PYHÄ KEVÄT.

KEVÄTHYMNI.

Herran henki mailla kulkee,
haudat kaikki aukeaa.
Kas, jo katkee kääriliinat!

Sydän uuden uskon saa.
Maa, mi nukkui hangen alla,
herää uuteen elohon,

kautta ilman kannel kaikuu:
Vapahtaja noussut on.
Herää sydän ihmisenki

iloinensa, suruineen.
Astu aatos, lennä, liidä
kirkastuksen korkeuteen!

VIRTA VENHETTÄ VIE!

Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Lyö kuohut purren puuta ja talkaa
Mikä ihminen on?
Virvaliekki levoton.
Jo hiekka heljä riiteleepi jalkaa.
Yksi syntyy riemuun ja toinen murheesen
ja kullakin on kellonsa pohjass’ sydämen;
kun se seisahtaa, niin kuolon aika alkaa.
Virta venhettä vie.

Mihin päättyvi tie?
Niin synkehinä synnit ne uhkaa.
Hetken hehkuvi mies,
sitten tummuvi lies,
jääpi jäljelle pivo pieni tuhkaa.
Ja synnit ne kasvaa ja liittyy syntihin
ja poika perii kehdossa synnit isänkin
ja rinta täys on ruumenta ja ruhkaa.
Mihin päättyvi tie?

Virta venhettä vie.
Koko maailma mun purressani läilyy.
Meri ääretön, o!
Etkö joudukin jo,
suur’ suvantoni, jossa pilvet päilyy.
Ois aika maata sunkin jo, suuri maailma,
ja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea.
Katso, kuinka kuolon varjot häilyy.
Virta venhettä vie.

Mihin päättyvi tie?
Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään.
Meri, taivas ja maa
kaikki, kaikk’ katoaa —
kuinka säilyisi sielu ihmisenkään?
Mut unessa niin armas on ajatella noin:
Viel’ kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi
ja huomentuulet tuntureilta henkää.
Vaiko valhetta lie?

Mut noinpa mietin mie:
Katso, kerran koko maailma herää.
Susi lammast’ ei syö,
veli ei veljeä lyö
eikä miesi tahko tapparan terää.
Mut kaikki kauniit aatteet, joit’ täällä aatellaan,
ne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan.
Siis ihanteita, ihminen, kerää!
Vaiko valhetta lie?

TAIDENIEKAN YÖ.

Yössä istuu taideniekka.
Miksi helkkää rannan hiekka.

Yön on neitoset tulevat,
yön on mustat morsiamet,
valkeilla varsoillansa,
ruskeilla ruunillansa.

”Kunne neitoset kulette?
Minun luokse miks tulette?”

”Tuomme sulle tuomisia
meren suurilta seliltä,
ilman pitkiltä pihoilta —
joko on ovesi auki?”

”On se auki auringolle,
paistoa Jumalan päivän,
ei yön yrityksille,
Manan neitten maanehille.”

Ilkkuivat Manalan immet,
tytöt Tuonen tyrskyttivät:
”Voip’ on miestä mieletöntä!
Vieläkö valohon luotat?

Tiedä, tiedä, taitoniekka:
Jo pimeni Suomen päivä,
sammui jo salojen huomen,
meni usko miesten nuorten —
ei ole valoa enää
koko maassa, maailmassa.”

Huusi vastaan taideniekka,
välkkyi nuoren hengen miekka:
”Jos menikin muilta usko,
minun viel’ ei mennyt ole,
jos pimeni maani päivä,
on mulla omakin päivä,
tyttö kultainen kylässä,
kaunokutri kartanossa,
joll’ on sielu silkin hieno,
katse kaunoinen sametin.
Unista utuisen lemmen
luon mä maalle uuden aamun.”

Ilkkuivat Manalan immet,
tytöt Tuonen tyrskyttivät.
”Voip’ on miestä mieletöntä!
Vieläkö valohon luotat?
Jo pimeni silkkisielu,
sameni sametin välke,
kylän ämmien käsissä,
naisten kahvinauruloissa.
Ei ole valoa enää
koko maassa, maailmassa.”

Painoi päänsä taideseppä,
juoksi julman haavan leppä,
juoksi päivän, juoksi toisen,
kunis hän kolmanna kohosi,
kastoi kalvan hurmehesen,
nosti kohti korkeutta,
vannoi näin valan ikuisen:

”En minä levänne ennen
kuin minun miekkani terästä
revontulet roihuavat
yössä pohjolan pimeän.”

Vyötti varren rautavyöhön,
astui ulos talvi-yöhön,
talven tähtöset näkivät,
kun hän korpehen katosi. —
Ei ole sitten kuulununna.

VÄLIRAUHA.

Tiedän, tunnenhan tarkalleen,
ett’ tää on vaan välirauhaa,
hetkisen virtaa vierivää.
Taas kohta jo kosket pauhaa,

Vain hetkeksi rauhan ma tehnyt oon
sun kanssasi, sydän kulta.
Ole valmis, kun leijona valveutuu!
Taas silloin me iskemme tulta.

Ja tietköhön myös koko maailma sen,
ett’ tää on vaan väli-aikaa.
Sun tänään mä rauhassa levätä suon.
Taas huomenna torvet raikaa.

JUMALAN VANKI.

Ystävyys murtuu,
rakkaus katoo,
ei katoa minun kuoleman-ikäväni.
En minä tiedä sinun alkuasi
enkä aavista sinun loppuasi,
mutta kumpikin lie minun sydämessäni.

Voi, pahoin tekee se mies,
se mieletön mies,
joka juurensa elämään katkoo.
Hän on niinkuin lintu vedenpaisumisen päällä,
ei ole hällä sijaa siellä eikä täällä,
hän äärettömyydessä lentää ja lentää
ja aaltoihin vaipuu.

Eikä ole totuus,
jumalainen totuus,
tehty ihmishartioita varten.
Jos kuolevainen jumaliin nousee,
niin Jumala ottaa
vangiksi hänet
ja viepi hältä ymmärryksen valon.

MAININKEJA.

Tahtoi meri taideniekaks tulla,
lepäs tyynnä, peilipintaisena,
kajasteli kaikki ilman kaaret,
rannan raidat, suvi-illan ihmeet;
kysyi vanhemmalta veljeltänsä
taivahalta: ”Oonko taideniekka?”

Päätään pudistaen veikko virkkoi:
”Viel’ ei riitä, viel’ et taideniekka.”

Muutti meren poika muotoansa,
meni sydämensä syövereihin,
nosti hyökyaallot ärjymähän,
pirstoi purret, mastot maalle heitti;
kysyi vanhemmalta veljeltänsä:
”Taitanen jo olla taideniekka?”

Päätään pudistaen veikko vastas:
”Viel’ ei riitä, viel’ et taideniekka.”

Lakkas myrskylaulu meren rinnan,
souti selkää pitkät, loivat laineet,
kajastellen taivaan sinikantta,
muistutellen meren pohjatuutta,
antain aavistusta myrskylöistä
mennehistä. Kysyi meri jälleen:
”Onko taiteen tarkoitus siis tämä?”

Nyökkäs päätään vanhempi ja vastas:
”Jo nyt riittää. Olet taideniekka.”

SURUT.

Minä seisoin ja huusin
tappara kädessä:
”Tulkaa, nyt tulkaa,
tulkaa kaikki,
te miel’alat apeat, te vastasäät vaikeet,
huolten huuhkalinnut ja sydänsurut haikeet,
niin koitamme kerran,
ken meistä voittaa,
ja voitettu olkoon
ääneti niinkuin
hauta, mi kuusten
keskellä hiljainen on.”

Näin minä huusin
tappara kädessä,
katsoin uhmaten
kalliosolaan
uotellen kuoleman karjaa.
”Pelkäätkö Tuonelan
untelo ukko,
pelkäätkö vuossadan
nuorinta lasta,
pelkäätkö päivyen poikaa?”

Eivät ne tulleet
silloin surut,
tulivat silloin,
kun makasin maassa
kamppaillen Luojani kanssa.
Tulivat takaa kuin konnat, löivät
kahleisiin minut, mierolle möivät,
tekivät minusta
heikon miehen,
polttivat otsaani
orjan merkin,
jota ei huuhdo
vesi, ei veri,
eikä huulet kauneimman neidon.

RAKKAUDEN LAULU.

Ajatukset mun aivoissani
niinkuin käärmeet kiertää.
Käsi toinen neitosen nisissä
ja toinen vartta viertää.

Valkeat aatteet mustalla pinnalla.
Voi, väririkkautta!
Valkea käärme mustalla rinnalla.
Kas, sepä rakkautta!

ALKIBIADEEN NÄKY.

Ma tiedän immen
niin valkean
kuin marmori templissä
Minervan.

Theano, temppelin
impyinen!
Oi, koskaan unhoita
sua ma en.

Sa seisoit kirkasna,
kuultavana —
ma kuljin maassa
niin matalana.

Olin juonut päivät
ja itkenyt illoin.
Kai Panathenaian ol
’ juhla silloin.

Oli päivä laskenut
laaksoissa,
mut vuoret kimmelsi
kullassa.

Ja kädessä malja
ja seppelpäin
ohi Minervan templin
me kuljimme näin.

Yks filosofeerasi,
toinen lauloi
ja kolmansi katu-
tyttöä kauloi.

Sa seisoit templisi
portahilla —
ma kuljin varjossa
viileen illan.

Ja poimut vaattehes
valkean
loisti ruskossa päivyen
laskevan.

Sun nähdessä silloin
mun seisahti syön
kuin Arkipelaagissa
aalto yön.

Ja aallossa taivahat
kuvastui
ja taivahan tuhannet
tähtöset ui.

Mut koska sa silmäsi
laskit alas,
niin jällehen myrsky
mun rintaani palas.

Ja myrsky se raivoo
vieläkin.
En unhoita impeä
temppelin.

HYMNI TULELLE.

Ken tulta on, se tulta palvelkoon.
Ken maata on, se maahan maatukoon.
Mut kuka tahtoo nousta taivahille,
näin kaikuu kannelniekan virsi sille:

Mit’ oomme me? Vain tuhkaa, tomua?
Ei aivan: Aatos nousee mullasta.
On kohtalosi kerran tuhkaks tulla,
mut siihen ast’ on aikaa palaa sulla.

Mi palaa? Aine. Mikä polttaa sen?
Jumala, henki, tuli ikuinen.
On ihmis-onni olla kivihiiltä,
maan uumenissa unta pitkää piiltä,

herätä hehkuun, työhön, taisteloon,
kun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon,
toteuttaa vuosisatain unelmat,
joit’ uinuneet on isät harmajat.

On elon aika lyhyt kullakin.
Siis palakaamme lieskoin leimuvin,
tulessa kohotkaamme korkealle!
Maa maahan jää, mut henki taivahalle.