PYHÄ KEVÄT
(1901)
”Astu aatos, lennä, liidä,
kirkastuksen korkeuteen!”
ALEKSIS KIVI.
Lausuttu Kaunokirjailijaliiton Kivi-iltamassa
23 p maalisk. 1901.
Syntyi lapsi syksyllä —
tuulet niin vinhasti vinkui —
tuult’ oli koko elämä,
nähnyt ei kesää, ei kevättä,
eli vain syksystä jouluun.
Syksyn lapsilla kiire on —
päre pihdissä sammuu —
aatos lentävi, aivot takoo,
veri paksuna päähän sakoo,
ovella Sylvester uottaa.
[Sylvester, vuoden viimeinen päivä: Kivi kuoli
Uudenvuoden päivänä, syntyi 10 p. lokakuuta.]
”Vuota vuos vielä, oi vanha!” —
tuulet niin vinhasti vinkuu —
”jouda en viel’ sua seuraamaan!”
Vanhus ovella nyökkää vaan:
”Saat elää syksystä jouluun.”
”Viivy, viivy, oi vanha vuos!” —
päre pihdissä sammuu —
”niin täysi, niin täysi on sydämein,
sen tahtoisin antaa ma kansallein,
en vielä jouda ma kuoloon!”
Hetket rientävi, kello lyö —
tuulet niin vinhasti vinkuu —
”Onko, onko jo keski-yö?”
”Päätä, lapsi, nyt päivätyö,
jo aamun tähtöset tuikkii.”
”Vielä hetki, oi vanha!” —
päre pihdissä sammuu,
kannel heikosti helähtää,
kääntyvi ovella harmaapää —
loppui laulajan vuosi.
”Minne viet mua, vanha?” —
tuulet niin lauhasti tuoksuu —
”minä niin pelkään ja vapisen”.
”Rauhoitu, rakas lapsonen,
ovella taivaan jo ollaan.”
Astuvi sisähän vanha vuos —
taivaan kynttilät loistaa —
saattavi laulajan Luojan luo:
”Tässä poian ma pienen tuon,
jok’ eli vain syksystä jouluun.”
Virkkavi Herra Jumala —
tuulet niin lauhasti tuoksuu —
”Etkö kesää sä nähnytkään?”
”Näin vaan syksyn talven ja sään”,
laulaja vavisten vastaa.
Kyyneltyy silmä Jumalan —
taivaan kynttilät loistaa —
”Siis suvi sull’ olkohon ikuinen!
Mut virka, poikanen poloinen,
ken olet ja mistä sa tulet?”
”Laulaja olen ma laadultain” —
tuulet niin lauhasti tuoksuu —
”tulen tähtösestä ma pienestä,
min nimi on Maa”. — ”Mihin kuolit sä?”
”Kurjuuteen kuolin ja nälkään.”
Vihastuu Herra Jumala —
taivaan kynttilät sammuu —
”Sano kansas, niin kostan ma kuolosi sun!”
”Ei, ei, hyvä, suuri on kansani mun,
et sille saa sinä kostaa.
Mut hiukan hillitse viimojas,
ne liian vinhasti vinkuu
mun uraani armahan aukeoilla.
Suo päivän paistaa sa Suomen soilla!” —
Näin laulaja tuskassa huutaa.
Hymyilee hyvä Jumala —
taivaan kynttilät loistaa —
”Voi oikein olla. Ehk’ koetin ma
sun kansaas liiaksi tuulilla.
Taas kukat kummuille nouskoon!”
MÖKKILÄINEN JA HÄNEN POIKANSA.
”Noh, pojat, päivä valkeaa,
on aika työn ja toimen.
Jo aura pelloll’ odottaa
ja hepo eessä soimen.”
On sääli heitä herättää,
ois hyvä maata heidän,
mut säälittää myös kaunis sää
ja pien’ on mökki meidän.
Ken nuorna tottui nukkumaan,
ei vanhanakaan herää.
Vain työttömyys se ruostuttaa,
ei kyntö auran terää.
Ja näin ma heitä rohkaisen,
kun väsyvät he milloin:
tuo aika uuden huomenen
ja parempi on silloin.
Ja usein huomen valkeaa
ja työ on yhtä kovaa.
Ma silloin koetan lohduttaa:
Nyt saatte hetken lomaa.
Ja tyytyväisnä työhönsä
he nousee nukkumasta.
Oi, heitä siunaa, Herra sä,
oi, siunaa mökin lasta!
GRANIITTI.
Hakataan, hakataan
Suomen vuorta harmajaa.
Peikot pienet nakuttaa:
kirpoo tulikipunat,
kivilaatat lohkeevat,
lastatahan laivoihin,
viedään suuriin kylihin,
pannaan muistopatsaiksi,
palatseiksi, linnoiksi,
kuninkaille, keisareille,
vierahille jumaloille,
joille vuori harmaja
vain on lasten tarina.
Hakataan, hakataan.
Pojat, pienet varokaa!
Lasten tarut uudistuu,
kuori kylmä ohentuu,
vuoren sydän tulta on,
nousta voipi raivohon,
kulon suuren kulkemaan
päästää pitkin maailmaa,
polttaa kaikki poroksi
palatsit ja linnatki
keisarten ja kuninkain,
vierahien jumalain.
Vuoressa on tulta myös.
Nähkää kipunoita yöss’!
TERVEHDYS KAJAANIN KAUPUNGIN 50-VUOTISJUHLAAN
6 p. maalisk. 1901.
Ämmän kuohut, Koivukoski,
Pöllyvaara, Kyynärpää!
Kaikki tunnen, kaikki tiedän,
kaikki mieleen lennähtää.
Täällä tehtiin Kalevala,
täällä sodan soihtu nous
kauvan vielä, vaikka vaipui
muualla jo miekka, jous.
Ehkä myöskin tunnet nimen:
Juhana Messenius,
josta niin on kaunihisti
tarinoinut Topelius.
Ja jos vielä etäisempään
aikaan, aatos, meitä viet,
kohtaa meitä kainulaiset,
karjalaisten kauppatiet.
Niistä tietköön tiedemiehet!
Minä muita laulelen.
Ei meit’ auta entismuistot
ellei aika nykyinen.
Min’ oon lapsi tämän ajan.
Terve sulle, rautatie!
Kulje kohta korven halki,
Kajaanihin viesti vie:
Loppui puute Pohjolasta,
Sampo saatiin takaisin.
Kauan oot sa tyytynytkin
muun jo Suomen muruihin.
Valitelkoot vanhat herrat
kaupunkia katoovaa,
ruikutelkoot rukkamielet
linnan muurta harmajaa.
Minä laulan, laulattelen
Kajaania tulevaa,
tiedon pesää, taidon pesää,
jauhon, viljan jakajaa.
Hyvinvointi! kansan onni!
Ensin sinä, sitten muu.
Missä syödään petäjäistä,
siell’ ei paljon naura suu.
Meijerit ja kansakoulut!
Toinen toistaan tukekoon.
Rahvas lukee raamattua.
Myöskin muuta lukekoon.
Ei oo pelko, että kansa
isäin tavat unhottaa.
Jos ne joku unhottaiskin,
kyllä Ämmä muistuttaa.
Ämmä tulee korpimailta,
korven voima nuorta on.
Vuottakaa, kun Kuhmo nousee
ynnä poiat Paltamon!
Sotkamoss’ on suuret kylät,
siellä täyttyy tähkäpää.
Kiannalla kilvan vielä
pettuleipää pistetään.
Täyttyvä on kerran tähkä
koko kauniin Kainuunmaan.
Kunpa täyttyis, kohta kaikki
korven voima tarvitaan,
tarvitahan päivän työlle
vasten valtaa pimeyden.
Kenpä tietää, ehkä toistuu
tarut ajan entisen?
Kenpä tietää, ehkä kerran
Kajaanissa taistellaan,
kun jo unta uupunutta
nukkuu suuri Suomenmaa?
LAULU VANHOISTA AJOISTA.
Haastavi hongat harmaapäät:
Ei ennen tääll’ ollut tälleen,
ei leikitty, tanssittu päivät pitkät
ja herätty leikkihin jälleen.
Päivät raskaasti raadettiin
ja kelpas uni yöllä.
Pyhät ne pyhinä pidettiin
ja arki alkoi työllä.
Tervaa täällä poltettiin
ja pettuleipää syötiin;
terva vietiin kaupunkiin
ja porvarille myötiin.
Saatiin säkki suoloja
ja toinen leivänlisää.
Totteli vaimo miestänsä
ja poika kuuli isää.
Aivan toinen aika on
nyt meillä siitä asti,
kun herrat ruukin laittoivat
ja mittar’ metsät rasti.
Pyhä oli ennen lemmenliitto,
vakainen sen vastuu.
Kirkkomäellä kaulakkain
nyt nämä nuoret astuu.
Tytöt juoksee ruukilla
ja pojat myllärillä.
(Kolme mamsseli heilakkaa
on näätsen miehellä sillä.)
Pojat työnsä unhottaa
ja tytöt kunniansa.
Viina virtaa tulvanaan
ja turmeltuupi kansa.
LAULU VALON SODASSA.
(Kun Kalevalan sankarit ennen muinen valon sotaan suorivat,
kerrotaan heidän ennen lähtöään marssineen Ukon puun ympäri
laulaen seuraavaa laulua:)
Kuule nyt meitä,
ilmojen Ukko,
aukaise eestä
auringon lukko,
päästäös päivä
pilvien takaa,
kussa se Louhen
vankina makaa.
Valoa me vaadimme
emmekä muuta,
siksi me kierrämme,
nyt Ukon puuta,
siksi me laulamme
laulua sodan,
nostamme taivaalle
tapparan odan.
Meill’ oli päivä:
He meiltä sen peitti.
Meill’ oli kansa:
He yöhön sen heitti.
Meill’ oli vapaus:
Nyt meill’ on orjuus.
Meill’ oli onni:
Nyt meill’ on kurjuus.
Meill’ oli lapset
siveät ja suorat,
nyt meillä pauhaa
hurtat ja huorat,
kaikki jo katoo:
kunnia, kunto,
tarmo ja tavat
ja oikeudentunto.
Jos nyt et auta,
niin hukka jo perii.
Kuolla jos pakko on,
kuolkaamme veriin!
Eespäin veikkoset!
Tapparat tanaan!
Voimamme laulu
ja luottamus sanaan.
Astuvi urhot,
ukkonen jyskää.
Katso, jo Pohjolan
portit ne ryskää,
sortuvi, murtuvi,
kaikuvi soitto,
sankarit laulaa:
päivän on voitto.
EERO ERKKO.
Kävi myrsky, kun lippusi tankohon tartuit,
nous taistelon lainehet korkealle,
mut et sinä sortunut aaltojen alle,
vaan vaahdossa seisoit ja kasvoit ja kartuit.
Tuli tyyni, — ja moni, jot’ ei murtanut myrsky,
nyt sortui tyynessä, veltossa veessä,
mut ainapa Erkko ol’ joukkonsa eessä,
oli aurinko mailla tai hyökäsi hyrsky.
Näin seisoi hän kohta jo kymmenen vuotta.
Nyt kaatunut on hän. Ken hänet kaasi?
Sa ääneti seisot. On vastaus suotta.
Sun puolestas vastaa kansas ja maasi.
Keväällä 1900.
HELSINKI HELMILÖISSÄ.
Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta,
nähkää Suomen talven suuri taika!
Koko Helsinki on helmilöissä,
puistot kaikki kuurakaunehissa,
kaasut palaa, sähkölamput loistaa,
esplanaadi on kuin taikalinna,
peikkoin palatsi ja vuoren hovi,
jossa Hiiden häitä juodaan.
Mutta kattoin yli sähköverkot
mahtavina niinkuin maantiet käyvät,
valkoisina, valon rautareitit,
sakeoina, sanan ohjoajat,
sillat sielujen ja ihmismielten,
valistuksen suuret valtaväylät.
Mistä tämä rikkaus ja tenho?
Eilen vielä sumu maita peitti,
puut ol’ paljaat, kadut kauppaa varten,
lyhdyt tuikkivat kuin tulitikut,
sähkölangat, yli kattoin käyvät,
venyi velttoina kuin riippumatot
rantamilla kesäsiirtoloiden —
mukavuuden, laiskuudenkin langat.
Astun alla jumalaisen holvin,
pääni päällä kuurahelmet helkkää,
helmet helkkää, runot kauniit kaikuu,
tanssii talven immet ihanaiset;
käyskelen ja kysyn itseltäni:
Mistä tämä rikkaus ja tenho?
Tyttö tietä pitkin tepsuttaapi,
valkea kuin vaahti myrskyn jälkeen,
pysähtyy ja minuun kauvan katsoo.
Mitä minusta sa tahdot, tyttö?
Kuiskaa tyttö tuskin kuuluvasti:
”Olen talvi, Suomen taikaneiti,
tuntenethan minut vanhastaankin,
liat peitän, saastat maahan kaivan,
sumut kaikki kudon helmivöiksi,
joilla koristan ma uraani armaan
odottamaan uutta kevättänsä.
Kautta oman rintas kammioiden
usein unohduksena ma kuljen.”
Vielä kerran mulle viittas tyttö,
hälveni kuin uni heräävältä.
Yksin seisoin keskell’ esplanaadin,
öinen Helsinki ol’ heräämässä,
kahden puolen ihmiskarjat kulki,
karjat sekä karjain kaitsijatkin,
herrat heilui, vilkkui naiset nuoret,
vaan ei valkeat kuin talven immet;
silloin multa silmäkulma kostui,
sanat nämä nousi huulilleni:
Mitä taitaa pimeys tälle maalle?
Ampukohot myrkkynuoliansa,
nostakohot suosta suuret usmat,
peittäköhöt taivaat talmallansa,
laskiessaan Suomen laaksoloihin
sentään helminä se sataa alas, —
laulun helminä ja hengen töinä.
Kiitos unhoitus, sa Luojan lahja,
kiitos sulle, Suomen suuri talvi.
8/1 1901.
KOSKENLASKIJA.
Niin usein lapsena seisoi hän
kotiniemensä kultaisen päässä,
näki ohitse venhojen viilettävän
niin tyynessä kuin rajusäässä,
kalapurret, kaupan purret,
purret parkinkiskojien,
halkojen hitaiset purret
sekä kilvan kirkkovenhot.
Mutta ylpeinä yli muiden
loisti tervapurtten laajat purjeet,
pullistuen omast’ onnestansa,
tietäin kantavansa korven voimaa,
kantavansa suuriin kaupunkeihin
havumetsän haluttua mettä.
Siitä mahtavina sadatmarkat
sinkoo kauas sinikorpiin Kainuun,
sadatmarkat sekä jauhot, suolat,
joskus myöskin ”vältti”, kääntö-aura,
talon toimellisen isännälle;
emännille sokurit ja kahvit,
kihlat lempiville kihlakunnan.
Halu syttyvi poikasen sielussa:
Lie jotain mullakin viedä,
on tunteita, on haaveita,
ja jos tervaa ei, pajunkuorta,
niin mieltä nuorta
ja mietteitä,
joit’ ei joka poika tiedä.
Ja niin hän purtensa irroittaa
kotilahtensa kultaisen suulta,
laskevi keskelle kuohuja
ja laulavi laitapuulta,
miten meri on suuri ja sininen
ja maa niin armas ja kaunoinen
ja vieno neitosen varsi,
kun hän koivujen solassa käy.
Ilta hiljainen lankeaa.
Purje leutona lepattaa,
terhen nousevi tuolta, täältä,
lahden pohjista, laineen päältä,
kutovi verkkonsa yli veen —
poikanen yönä on yksikseen.
Huokaa öiset ulapat.
Saapuu sadat unelmat,
Vait! Mikä valkoinen välkähtää?
Vellamon neitosen kyynärpää,
tuolla polvi ja täällä kaula:
”Laula poikanen mulle, laula
synnyt lempivän sydämen.
Saat sinä suukkoni lämpöisen.”
Ja poikanen laulavi lauluaan
niin vienon-soipoa, sorjaa,
miten kuinka jos kauniit on kukkaset maan,
ne kuolo kuitenkin korjaa,
mut tummanpa Tuonelan laineilla
siell’ lumpehet valkeat päilyy;
ken siellä kohtaapi kultansa,
sen kukkaset ijäti säilyy.
Varo poikanen!
Joki eessä lie!
Käy airoillen!
Jo virta vie!
Siellä kasvavi korkeat tammipuut,
tuvat tummat on tammien alla,
ei paistele sinne päivät, ei kuut,
ei tähtöset taivahalla,
vaan ijäti pirtissä pienessä vain
siell’ loistavi silmä armaan.
Ja keskellä leppien varjoavain
ui Tuonelan joutsen harmaa.
Ylös onneton!
Vesi kiihtyvi!
Kohta koski on!
Se surmasi!
Ja Tuonelan joutsen se joikuu näin:
Yö, maailman äiti, sä hellä!
Moni poikasi pyrkivi päivähän päin,
mut kellä on onnea, kellä?
On hullu ja houkka se lapsonen maan,
joka suruja syömeensä sulkee.
Ja kauvaksi orhit ne korskahtaa,
kun kuoleman valtias kulkee.
Lakkasi laulu poikasen.
Heräs hän keskellä kuohujen;
koski pauhasi, vaahto pärskyi,
mela vapisi, venhe tärskyi,
kastuvi poski poikasen —
se on suudelma Vellamon neitosen.
Miettivi poika mielessään:
Kuollako vai jäädä elämään?
Hiljaa, hiljaa niin sydän lyö.
Ehkä tehty jo onkin työ,
min sään mulle neuvo Jumalan.
Lauloin jo laulun parhaimman.
Mutta niin kauniina aurinko nousee
ylitse ylhien kalliorantain,
vilkkuvi rannoilla valkeat talot,
puuntavi punaisenkirjavat lehmät,
joita nyt käyvät lypsämähän
neitoset nuoret kuohuvin kiuluin.
Hymyy taivas ja hymyy maa —
miksi miekin en hymyileis?
Hymyten poikanen melaan käy
ja kosken kuohua kohtaa:
En tiedä, viekö se elämään
vai Tuonenko tuville johtaa?
Sama mulle. Mut laskea laatuisa on
näin maailma silmäinsä eessä
ja uihan se kuoleman joutsen kai
myös näidenkin virtojen veessä.
Ja hän leikkii kuolemalla,
hakee parhaat hyökylaineet.
Neidot näkee rantamalla,
kulkee kautta maiden maineet.
Karit uhkaa, aalto alla
ahmaa, Luoja johdattaa
laulukosken laskijaa;
suvanto jo aukeaa,
Siintää eteen järven selkä, niemen päässä talo on.
Poika purren kiinnittääpi pajuun rantakallion.
Käypi tupaan. Kaikki väki sielt’ on kesäkiireillään;
talon tyttö kangaspuita punaposkin helskyttää.
Suihkii soma sukkulainen, nousee, laskee polkimet.
Sanat sattuu toisihinsa, ailahtaapi aatokset.
Ennen kuin sen poika ties ja ennen kuin ties tyttökään,
astuu sisään talon väki, tapaa heidät sylikkään.
Siitäkös nyt touhu nousi. Kuka, mistä, kulkija?
Isä etsii piiskanvartta, äiti huutaa pappia!
Tyttö itkee, rengit nauraa, piiat vilkkuu, virnottaa —
yleisessä hälinässä poika ulos puikahtaa.
Taas hän venheessä
vettä viiltää,
laskee koskia
kuohuvia,
mutta hällä
nyt mielessänsä
ei enää kuoleman
kukat päily,
vaan elon kukkaset
kumpurinnat
ja neitosen punaiset posket.
LAULUJA KANTELETTAREN TAPAAN
MIKSI KYSYISIN ENEMPI?
En tiedä, oletko impi
pyrstötähti taivahalla,
valo maillensa menevä
vaiko unten uusi päivä.
Ja en tiedä, oletko impi
viime tuomion tulemus
syömelleni syntiselle,
vai tuoja elämän uuden.
Valaisit pimeän yöni,
näin ma pitkät pilven rannat —
miksi kysyisin enempi?
KONSTINSA KUMPAISELLAKIN.
Neuvoisin sinulle, neiti,
pari kolme konstiani,
tien ohesta oppimaani
eloni nuorella polulla:
Ilo miten syntyvi surusta,
miehen tarmo taistelosta,
hyve ahjosta himojen,
henki mustan mullan alta.
Nämä minä neuvoisin sinulle,
kun sinä neuvoisit minulle
pari kolme konstiasi,
joita ihailen ijäti:
Hyvä miten palkitaan pahalla,
lempi leikinlaskennalla,
mitenkä murhataan hymyillen,
kuin poloista poljetahan.
Neuvokaamme toisiamme,
impi kaunis ja ihana!
UNTA JA TODELLISUUTTA.
Tarjosin sinulle kerran
käteni kesäisnä yönä,
kun oli linnut laulupuulla,
kukat täydellä terällä;
tarjoan sinulle käden
nyt ma talven tanterilla
soidessa vihurin vinhan,
kukkain kuolleiden ylitse.
Et sa silloin uskaltanut
unteni utuihin, tyttö,
uskallatko nyt paremmin
urho-unten täytäntähän?
KATSON, KATSON, KAUNIS TYTTÖ.
Katson, katson, kaunis tyttö,
katson silmies sinehen,
pohjahan povesi katson,
sydämesi syövereihin,
etsin aatosta eloni,
tulevia tutkistelen,
tuotko tummia minulle
vaiko öitä valkoisia.
Muistan, koito, muutkin silmät,
silmät tummat ja palavat,
joihin katsoin, kauvan katsoin,
etsin aatosta eloni;
luulin päivän koittavaksi,
auringon yleneväksi.
Yö yleni, tähdet sammui,
säihkyivät salamat yössä,
jyrisi Jumalan kosto,
satoi rautaiset rakehet
mun poloisen pään ylitse,
harhalapsen hartioille;
ajoivat armotta minua
salon poikki, toisen pitkin,
löivät turraksi lihani,
luuni kaikki kangistivat,
puutuin puuksi suon selälle,
ahon päähän pökkelöksi,
pikku lintujen peloksi,
variksien vaakkumiksi.
Viikon seisoin suon selällä
tunnotonna niinkuin tukki,
korpit hyppi korvillani,
silmillä varikset vaakkui,
pedot juurella pesivät,
hukat luona huutelivat.
Lapset parkaisi pahasti
marjamailla käydessänsä,
nähdessä näköni mustan,
surun synkän syövyttämän,
pökkelön suon selällä,
karahkaisen kankahalla.
Tulipa tyttö tähtisilmä,
enkeli elämän joulun,
ei se parkaissut pahasti
eikä luota loitonnunna,
tuli luoksi leikkimähän,
vienoinen visertämähän,
tuli silmin niin sinisin,
kävi niin valkoisin kätösin
runkohon ruman petäjän,
juurihin jumalten hylyn —
soi salossa enkel’laulu,
lapsen nauru laaksoloissa.
Ja katso: Ihana ihme!
Sylkähti sydän petäjän,
kuohahti kuollehet vetoset,
puu vihersi, päivä nousi,
kevät kaikille hymysi.
Katson, katson, kaunis tyttö,
katson silmies sinehen,
pohjahan povesi katson,
sydämesi syövereihin,
etsin aatosta eloni,
tulevia tutkiskelen:
Herätitkö kuollehista,
toitko Tuonelta urohon,
uusille sydänsuruille
vaiko leivon lauleluille.
Kirkas on sinulla silmä,
katse kaunis ja viaton,
et sinä suruja tuone,
tuonet marjatuokkosia
mailta päivän paistamilta,
kuu-luojan kumottamilta.
IVA.
Kysyi tyttö poikaselta:
”Miksi ivailet alati,
lasket lauseita pahoja,
jotka pistävät syvälle —
minuakin joskus pistät.”
Vastas poika neitoselle:
”Ihana on ivan säilä
säihkyväinen, välkkyväinen.
Iva on jumalten ase,
luotu sankarin sotahan
vasten valtoja pimeyden.
Sillä puollan parhaintani,
hellintäni, hienointani
elämän suuressa sodassa —
sillä myös sinua puollan.”
SANA SUOMEN.
Siellä Suomen on saloilla
monta, monta nuorta miestä,
joilla on sydän palava.
Ja onpa saloilla Suomen
monta nuorta neitokaista,
joill’ on silmä siintäväinen.
Jos joka sydämehen ma
voisin mennä nuoren miehen,
näin minä sanoisin siellä:
”Pala, pala, nuori sydän,
katko Kullervon kapalot!
Untamot, utalat miehet,
mielet maassa vangitsevat
suurella suun kovulla,
pikkuisilla pyytehillä.
Siinä on sisäinen uhka.
Toinen uhka ulkonainen.”
Ja jos silmät ma jokaisen
voisin nähdä nuoren neien,
näin minä sanoisin niille:
”Siinnä, siinnä nuori silmä,
sinimetsien ylitse,
näe, mitä me emme näe
keskellä tulisen taiston,
kaukolehdon lempeyttä,
kaukolaakson kauneutta,
ihanuutta iltapilven,
aamun armahan tuloa.”
Lennä laulu ja sanele,
mitä en itse voi sanoa!
LAULUN LAPSI.
Hyvä oli iso minulle,
siskoset sitäi paremmat,
paras armas äitimuori.
Mie itse hyväpä kelle?
Paha oli maailma minulle,
pahempi impi ilkkuvainen,
pahin syyllinen sydämein.
Mie itse pahapa kelle?
En ole hyvä, en paha,
olen lapsi laulavainen,
laulun lapsena pysynkin
kunis kuoppahan kuperrun.
Kaikki on kaunista minulle
tämän ilman kannen alla,
ilo, murhe, itku, nauru,
luonto, maailma, lokakin,
rauha suuren rakkauden,
vihurit vihan ja lemmen;
kaikell’ on kajastuksensa
Luojan suuresta suvesta,
ikuisesta auringosta
tähtitarhojen takana.
PYHÄ KEVÄT.
KEVÄTHYMNI.
Herran henki mailla kulkee,
haudat kaikki aukeaa.
Kas, jo katkee kääriliinat!
Sydän uuden uskon saa.
Maa, mi nukkui hangen alla,
herää uuteen elohon,
kautta ilman kannel kaikuu:
Vapahtaja noussut on.
Herää sydän ihmisenki
iloinensa, suruineen.
Astu aatos, lennä, liidä
kirkastuksen korkeuteen!
VIRTA VENHETTÄ VIE!
Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Lyö kuohut purren puuta ja talkaa
Mikä ihminen on?
Virvaliekki levoton.
Jo hiekka heljä riiteleepi jalkaa.
Yksi syntyy riemuun ja toinen murheesen
ja kullakin on kellonsa pohjass’ sydämen;
kun se seisahtaa, niin kuolon aika alkaa.
Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Niin synkehinä synnit ne uhkaa.
Hetken hehkuvi mies,
sitten tummuvi lies,
jääpi jäljelle pivo pieni tuhkaa.
Ja synnit ne kasvaa ja liittyy syntihin
ja poika perii kehdossa synnit isänkin
ja rinta täys on ruumenta ja ruhkaa.
Mihin päättyvi tie?
Virta venhettä vie.
Koko maailma mun purressani läilyy.
Meri ääretön, o!
Etkö joudukin jo,
suur’ suvantoni, jossa pilvet päilyy.
Ois aika maata sunkin jo, suuri maailma,
ja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea.
Katso, kuinka kuolon varjot häilyy.
Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään.
Meri, taivas ja maa
kaikki, kaikk’ katoaa —
kuinka säilyisi sielu ihmisenkään?
Mut unessa niin armas on ajatella noin:
Viel’ kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi
ja huomentuulet tuntureilta henkää.
Vaiko valhetta lie?
Mut noinpa mietin mie:
Katso, kerran koko maailma herää.
Susi lammast’ ei syö,
veli ei veljeä lyö
eikä miesi tahko tapparan terää.
Mut kaikki kauniit aatteet, joit’ täällä aatellaan,
ne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan.
Siis ihanteita, ihminen, kerää!
Vaiko valhetta lie?
TAIDENIEKAN YÖ.
Yössä istuu taideniekka.
Miksi helkkää rannan hiekka.
Yön on neitoset tulevat,
yön on mustat morsiamet,
valkeilla varsoillansa,
ruskeilla ruunillansa.
”Kunne neitoset kulette?
Minun luokse miks tulette?”
”Tuomme sulle tuomisia
meren suurilta seliltä,
ilman pitkiltä pihoilta —
joko on ovesi auki?”
”On se auki auringolle,
paistoa Jumalan päivän,
ei yön yrityksille,
Manan neitten maanehille.”
Ilkkuivat Manalan immet,
tytöt Tuonen tyrskyttivät:
”Voip’ on miestä mieletöntä!
Vieläkö valohon luotat?
Tiedä, tiedä, taitoniekka:
Jo pimeni Suomen päivä,
sammui jo salojen huomen,
meni usko miesten nuorten —
ei ole valoa enää
koko maassa, maailmassa.”
Huusi vastaan taideniekka,
välkkyi nuoren hengen miekka:
”Jos menikin muilta usko,
minun viel’ ei mennyt ole,
jos pimeni maani päivä,
on mulla omakin päivä,
tyttö kultainen kylässä,
kaunokutri kartanossa,
joll’ on sielu silkin hieno,
katse kaunoinen sametin.
Unista utuisen lemmen
luon mä maalle uuden aamun.”
Ilkkuivat Manalan immet,
tytöt Tuonen tyrskyttivät.
”Voip’ on miestä mieletöntä!
Vieläkö valohon luotat?
Jo pimeni silkkisielu,
sameni sametin välke,
kylän ämmien käsissä,
naisten kahvinauruloissa.
Ei ole valoa enää
koko maassa, maailmassa.”
Painoi päänsä taideseppä,
juoksi julman haavan leppä,
juoksi päivän, juoksi toisen,
kunis hän kolmanna kohosi,
kastoi kalvan hurmehesen,
nosti kohti korkeutta,
vannoi näin valan ikuisen:
”En minä levänne ennen
kuin minun miekkani terästä
revontulet roihuavat
yössä pohjolan pimeän.”
Vyötti varren rautavyöhön,
astui ulos talvi-yöhön,
talven tähtöset näkivät,
kun hän korpehen katosi. —
Ei ole sitten kuulununna.
VÄLIRAUHA.
Tiedän, tunnenhan tarkalleen,
ett’ tää on vaan välirauhaa,
hetkisen virtaa vierivää.
Taas kohta jo kosket pauhaa,
Vain hetkeksi rauhan ma tehnyt oon
sun kanssasi, sydän kulta.
Ole valmis, kun leijona valveutuu!
Taas silloin me iskemme tulta.
Ja tietköhön myös koko maailma sen,
ett’ tää on vaan väli-aikaa.
Sun tänään mä rauhassa levätä suon.
Taas huomenna torvet raikaa.
JUMALAN VANKI.
Ystävyys murtuu,
rakkaus katoo,
ei katoa minun kuoleman-ikäväni.
En minä tiedä sinun alkuasi
enkä aavista sinun loppuasi,
mutta kumpikin lie minun sydämessäni.
Voi, pahoin tekee se mies,
se mieletön mies,
joka juurensa elämään katkoo.
Hän on niinkuin lintu vedenpaisumisen päällä,
ei ole hällä sijaa siellä eikä täällä,
hän äärettömyydessä lentää ja lentää
ja aaltoihin vaipuu.
Eikä ole totuus,
jumalainen totuus,
tehty ihmishartioita varten.
Jos kuolevainen jumaliin nousee,
niin Jumala ottaa
vangiksi hänet
ja viepi hältä ymmärryksen valon.
MAININKEJA.
Tahtoi meri taideniekaks tulla,
lepäs tyynnä, peilipintaisena,
kajasteli kaikki ilman kaaret,
rannan raidat, suvi-illan ihmeet;
kysyi vanhemmalta veljeltänsä
taivahalta: ”Oonko taideniekka?”
Päätään pudistaen veikko virkkoi:
”Viel’ ei riitä, viel’ et taideniekka.”
Muutti meren poika muotoansa,
meni sydämensä syövereihin,
nosti hyökyaallot ärjymähän,
pirstoi purret, mastot maalle heitti;
kysyi vanhemmalta veljeltänsä:
”Taitanen jo olla taideniekka?”
Päätään pudistaen veikko vastas:
”Viel’ ei riitä, viel’ et taideniekka.”
Lakkas myrskylaulu meren rinnan,
souti selkää pitkät, loivat laineet,
kajastellen taivaan sinikantta,
muistutellen meren pohjatuutta,
antain aavistusta myrskylöistä
mennehistä. Kysyi meri jälleen:
”Onko taiteen tarkoitus siis tämä?”
Nyökkäs päätään vanhempi ja vastas:
”Jo nyt riittää. Olet taideniekka.”
SURUT.
Minä seisoin ja huusin
tappara kädessä:
”Tulkaa, nyt tulkaa,
tulkaa kaikki,
te miel’alat apeat, te vastasäät vaikeet,
huolten huuhkalinnut ja sydänsurut haikeet,
niin koitamme kerran,
ken meistä voittaa,
ja voitettu olkoon
ääneti niinkuin
hauta, mi kuusten
keskellä hiljainen on.”
Näin minä huusin
tappara kädessä,
katsoin uhmaten
kalliosolaan
uotellen kuoleman karjaa.
”Pelkäätkö Tuonelan
untelo ukko,
pelkäätkö vuossadan
nuorinta lasta,
pelkäätkö päivyen poikaa?”
Eivät ne tulleet
silloin surut,
tulivat silloin,
kun makasin maassa
kamppaillen Luojani kanssa.
Tulivat takaa kuin konnat, löivät
kahleisiin minut, mierolle möivät,
tekivät minusta
heikon miehen,
polttivat otsaani
orjan merkin,
jota ei huuhdo
vesi, ei veri,
eikä huulet kauneimman neidon.
RAKKAUDEN LAULU.
Ajatukset mun aivoissani
niinkuin käärmeet kiertää.
Käsi toinen neitosen nisissä
ja toinen vartta viertää.
Valkeat aatteet mustalla pinnalla.
Voi, väririkkautta!
Valkea käärme mustalla rinnalla.
Kas, sepä rakkautta!
ALKIBIADEEN NÄKY.
Ma tiedän immen
niin valkean
kuin marmori templissä
Minervan.
Theano, temppelin
impyinen!
Oi, koskaan unhoita
sua ma en.
Sa seisoit kirkasna,
kuultavana —
ma kuljin maassa
niin matalana.
Olin juonut päivät
ja itkenyt illoin.
Kai Panathenaian ol
’ juhla silloin.
Oli päivä laskenut
laaksoissa,
mut vuoret kimmelsi
kullassa.
Ja kädessä malja
ja seppelpäin
ohi Minervan templin
me kuljimme näin.
Yks filosofeerasi,
toinen lauloi
ja kolmansi katu-
tyttöä kauloi.
Sa seisoit templisi
portahilla —
ma kuljin varjossa
viileen illan.
Ja poimut vaattehes
valkean
loisti ruskossa päivyen
laskevan.
Sun nähdessä silloin
mun seisahti syön
kuin Arkipelaagissa
aalto yön.
Ja aallossa taivahat
kuvastui
ja taivahan tuhannet
tähtöset ui.
Mut koska sa silmäsi
laskit alas,
niin jällehen myrsky
mun rintaani palas.
Ja myrsky se raivoo
vieläkin.
En unhoita impeä
temppelin.
HYMNI TULELLE.
Ken tulta on, se tulta palvelkoon.
Ken maata on, se maahan maatukoon.
Mut kuka tahtoo nousta taivahille,
näin kaikuu kannelniekan virsi sille:
Mit’ oomme me? Vain tuhkaa, tomua?
Ei aivan: Aatos nousee mullasta.
On kohtalosi kerran tuhkaks tulla,
mut siihen ast’ on aikaa palaa sulla.
Mi palaa? Aine. Mikä polttaa sen?
Jumala, henki, tuli ikuinen.
On ihmis-onni olla kivihiiltä,
maan uumenissa unta pitkää piiltä,
herätä hehkuun, työhön, taisteloon,
kun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon,
toteuttaa vuosisatain unelmat,
joit’ uinuneet on isät harmajat.
On elon aika lyhyt kullakin.
Siis palakaamme lieskoin leimuvin,
tulessa kohotkaamme korkealle!
Maa maahan jää, mut henki taivahalle.
HIUKAN TÄHTITIEDETTÄ.
TÄHTELÄN TANHUAT.
Tähtöset tuikki niin korkealla.
Min’ olin maassa niin matalalla.
Miksi niin vilkutte tähtöset mulle?
”Siksi me tähtöset vilkumme sulle,
että sun sielusi nousisi meihin,
että sa astuisit auringon teihin.”
Enkö siis astu ma auringon rataa?
”Et sinä astune auringon rataa,
kuuta sa palvelet, kuun tietä kuljet,
kuutamon välkkeitä rintaasi suljet.”
Kuinkapa pääsen ma Päivölän tupiin?
”Noin sinä pääset Päivölän tupiin,
nouse, ja Tähtelän tanhuita juokse!
Siitä käy polku Luojankin luokse.”
POHJANTÄHTI.
Oi, Pohjan tähti,
mi meille vilkut,
ja piennä pilkut,
mi ilkut tähdille
kiertäville
ja ihmismielille
myrskyisille,
jotk’ ei saa rauhaa,
vaan aina pauhaa!
Oi, kuin sua säälin,
sa tähti kumma,
mi luulet, että on
elon summa
ain aaltoin keskellä
tyyni olla,
tyyni olla
ja seistä kaukana
kalliolla,
kun meri pauhaa
ja ei saa rauhaa.
Sua kaikki kiertävät
taivaan kaaret
ja tähtisarjat
ja valosaaret,
sua kumartaa
kuun, päivän kulta
ja otava oppinsa
ottaa sulta,
niin myöskin henki
inehmosenki.
Sua sentään säälin
ma, tähti parka,
mi tiedä et,
miten veri karkaa,
miten tulet riemun
ja tuskan palaa,
kun synti hehkuu
ja sydän halaa
ja aatos pauhaa
ja ei saa rauhaa.
Aina langeta,
aina nousta,
käyttää kuokkaa
ja sotajousta,
tehdä oikein
ja tehdä väärin,
rikkoa, kärsiä
mielinmäärin —
oi, ihanainen
on elo mainen!
AURINGON OPETUS.
Opeta minulle, aurinko,
mik’ on laulajan oikea onni.
”Tee kuin minä, paista vaan,
laulajan onni on antaa.”
Pilvet päiväni peittivät.
Kuinka siis kummalla annan?
”Tee kuin minä, paista vaan,
väistyvi mustinkin häivä.”
Hanki kattavi kaiken maan.
Turhaan uurran ja puurran.
”Tee kuin minä, paista vaan,
sulaa hankikin suurin.”
Entä jos kansa mun kiroaa?
Enkö ma kiroa vastaan?
”Tee kuin minä, paista vaan,
syttyvi sydänkin kylmin.”
UUSI TÄHTI PERSEUKSEN SIKERMÄSSÄ.
Uus tähtönen, uusi maailma,
uus ajatus ihmisen sielussa!
”Sun aatoksistasi tiedä en.
Minä synnyin vuoksi miljoonien.”
Siis olet sa sentään mun aatoksen’.
Sekin syntyvi vuoksi miljoonien.
VÄINÄMÖISEN MIEKKA.
Vuoret ja järvet ja suuret virrat
Kalevan kansoa halkoilevat.
Yksipä sentään on yhteistä meille:
On Väinämön kalpa
kannella tyynen, talvisen taivaan.
Merkki mun kansani muinaisen tarmon!
Sulle ma laulan ja virteni kuulkoon
vuoret ja järvet:
Suuri on Suomessa laulajan valta.
Sana on astala aattehien.
En sitä vaihtaisi kuninkaan linnaan,
en keisarin kruunuun.
Kieleni helkkyvä, hellä ja soipa,
kirkas ja sorea suomenkiel’!
voitko sa jällehen ankara olla,
urhojen kieli,
aattehen urhojen, miettehen miesten?
Voitko sa olla tappara tarmon,
kahleitten murtaja, kansasi kostaja —
Väinämön kalpa
kannella tyynen, talvisen taivaan?
Peljätty Pohjolan peikkojen kesken!
Voitko sa myös alas astua sieltä,
leimuta, lyödä?
Silloin kuin vaipuvi vapaus maasta,
laki kun loppuu ja rikokset riehuu —
nousetko silloin kuin Ukon myrsky
vuorien yli?
Näin minä lauloin. Hiljaisna uinui
lumiset järvet ja virratkin.
Mut uhaten taivahan kannella välkkyi
Väinämön kalpa.