HALLA
(1908)
KESKI-YÖN KUORO.
Milloin on ihmisen tuomio tullut?
Silloin kun totta ovat haaveet hullut.
Silloin kun elämä on kauniimpi unta,
luonto itse ihanampi laulun vitilunta.
Murru! Jo mahtinsa maailma näyttää,
taivahat taiteen keinoja käyttää.
Sorru! Jo jumalat tarttuvat soittoon,
jumalien juhlavirret vievät aina voittoon.
Toiveesi täyttymystä laulaa yössä kuoro.
Kuole! Kuolemattomilla on nyt sanan vuoro.
Luovat, mit’ei mielikuva miehen luoda voinut:
kauneuden, jota sielun hämäryys on soinut;
muodon, jok’ on koskematon moitteen ja nuhteen
kuin on tähdet korkeat kotilieden suhteen;
hengen, mi aineensa joka hiilen hiiluu.
Hiljaa! Nyt Mestarin tulikirjat kiiluu.
Nähdä sait sa salamassa unelmaisi neitseen.
Trubaduuri, vaikene! Ritari, syöksy peitseen!
LAPIN LAULUJA.
VELHON VIRSI.
Joutsen jäinen Ruijan rannan,
laulun lahjan sulle annan.
Neuvon Manan mahtivirret,
kimmahutan rinnan kirret.
Laulat Lapin yöhön kukat,
surun suolle ruusurukat.
Kaiut kimmellykset kiteen,
harhat haaveen, mielipiteen.
Raiut revontulten voitot,
rikosten ja riemun soitot.
Helkät niinkuin hyyssä heinä:
sydän särkyy säveleinä.
Siinä Ruijan joutsen jäinen,
minä Surma seppelpäinen.
NAISEN HYVYYS.
Pinnalla aaltojen
tuhanten ajo,
pohjalla kuolon
himmeä kajo.
Yksi ja moni
on naisen veri,
sama on aina
kuin valtameri.
Kaunis myrskyssä,
kauniimpi tyynnä,
päivänpaisteessa
kylmänä kyynä.
Aalto on ahnas,
syvyys on hellä,
surmaa sankarin
lempeydellä.
Huomenen huolissa
merimies soutaa;
pohjalla ijäti
uinua joutaa.
Päällä päilyvät
tähdet ja kuudan,
alla yö,
pyhä, yksi ja muudan.
Pinta on pettävä,
tosi on syvyys,
turmaa tuova
kuin naisen hyvyys.
NOIDAN NEIET.
Hiihteli sininen neiti,
sinisessä tähti-yössä,
unessa etäisen onnen.
Tuo tuli punainen neiti,
punaisessa pakkasessa,
taistossa elon ja kuolon.
Tyttö keltainen käveli
keltaisessa auringossa,
voitossa vihollisteni.
Ne oli eloni neiet.
RUIJAN RUKOUS.
Onnen viimeinen, vihanta muisto,
tarun hohtava talvipuisto,
syksyn kuurainen kukkariuku,
keväthangilla hopeatiuku,
pulkka puikkiva, maassa härmä,
kivi tahkottu, kimmel-särmä,
tähti, katsova syvään kaivoon,
hulluus, iskevä urhon aivoon,
runo, raikuva tuonen takaa,
virsi salliman vasken-vakaa,
päärly päivässä, yössä yrtti,
miehen murheisen hautamyrtti:
kasva kauniina, nouse norjana,
muille vapaana, mulle orjana,
kohti korkeutta ylene ylväänä
ihanan itsesi pyhänä pylväänä,
kerro ihmisten kuulla kummia,
sanele turpeesta sanoja tummia,
miehen mennehen nouse mullasta,
kerro keväästä, laulun kullasta,
puhu puhtahin unelma sankarin,
virka vainajan vaiva ankarin,
ettei yllä hän elämän kukkaan,
että huutaa hän sinua hukkaan!
HANGEN LAPSIA.
Päämme päällä
taivahan uhka;
laulun lippaassa
tunteen tuhka.
Yössä, hangella
yhtyi tiemme.
Hangen lapsia
Lapista liemme.
PUNAHILKKA.
Poloinen, järkevä pääni,
jäykkä, ylpeä jääni,
etkö nyt hallita voi
harmaata ees ikävääni?
Muistelen päivin ja öin,
karkoitan toimin ja töin
ääntä, mi mielessä soi,
armasta, ah, ikävöin.
Suur’ oli silmäsi sulo,
kauniimpi kyynelten tulo,
kaunein lahjoista taivaan
huultesi kulkeva kulo.
Räiskähti hylkivä hymy,
valkeni lempesi lymy,
vastasi ihmisten vaivaan
jumalan pilvien jymy.
Silloin mun ratkesi rinta,
särkyi mun sieluni pinta,
turhaan ma tultani salaan,
itken, ah, ihaninta!
Muut eivät ymmärrä sua,
muut eivät liikuta mua,
murheessa hiiltyen halaan
kaunista kadotettua.
Sammu jo polttava säen!
Milloin sun jällehen näen?
Löydänkö keskeltä laajan
maailman markkinaväen?
Turulta naurun ja pilkan
kohtaanko korkean nilkan,
usmasta ukkosen vaajan,
metsästä, ah, Punahilkan?
LAPINKÄVIJÄ.
Pakkanen kiihtyy, on hetki eron.
Murhaten maksoi Lappi veron.
Sinä sinne ja tänne minä:
sinne sieluni, kunne sinä.
Hyvästi silmäsi tulinen repo!
Hyvästi varren valkea lepo.
Kuolla taidan, en olla vanki.
Taivas on taattoni, emoni hanki.
JÄÄKUKKA.
Syytön olin minä,
sen kuudan-yö seuloi,
syyttömämpi sinä,
sen tähti-neiet neuloi.
Katuisinko sitä? —
Sydämeni härmää.
Mitä itket, mitä? —
Jääkukan särmää.
LEPAAN NEITI.
Legenda
I.
Lukukammiossaan hiljaisessa
istuu mahtava Maunu Tavast,
lumitukka, valkoparta vanhus,
kohta mies satavuotinen;
kesäpäivä painuu, iltarusko
kultaa Kuusiston muurit, tornit,
painuu pää myös suuren Suomen piispan,
mieli haipuvi haaveisiin.
Mitä miettii pyhä kansan pylväs?
Mikä kirja on auki hällä?
Tuumiiko hän uutta alttaria
Turun tuomiokirkkohon?
Taikka tutkii tieteen ongelmia?
Ei, on eessänsä hällä taru
Abaelardin ynnä Heloisen,
heidän kirjeensä hehkuvat.
Kuulkaa, kuinka Heloise haastaa:
”Oi, mua kurjista kurjin vaimo,
onnettomin onnettomain kesken!
Enkö ennen ma seisonut
korkeampana kuin kaikki naiset,
koska korkein ma sulle olin?
Sitä synkempi ja raskahampi
oli onneni lankeemus.”
Kaikuu kautta ääni
vieno, hempeä Heloisen,
haastaa intohimon suurta tulta,
laulaa laulua suitsuvaa,
kuinka lempi kaksi ihmislasta
kesken ankaran, synkän ajan,
toinen suuri sydämeltä, toinen
ajan urhoista oppinein.
Painaa päänsä suuri Suomen piispa,
taasen kirjahan tarttuu, lukee:
”Sillä missä valtias on taikka
viisas mies sinun vertaises?
Missä maassa, missä kaupungissa
juostu ei sua katsomahan?
Mikä ei sua ikävöinyt impi?
Mikä vaimo ei mielinyt?
Mik’ ei kadehtinut ruhtinatar
rakkauttani ylpeätä?
Mikä nainen ylhäinen ei huollut
oisi vuoksi mun vuotehein?
Lahjat suuret oli sulla, jotka
kaikki hurmasi naisten mielet:
lahjat laulun sekä tiedon maine,
kansakuntien kuuluisuus.”
Lukee suuri Suomen piispa. Aukee
uksi, astuvi kammiohon
vaimo vanha, harmaa hahmoltansa,
puku birgitta-nunnan on;
ja hän kaniikkihin katseen heittää,
joka viipyvi kynnyksellä,
ja hän kuiskaa tuskin kuuluvasti:
”Tahdon itseni ripittää.”
Poistuu kaniikki. Mut vaimo vanha
polvistuu kivipermannolle,
ovensuuhun, suvi-illan hämyyn;
piispa häntä ei huomaakaan,
jatkaa lukemistaan, vaikka ammoin
on jo sammunut päivän soihtu,
vaikka erota ei vanha silmä
enää merkkejä kirjojen.
Outo hälle ei näät taru tämä;
monet istunut pitkät puhteet
sen on ääress’ Suomen suuri piispa,
monet valvonut vaivan yöt,
koska löivät omantunnon tuskat,
koska mielessä muistot nousi
rikoksesta nuoruutensa päiväin,
helmasynnistä rakkauden.
II.
Kerran kukka Suomen aateliston,
suuri, mahtava Maunu Tavast,
hengen jättiläinen, Herran urho,
mies, min on elo moitteeton,
jonka tuntee ajan parhaat, kuulu
kesken Europan tiedemiesten,
tehnyt tuo on Abaelardin synnin,
hänet hurmannut Heloise.
Miehuutensa kukkulalla seisoi
silloin mahtava Maunu Tavast,
katsoi silmä pitkät pilvenrannat,
aatos mittasi kaukomaat,
tehnyt matkan oli Pragiin, siellä
saanut maisteri-arvon, kuullut
Hussin saarnat, lukenut myös kirjat
uskon sankarin Wyckliffen.
Kaikki häntä kutsui kauas täältä,
enin työ elon suuren, runsaan,
mielessänsä monet aatteet hehkui,
laaja löi sydän rinnassaan,
tahtoi hänkin tehdä valkeutta,
nostaa nukkuvat omattunnot,
tunsi voiman kuolla roviolla
taikka hallita maailmaa.
Tuonne, tuonne, missä henget säihkyi,
missä taisteli miehet, tahdot,
kussa kuulut opin ahjot suitsui,
Ranskaan, Roomaan ja Espanjaan,
sinne paloi Suomen miehen mieli,
kera urhojen kilpasille,
maihin, missä päivä lämmin paistoi,
kukki kultuuri, ihmisyys.
Silloin syvään huokas Suomen honka,
muistui korkeat kuuset mieleen,
palasi hän kaukomatkaltansa
koissa käymähän isäinsä,
käymään Hämeen Kiialassa, mistä
lähtenyt oli suuri suku,
viipymähän luona veljen armaan,
Hauhon huikean tuomarin.
Ja hän matkas monet maat ja meret,
saapui Tukholman kautta Turkuun,
tapasi hän siellä taaton harmaan:
ollut voutina Kuusiston
oli tuo jo Hemming-piispan aikaan;
vaan nyt vanhana, sokeana
seisoi Turun laiturilla, sulki
syliin poikansa suuren hän.
Ja hän saapui Hämeen maille, kuuli,
synnyinmaa miten kumahteli
alla orhin kavioiden, näki
Hämeen harjuilta väljät veet,
ja hän tunsi, kuinka pihka tuoksui
Suomen suurilla kankahilla,
ja hän päätyi Lepaan kartanohon,
siellä vieraili viikon, kaks.
Teki silloin suuren surmansynnin
hengen mies valovoittohinen:
näki Anna, Lepaan neiti, hänet,
kauan impeä katsoi hän;
unohtuivat uskon riidat hältä,
vala kirkolle vannomansa,
tunsi, kuinka virtas sydämeensä
veri voimakas Tavastein.
Nauratti hän naisen nuoren. Eikä
silloin kaartunut Ranskan taivas,
humisseet ei silloin Seinen aallot,
päivä paistanut Pariisin,
mutta huokas synkkä Suomen honka,
itki himmeä Hämeen järvi,
koska sortui Heloisen helmaan
Suomen ankara Abaelard.
Meni luostarihin Anna Lepaa,
tuli piispaksi Maunu Tavast,
poika heillä Olaus Magni oli,
tiennyt ei tämä synnystään,
kulki taaton opintietä; juuri
kirjeen hän oli kirjoittanut,
missä kertoi kotiin saapuvansa
bakkalaario-lakkineen.
Häntä vartoi Suomen vanha piispa,
vartoi lapsuuden leikkikentät,
saaret, salmet, niemet, vartoi koko
linna korkea Kuusiston,
Pekka Karpalainen, linnanvouti,
Rankonen, asemiesi myöskin,
enin kenties tytär Karpalaisen,
keltakutrinen Elina.
III.
Mutta kammiossaan hiljaisessa
istuu mahtava Maunu Tavast,
kesken muistojensa muinaisien,
kesken valkean,
kuulee, kuinka Heloise huutaa
kautta aikojen armastansa,
lukee, vaikka erota ei silmä
enää merkkejä kirjojen.
”Peljännyt en loukata ma Luojaa,
sua loukata pelkäsin ma,
sinun tein ma silloin tahtos jälkeen
enkä taivahan Jumalan,
koska peitin nunnanhuntuun pääni;
luulin synninkin peittäväni,
nyt ma olen kurjin kuolevista,
Herra on minut hyljännyt.
Seurasivat rakkautemme muistot
mua äärelle alttarinkin,
kunne kasvot käännän, siellä sinä,
mitä mietinkin, mieless’ oot,
sun on piirtees Ristiin-naulitulla,
sun soi äänesi messun halki,
rukouksessani hartaimmassa
haave syntinen sylkähtää.
Itkeä mun pitäis itseäni,
sentään entistä aikaa halaan,
katua mun tulis kauhistusta,
sentään toivotan takaisin.
Ken mun päästää kuolon kahlehista?
Kristus ei mua kuule enää.
Huokaan riemujani rauenneita
enkä autuutta sieluni.
Kaikki päivät rakkautemme pyhän
nyt mun mieleeni kangastuvat,
kaikki paikat, kussa lankesimme,
hetki hekkuman jokainen,
kaikki, kaikki uudellensa elän,
vuoteessain edes saa en rauhaa,
silloin tällöin liike vaistomainen
ilmoittaa ikävöimisen.”
Lukee Suomen suuri piispa. Vastaa
silloin nais-ääni helähtävä
ovensuusta, hämärästä illan,
kautta valkean kesä-yön;
jatkaa siitä, mihin loppui luku,
vaimo saapunut salaa äsken,
nousee paatiselta permannolta,
hunnun heittävi kasvoiltaan.
”Sua tottelin ma, Maunu Tavast,
vaihdoin vaatteeni nunnan pukuun,
tein sen näyttääkseni, että olit
herra ruumiini, sieluni.
Vaihtunut ei vaatteen kanssa mieli,
säilyi syntinen sydämeni,
tässä seison, kurjempi kuin ennen,
mutta muistoissa autuas.
Luoja laupias sen tietää, sulta
muuta etsinyt en ma ole
kuin sua itseäsi yksin: sua
pyysin, en sinun omaasi.
Halannut en huomenlahjaa sulta
enkä liittoa vihkilemmen,
sua yksin ikävöitsin, itkin,
en sun arvoas, kunniaas.
Vaikka keisari, maailman herra,
ois mun vaatinut vaimoksensa,
morsiuskammioonsa vienyt minut,
mulle tarjonnut valtikan,
ja ma ollut oisin keisarinna,
kansakuntien kumartama,
ihanampi, ijäisempi mulle
oli olla sun porttosi.”
Ylös syöksee Suomen suuri piispa,
vait on korkea Anna Lepaa;
singahtavat aamuruskon siivet,
hämy mennyt on lyhyen yön.
Päivä nuori taivaanrannan takaa
kultaa Kuusiston muurit, tornit,
torahtavat torvet kartanolla,
saapuu oppinut Olavi.
JÄÄKITEITÄ.
HENKI.
Puuttui kolme tietäjältä
syvää syntysanaa.
Etsi, matkas maat ja meret,
uhmas itse manaa;
saip’ on valmihiksi pursi,
joka aavat aallot mursi.
Tuskin yhtä onnellinen
lie nyt laulu, loihtu.
Mutta kauas, kaikkialle
samoo hengen soihtu,
tutkii meren, maan ja taivaan,
sinkoo tuonen tuiman laivaan.
Mahtavin on maailmoista
ihmisrinta itse;
syvin luonnon syntysana
kulkee sydämitse;
oman sielun onkaloihin
tietäjän on matka noihin.
Sija siell’ on sallimuksen;
kehrää neiet harmaat
meille illat ilottomat
taikka aamut armaat,
milloin lemmen kultakielet,
milloin raskaat rautamielet.
⁂
Järkkymättä jäätä, yötä
yksin astuu järki;
usein uutta rakenteli,
useammin särki;
monet kauniit mielikuvat
haihtui niinkuin tuulentuvat.
— Miksi riennät? Kunne kuljet?
Etkö lepää, Henki?
”Halu mull’ on mennä halki
vaaran vaskisenki,
elon etsin arvoitusta,
kunnes aukee multa musta.”
— Mik’ on hyöty etsimisen?
Siirtää ethän saata
tähtösiä taivaankannen
etkä merta, maata;
kulkee elon, kuolon valta,
vaikka tullet tuonelalta.
”Tulen toin ma ihmisille,
itse tuli olen,
lentoon olen luotu, poltan,
urat uudet polen,
hyödytän vai vahingoitan,
sama mulle, kun ma voitan.”
— Tuo on oppi vaarallinen,
hajoittava harha.
Tarkasti on aidattava
tiedon yrttitarha,
ettei kansa kuulis tätä
villitystä hirveätä!
”Monet tehtiin muurit mulle,
pantiin pakkopaidat,
katkoin kaikki orjan kahleet,
kaasin teljet, aidat,
kuljin, vapaa niinkuin tuuli,
missä kaikki kansa kuuli.”
— Lienet luotu lempo sitten,
pahan periaate.
Seis! On kaikkein pyhimmällä
sentään esivaate,
jok’ ei aukee auringolle.
Jos sen riistät ... roviolle!
”Usein polo poltettiin ma,
siroitettiin tuhka,
kasvoi tuosta kaunis vilja,
uljahampi uhka,
syttyi maailmalle sota,
sorja hehkui hengen ota.”
— Mutta kirkko? Yhteiskunta?
Oman onnes haaveet?
”Menkööt kaikki kappaleiksi,
kadotkoon kuin aaveet!
Murran, mik’ ei totta kestä,
maailmasta, sydämestä.”
⁂
Henki! Moni kuuluis kyllä
rohkeahan rotuus,
jos ois tarmo ilmituoda
aina tosin totuus,
minkä tietää tunto, tahto,
vaikka pettää elon vahto.
Epä-usko, tiedon alku,
tietäjän on voima.
Turhaan häntä hälyyttävät,
kiitos sekä soima.
Etsii mahdit maankin alta
epäilyksen kaikkivalta.
SININEN TULI.
Oli kerran pikkuinen kaupunki
ja kaupungiss’ oli kirkko,
mut huipussa kirkon tornin tuon
oli kirkas, kiiltävä nirkko.
Kun päivä paistoi ja sää oli sees,
se auringon sätehet toisti
ja yli sen pikkusen kaupungin
se armontähtenä loisti.
Mut torninhuipusta nähdessään
toritouhut ja rahvahat raa’at
ja konnien koukut ja ilkiötyöt
sekä kauppien väärät vaa’at;
ja kirkosta saarnoja kuullessaan
ja kuullen tahtoa taivaan,
miten katuva Edenin ilohon käy,
mut paatunut helvetin vaivaan;
ja nähdessään, miten ihmisyys
katuvieriä kerjäten kulki,
mut vääryys välkkyvin vaunuin vaan
niin pöyhkänä ajeli julki;
niin silloin myrskyä toivoi se,
ett’ ukkosen jumala nostais
ja tulehen kirkot ja linnat löis
ja varkahat, konnat kostais.
Mut taivahan rantoja tarkastain
se tornissa välkkyä sai vaan —
toki kerran pimeä pilvi nous
ja yöhön kaarsi taivaan.
Vihur’ vingahti, salama ylpeä lens,
jo pauhasi ilman pieli,
myös silloin huipusta tornin tuon
löi tuiskien tulinen kieli.
Se tahtoi taivahan liekit nuo
alas kurjahan maahan johtaa,
kuin henki hehkua, kaupungin
yli tuomiontähtenä hohtaa.
Mut viisas on kaupungin järjestys!
Näät tornista maata kohti
teräslanka läksi, mi kirkon taa
alas kaivohon salamat johti,
Ja ukkonen pauhasi, leimusi yö,
tuul’ ulvoi kahlehetonna,
tuli sininen huipusta tornin löi —
mut rauhassa nukkui konna!
TALVEN TAIKA.
Vitkaan, vitkaan päivät harmaat
kangastuvat kuolon yöstä,
haaveet haihtuneet on armaat,
riemu rientää yksin työstä;
poiss’ on elon päivänpuoli,
eessä pitkä leipähuoli,
arkitointen askartelu;
lomaan joku laulun lelu.
Maa on nuori saapa nurmeen,
heilimöivä hengen aika;
keltä järki jääti hurmeen,
hälle jäi vaan talven taika:
vähä on vääryys ihmisien,
suuri julmuus jumalien,
suurempi kuin taivaan armo
tammikuisen tahdon tarmo.
MINÄ.
1.
Minä oli alussa.
Minä
kasvoi luona Kaikkivallan
ja kaikki oli se Minä.
Minä on maailman ajatus,
työn tulos tuhannen voiman,
alku, loppukin elämän.
Muut on muotoja: sisällys
ylin vaan on yhteisjärki.
2.
Itseys on ihanin mahti,
minkä sait sa syntymässä:
älä anna pois ikinä!
Väärin ne sanovat, jotka
itse-uhrista puhuvat:
minkä teet parasta, voitat,
minkä teet alhaista, alenet.
Pyhä on yksilön perintö.
Kaitse taiten kalleutta
tai jos tuhlannet, katoa
niinkuin tähti taivahalta:
sammu tyhjyyden tulena!
3.
Kaikki on sinussa: aika,
ijäisyys, elämä, luonto,
isänmaa ja ihmiskunta,
siemen suurimman, vähimmän.
Itse riiput itsestäsi,
muista, minkä tahdot verran,
tie on tehty, määrä pantu,
vuori noustava: vapaus.
Kulje kohti korkeinta
oman onnes kukkulata,
täytä, minkä tiedät, tahdot,
täytät tahtoa jumalan,
nousten nostat taivonkantta,
painunet, eloa painat,
tulet taakka itsellesi,
muille pilvi päivän tiessä.
Mennen maailmat syleile,
astu kautta aikakautten,
tao päälles taistopaita
raudasta rakkaimman halusi,
hopeasta haavehesi,
kuparista kuolon uhman,
kullasta sydänkuvien,
piistä synkän itsepinnan.
4.
Laki ollos itsellesi.
Mieti, mik’ on sulle hyvä,
tuumi, mik’ on sulle paha,
ruma sulle, kaunis sulle:
ole maailma omasi.
Iske itsesi kipunat
yltä, alta, kaikkialta,
enin taistosta elämän.
MESTARI.
En palvella tahdo ma mestaria,
mi tunne ei syntiä, syitä,
mi ruokkinut koskaan rinnassaan
ei elämän myrkkykyitä,
ken ei ole yön lapsi niinkuin minä,
ken ei ole tulen lapsi niinkuin sinä
ja tahtonsa taistelokalpa,
jolle tuttu on ylväs ja halpa.
En palvella tahdo ma mestaria,
mi syntymäänsä ei surrut,
mi ei ole itkenyt haaveitaan
ja hampaansa yhteen purrut,
ken ei ole jään lapsi niinkuin minä,
ken ei ole surun lapsi niinkuin sinä,
ja ankara kuin oma vaivas
ja korkea kuin tähtitaivas.
NE HIENOT SIELUT.
Ne hienot sielut, ne hienot sielut,
ne leijaa täällä, ne leijaa siellä,
ne saavat sauhua, pölyä niellä
ja alla taakkojen taivaltaa.
Me kuulemme, kuinka ne vaikeroi
ja kuin niiden kuoleman huokaus soi,
mut uskoa voi
niin hienoiksi niit’ emme milloinkaan,
kunis näämme ne sortuvan multahan maan.
Me seisomme silloin partaalla haudan
ja huokaamme: ”Ah, oli outoa tää,
niin surullista,
niin murheellista,
kun tietty ei,
kenen kuolema vei,
ja että hän oli niin hieno sielu.”
Ja kyynel kastavi silmälaudan.
Mut tuonen nielu
näin meille vastahan irvistää:
”Vain sortuen,
vain murtuen
tuo itsensä ilmi hieno sielu.”
YKSILÖN MURHE.
Pisara olin,
mereen tulin,
tahdon taas pisaraksi tulla.
Iloita, surra,
miten mieli käskee,
ettei kukaan näe eikä kuule.
Ah, en saata enää!
Oma maailma olin,
nyt soitan kera suuren orkesterin.
Käy sitkat säikeet
sydämestä sydämeen,
mun vereni lyö tuhansien tahtiin.
Pyrin ennen mereen,
nyt siitä pois päästä
on sieluni ijäinen autuus.
Mitä auttaa minua,
jos meri on vankka,
kun vaan olen meren murto-osa?
Ei kunnia suuri,
jos voittaa, kaatuu
mies sotisopa miljoonan kanssa.
Ma humista tahdon
kuin vuorihonka
yksin alla aution taivaan.
Ma taistella tahdon
kuin metsäkoski
yksin halki tiettömän tienoon.
Ma sammua tahdon
kuin tähdenlento
tien viitaten erämaan lampeen.
Ah, en voi, en saata!
Ma elämään tulin,
nyt täytyy mun elon laine olla.
ELEGIA.
Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini;
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.
Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät.
Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät.
Notkosta nousin. Taasko on painua tieni?
Toivoni ainoo: tuskaton tuokio pieni.
Tiedän ma: rauha mulle on mullassa suotu.
Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.
Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,
haavehen kullat mieleni murheella maksoin.
Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!
Liikako lienee pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.
Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,
katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?
Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?
Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?
Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan!
Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.
VAALIN VALTA.
Muilla olkoon vaalin valta,
mull’ ei ollut milloinkaan;
kuljin yltä taikka alta,
itseäni täytin vaan;
minkä tein, mun tehdä täytyi,
mit’ en tehnyt, voinut en;
vihdoin ilta hämärtäytyi,
lankes hetki hiljainen.
Pankaa patsas haudalleni,
kiveen tämä kirjoitus:
”Synkkä niinkuin sydämeni
oli mulle sallimus.
Itse iskin piistä tulta,
sytyin, hehkuin tuokion,
paloi paras laulu multa,
tässä tuhka tumma on.”
RAILO JÄÄSSÄ.
Railo jäässä. Laiva yössä.
Kone yksin jyskyy työssä.
Päällä tähdet tuimat. Ovat
matkamiehen mielet kovat.
Eespäin, vaikka kuolon kautta,
eespäin elontyöni tautta!
Lumeen laivan kokka piirtyy.
Vitkaan vuoret jäiset siirtyy.
LEX.
1.
OIKEUS.
Ei viha rakenna eikä
rakkaus.
Rakentajamme
olkoon oikeus. Opasta
tääll’ ei toista taivas-alla.
Ei anna anteeksi elämä,
älköhön inehmon lapsi,
luonto tyynnä tuomitsevi,
tuomitkoon inehmo toista
niinkuin vankka vaskivuori
taikka tunturi jumalan.
Soisin Suomen miehen mielen.
Ankara ajatuksissa,
tosi työssä, toiminnassa,
vanhurskas viholliselle,
vakavanha ystävälle,
leppymätön, lahjomaton,
oikea itsensä edessä.
2.
TIETÄJÄN NÄKY.
Nukkui maa.
Tohahti tuuli,
heräsivät henget kaikki.
Mutta myös viha virisi:
”Kostanko isien kohlut?”
Torattihin, taisteltihin.
Taivas sees, siniset järvet.
Myrsky mylvähti.
Jyristen
suistui puut pihoilta Suomen,
kaatui vallan kukkuloilta.
”Hei”, sanoi katajan henki,
”Minä itse Suomen suurin.”
Taipui tuulet taittumatta.
Niin välähti veljesvaino.
Suot savusi, tiet tihusi,
kärysi katajamieli.
Pitkä yö.
Sarasti.
Poissa.
oli orjat, herrat.
Kukki
mieli vain vapahan miehen,
henki hongan lakkalatvan:
”Kansan valta kansan maassa.”
5/3 1905.
3.
YÖ.
Liekuttivat kaikki lamput
viime vuossadan lopussa.
Kaikki kynttilät kituivat
kautta hengen valtakunnan,
kautta myös kotitupien.
Niin tuli pilkkoinen pimeä.
Yö yli kansojen.
Kamala
tähdetön, tuleton, tuima,
alku-yö maailman, rajaton,
pyhä, suuri, synnyttävä.
Ajan uuden alku-äiti.
Seisoi kaikki kansakunta
idän yössä ankarassa,
seisoi työ, elämä, askar,
aika, aattehet inehmon;
sydän tuskin sykki, keuhkot
tuskin henkeä vetivät,
vain veri suonissa punainen
soitti suurta luomisvirttä.
Niin hiljaa sarasti päivä.
3/11 1905.
4.
KANSALLISKAARTI.
Tiedän kaartin kansallisen:
kaarti kultuurin.
Sotivat
siinä kuollehet, elävät,
kaikki vallat valkeuden.
Tunnuslause tuo väkevä:
”Sota on soipa hurmeheton
juurella Kalevan tammen!”
Miekat maan alta helähti,
toiset paistoi taivahalta,
maan päältä elävät iski,
vainajat tuvilta Tuonen.
Se oli kaarti kansallinen.
armeija alinomainen.
1906.
5.
SUOMEN VAAKUNA.
Liehui päivän Suomen lippu.
Pyhä valtavaakunamme!
Punakeltainen, palava
pilvissä pimeän pohjan,
maassa kansan marraskuisen.
Kuulin leijonan puhuvan,
jalopeuran peljättävän:
”Oikeus on nimeni. Missä
liehun, leimuaa sydämet,
kaikuu kansojen vapaus,
Magna Charta kansalaisten.”
Miksi käyt terällä miekan?
”Koska kaatui Suomen sorto.”
Miekan toisen miks ylennät?
”Koska on yöstä tähti noussut,
viitta veljesten välille.”
Mikä on merkki meille?
”Suomen
suurruhtinaallinen vapaus.”
Ääni ärjähti, jyrinä
täytti kaiken taivonkannen,
pilvet pohjolan repesi,
hehkui Suomi suurna kerran.
Päivän liehui Suomen,
kukin itsensä unohti,
se oli juhla kansan kaiken.
Mutta vaipui vaakunamme,
se oli alku arkipäivän,
kyntö pitkän, kyisen pellon.
12/11 1905.
KANSAN HENKI.
Kansan henki haltioitu,
myrsky pitkän pilven alta,
päivä päässyt kalliosta,
ken voi teljet tehdä sille?
Metsä liikkuu, manner järkkyy,
jyskää Suomen suuret järvet,
merta kohden virran vyöry,
kansan kulku vapauteen.
Suolla syntyi suomalainen,
kasvoi luona hallan harmaan,
korpihongat kehtovirren
lauloi mieliin maamme lasten;
eipä kuollut kansa, vaikka
tahtoi tappaa vieras valta,
hirsipuutaan kirjaelee
niinkuin nuori Kullervo.
Havuiselta vuotehelta
havahtunut seisoo Suomi,
viha karsas kulmain alla,
sydämessä synkkä kosto,
vielä viittaa entis-yöhön
otsallansa orjan merkki,
räiskyy raivo hedelmätön,
katajainen karvaltaan.
Monet kansan parhaat pelkää:
”Tuonko oisi maassa mahti?
Silloin raukee raunioiksi
kaikki valon valtalinnat.
Tuo jos lait laatu täällä,
silloin sortuu kaikki kaunis,
kaikki tieteet, kaikki taiteet,
vaipuu vuosisatain työ.”
Monet suorat henget suree:
”Hukkaan tehdään työtä täällä;
turhaan tuli kansan valta,
jos ei tullut aatos laaja;
suotta maan on itsenäisyys,
miss’ ei mielet itsenäiset;
ellei suuruus sydämissä,
vähän mahtaa väljät lait.”
Monet säikkyy hienot sielut:
”Tää ei kansa kansa meidän,
kansa pohjantähden alla,
jalo, kiltti, kiitollinen,
tyyni, vakaa, tuskan-tuttu,
joka kaikki kärsii, kestää;
tää on raukka, tää on raaka,
ruma, tuhma, röyhkeä.”
Tosin kaunis ei tää kansa,
sentään oma on se meidän,
on sen itkut meidän itkut,
on sen riemut meidän riemut;
vaikk’ ei kansa kalliolla,
unelmoitu urhoheimo,
sen on pyhät pyrkimykset
elontyömme viitanneet.
Kansalaiset! Suur’ on aika,
lyödään vuosisatain arpa,
minkä tääll’ on hengen herruus,
onko vapaus vaiko orjuus.
Suomi vaatii valkeutta,
tehkää pirtit päivän tulla,
kansakunnan kulmapaadet
synnyinmaahan painakaa!
HÄRMÄÄ.
TUNNEN SYNTYSI.
Muille outo
on olento sinun.
Tunnen syntysi,
olet minun.
Selitän sielusi,
päästän pulman,
arvoituksesi
julistan julman.
Taidan sanoa,
kuka olet.
Turhaan muiden
polkuja polet.
KULTAPERHO.
Perho, perho, kultaperho,
kuinka sua säälinkään!
Kuluu siipes kultaverho
maassa talven, yössä jään.
Ruma uhkaa yltä, alta,
pois on kauniin kaukotie,
vaan on pieni perhon valta,
lentimes vain lemmen lie.
NUORI NAINEN.
Liukas niinkuin lumella suksi,
kova niinkuin kuolon uksi,
kitkerä niinkuin kiukaan lieska,
makea niinkuin maito ja rieska,
leikkivä niinkuin lehti haavan,
ankara niinkuin aalto aavan,
synkkä niinkuin suossa vuori:
niin on lemmessä nainen nuori.
LAULUTON KESÄ.
Lemmen lehti, Luojan terttu,
pyhän viidan virpi!
Mik’ on meidän metsällämme,
kun ei linnut laula?
Joka varhain valvahti,
se varhain maata menee.
Väsynyt on sydämeni,
lauluni myös mykkä.
MEREN MAININKI.
Meren maininki liikahtaa,
kuuhut kultaansa rakastaa.
Paisuu valkeat vetten pinnat
niinkuin nukkuvan neidon rinnat.
Meri kultaansa odottaa.
Mustasukkainen suree maa.
Meri hyrskyy ja aallot aukee,
kuuhut kultansa syliin raukee.
TOINEN — TOINEN.
Toinen kaikkensa minulle antoi,
toinen ei antanut mitään.
Ja sentään kaikkeni hälle ma annoin,
joka ei antanut mitään.
Toista ma kiusasin kuolohon saakka,
toinen kiusasi mua.
Ja sentään lemmin ma kuolohon saakka
häntä, ken kiusasi mua.
Lietsovi toinen liekkiä julmaa,
toinen vaieten palaa.
Ja sentään seuraan ma liekkiä julmaa —
rakkaus vaieten palaa.
SINIKAN LAULU.
Kantoi tuuli purtta kahta
tuolle puolen Lemmenlahta;
pilvi kuun yli kulkee.
Tuonen pursi tuima pursi
korkeana kuohut mursi;
pilvi kuun yli kulkee.
Unten haaksi hauras haaksi
horjuu, vaappuu, jää jo taaksi;
pilvi kuun yli kulkee.
Iloinnenko taikka surren,
nään ma Tuonen tuiman purren;
pilvi kuun yli kulkee.
Milloin heikon haavehahden?
Istuessa illoin kahden;
pilvi kuun yli kulkee.
THEANON LAULU.
Barbaarein joukkoon joutunut
on Alkibiades,
siks sydän hält’ on sammunut
ja mennyt mieli sees.
Hän, Hellaan helmi kirkkahin,
syvälle syösty on,
syö armoleipää tyrannin
laps vapaan auringon.
Kyll’ itki immet Attikan,
kun kumma kuultihin:
on sota vienyt sorjimman,
pois karkas pontevin.
Nyt itkee koko Kreikanmaa,
Ateena, Sparta myös,
Korinthi, kaikk’, kun kuulla saa
sun suuren tihutyös.
Lie laaksot Lakedaimonin
viluiset, vierahat,
mut kaitsi siellä kuitenkin
sua Hellaan jumalat.
Nyt, olet, orpo, yksin sa:
ei Dike tietäs tee,
ja askeleiltas loitolla
Apollo laulelee.
Sun eikö särje kordias
barbaarien raaka ään’
ja kuinka sietää seurassas
voit heitä hetkenkään?
Löit rikki Hermeen patsahat,
teit pahaa paljonkin,
muut sulle surmaa huusivat,
ma yksin siunasin.
Anteeksi sulle kaikki suon,
en yhtä: kuinka voit
sa kaataa kuvan kauniin tuon,
min sydämeeni loit?
Jos ylväs yhtyy joukkioon
ja hieno halpahan,
sen maine maasta vaipukoon,
hän mies on kuoleman.
Hän pettää parhaan itsensä,
hän ihmisyyttä lyö,
siks hänet hylkää elämä
ja tempaa tuima yö.
TIMANDRAN LAULU.
Yön taivahalla jo tähdet käy,
ei kulta korkea kotiin näy.
Mua jos sa lemmit, miks viivyt poissa?
Jos sua en lemmi, miks viihdyn koissa?
On kallihimmat mun lempein yöt
kuin kullat, päärlyt ja helmivyöt,
mut lahja kallehin taivahalta
on lemmen ylpeän vapaa valta.
Niin raskahasti lyö sydämein.
Mit’ armahain sulle pahaa tein?
Mua miksi loukkaat, kun sua ma lemmin?
Miks pois mun päästät, kun eessäs emmin?
LYDIAN LAULU.
Ah, Callidus, jos mua huokailet,
niin liian usein luoksein hiivi et,
on lemmen hurma lyhyt, haihtuva,
mut ijäinen on lemmen unelma.
Ah, Callidus, sua lemmin ainiaan.
Unelmat usein pettää päällä maan.
On onnen hetki kupla kultainen,
mut ijäinen on itku sydämen.
Ah, Callidus, jos mua rakastat,
mun onneni on onnen unelmat
ja itkut sydämen nuo ikuiset,
kun kyllin usein luoksein hiivi et.
TIETÄJÄN TUPA.
TUHKA TUMMUU.
Hiilos hiipuu, tuhka tummuu,
kohta kotiliesi sammuu.
Aatos käy niin autioksi,
mieli mieron nuotioksi.
Muistuu moni nuori toivo,
kylmä nyt kuin kyinen kaivo.
Herää moni haave heljä,
summa nyt kuin suossa möljä.
Lankee ilta ikkunalle,
tyhjyys tyhjän akkunalle.
Liekkuu vielä viime loimu:
yksinäisen rinnan riemu.
Autuaampi yössä yksin
kuin on auringossa kaksin.
PAHAT PEIJAAT.
Haudatahan haaveet sairaat,
saapuvat jo juhlavieraat.
Uhoo uksen alta routa,
elo, raaka niinkuin rauta.
Astuu rumuus alle orren,
pimeys päähän päreenkarren.
Ilma täyttyy inhuudesta,
rinta varhaisvanhuudesta.
Painuu pää jo polven varaan,
sortuu kaikki kaunis soraan.
Sydän kuolee kultahinen,
runo kiurun kaltahinen.
SULKANUOLI.
Kiiltää kärki noidan kiron,
suihkaa sulkanuoli neron.
Iskee päähän ihmisvaleen,
syttää kylät suuret tuleen.
Tarpoo talvi-öiset ummet,
tempaa juuriltansa tammet.
Murhaa monet päivän mietteet,
tappaa monet taivaan luotteet.
Kulkee kautta vuosisatain,
järjen öiden, hengen sotain.
Sielut siittää, muodot muuttaa:
ampujansa surmaan saattaa.
TÄHTI.
Tuikkii reppänästä tähti
niinkuin outo otsalehti.
Paistaa pirttiin himmentyvään,
miehen mieleen hämmentyvään.
Kiiluu kautta mustan murheen,
eteen keski-öisen erheen.
Lienet tähti Luojan luoma,
anna kärsimyksen voima!
Lienet mahti maasta Lemmon,
anna armo kuolon kammon!
Että ikävöisin eloon,
pyhään pyrkisin ma valoon.
Lapin lasten tanterilta,
Turjan tuiman tunturilta.
PÄÄTÖS.
Tahdon nousta taakan alta
ennen kuin on kuolon ilta.
Heittää kuormat tietämisen,
kiviriipat taitamisen.
Tahdon alle taivaankannen,
asuntoihin ihmis-onnen.
Alle ihalaisen ilman
luota kylmän, luota kalman.
Tahdon tietää, kuka olen.
Sitten tuonen maille tulen.
OUTO OPPI.
Nousi päivä nostamattaan,
noidan mieli täyteen mittaan.
Meni puhki taivonkansi,
rikki ihmis-onni onsi.
Seinät siirtyi, katto kaatui,
velho itse puuksi puutui.
Tuost’ on tullut outo oppi:
Turhaan nousi Turjan Lappi.
Ken on luotu tietäjäksi,
jääköön yksin-jäytäjäksi.
Ihmisille ihmistavat,
jumalille tuulentuvat.
NÄKY.
Hehkui hälle Hiiden lempi,
nousi yöstä noidan impi.
Luja niinkuin luonnon luote,
armas niinkuin aamunkoite.
Tahtoi kaksin kanssa noidan
käydä kautta sillan kaidan
Kautta elontuskan tuiman,
poikki valheen, puhki soiman.
Halki katinkullan, korun,
keskitietä ihmisturun.
Suihkiessa suuren vihan,
pistäessä pienen pahan.
Kavetessa leipäkakun,
levetessä töiden tukun.
Töiden tekemättömien,
äärtä näkemättömien.
HAAMU.
Kinoksella kylmä liesi:
tupa yöllä palaa taisi.
Haamu pankon päässä istuu
huulet liikkuu, silmä kastuu.
Tuikkii päällä aamutähti
niinkuin outo otsalehti.
Paistaa poveen hyhmettyvään,
vereen velhon jähmettyvään.
Niinkuin ukonnuoli iskee,
käymään talvitietä käskee.
Miss’ on vaikein, vastamahti:
totisinta totta kohti.
Pian poikki pilvilinnan,
taakse tavan, yhteiskunnan.
TURJAN LOIHTU.
VANHA VAIMO.
Menin meren rantaan,
huokas aalto santaan.
Minne kulki äidin kukka?
Miks et kotikantaan?
Huusi tuulen mukaan,
kuunnellut ei kukaan.
Onko nähty onnen lintu?
Eipä tunnettukaan.
Kävelin ja itkin
Manan maata pitkin.
Miss’ on äidin mielitietty?
Kukan valjun kitkin.
KUOLLUT KUKKA.
Mitä etsit, vanha vaimo?
— Etsin emon lasta.
Minne kulki kullan kehrä?
— Läksi maailmasta.
Tappoi tauti naurusuisen?
— Tappoi suuri suru.
Kitui? Kuihtui?—Kesä-yössä
kuoli kullan muru.
Vaalinut et varmaan häntä,
lemmen liekutellut?
— Liiemmin ei äiti toinen
lasta laulatellut.
Varmaan hänt’ et varoittanut,
ohjannut et oikein?
— Ohjasin ma oikeahan
tiellä, jok’ on vaikein.
Mik’ on polku vaikeampi
kuin on kuolon polku?
— Raskahampi syyttömälle
elon raaka kulku.
Syksy maita matkustavi,
etkö saa jo rauhaa?
— Sydämeni syksy-yössä
ikilieskat roihaa.
Autio on aho öinen,
etkö etsi hukkaan?
— Autiompi tuijotella
kodin tyhjän takkaan.
LAULAJAN MURHE.
1.
Päivä painui, tähti sammui,
Aino aaltoihin ajoihe,
katoi kaunis ilman alta.
Lankes laulajan unelma,
katkes kielet kanteleesta,
sydän hyytyi, järki jäätyi.
Aika on nyt tuskan tullut,
arki pitkä, auringoton,
kausi karkean elämän.
Metsä mykkä, taivas tyyni,
luonto suuressa surussa,
loitonnehet linnut kaikki.
Voisin vaieta minäkin,
kauas mennä näiltä mailta,
niinkuin päivä, niinkuin pilvi.
Tulla Tuonen kartanoihin,
virran poikki, virren polvi,
piillä kuoleman pihoille.
Kussa aatos, siellä askel.
Suru sankarin sitovi,
murhe mielen kahlehtivi.
Tänne jalkani vetävät
luokse aallon ähkyrinnan.
Tuossa lehto, tässä paasi!
Hietikolla Ainon askel!
Ranta raisu, hyrsky hyinen,
meri suurien surujen!
Missä lienet? Kussa kuljet?
Kaikkialla sun näen ma,
enin alta aallon synkän.
Silmät suurina kysyvät,
huulet vailla vastausta,
kasvot jäiset, kalvennehet.
Tutkit Tuonen arvoitusta.
Mit’ on lempi? Mit’ on kuolo?
Mikä tarkoitus elämän?
Kummeksitko? Kauhistutko?
Luonto kanssasi kysyvi,
Mana mahdin antanevi.
2.
Miksi empisin enempi?
Aik’ on maata mennäkseni
Kuuhut paista, tähti loista!
Kaivan haudan haavehille,
tuvan tumman, pirtin pienen;
itse lautsalle laseime.
Kata, talvi, urhon katto,
kevät kumpuni kukita.
Nukun luonnon laajan unta.
Laine laulusi lopeta!
Tulkoon maille Tuonen valta,
luonnon talvi, laulun talvi.
LAULAJA JA MAA-EMO.
Laulaja:
Tuhat kertaa rikkonut oon sua vastaan,
tuhat kertaa maailma murteli lastaan,
tuhat kertaa tehnyt oon tihua työtä.
Nyt nukkua tahtoisin tuhat tuonelan yötä.
Maa-emo:
Tuhat kertaa sulle ma anteeksi annoin,
tuhat kertaa tuskasi, vaivasi kannoin,
tuhat kertaa soinnutin soittosi kielet.
Nyt tietää jo tahtoisin tuhat-äänien mielet.
Laulaja:
Rikki on soitto, on eessäsi mieletön miesi,
järki on mennyt ja tummunut tuntehen liesi,
toisin ma toivoin, taistelin, käynyt on toisin.
Kuinka siis kertoa, Maa, sydän-syntysi voisin?
Maa-emo:
Kirposi kipuna taivaan korkean maista
kirkkaammin ei kuu, päivä, ei kointähti paista,
virtenä vieri ja lauluna laaksojen yli.
Tummua tuhkan auki on Maa-emon syli.
MAAN VALITUS.
Mielessä häll’ oli pilvilinnat,
unohtui oman äidin rinnat,
houkutti häntä tuulentuvat,
himmeni hiljaiset mielikuvat,
nousi hän haaveen porraspuita,
muistanut ei emon huokailuita,
ajeli kuutamon kulkusilla,
käynyt ei kotitanhuvilla,
heilutti hengen tapparata,
pilkkasi maata matalata,
aurinko häll’ oli astinlauta,
kylmyys häll’ oli kylkirauta,
leimusi pilviin aatoksensa,
lemmetön heljälle heimollensa,
palveli, polo, pyhää tulta,
maa oli hälle musta multa,
jumalat juhlivat, kun hän soitti,
yksin yössä mun itku voitti,
istui hän ilopaadellansa,
kaukaa kuunteli Mannun kansa,
veisti hän unten vempeleitä,
nähnyt ei mua eikä meitä,
nyt hän on uupunut urhon sotaan,
kolkuttaa emon köyhän kotaan,
nuor’ olin, nyt olen harmaahapsi,
myöhään, myöhään sa saavut, lapsi!
TALVILAULU.
On aurinko astunut mereen,
meren kattanut jäykkä jää,
syys siirtynyt sankarin vereen,
pian talvikin hallapää.
Ja voittanut on epäusko,
sydän särkynyt heikosti lyö,
on sammunut viimeinen rusko
ja pitkä on pohjolan.
Tule vitkaan talvinen huura
yli maan, yli puun, yli veen,
sada hiljaa kuoleman kuura
yli urhon uinahtaneen.
PAHAT NEUVOA PITIVÄT.
— Katso! Tuossa tuttavamme!
”Väinämö, väkevä sulho!”
— Murhamies sorean siskon!
Liipaisenko? Laukaisenko?
”Tuo on kosto lapsen kosto,
ei kosto partasuun urohon.
Tiedän ma paremman taian.”
— Kovemman kuin kuolon loihtu?
”Luottehet lujimmat tunnen,
loihdin Väinämön väkevän
yön syvimmän synnyn kautta,
kautta kalpean hämärän.”
— Ja mikä syvin on synty?
”Himo, hiili Ruijan rannan,
tuli jäämeren takainen,
kuolema kuluttavainen,
elon-antava elämä,
aatos, tehty ainehesta,
aine, saatu aatoksesta,
sota soipa, myrsky käypä,
mielen ainainen ikävä.”
— Olet jo omamme, Väinö,
päivän laulaja päreä,
nouset maasta nostamatta,
yönp’ on urhona ylenet.
TURJAN TUOMIO.
Nyt sanon sanat ikuiset,
kirot painan paasikirjat.
Kulo on luotu kulkemahan,
kyy pitkä kähisemähän,
miekka verta vuotamahan,
sankari samoamahan.
Tulet, Väinämö väkevä,
tuhmimmaksi tietäjistä,
ajat Turjan tukkapäitä
kuin ennen mielesi kuvia,
ahavan ajama itse,
pyörretuulen tutjuttama.
Menit maata talven kanssa,
heräjä kevähän kanssa,
Ruijan rantojen ilossa,
Lapin lauhkeassa!
Kuule koskien kohina
kevätvirttä soittavaisten,
kuule taivahan tohina
kevättuulta huokuvaisen,
tunne tulvat rinnassasi,
Turjan virtojen vilinä,
näe nuori Pohjan neiti,
tutkiva, revontulinen,
hoipu, houru, maita myöten,
mielipuoli, merta myöten,
etsi hallaista hametta,
tunne tulta jäytävätä,
ijäisen ikävän hiiltä,
tuulta rinnan rauhattoman!
Juokse Pohjan jäinen peura,
Turjan souda sotka hyinen,
poika auringon tulevi,
päivän kiekko kantapäillä.
LAULAJAN LOHDUTUS.
Tie ei pääty sentään,
vaikk’ei nouse taivaasen.
Sana, laulu lentää
alaspäinkin astuen.
Kuljen kuilun pohjaan,
poveen naisen naurusuun.
Tieni yöhön ohjaan,
jätän pirtit päivän, kuun.
Tunnu tuoll’ ei hyvyys,
viha vaan ja rakkaus
ja intohimon syvyys,
yön tuli, tumma loimotus.
MEREN KAUPUNKI.
I.
Näitkö suuren näkinkengän kerta?
Tunnet kaupungin kuin raakunkuoren,
jonka halki meren henki puhuu
huminalla iankaikkisella.
Kaunis on, kun kesäpäivä painuu,
kauniimpi, kun syksy puita punaa,
kaunein on se kaikista, kun talvi
kuutamoiset kuurahunnut kutoo.
Mutta meri jäänkin alta jyskää:
”Vaikka vanki, olen vapaa sentään,
pinnan vaan voi halla hyytää, lämmin
viel’ on rintani ja sydän sula.”
Kuulee kaupunki ja kuulee kansa,
nousee, suuttuu, katkoo sorron kahleet,
lainehtii kuin jäänsä luonut syvyys.
Meri jään on alla aatteellinen,
ihanteellinen kuin itse hiisi.
II.
Mutta koska meri toimeen ryhtyy,
silloin on se totinen kuin taivas,
teräsharmaa hahmoltansa, synkkä
niinkuin päätös, tehty syksy-yössä,
taikka koston nyrkki, noussut lyömään.
Silloin kautta kaupungin se huutaa:
”Valta vaan on elon riemu. Turhaa
vapaus on, jos vapaa ei saa sortaa,
muita hallita ja muita murtaa:
silloin vasta vapaus on pyhä!”
Kuulee kaupunki ja kuulee kansa,
moni miettii meren äänen mukaan,
tuntee tulen suonissaan ja tekee
niinkuin käskee kansain ”pyhä tahto”.
III.
Eipä aina aatteen maailmoissa
meri viihdy; loikoo niinkuin laiska
koulupoika taikka pedagogi
leininlyömä auringossa, antaa
päivän paistatella itseänsä,
haastaa haukotellen viisautta,
varmaa niinkuin Salomonin saarna:
”Miksi tehdä mitään? Kaikk’ on turhuus.
Surma seuraa elämää ja elo
kuolemaa kuin vaihtuu vuoden-ajat.
Paras paistatella ruumistansa,
katsoa kuin kalalokki lentää.”
Mutta lokin myös on mieli sama,
saatuansa kyllin syödä ensin,
laskeuu jo vesirajaan, raukee
paaden päähän istumaan ja miettii
kohtaloa koidon purjepurren,
joka aavalta nyt airoin palaa.
Nauraa meri, maa ja taivas. Nolo
vain on soutumiesten mieli. Hiipii
jäykkyys jäseniin, jo herpoo jänteet,
vaikka kaulaa kastetaankin. Kohta
kajutasta kuorsaus vain kuuluu;
vallitsee vain viisauden lepo.
IV.
Kerran rantaa kevät-öistä kulki
nuori mies ja nainen; nurmi nousi,
lehti puihin puhkes, vieno viri
pyrki etäisien saarten päihin
niinkuin aatos kahden autuahan.
Toisahalla terhen karkeloitsi,
ihalaiset immet aallon heilui,
vieri hämäräisten vetten päällä,
seuloi unelmia uskollisten.
Mutta meren ensi laine lauloi:
”Hetki vaan on pysyväinen. Miksi
kuolevainen kuolemaa sa pelkäät?
Muut’ ei tarkoitusta maailmalla,
muut’ ei elämällä ijäisyyttä:
elää vaan. Ken eli hetken, hälle
saman kertoi päiväperhon lento,
minkä jumalille vuosituhat.”
Lauloi meren ensi laine. Aamun
ensi rusko sattui saarten lomiin,
terhen haihtui, vellamoiset veteen
sukelsivat niinkuin sulkalinnut.
Mutta kaupunki ei tiennyt mitään,
nukkui niinkuin suuri, suuri, tuhma,
sangen tuhma holhoaja, jolta
ryösti aarteen kreivi Almaviva.
V
Meri muita neuvoo mielellänsä,
itseään ei ohjata se osaa,
tahtoo taivahisin nousta, syöksyy
syvemmäksi maata matalata,
ärjyy niinkuin yksisilmä-jätti,
jonka sokaisseet on vieraat viekkaat
Kiroo julkisia jumalia:
”Miks ei luotu voima niinkuin tahto?
Miks ei tahto niinkuin mielikuva?
Miks ei riemu niinkuin rinnan-kaipuu?
Teko miks ei tehty niinkuin toivo,
ihanuus kuin ikävöimiseni?”
Rinnassansa ristiriitaisuuden
tuntee, sotii, taistelee ja sortuu,
jälleen nousee uuteen ottelohon.
VI.
Paistaa meren pohjaan tyynet tähdet.
Meri muuttunut on yksilöksi,
miettii ijäisyyden ongelmia,
kajastellen kaikki lamput taivaan,
suuret, pienet, kunkin koonsa mukaan;
miettii, mutta ymmärrä ei mitään.
Silloin kautta kaupungin se huokaa:
”Hyv’ on heijastella kaikkeutta,
kun on itse kylmä, kolkko, tyyni,
kaunis maata taivaan tähtein alla,
jos on mieli niinkuin taivaan tähti,
jok’ ei tunne eikä tahdo mitään
eikä mitään pyydä maailmalta.”
Harva kuulee meren huokauksen;
mies vain yksinäinen kalliolla
yöhön katsoo, päänsä käsiin kätkee,
syöksyy syvyyteen kuin mykkä kivi.
VII.
Mutta satamassa suuri laiva
kilistää jo lähtökelloansa,
siell’ on liike, siell’ on kiire, touhu,
torin poikki rattaat rämisevät,
valot tuikkii, kone jyskää, joutuin
rientää myöhästynyt matkustaja.
Eikä meri enää haasta mitään.
Kaupunki vain humisee. Sen kautta
puhuu pateettinen ihmishenki:
”Mennös laiva, mennös maailmalle,
meri olkoon meidän veljestäjä,
että liittyis yksilöt ja aatteet,
tunteet, heimot, kansat, valtakunnat,
yhdistyisi yhteistuskalliset,
helpompi ois elon kuorma kantaa.”
Vait on meri, varma pessimisti,
kantaa laivat sekä kantaa aatteet,
tekee työtä yhteishyödyn, hymyy
joskus hiljaa, salaperäisesti
niinkuin tukkukauppias, mi istuu
konttorissaan, katsoo kelloansa,
päättää päivällisen odottavan.
Katso! Tieteet kukoistaa ja taiteet,
ihmiskunta edistyy ja aika
siivin siirtyy kohti ijäisyyttä;
meri antaa silakkaa ja suolaa
eikä enää huoli huomisesta.
LUONNON LUOTTEITA.
EPILOGI.
SÄHKÖN SÄVEL.
Tuntematonna ma maailmat ohjaan,
korkeudet, syvyydet sydämien pohjaan,
taivaasta taivaasen, tähdestä tähteen;
maass’ olen, ilmassa, aallossa lähteen.
Ei ole paikkaa mulla, ei aikaa,
nimeäni kaikkeuden kanteleet kaikaa;
muut ovat monet, minä olen yksi,
mua eivät muut saa määritellyksi.
Laki olen laulava halki elon laineen,
Henki olen hehkuva kautta kaiken aineen,
Äly olen ääretön, järki olen jylhä,
Voima olen ehdoton, pyhä, yksi, ylhä.
Turha mua tutkia maisin mainesanoin;
tieni ma vallitsen säkenöivin vanoin.
Lyön: siellä tähtitarhat syttyy ja sammuu.
Käyn: siellä aamun-karjat kultasarvet ammuu.
Saatan ma heilua päällä kesäheinän,
painua läpi vuoren paatisen seinän,
räiskyä silmästä rakastavan naisen,
singota unelmista urhon kuolevaisen.
Otan usein yömajan ihmisten tuntoon,
useammin päivämajan päähän ja kuntoon,
satun sinisalamana, tartun takaraivoon,
juhlat jumal-aattehen isken ihmisaivoon.
Kauneus on kaapuni elävitten eessä,
kirjokaari merkkini pilvissä, veessä.
Tuon jos tunnet, suurtuu sun sydämesi pieni,
käy sen kautta huikaisten sädekirkas tieni.