METSÄN KOSIJA.

I.

YKSIN HIIHTÄJÄ.

Minä hiihtelen hankia hiljakseen,
jo aurinko maillehen vaipuu,
minun mieleni käy niin murheisaks,
minun rintani täyttää kaipuu.
Latu vitkaan vie.
Vai vääräkö lie?
Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.

Ja kuusien varjot ne tummentuu.
Minä annan aattehen luistaa.
Ja jos minä korpehen kaadun näin,
mua tokkohan kukaan muistaa?
Kylä kaukana on.
Nyt lepohon
ei aikaa vielä, ei aattelohon.

Olen hiihtänyt metsää, järveä
ja rimpeä rannatonta,
olen laskenut rinteitä laaksojen
ja kohonnut vuorta monta
ja vuorien taa
mun jäi kotomaa,
mut voimani, voimani raukeaa.

Olen vierinyt maita ma vieraita
ja ottanut merkkejä puista,
olen pyrkinyt, tahtonut, taistellut
ja levänneeni en muista.
Mut määrän pää
yhä loitoksi jää.
Mun on niin kylmä, mua väsyttää.

Ne nousevat lapsuusmuistot nuo,
ne aukee maailmat armaat,
näen silmät mä äitini lempeän taas
ja taattoni hapset harmaat.
Se vast’ oli mies!
Se taruja ties,
kun joutui ilta ja leimusi lies.

Minä hiihtelen hankia hiljakseen.
Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Koti mullako ollut ja siskot ois
vai oisko se ollut unta?
Miten korvessa näin
nyt yksinäin
minä hiihtäisin? Missä on ystäväin?

Ei, enhän mä korpea hiihdäkään,
minä hiihdäkään siskojen kanssa,
koti tuolla se vilkkuvi kultainen,
tuli taasen on takassansa,
emo huolella käy,
eikö lapsia näy,
kun ilta jo hangilla hämärtäy.

Elä murehdi turhia, äitini mun,
me tullaan, tullaanhan kyllä,
me tulemme poskin niin lämpimin,
meill’ onhan villaista yllä,
ja jos kylmäksi jää
sormi yks tai tää,
sun suukkosi kyllä sen lämmittää.

Me hiihdämme alta ikkunan,
me katsomme salaa sisään:
Isä pitkää piippua polttelee,
emo takkahan halkoja lisää.
Hei, hip hip huraa!
kaikk’ kerrassaan!
Ovi auki ja äidin helmahan vaan.

Ja kuusien varjot ne tummentuu.
Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Joko kotihin korpien hiihtäjä sai
vai ollutko lie vain unta?
Uni tuskat vie.
Päivä loppunut lie
ja loppunut yksin hiihtäjän tie.

2.

TELLERVO.

Ken siellä? Ken metsässä huhuilee?
Kuka viitakon oksilla vilkkaa?
Ken heittävi huntua valkeaa
ja puuhun piirtävi pilkkaa?
Se Tellervo on,
tytär hongikon,
opas metsien vieno ja vallaton.

Hän saapuvi, hämärän impeni mun,
luo sen, joka vaipui varhain,
hän tarttuvi kätehen tarmottoman,
hänet ohjaten ohitse harhain.
Hän hymyilee
ja hän lymyilee
ja hän kuusikon lehviltä kuiskailee:

”Mitä mietit sa poikanen poloinen,
kun korpehen yöpyä aiot?
Ei vastahan Pohjolan pakkasta
teho laulajan tieot, ei taiot.
Mut tulkosi näin
minun jäljissäin,
niin menemme Metsolan linnoja päin.

Kas, Mielikki, metsien muori, on
minun äitini kultainen, kallis.
Ei koskaan hän laulajan uupunehen
näin hangelle uinua sallis.
Näet lempeä on
emo hongikon
ja lempeä honkien tytärkin on.

Ja vaikka sa et mua tunnekaan,
sun tunsin jo kauvan, kauvan.
Kun hiljaa sa hyrisit hiihtäissäs,
minä seurasin sompoa sauvan.
Ja hiljaa vain
vaikka laulelit ain,
minä kuulin ja riemusin rinnassain.

Sua eivät ihmiset kuullehet,
mut metsä, metsä sun kuuli.
Minä laulua lemmin ja laulajaa
ja mulla on lämmin huuli.
Se suukkosen saa,
joka saavuttaa.
Tulet Metsolan tuolla jo pilkoittaa.”

Ja Tellervo huntua huiskuttaa
ja laulaja kutsun kuulee.
Hän sauvahan tarttuu ja tavoittaa,
tytön kiini jo saaneensa luulee:
Suo suudelmas!
Mut kaukana, kas,
taas tyttö on petturi, peijakas.

Hän huntua heittää ja häilähtää,
hän vierii ja väijyy ja väikkyy,
hän milloin vierellä virnakoi,
taas milloin loitolla läikkyy.
Näet veitikka on
tytär hongikon
ja tanssi on luontoa Tellervon.

3.

ITKU PITKÄSTÄ ILOSTA.

”Oi, Tellervo viekas ja vienoinen,
mihin poikasen polosen veitkään,
miks piirtelit syömeeni pilkkojas
ja sen hurmaten hulluksi teitkään!
Sua vihaa en,
sua soimaa en,
mut tee minut järkihin jällehen.

Oi, Tellervo huima ja huoleton,
en ole ma leikkihin luotu,
ei minulle kaunojen karkeloon
Lipon liukkahan suksia suotu,
minut luotihin vaan
pojaks erämaan
ja Hiisien hirviä ajelemaan.

En luotu ma vaan huvihiihtäjäks,
en käymähän saloa samaa,
minut luotihin uria uurtamaan
ja oksia osoittamaan.
En viipyä saa,
pois vuorien taa
käy tieni, miss’ yhtyvi taivas ja maa.

Ma olen sua pettänyt, onneton;
ja pettänyt kauvan liika:
minä olen vain ihminen syntinen,
sinä metsien sinipiika.
Mua lemmi et.
Siis kahlehet
nämä katkaise kaunihit, utuiset!

Kas, sun on jalkasi keveä
ja sulla on mieli nuori,
mut mulla on murhe sydämessäin
ja harteilla harmaja vuori.
Sinä semmoinen,
minä tämmöinen —
mitä leikistä meidän molempien!

Sa näethän, ett’ olen orjasi —
mitä vaadit sa enempi multa?
Ei mull’ ole kultia, hopeita.
Oli ylpeys köyhän kulta.
Sen’ saithan sa jo.
Oi, Tellervo,
et kovempi liene kuin kohtalo!

Minut kohtalo korpehen tuomitsi
ja synkkä on sydämen yöni,
mut latuja uusia laulella
kylän kansalle kaunis on työni.
Ja hankihin
jos vaivunkin,
niin kuolen ma miehenä kuitenkin.

Näet meihin pannut on muutamiin
Isä-Jumala semmoisen vaivan,
me ett’emme tyydy tomuhun,
vaan tahdomme ilmaa taivaan,
ja lennämme vaan
ja laulamme vaan
ja laulajoiks meitä sanotaan.

Ei leimua meille ne liedet maan,
ei vilku ne ikkunan valot,
meille tuikkivat taivahan tähdet vaan
ja pilkkuvat pilvien talot,
ja kuun polut vain
yli kunnahain —
oi, kauniit on kartanot laulajain!

Olen kyllin jo lyönyt mä leikkiä.
Niin pitkä on taival mulla.
Mun täytyvi kärsiä, taistella.
Oi, suothan mun kotihin tulla!
Siis hyvästi jää!
Yö yllättää.
Taas yksin-hiihtäjä hiihtämään!”

Näin lauleli hiihtäjä hiljakseen,
käden hyvästiksi hän tarjos.
Mut Tellervo itkuhun purskahti
ja hän kädellä silmänsä varjos.
Yö hiljainen.
Humu honkien.
Ja laulaja lauleli jällehen.

4.

KUOLEMAN KANNEL.

”Mut jos mua tyttö sä rakastat,
niin vie minut Metsolaasi!
Me heitämme maailman herjan tään
ja etsimme elomaasi,
ja minä olen sun
ja sinä olet mun
ja me elämme onnea unhotetun.

Me tahdomme kaiken sen unhottaa,
mikä maailmassa on väärää,
mikä sydämet sykkivät eroittaa
ja ihmisten onnen määrää,
mik’ on likaista,
mik’ on lokaista
sekä orjantappura-okaista.

Me tahdomme kaiken sen unhottaa
ja meitä ei kukaan muista.
Sun taattosi Tapion linnan luo
majan teemme me pienistä puista,
ja vuotehen
mesinukkaisen,
sen päälle peittehen kukkaisen.

Ja viikot ne vierivät hiljalleen
ja päivä seuraa toistaan.
Mut kauvaksi kuusien lomitse
tuli illoin tuvasta loistaa.
Ja kulkija, ken
luo majan sen
yöss’ eksyvi, löytävi lämpöisen.

Hän löytävi lieden lämpöisen
ja huuruvan hutun, mi maistaa.
Mut kun hän on käynyt nukkumaan
ja kuutamo sisähän paistaa,
niin herää hän
sävelhyminään —
hän kuulee ja koettavi sydäntään.

Hän kuulevi laulun kummallisen
kuin kuoleman kannel soisi
eikä se häntä säikytä,
vaan on kuin tuttua oisi,
se soittavi vaan,
mitä kodistaan
hän sai sekä unohti matkallaan.

Se soittavi rauhaa maailmaan
ja se silmihin utua seuloo,
se yhtehen yön ja päivän soi
ja hämärän huntua neuloo,
yli linnojen,
yli töllien,
ja ylitse kruunujen kultaisten.

Ja silloin prinssit ja prinsessat
ne silmänsä kiinni painaa
ja ajatus lentävi aurinkoon,
joka valonsa kaikille lainaa,
niin hyville
kuin pahoille,
niin köyhille kuin myös rikkaille.

Ja on kuin lamput ne linnoissa
niin heikosti liekuttaisi,
ja alla sammalekatonkin
sydän särkynyt hoivan saisi,
ja on kuin ois
surut, riemut poiss’
ja elämä kaukana karkelois.

Ja ihmiset tuumivat itsekseen:
Mikä on tuo laulu kumma?
Miks kullan kiilto kalpenee
ja hopean hohto on tumma?
Miks herkut nää
kaikki pöydälle jää?
Mit’ tää on? Miks meitä väsyttää?

Ja äidit ne laulavat lapsilleen:
Hussa, hussa, lulla,
oi, nuku mun nuppuni kultainen,
ei eess’ ole elämä sulla,
vaan Tuonen maat
hyvät, autuaat;
siellä silmät auki sa uinua saat.

Ja mies, joka tahtoi mullistaa
maan kaiken juuriltansa,
hän äkkiä seisoo ja hämmästyy:
On poissa valtio, kansa,
poissa toimi ja työ,
ei kenkään myö,
ei kenkään osta. On maailman yö.”

Näin laulaja lauleli hiljakseen,
käden tervehdyksehen tarjos.
Mut Tellervo selin hän seisoi vaan
ja hän kädellä silmänsä varjos.
Yö hiljainen.
Humu honkien.
Ja sitten muuta ma muista en.

5.

METSOLASSA.

Mut oli kuin hiihtäjän syömehen
ois syttynyt oudot mielet
ja oli kuin ilmassa kaartuneet
ois korkeat pihtipielet
ja ikkunat
isot, valoisat —
kah, Metsolan linnat jo kangastavat!

Kas, tuossahan Tapio harmaapää
jo seisovi portahilla:
”Ohoh, mun poikani poloinen,
olit jäädä jo suuhun illan.
Käy tupahan,
niin katsotaan,
mitä talossa on sekä tarjotaan!”

Ja. Mielikki, metsien muori, vie
minut päähän honkaisen pöydän:
”Syö poikani, pistä piirakkaa,
mut uota kun oltta löydän.”
Kera isännän näin
me istumme päin
ja rauha on suloinen sydämessäin.

Hän haastavi metsien haluista
ja hirvien hiihtäjistä.
Minä kerron suurista kylistä
ja pienistä ihmisistä.
Kuink’ ollakaan,
niin huomataan,
että kumpikin yhtä tarkoittaa.

Ja Tapio tarttuvi kätehein:
”Kun ollaan me veljet ja kuomat,
niin miks emme yhtenä asua vois
kuin yhden Luojan luomat.
Talo riittää kai,
tytär metsän nai,
niin sulla on elo kuin sunnuntai.

On kyllin kystä mun aitassain,
on peuroja, kontioita,
ja metsän tyttäret kirnuaa
kesät meille keltaista voita.
Me syödään vaan,
me juodaan vaan
ja juotua sitten me nukutaan.”

Näin haasteli Tapio harmaapää
ja sitte me kättä lyötiin,
ja kun oli lyöty tarpeeksi,
niin tarpeheksi myös syötiin.
Ja syödessä niin,
me päätettiin,
mikä tyttö se talosta naitaisiin.

Kas, siinähän Tellervo vienosuu
jo tuopilla oltta kantaa:
”Oi, juo’os mun veioni väsynyt,
olut Metsolan onnea antaa.”
Minä oltta join,
hän katseen loi, —
ja niin hän oli minun morsioin.

Ja niinpä jäin minä metsähän
ja mull’ oli metsän mieli.
Mitä kaikkea siellä mä nähdä sain,
sitä kertoa ei voi kieli.
Minä kerron vaan,
miten Metsolaan
minä tulin ja kuinka taas maailmaan.

6.

TÄHDET.

En tiedä, kauvanko elellyt lien
minä Metsolan mesimailla.
Mut syntyi hiuka mun sydämessäin
kuin oisin mä jotakin vailla.
Meni päivä, kaks,
yhä kummemmaks
kävi pääni ja mieleni tummemmaks.

Minä astuin Tapion etehen
ja lausuin: ”Tee mulle sukset!
Mun mieleni palaa kotihin,
ovat ahtahat linnasi ukset.
Mut tyttöni vien
minä päähän tien,
vaikka tielle sille mä vaipuva lien!”

Teki Tapio sukset ja varoitti:
”Toki poikani matkalla muista,
kun ilta alkavi hämärtää,
maja laittele laakson puista
niin tiivis ain,
ett’ taivahain
ei tähtöset lävitse tuikkine vain!”

Se Tapio peijakas puijasi!
Tuon huomasin sitten vasta.
Mut kanssa kaunihin Tellervon
me läksimme Metsolasta.
Yöks tehtihin
maja tiivis niin
ja majassa makeesti nukuttiin.

Ja nukuttu ois kai vieläkin,
jos ei olis erhe tullut:
Tein kerran ma majani kiireessä,
joka ei niin tiivis ollut.
Kun heräsin,
ma säikähdin, —
yö yll’ oli tähdin tuhansin.

Ei kenkään voi sitä aavistaa,
mitä tähdet ne pienet haastaa,
kun niitä ääneti katselee
mies yksin miettivä maasta.
Mua itketti,
mua hävetti —
ja sitten mua myös suututti.

Ne kertoivat tarua muinaista,
miten isänmaall’ oli hätä,
miten vieraan miekalla lyötihin
ja ristillä maata tätä.
Mut kansa nous
kuin teräsjous
ja sotapurret maassa sous.

Mut tähtien silmät ne hämärtyy.
Jo katkesi kansan jousi,
ja vesillä Suomeni sorjan tään
vain sorron haahdet sousi.
Käsi vierahan
oli ohjissa maan.
Savut hiljaiset korvesta kohosi vaan.

Taas tähdet ne tuikkivat kiivaammin.
Jo korven kansa nousi
ja kautta Suomeni sorjan tään
taas Suomen purret sousi.
Maat, kunnahat
jo kukkivat.
Helavalkeat vuorilla leimuavat.

Ken tohtii ne valkeat sammuttaa?
Ken ryöstää soihtusi sulta?
Ken kurja uhata uskaltaa
tään kansan pyhää tulta?
Miks itkette
oi, tähdet te,
mitä mietitte, miksi te pelkäätte?

Ulos juoksin. Yö oli haihtunut,
puut punasi aamurusko.
Pois sammui soihdut tähtien,
mut mull’ oli uusi usko.
Ja kun katsahdin,
niin huomasin,
että kodin jo nurkilla olinkin.

Minä huusin ja hurjana riemastuin.
Mut kun minä katsoin taaksi,
oli poissa mun metsäni morsian
ja maja oli mennyt maaksi.
Kaikk’ untako?
Sen tiesin jo.
Toki kiitos kaikesta, Tellervo?