TIETÄJÄN TUPA.

TUHKA TUMMUU.

Hiilos hiipuu, tuhka tummuu,
kohta kotiliesi sammuu.

Aatos käy niin autioksi,
mieli mieron nuotioksi.

Muistuu moni nuori toivo,
kylmä nyt kuin kyinen kaivo.

Herää moni haave heljä,
summa nyt kuin suossa möljä.

Lankee ilta ikkunalle,
tyhjyys tyhjän akkunalle.

Liekkuu vielä viime loimu:
yksinäisen rinnan riemu.

Autuaampi yössä yksin
kuin on auringossa kaksin.

PAHAT PEIJAAT.

Haudatahan haaveet sairaat,
saapuvat jo juhlavieraat.

Uhoo uksen alta routa,
elo, raaka niinkuin rauta.

Astuu rumuus alle orren,
pimeys päähän päreenkarren.

Ilma täyttyy inhuudesta,
rinta varhaisvanhuudesta.

Painuu pää jo polven varaan,
sortuu kaikki kaunis soraan.

Sydän kuolee kultahinen,
runo kiurun kaltahinen.

SULKANUOLI.

Kiiltää kärki noidan kiron,
suihkaa sulkanuoli neron.

Iskee päähän ihmisvaleen,
syttää kylät suuret tuleen.

Tarpoo talvi-öiset ummet,
tempaa juuriltansa tammet.

Murhaa monet päivän mietteet,
tappaa monet taivaan luotteet.

Kulkee kautta vuosisatain,
järjen öiden, hengen sotain.

Sielut siittää, muodot muuttaa:
ampujansa surmaan saattaa.

TÄHTI.

Tuikkii reppänästä tähti
niinkuin outo otsalehti.

Paistaa pirttiin himmentyvään,
miehen mieleen hämmentyvään.

Kiiluu kautta mustan murheen,
eteen keski-öisen erheen.

Lienet tähti Luojan luoma,
anna kärsimyksen voima!

Lienet mahti maasta Lemmon,
anna armo kuolon kammon!

Että ikävöisin eloon,
pyhään pyrkisin ma valoon.

Lapin lasten tanterilta,
Turjan tuiman tunturilta.

PÄÄTÖS.

Tahdon nousta taakan alta
ennen kuin on kuolon ilta.

Heittää kuormat tietämisen,
kiviriipat taitamisen.

Tahdon alle taivaankannen,
asuntoihin ihmis-onnen.

Alle ihalaisen ilman
luota kylmän, luota kalman.

Tahdon tietää, kuka olen.
Sitten tuonen maille tulen.

OUTO OPPI.

Nousi päivä nostamattaan,
noidan mieli täyteen mittaan.

Meni puhki taivonkansi,
rikki ihmis-onni onsi.

Seinät siirtyi, katto kaatui,
velho itse puuksi puutui.

Tuost’ on tullut outo oppi:
Turhaan nousi Turjan Lappi.

Ken on luotu tietäjäksi,
jääköön yksin-jäytäjäksi.

Ihmisille ihmistavat,
jumalille tuulentuvat.

NÄKY.

Hehkui hälle Hiiden lempi,
nousi yöstä noidan impi.

Luja niinkuin luonnon luote,
armas niinkuin aamunkoite.

Tahtoi kaksin kanssa noidan
käydä kautta sillan kaidan

Kautta elontuskan tuiman,
poikki valheen, puhki soiman.

Halki katinkullan, korun,
keskitietä ihmisturun.

Suihkiessa suuren vihan,
pistäessä pienen pahan.

Kavetessa leipäkakun,
levetessä töiden tukun.

Töiden tekemättömien,
äärtä näkemättömien.

HAAMU.

Kinoksella kylmä liesi:
tupa yöllä palaa taisi.

Haamu pankon päässä istuu
huulet liikkuu, silmä kastuu.

Tuikkii päällä aamutähti
niinkuin outo otsalehti.

Paistaa poveen hyhmettyvään,
vereen velhon jähmettyvään.

Niinkuin ukonnuoli iskee,
käymään talvitietä käskee.

Miss’ on vaikein, vastamahti:
totisinta totta kohti.

Pian poikki pilvilinnan,
taakse tavan, yhteiskunnan.