LAULUJA SATUNÄYTELMÄSTÄ "HIIDEN MIEKKA".

1.

ÄIDIN SURUT.

Kolme yötä peräkkäin
suurta surun unta näin,
siitä asti murhe mulla
mielessä on tuiretulla.

Unta näin ma miekasta,
verisestä hiekasta.
Kaitse Kiesus äidin lasta
sotateille sortumasta.

Näin ma maljan kuohuvan
kuivaks saakka sakkahan.
Totta Herra hekkumasta
estät emon lempilasta.

Nyrkin vielä viimeks näin
kohotetun taivoon päin,
huudahdin ja heräsin ma,
hereilläkin vapisin ma.

Ethän Luoja milloinkaan
hänen salli horjahtaa
itse-uhmaan ylpeähän,
jumalaansa kieltämähän?

Mieli nöyrä hälle suo!
Tai jos tahtosi on tuo,
tapa ennen taisteloihin,
syökse synnin nautinnoihin!

Herra! Mitä huusinkaan!
Ethän kuullut kauheaa?
Tee kuin tahdot Jeesus aina.
Lapseni on sulta laina.

2.

TRUBADUURIN LAULU.

Tuli linnahan köyhä sotamies —
Kunigunda, ah, Kunigunda —
”Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?”
Minä maailman matkoja astun.”

”Ja jos olet suora sotamies —”
Kunigunda, ah, Kunigunda —
”niin tännekin loppua voi sinun ties”.
”Sama mulle, mut palkan ma tahdon.”

”On oikein, palkkansa saa sotamies —”
Kunigunda, ah, Kunigunda —
”kuus riksiä vuodessa riittää kenties?”
”Ei, herrani, enempi ma vaadin.”

”Mitä hulluja? Hallitse järkesi mies —”
Kunigunda, ah, Kunigunda —
”mut varro, saat seitsemänkin kukaties,
jos miekkasi totta voi tehdä”.

”En myö minä miekkaani, hovimies —”
Kunigunda, ah, Kunigunda —
”riikin rikseihin, se on jumal’ ties
itse Hiidessä kuuraeltu.

Mut kuninkaan tyttären jos kukaties —”
Kunigunda, ah, Kunigunda —
”saan palkaksein, olen kuninkaan mies”.
”Huuti, tolvana, matkaasi marssi!”

Ja ryntäsi päälle vihamies —
Kunigunda, ah, Kunigunda —
voitti joukkomme, uhkasi orjuuden ies.
Kas, silloinpa sankari saapui.

Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies —
Kunigunda, ah, Kunigunda —
hän löi, joka iskunsa kuoloa ties,
sota päättyi, maa oli vapaa.

”Ja saanko mä palkkani nyt kukaties —”
Kunigunda, ah, Kunigunda —
”olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies”.
Verijälkiä kannukset jätti.

”On oikein, palkkansa saa sotamies —”
Kunigunda, ah Kunigunda —
näin lausui kuningas, ”mut kukaties
jätät sitten sa maan ja minut.

Siis myö mulle miekkasi sotamies —”
Kunigunda, ah, Kunigunda —
Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies,
mut vastasi sankari suuri:

”Ja vaikka mä vaan olen sotamies” —
Kunigunda, ah, Kunigunda —
”niin myö minä miekkaani en jumal’ ties
itse kuninkaan tyttärihinkään.

Mun onneni olla on sotamies —”
Kunigunda, ah, Kunigunda —
”sama, luulenpa, tahto on miekkani myös,
se on Hiidessä kuuraeltu”.

3.

SUKKAMIELEN SAUVA.

Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen sauvan pääss’
on hopeainen tiuku.

Kun se tiuku helisee,
niin hämy maille lankee,
riutuu rinta ihmisten
ja miel’ on ahdas, ankee.

Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen sauvan päässä
kultainen on tiuku.

Kun se tiuku helisee,
niin herää hengen härmä,
kuudan maita kulkevi
ja säihkyy unen särmä.

Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen sauvan pääss’
on timanttinen tiuku.

Kun se tiuku helisee,
on mieli miekan alla,
astuu ilmi aurinko
ja maailmass’ on Halla.

AIKA.

Asuu aamuruskon mailla kansa,
jonka Jumala on Aika. Templi
tehty hälle puistohon on pyhään,
virran vieriväisen kaltahalle.
Loitos loistaa templin kaarikatot,
kauas kuuluu pappein kuorolaulu,
kauemmaksi vielä maine kulkee
Ajan ankarasta uskonnosta.

Aika näät ei ole kivikuva
käsin tehty taikka luonnon muoto,
aate ei, ei tyhjä mielihoure.
Aika hirviö on julma, joka
uhrit parhaat, vaikeimmat vaatii,
sata miestä, miehevää ja nuorta,
joka vuoden kuussa kääntyvässä.
Siit’ on idän maassa itku, parku,
paino raskas rintaluita painaa.

Mutta näin ne laulaa templin papit
käyden kuutamossa hiljaisessa:
”Suuri, suuri, ankara on Aika!
Maailmoiden mahtaja sa olet,
kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,
kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,
vaan kun sinä jalan maahan poljet,
jää ei ykskään eloon elävistä.”

Tarun kertoi mulle templin pappi
kerran aurinkoisen alas mennen,
yössä yksinänsä koskein kuohun
pyhän virran pyörtehiltä soiden.
Tuuli lepäsi ja lehto. Kaukaa
kimalteli Himalayan huiput.
Väkevästi loisti vanhan silmä,
kun hän tarinansa kumman kertoi.

                                                   ⁂

Kääntyi kuu ja tuli uhrin.
Yksi erällänsä nuoret tuodaan,
silmin sidotuin ja käsin. Uksi
avataan ja jälleen suljetahan.
Hälle ei se enää koskaan aukee.

Uhrein parvessa on poika uljas,
pitkä varreltaan kuin palmu, kaunis
kasvoiltaan kuin Buddha, jalo nähdä.
Ainoo turva on hän äidin vanhan,
toivo tietäjien, naisten lempi,
leirin kauhistus ja kansan kaiken.
Vuoroansa vaiti odottaa hän,
äiti vierellänsä itkee, huokaa.

Hetki lyö. Hän sisään sysätähän,
pedon kiljunnan hän kuulee, tuntee
kasvoillansa kalman henkäyksen, —
silloin, katso: Silmäin side laukee
ja hän näkee, mit’ ei kenkään nähnyt
eikä nähdä sopis kuolevaisen.

Ajattaren ankaran hän näkee:
Puoleks lisko, suomuinen ja suuri,
puoleks nainen punalieska-huuli,
päässä silmät niinkuin pätsi palaa,
pätsin pohjass’ ajan pyyteet kiehuu,
käden kohottaa hän vetääksensä
sulhon syleilyynsä kauheahan.

Seisoivat he hetken vastatusten,
Ajatar ja urho miekan, mielen.
Vavahtaapi polvet pedon, sammuu
silmä, vaipuu käsi kynnellinen;
leveästi niinkuin kesä-ilta
sulhon huulille hän suukon painaa.

Mutta kammiosta urho astuu
kalpeana niinkuin kuolo, kulkee
metsiin, jättää äidin, siskot, miettii,
tekee hengen töitä, jotk’ ei katoo,
vaikka katoaisi kansa kaikki.
Hänehen ei Ajan hammas pysty,
voittanut hän onpi kuolon vallan,
sillä hän on unelmainsa urho
ja hän täyttää, mitä monet tuumii.

                                                   ⁂

Noin se kertoi kerran templin pappi
mulle aurinkoisen alas mennen.
Vaiti istuin. Vaikes kertojakin.
Himmenivät Himalayan huiput.
Yössä yksinänsä koskein kuohu
pyhän virran pyörtehiltä kuului.
Silloin sanat sattui mieleheni:
”Eikö sitten enää milloinkana
miestä ollut Ajan voittajata?”

Väkevästi vanhan silmä loisti,
kädet rinnoillaan hän risti, lausui:
”Aika voitetahan joka kerta,
jolloin aatos miehen mieless’ syttyy,
aatos miehen mieltä ankarampi,
kasvavainen yli kuolevaisen.
Siitä asti on hän outo täällä,
herra muille, orja itsellensä,
sillä hän on unelmainsa urho,
oman aattehensa astinlauta.”
”Entä jos hän aattehensa tahraa?”

”Silloin aate hänet alas lyöpi,
ottaa asuntonsa toiseen, jatkaa
tietään niinkuin myrsky merta käyden.”

Hetket kului. Pedot öiset heräs,
lähti leopardi piilostansa,
tiikeri, tuo karavaanein kauhu,
leijonakin, metsästäjän lempi,
oksat risahteli, risut taittui,
kaukaa karjunta yön ilman halkas.
Ja ma muistin Ajattaren haamun
ja ma kysyin äänin vavahtavin:
”Eikö koskaan Ajatar tuo kuole?
Eikö koskaan koita kansain onni?”

Liene kuullut ei hän kysymystä.
Vaiti istui hän ja vaiti minä.
Tähdet syttyi taivahalle, syttyi
iäis-aatteet ihmissydämissä,
ja ma kuulin koskein kuorolaulun
pyhän virran pyörtehiltä soivan:
”Suuri, suuri, ankara on Aika.
Maailmoiden mahtaja sa olet,
kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,
kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,
pysyväinen vain on pyhä virta,
iäinen vain ihmishengen kaipuu.”

IMATRAN TARINA.

Tuo Imatra, immyt sorja,
oli kaunehin neitoja Karjalan maan.
Tuo Ontrei, pajarin orja,
tais laulaa ja kannelta kaiuttaa.

Hän rakasti Karjalan kukkaa.
Salot laajat soi, koska lauloi hän.
Mut Karjalan kansa rukka
suri sorrossa isännän ilkeän.

Kuka kansan kohlitun kostaa?
Oli Ontrei mies sotakelpo tuo.
Hän Karjalan laululla nostaa!
Iloks impensä vain hän lauluja luo.

Tuo virkkavi Imatra impi:
”Maan eestä laula, mut mulle ei.” —
”Sa mulle oot kallihimpi”, —
näin saneli Ontrei ja suukon vei.

”Teit kyllin jo lauluja mulle,
maan ympäri olen ma maineikas.”
”Vasta kyllin on lauluja sulle,
runo tehty kun on joka kutristas.”

Mitä moiselle immyt taisi?
Hän leikkasi kutrinsa kultaiset,
”Katsos, poikani kaunokaisin,
mulle vieläkö laulat ja maalle et?”

Mut Ontrei, Imatran orja,
hän lausui koskien kanneltaan:
”Olet mulle ain yhtä sorja,
sun sulojas laulan, en suruja maan.”

Mikä Imatra immelle työksi?
Kas, pajarin valta se kasvoi vain.
Hän kosken kuohuihin syöksi.
Ne hänestä kaikuvan nimensä sai.

Mut Ontrei, Imatran orja,
hän istui rannalle kuohuvan vuon:
”Tule kuolema, lapsesi korjaa!
Mut ensin ma lauluni parhaan luon.”

Hän koski kantelon kieliin.
Soi sävelet kuin sodan myrsky nyt.
Ne Karjalan miesten mieliin
kävi kuin Ukon vasamat kärjistetyt.

Ja Karjalan kansa nousi.
Taru tuo on tunnettu teille kai?
Teräs välkähti, viuhahti jousi.
Jo pajari haljakan verisen sai.

Mut suur’ oli pajarin suku.
Kautta korpien kostoa huudetaan.
Ja sotalaumojen luku
yli samosi kaunihin Karjalan maan.

Jo vapaushaavehet haipui,
verivirrat peltoja purppuroi.
Moni vaipui, moni myös taipui.
”Mut mikä on soitto, mi yhäti soi?”

Kävi sortajat soittoa kohti.
Soi sävelet kuin sodan myrsky. ”Ken
vapautta viel’ laulaa tohti,
kun taittui jo tappara viimeinen?”

Oli Ontrei orja,
hän istui rannalla kuohuvan veen.
Hän lauloi: ”on sota sorja,
kun kuollahan mieheen viimeiseen.

Mut sorjempi on sota sille,
ken kaipaa maan päällä kalleimpaa.
Hän Tuonelan tanhuville
käy niinkun sankari kotiin saa.”

Ja sortajat soittajan näki.
Tuon kohtalo kauan ei viipynyt.
Ne lyhyen tuomion teki.
Nuoli vihainen jousesta viuhahti nyt.

Se oli laulajan surma.
Hän suistui koskehen kuohuvaan.
Mut katso! Kantelon hurma
yhä saloja Karjalan kaiuttaa.

KANKURI.

Eukko harmaata kangasta kutoo.
Ulkona syys-sade synkkänä putoo.

Hän kutonut on sitä lapsesta saakka.
Sitä kutoi äiti ja äidinkin äiti
ja kutoneet on sitä kaikki naiset
niin kauas kuin seudun tään väki muistaa.
Hän kutonut on sitä lapsesta saakka.
Nai, sai lapsia, lapset kasvoi,
naivat ja jällehen lapsia saivat,
halla vei viljan, karhu kaasi
lehmän tai tuli poltti pirtin.
Ja sama on tarina kaikkien muiden
niin kauas kuin seudun tään väki muistaa.

Eukko harmaata kangasta kutoo.
Kulkijan poskelle kyynel putoo.

VARTIOLTA.

Kaadu metsä niinkuin kaski,
seiso jalka niinkuin seinä!

Muuten mielesi lahovi.

Näin minä tuulispään tulevan
yli korven, latvat taipui,
puun-tyvet tanahan jäivät,
kaikki kaatui paikallensa.

Noin on mieleni minunkin.

Ken on pantu paimeneksi,
kaitkoon karjan kaunihisti,
kuka viljan viskimeksi,
olkoon hällä oma risti,
mutta kelle kyntö suotiin,
tehköön työtä vanhaan muotiin.

Noin se lauleli salossa
yön on vahti yksinäinen,
lauloi tahtonsa teräksi,
oman mielen miehuudeksi,
korpi kolkosti humisi,
huoahteli metsä märkä.

Ja hän tunsi tuskan, kammon,
ja hän lauloi uudellensa:

Voima täss’ ei paljon auta,
usko auttaa enemmän.
Tehköön, kell’ on eessä hauta,
tilin kanssa elämän.
Yksin seison Suomen suossa,
laulun valtaa vartioin,
itse synnin syvän vuossa
immen kuvaa ihannoin.

En ma tiedä, koska kuolen.
Totta toinen jatkaa työn.
Tuolla puolen riemun, huolen
seison, laulan sekä lyön.
Aseitani muutin, mutta
aatteitain en milloinkaan.
Jos ma kaadun, kaatunutta
veikot silloin suojelkaa!

TAHTOISIN NÄHDÄ MA KARTAGON NAISEN.

Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen,
naisen, mi kassansa kaunokaisen
uhriksi isienmaallensa kantoi,
miehensä jousen jänteeksi antoi,
silloin kuin maa oli vaarassa, — milloin
Kartagon naisen ma nähdä saan?

Ja nähdä ma tahtoisin Sveitsin miehen,
sen, joka peittyi peitsien tiehen,
vaimoa muistaen, muistaen lastaan,
syöksyi sortajan piikkejä vastaan,
silloin kuin horjui vapaus Sveitsin, —
milloin sen miehen ma nähdä saan?

Tahtoisin nähdä ma lapset ne buurein,
leirissä, päällä kaupungin muurein,
liekissä, tulessa, leikkivän sotaa,
kylvävän ympäri kuoleman otaa,
silloin kuin tuvat on tuhkana, — milloin
leirien lapset ne nähdä ma saan?

LAPIN KESÄ.

Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuot’ olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan tämän vaiheisin.

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää, — miestä toiveen tosiaan,
miest’ aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
tai kesken toimiansa katkeaa?

Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill’ ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit’ aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
tääll’ aatteet levähtää kuin lennostaan,
kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.

Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,
te suuret aatteet, teitä tervehdän!
Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä,
jos muutattekin maihin etelän!

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!

LA TRICOTEUSE.

[Näin nimitettiin niitä naisia, jotka Ranskan vallankumouksen
aikana istuivat kansalliskonventin kokouksissa ja sukkaa kutoen
kuuntelivat sen päätöksiä.]

La Tricoteuse! Se nimi tietää surmaa,
sen ympär’ ilma hurmehuuruss’ on,
La Tricoteuse! Se hirvittää ja hurmaa
kuin onnetonta kuilut kohtalon.
Kuulkaatte, jakobiinit karjuu yössä,
paetkaa, nähkää giljotiinit työssä,
ja sielussanne kuin Belsazarilla
saa aatos muodon tulikirjaimilla:
La Tricoteuse!

La Tricoteuse! Sun sukkapuikkos kutoo
vaiheita valtakuntain, kansojen,
maat järisee, päät kuninkaitten putoo,
kun vaatii verkkos langan punaisen.
La Tricoteuse! Sun vihasi on veri.
La Tricoteuse! Sun lempesi on meri.
Ken surmais äitiään ei armahinta,
kun hälle sopertaapi sorja-rinta
La Tricoteuse?

La Tricoteuse! Sua soimataan kentiesi,
on onneton, ken sinut nähdä saa,
mut kaksinverroin onneton se miesi,
min tielle satu et sa milloinkaan.
La Tricoteuse! Sun olen kerran nähnyt.
La Tricoteuse! Mun olet hulluks tehnyt.
En enää irti pääse silmistäsi.
On kutonut mun vangiks valkein käsin
La Tricoteuse.

La Tricoteuse! Sun suortuvaisi yössä
on hyvä maata miehen uupuneen,
sua muistaa peltomiesi päivän työssä,
sua korven käyjä työssä yksikseen.
La Tricoteuse! Sa elon ensi viete!
La Tricoteuse! Sa hullun viime miete!
Sua aattelen öin, päivin, aamuin, illoin.
Kun kuolen, kumpuain ei muista silloin
La Tricoteuse.

Ah, vaeltaja elon erämailla,
kysytkö, missä on hän, mistä, ken?
Hän menee merten lainehitten lailla,
hän tulee niinkuin tuuli, ukkonen.
Mut jos sa kysyt ken tään laulun lauloi,
sen teki pohjan poika, kun hän kauloi
kultaansa, joka katsein kiehtovaisin,
suin suloisin ol’ ilkein, ihanaisin
La Tricoteuse.

KIMMON KOSTO.

Kimmo vuorta viertävätä
hiihtää yössä yksinänsä,
taivaan tähtöset palavat,
palavampi Kimmon tuska,
kun hän korpia samoopi,
yksin yössä lauleleepi:

”Tytär oli minulla nuori
niinkuin pieni petran hieho,
jäi yksin kotahan kerran,
tuli miesi muukalainen,
tytön taljalla lepäsi;
kun hänet tapaan ma kerran,
silloin korpi kauhistuvi.”

Kimmo vuorta viertävätä,
hiihtää yössä yksinänsä.
Tuiman tunturin laella
Hiiden immet hyppelevät,
kilvaten lumikiteinä,
hapset tuulessa hajalla;
susi juosta jolkuttavi,
revontulet räiskähtävi,
huokaavat lumiset aavat,
taasen kaikk’ on hiljaa, hiljaa.

”On tulossa tuisku-ilma”,
tuumaa Kimmo, kiiruhummin
sauva iskee, suksi potkee,
vuoren varsi katkeavi.

Kuulee alta korpikuusen
äänen vaisun vaikeroivan:
”Hoi, kuka hiihtäjä oletkin,
auta miestä onnetonta!
Petralla ajelin, petra
katkoi ohjat, kaatoi pulkan,
metsän kohtuhun katosi;
pelastuin vähissä hengin.
Nyt en tiedä tietä enkä
paikkaa pakkasen käsistä.”

Tuntee miehen muukalaisen
Kimmo kiljuvin sisuksin,
täss’ on miesi, tuossa pulkka,
tänne petran jäljet toivat;
kohoo jo verinen veitsi,
käsi käskee, tunto kieltää.

Laki on Lapissa: auta
aina miestä matkalaista!

”Kohoahan suksilleni”,
virkkaa, ”vien sinut kylähän.
Kylässä on lämmin kylpy.”

Hiihtelevät hiljallensa,
Kimmo eessä, mies takana,
taempana Hiiden vuori.

Tuiman tunturin laella
Hiiden neiet hyppelevät,
laulavat hajalla hapsin
kera vinkuvan vihurin:
”Voi, urosta voimatonta!
Kovin kostohon käkesit,
kostettavan kohtasitkin.
Hyvä on hylyn nyt olla
kostajansa kantapäillä.”

Tulevi etehen koski,
kosken poikki porras; virkkaa
Kimmo: ”Vaihduhan edelle,
somemp’ on samotakseni.”

Vaihtuvi edelle toinen, —
kosken kuohuihin katoopi
käden yhden kääntämällä.
Soi parahdus pakkas-yössä.
Taasen kaikk’ on hiljaa, hiljaa.

Kimmo katsoo kauhistuen.

Jo tulevat Hiiden immet
tuiman tunturin laelta,
tulevat kuin tuisku-ilma,
vinkuvat kuni vihuri,
joka taholta, joka aholta,
joka vuoren vinkalosta;
käärivät hivuksihinsa
miehen, jok’ on murhan tehnyt,
sylitellen, suukotellen,
elon lämpimän imien,
ottavat omaksi Hiiden,
alle hangen hautoavat.

Susi ulvoo, koski kuohuu. —
Aamulla auringon kimallus.

RYPÄLETYTTÖ.

Mun nuori, villi viinini,
sua ilmaiseks en saanut,
niin monet yöt sun tähtesi
oon taivas-alla maannut.

Sun ostanut ma orjaksein
oon pohjan pakkasilta
ja siks ne sinuun koske ei,
ei tuulet tunturilta.

Niin useasti uhrit tein
ma aarnihongan alla.
Ol’ uhrit verta sydämein
ja jumala ol’.

Ja näin ma häntä rukoilin:
”Oi, sulle kaikki suon ma, —
älyni, lahjat laulunkin
ja aatteen tulet tuon ma,

unelmat ujot kunnian
ja toivot toimeentulon,
myös muistot kodin rakkahan
ja siskoseuran sulon.

Eloni kaiken sulle suon,
mut lupaa mulle yksi:
jos koskaan, koskaan löydän tuon,
jot’ en saa löydetyksi,

et häneen koskea sa saa,
et kesäpäivän kukkaan.
Hän mulle kaikki muistuttaa,
mi mennyt mult’ on hukkaan.”

MINUN TIENI.

Minun tieni ovat etsijän teitä.
Onneton, ken mua seuraa!
Ma olen huono opas. Käy tieni kautta harhain.
On kotia jäädä parhain
jokahisen, jolla koti on.
Mun kotini on siellä, missä taivaan tähdet tuikkii.

Minun tieni ovat taistelijan teitä!
Sorja sotilaan on hangella maata
pään-alaisena kilpi ja vierellänsä kalpa
ja joka hetki ajatella: Henkeni on halpa,
mut pyrintöni pyhin
on kaunis, kallis, suuri
ja ylpeä kuin jumalitten uni.

En toveria tielleni tahdo.
Mut jollakin jos sama mieli palaa,
hän kulkekohon sinne ja minä kuljen tänne,
ja kummallakin virehessä olkoon jousen jänne.
Voi olla että yhteen
me metsätiellä tullaan —
silloin nuoli viuhahtaa tai tullaan ystäviksi.

Ja erotahan jälleen.
Onneton ken mua seuraa!
Mun lauluni on latuja, jotk’ käyvät ristin rastin
enkä tiedä itsekään, ne kunne käyvät asti,
kaupunkeihin, kyliin,
korpien syliin —
enkä tiedä, milloin ma levähtää saan.

LINNULLE KIRKKOMAALLA.

Lintunen lehdossa kirkkomaan,
laula, laulele virkku,
laula mulle ja laula muille,
taivaan tuulille, metsän puille,
kuolema kulkee kulkuaan,
soita, sirkuta sirkku!

Laula mun lauluni lintunen,
viel’ älä vallaton vaikee,
laula haudoilla haaveiden,
viritä virsiä nuoruuden,
Suomi on suuri kirkkomaa,
mieleni minun on haikee.

Kun minä kuulen sun lauluas,
silloin mun kesäni kerkee,
silloin mun murheeni unhottuu,
saapuvi jällehen kukkain kuu,
helise, unteni harppu, oi,
heläjä, elkösi herkee!

Laula muistoja menneitä,
toivoja enempi laula,
meissä mennyt on rikki jotain,
laula se lauluksi suurten sotain,
ylitse kalpojen, kalmistoin
hoiloa hopeakaula!

TEMPPELIHERRA.

Tuo ylpeä temppeliherra huus:
”Pyhä hautako meiltä mennyt ois?
Meit’ onhan urhoa vielä kuus.
Käsi kalpahan, veikot, pelko pois!”

Saraseenit tunkivat päälle. ”Hei,
meit’ enää kolme on, enää kaks,
yks enää, enempi tarvis ei!”
Veri vuos, kävi kynnys punertavaks.

Hän taisteli siks kuni saapui yö.
Saraseenit tunkivat päälle. Hän
Pyhän haudan partaalla seisoo, lyö.
Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

Jo kauhistuu saraseenit. ”Ken
tuo mies on miekoille tunnoton?
Avuks Allah! on suljetut silmät sen.
Tää taistoa kanssa kuolleiden on.”

Pois poistuivat. Heidän ol’ temppeli.
Mut kerran vuodessa — käy taru — hän
Pyhän haudan partaalle nousevi.
Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

Ja ympäri enkelikuoro soi:
”Ken elänyt on edest’ aattehen,
hän nukkuu vaan, ei kuolla voi,
maan altakin iskevi miekka sen.”

NAURUUNSA KUOLIJA.

Voi, miten halveksun minä teitä
maidon karvaiset katsojajoukot,
te, jotka syrjästä seuraatte, kuinka
eksyvät, syöksyvät syntiset, houkot.

Ylenkatson ma ylpein mielin
teitä te tunnot tahraa vailla.
Sen, joka seppona seisoo ja takoo,
kourat on nokiset myös sepon lailla.

Vasten kasvoja teille ma heitän
lauluni uhman, riemun ja huolen.
Nouskatte sotaan” jos te sen voitte,
taikka ma nauran ja nauruuni kuolen.

Eikä mun haudallani saa haastaa,
että ma koskaan töitäni kaduin.
Seisoin ma hetken, katsoin ma taakse —
lähdin taas eespäin laajemmin laduin.