jos tulisi milloin
ja pölyn sen päältä jos puhaltais,
kuva vieläkin värinsä sais.

Mut ei, ei! Tähdet on tähtiä
ja tähdet niin pahasti vilkkuu,
ja ei, ei, tytöt on tyttöjä
ja tytöt niin pahasti ilkkuu.
Hyvä kaikki niin kauvan kuin näyttelet yhä,
mut näytäpäs kerran se pyhä, se pyhä,
niin kissan mi-au heti kuulet sä —
tai lampahan bä-ä-ä!

87.

Minä uneksin kahdesta koivusta,
yli virran jotk’ kasvoi yhteen,
ja unta mä näin, että kevättä kaks
saman antoi sadon ja lyhteen.

Sinä taidatko unia arvata?
Jos et, niin anna olla!
Mut jos sen tahdot sa selvittää,
se selvitä suutelolla!

88.

ALPPIRUUSU.

En takaisin muuta mä tahdokaan,
mut anna mun ylpeyteni,
mun alppiruusuni ainoa
ja ainoa aarteheni.

Se köyhän ol’ leipä ja köyhän turva
ja ystävä yksinäisen.
Sen henkeni kaupalla poimituks
sain vuorelta elämän jäisen.

Suon kaiken mä muun, suon kauneuden
ja laulun ja lemmen sulle,
mut se oli mun, minun yksin vain
ja anna se jälleen mulle!

89.

AINO-NEITI.

Joukolan joen suulla sinisorsa sousi,
nurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori veikaten vieri ulapalla;
sisko asui enimmäkseen emon siiven alla.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori taistelehon vaati vankempansa,
lunnahiksi lupas Aino-siskon armahansa.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Päivä laski, lummekukka sydämensä sulki.
Väinö vanha kosimahan neittä nuorta kulki
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Sydän kielsi, äiti käski — kumpaa tuli kuulta?
Raitoja hän rakasti ja lempi länsituulta.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Huojui heinä Joukolan joenrannan alla.
Impi itki angervo paaden pallealla.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Aamu koitti, niemen päässä karkeloivan keksi
aallotarta kolme — Aino-neiti neljänneksi.
Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

Raitoja hän rakasti ja pelkäs pohjatuulta.
Taisi lunta vanhan päässä talven lumeks luulta.
Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

90.

UNTA.

Niin, niin, niin, untahan kaikki on tää,
mut kaunista, kaunista unta.
Sua lemmin ja kaipaan ja kaihoan kuin
syys-tantere talven lunta.

Minä tahdon sulkea silmäni
ja uskoa unta syvää.
Olen uskonut paljonhan elämässäin,
joka ollut ei näinkään hyvää.

Mitä huolin, jos huomenna jällehen on
maa musta ja murheessa kuusi —
tai ellen ma syksyhyn heräiskään,
vaan eessäni ois kevät uusi?

91.

SYDÄMEN KEPPONEN.

Minä syömeni hautahan heitin
ja haudan ma kukkasin peitin,
ett’ ihmiset katseli ihastuin —
mut arvatkaa, miten vihastuin,
kun sydämen itsensä ilolla tässä
näin omaa hautaasa imehtimässä.

92.

REKILAULU.

taikka yksi surullinen tarina pappilan Mantasta
ja Hallin Jannen uusista kulkusista.

Hei, Hallin varsa se juoksi sitä Kuoreveden jäätä
ja pappilan Mantan hiukset on kammattu kahdelle puolen päätä.

Hei, Hallin on hampuusi ja mittaa maailman rantaa,
pappilan Manta se jupparöijyssä vieraille kahvia kantaa.

Hallin se hoilottaa ja jalka on ulkona reestä,
pappilan Manta se punastua voi Hallin Jannenkin eestä.

Pappilan Manta Janne se punastelee, kun Hallin hoilaa,
”Ja et sinä turhassa istu tyttö, kun istut polvilla noilla!”

Pappilan Manta se katsehensa niin kauniisti alas luopi.
Hallin Janne se kaupungista ne kulkuset uudet tuopi.

Hei, Hallin Janne se ajelee sen Mantansa ikkunan alla.
Elämänlanka ja palsami kasvaa Mantan ikkunalla.

Hei, Hallin se helistää niitä herrain kulkusia,
Pappilan Manta se kuuntelee ja vinkuvan luuli sian.

Hei, Hallin Janne se helistää ja vieno on Jannen vaski.
Pappilan Manta se purtilohon piimävelliä laski.

Hallin se hoilottaa, että ”tule sinä tyttö rekeen!”
Pappilan Manta se purtilon pistää Hallin Jannen eteen.

Silloin se katkesi palsamipuu ja Manta oli pahoillansa.
Janne se hoilasi: ”kuinkapa lie sen elämänlangankin kanssa!”

Ja Hallin Janne se hoilottaa ja Hallin Janne se juopi.
Pappilan Manta se katsehensa niin kauniisti alas luopi.

Hallin Janne on hampuusi ja puistaa pullon kaulaa.
Ja toinen kun tulevi hoilottaja, niin sille hän laulun laulaa:

”Hei, rakkaus se on kuin palsamipuu ja laulu kuin elämänlanka! —
Mut kukapa sen uskoi sen tytön pilkan niin kovasti koskevankaan?”

93.

TAAS KOTONA.

Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan
kodin rakkahan raunioita
ja muistelen muistoja lapsuuden,
kalaretkiä, karkeloita.

Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan
sydän täynnä ja rinnassa rauha.
Taas mennyt on talvi ja tullut on
suvi uusi ja lämmin ja lauha.

Taas tahdon ma alkaa uudestaan,
taas tahdon ma kerran koittaa,
en tahdo ma taistossa kaatua vaan,
vaan tahdon ma seista ja voittaa!

Minä käyn kuni kylväjä pellollaan
kodin kankailla, karjateillä,
ja toukoja uusien toiveiden
minä kastelen kyyneleillä.

94.

Kai useinkin tyhjältä, tyhmältä
niin tunnuin ma mielestäsi,
kun vaieten, ilman aatteita,
minä istuin sun vierelläsi.

Elä tuota, oi impeni, ihmettele!
Oli mullakin aatteita ennen,
oli aatteita antaa sullekin,
oli antaa tullen ja mennen.

Nyt on mulla aatos yksi vaan.
Kuka yhden on seurassa aina,
se tyrmistyy, vaikk’ aatos se ois
itse taivahan Luojalta laina.

Nyt on mulla aatos yksi vaan.
Ja mitäpä puhuisin minä,
kun sitä et aatosta kuitenkaan
minun lausua sallis sinä.

95.

VUORILLA KULKEVAT SUURET
TUULET.

Vuorilla kulkevat suuret tuulet,
vuorilla lehdet ne lepattaa,
vuorilla tuulevi, vaikka jo hiljaa
nukkui laakso ja metsä ja maa.

Vuorilla lentävät suuret linnut,
vuorilla kotkat ne kaartelee,
vuorilla valvotahan, vaikka ammoin
nukkui laakso jo lauluineen.

Vuorilla valvovat suuret surut,
vuorilla sankarit sotaa käy,
vuorilla taistellaan, vaikka laakson
pirteistä ei tulen pilkettä näy.

96.

Kunis kukkivat kanervat kankahan
ja vehreä rannan on raita,
sinis vapaana keikkuos tyttöni vaan
ja impenä iloitse maita.

Mut puolat kun palolla punertuu
ja muuraimet mäkien luota,
niin silloin, tyttöni vienosuu,
ole varoillas sekä vuota!

97.

PIENI BALLAADI.

Honka se humisi ikkunan alla,
tyttö oli ikkunassa.
”Minkähän lienevi tuulen teillä
kultani kulkemassa?”

Tuulet ne honkoa huojutteli,
sulhoa suuret surut.
”Kenenhän pitkiä peijaita nyt
ulvovat tuulien urut?”

Hongan katkasi suuret tuulet,
tyttösen katkas kaipuu.
Sulhanen mailla vierahilla
vaeltaa ja vaipuu.

98.

Ne veivät multa mun iloni,
nyt tahtovat surunkin viedä:
”Sull’ ei ole oikeutta surra, ei,
ja nuori sa oot, se tiedä!”

Ne syöksevät puukon sydämeen,
ne pistävät silmähän okaan,
ja sanovat: ”Et sinä sortua saa
ja et saa vaipua lokaan!”

Ei, elkää peljätkö! Murru ma en.
Se onni ois liian suuri.
Eikä se lokahan vaivu se,
joka loasta nousevi juuri,

Se seisovi vaan kuin korvenpuu
ja se hiljaa puuksi puutuu,
sen kuori hiljaa kivettyy
ja sydän luuksi luutuu.

Ovat menneet ne ajat, kun pässinpäät
vielä voivat muureja murtaa.
Ne nyt vaan saumoja lujittaa
ja tuntehet vienot turtaa.

99.

Tän yön me tahdomme tanssia,
puun tiedän mä nummella tuolla,
sen ympäri hyvä on hyppiä
ja sen oksahan kaunis kuolla.

Se puu on suuri ja korkea
kuin taivaalla ukkosen lonka.
Sen puun sen totta sa tunnet myös —
se on mun murheeni honka.

Se puu se huokaa ja humisee,
se puu se puree ja soutaa.
Elä vapise, tyttöni valkoinen,
se vaan meitä tanssihin noutaa!

I00.

RASKAALLA HETKELLÄ.

Maailma kulkevi kulkuaan.
Hanki jo paksulta peittää maan
ja kesä on jo keikkuen mennyt.
Minun mieleni on kuin talvinen kuutamo-yö,
niin kylmä, niin kirkas ja rintani lyö,
kuin muistoja murskaten nyt.

Hanki jo paksulta peittää maan.
Ihmiset ne uurtavat kukin alallaan
ja ystävill’ on ylimpänä hyöty.
Ol’ liian avo sydämein, sen suljen ma työss’, —
ja lapsesta mieheksi vartutaan myös,
vaikk’ kauvan on leikkiä lyöty.

Maailma kulkevi kulkuaan.
Hyve ynnä usko ovat unelmia vaan
ja savua jo miehen sana lie nyt.
Sen kaiken tiesin ammoin ja senhän kaikki ties.
Mut sinust’ että myös tulis mulle vihamies,
sit’ en ma viljon ystävä tiennyt.

101.

LAULAJAN LAULU.

En, enhän muuta ma tahdokaan
kuin laulaa, laulaa, niin laulaa,
kun laulut mun helkkyvät rinnassain
ja pyrkivät pitkin kaulaa.

Mitä voin minä sille, jos maailma
vain mulle se virsinä helkkää,
jos rytmejä on ilot ihmisten
ja surut on sointua pelkkää.

Ja minkä mä taidan, jos elämä tää
vain mulle on suuri runo,
mihin saimme me Luojalta langat vaan
ja Luojalta käskyn: puno!

Me punomme kehdosta hautahan,
me punomme, puramme jälleen,
kunis laulumme kuolema katkaisee
ja sen viemme me virittäjälleen.

Kuka viepi viisahan päätelmän,
kuka piirteli pilkkataulun,
kenen pivoss’ on pieniä runoja vaan,
kenen kädessä sankarilaulu,

Mut olkoon se tunnelma, kompa vaan
tai miehen mietelmä syvä,
runot kaikki Luojalle kelpaavat,
jos runo on muuten hyvä.

Ei huoli hän siitä, jos jossakin
ei yhtynyt tahto ja voima,
kun tahto vaan oli oikea
ja aattehen aateloima.

Ja katso hän ei, jos kompastuit
sinä joskus nimien kiviin —
kun loppu se oikein sointuvi vaan,
ei kulje hän rivistä riviin.

Oi, auttaos Luojani sointumaan
mun lauluni loppu hyvin!
Oi, auttaos yhtenä heilumaan
mun lauluni latva ja tyvi!

Me laulamme kehdosta hautahan.
Kuink’ kauvan, tiedä me emme.
Paras aina ois sointunsa sommittaa
kuin oisi se viimeisemme.

Runon hyvän jos mistä sen katkaisee,
niin runo on sentään runo —
näin ystävä aina sa yhdeks puuks
ne sielusi säikeet puno!