YÖVARTIOLTA.

LAPIN TARKKA.

1.

Tuikkii tähdet pääni päällä:
ilta lie vai aamu täällä?

Kulkee mailla kukkalemut:
syksyn lie vai kevään kemut?

Häilyy kuutamossa huntu:
elämän vai tuonen tuntu?

Kova kaikuu kannel ajan:
alkavan vai lopettajan?

2.

Kysyn tuota, tunnen, tutkin,
katson noidan kaukoputkin.

Katson vanhat, katson nuoret,
monet raukat raakunkuoret.

Miss’ on helmi heimon surun?
Tuolta täältä löydän murun.

Nää en ehjää enkä pohjaa.
Hetken oikku kansan ohjaa.

3.

Puhuu tähdet päällä pääni:
”Auringon on kuultu ääni.

Kesää kohti kuljetahan
puhki takatalven pahan.

Elämään on miete mielten
kautta kuolon pihtipielten.

Alkamaan on auki rata
Suomen valtaa valoisata.”

4.

Yhä tutkin, etsin tuota
Suomen suuren valtavuota.

Eikö saa jo ilmi sana,
Lapin loihtu laajempana?

Tummempana Turjan mahti,
vankempana vuorten vahti?

Rohkene jo Suomen rotu,
omaan vapauteensa totu?

5.

Puhuu tähdet päällä pääni:
”Vapauden on kuultu ääni.

Ilta meill’ on muukalainen,
aamunkoitto kotimainen.

Täyttyy vuosisatain takaa
kansan haave, harras, vakaa:

olla herra oman tuvan,
tuohon luoda oman luvan.”

6.

Kevähästä kertoo taivas.
Maa, mik’ on sun syksyvaivas?

Kohti länttä, kohti itää
Suomen suuren seista pitää!

Kesken kahden vieraan verta
tohdi itses olla kerta!

Kahtianne kalvan hurma
tai on tullut Suomen surma!

7.

Huokaa maasta Mannun henki:
”Tunnen opetuksen senki.

Oli aika unelmoida,
ois nyt tehdä, oisi voida.

Olla verin, olla vaistoin,
mitä taatot hengen taistoin.

Suora oisi suunta ajan, —
vaan on Suomen sielu hajan.”

8.

Yhä tutkin, etsin, kysyn
Epäilyksen lasna pysyn.

Miss’ on suomalainen aate,
on kuin yllä lainavaate.

Missä suomalainen veri,
siinä ajan henki eri.

Turhaan katson kansan pohjaan.
Oman tieni itse ohjaan.

1908.

MAAN HÄDÄSSÄ.

Hymni.

Esitetty ensi kerran Yliopiston Kalevala-juhlassa 28/2 1910.

Vapaa syntyi Suomen kansa,
muistaa vanhaa vapauttaan,
lauluissansa
korven kansa
valtas meille vapaan maan.

Väinämöisen laulun laine
vyöryy kautta maailman,
taipuu aine,
nousee maine
maasta hengen voittoisan.

Vaikka tuiskii talvi lunta,
paljon painuu alle jään,
näkee unta
ihmiskunta
oikeasta itsestään.

Uusko uhkaa Suomen surma?
Taasko tarpeen mahti maan?
Tulkoon turma
taikka hurma,
kaikki yhteen kuulutaan!

Tuima tääll’ on kehto, hauta,
sankka saartaa pohjan yö,
tääll’ ei auta
miekka, rauta,
auttaa aatos, tarmo, työ.

SUORA SANA.

Juhlaruno nuorsuomalaisille sanomalehtipäiville 18/11 1910.

Maa, jota myrskyt ja ukkonen lyövät,
jota omat koirat ja vierahat syövät,
kansa, sa valheen ja tuhmuuden vanki,
aivoissa ahtaus, sydämessä hanki,
sulleko soisi nyt soittoni kieli?
Ei! Sulle liian on täys tämä mieli.

Aika, sa ankara, hallainen, nurja,
aika puolisivistynyt, pieni, karsas, kurja,
hetki ilman intoa, hengen aateluutta,
arkipäivä, suosiva keskinkertaisuutta,
sulleko kaikuisi sieluni soitto?
Ei! — Sinä soitat. — Sun on täällä voitto.

Europa, kaukaa katsova meihin,
maan polon tuskahan, kansan kyyneleihin,
Englanti, lain koti, yksilön suoja,
Saksa, tiedon tyyssija, Ranska, valontuoja,
teillekö laulaisin taakse taivonrannan?
Ei! Teihin saakka ei lauluni kanna.

Niinpä laulan itselleni, oman iloks’,
suuttumuksen syvyydestä laitan sinisillan,
vihan pyhän pyörteistä nostan nuoren haaveen,
synkän niinkuin sydämeni, oudon kuin aaveen:
— Totuus! Sun ääntäsi täällä ei kuulla.
Hyvä, siispä soikaamme yhdellä suulla!

Sana suora, minne on mennyt se meiltä?
Sana kaunis, kaiu et Suomen saloteiltä.
Sana paljon käytetty, poljettu lokaan,
polkijaisi kantapäähän pistä haava okaan!
Totuus, seiso sivullani! Iske, salamoitse!
Ei! Eipä kuollutta kukaan eloon loitse.

Tiedän sanan toisenkin, suuren kuin meri,
missä se soi, siellä sykkää sydänveri,
siellä liput liehuvat, torvet, rummut raikaa,
kansat kaikki hengähtävät, tehdään uutta aikaa:
— Vapaus! Sa tääll’ olet vain sana turha.
Tule, ennen taistelo kuin salamurha!

Ei ole taistoa, missä ei miestä.
Kantanut ei suotta Suomi orjan iestä,
aatteilla, tunteilla tääll’ on orjanleima,
outo jalon ylpeys, elonriemu reima.
Miksi suuta halkaista täällä sanoin suurin?
Orja olet kytketty maahan ikijuurin!

Niinpä kuule, taivas, kun heimoni kiroon,
kuulukohon kurjan huuto Karjalahan, Viroon,
kaikkialle, missä kaikuu Suomen sukukieli,
missä leikkii orjanlapset, laulaa orjamieli...
Ei! Ei! En kirota ma saata kantajaani,
ethän ole emintimä, olet oma maani.

Oisi monta muutakin sanaa suurta, soipaa,
meillä hevon helyjä, mut muilla kaikkivoipaa,
meillä kullan kukkasia, tyhjää ulkokuorta,
muualla musertavaa, täyttä, ikinuorta:
Ihmisyys! Ihanteet!... Ei, en viitsi, jaksa.
Mitä on ne, ellei niitä elontyöllä maksa?

Elontyöllä tuimalla, jokahetkisellä!
Sydämessä suuri usko kellä tääll’ on, kellä?
Kuka täällä täyttää, kun kaikki täällä lupaa?
Kuka tohtii maassa kiinni luoda tuulentupaa?
Kuka täällä itseään ja muita kunnioittaa?
Sanokaa! Ja hälle kaikki sävelniekat soittaa.

Pelastakoon itsensä, ken voi, ken tahtoo! Parhaan
siten kantaa heelmän hän myös muiden yrttitarhaan
Tehköön työtä yksin, yössä, ystävittä, työnsä
tuloksista vaikk’ ei koskaan valkeneisi yönsä.
Tehköön, mit’ ei tekemättä jättää voinut! Hälle
hiljaa virren viritän ma niinkuin ystävälle.

KARJALAN KANNAS.

Uudenkirkon ja Kivennavan asukkaille omistettu.

Karjalan kannas on vartiopaikka,
Karjalan kannas on kaunein paikka
seisoa, kaatua, suuttua, surra,
vaan ei vierahan kakkua purra,
ei olla pajarin poikien orja,
vaan olla vapaa, suora ja sorja,
uskoa oikeuden voittavan voimaan,
toivoa tuomion torvia soimaan,
Karjalan kannas on teidän,
Karjalan kannas on meidän!

Maa meill’ on yksi ja yks meillä veri,
heillä on kansa ja esivalta eri,
yks meill’ on Suomi ja sama meillä rotu,
emme me uusihin isänmaihin totu,
muistamme maammojen kultaista kieltä,
haastamme harmaiden taattojen mieltä,
poljemme peltoa perkkaamaamme
suojassa lain sekä Suurruhtinaamme,
emme me rajan yli ryntää,
tahdomme kylvää ja kyntää.

Karjalan kannas on vaikein paikka,
Karjalan kannas on kunniapaikka
taistella Europan silmien alla,
vastata sortohon vapautumalla,
kilpenä torjua, kalpana estää,
Uusikirkko seisoo, Kivennapa kestää,
Metsäpirtti auttaa, Rautu on rautaa,
vielä ei kaiveta Karjalan hautaa,
Karjalan kannas on teidän,
Karjalan kannas on meidän!

MAAMIES, MAHTI SUOMENMAAN —

Maamies, mahti Suomenmaan,
taas sun voimas tarvitaan,
Suomessa on suuri hätä,
kysytähän kyntäjätä.

Suloinen on Suomenmaa,
laulun maaksi lausutaan.
Liekö kaunis myös sen kansa
tarmoltansa, tavoiltansa?

Torppari tai virkamies,
sama meill’ on kotilies,
sama myöskin Suomen laki
rengillä kuin herrallaki.

Oppahamme oikeus,
valkamamme vapaus,
kukin itseänsä kaitkoon,
sentään tunnussanan taitkoon.

Sodat suuret kestettiin,
hallan eljet estettiin.
Kestämmekö kerran vielä
Ison vihan miehen miellä?

HAKKAPELIITTAIN MARSSI.

In ecclesiam!

Sotaa etsineet me emme,
rauhan tähden taistelemme,
kas, kuin ratkee rautapaidat,
katkee hengen kahleet, aidat.
Aika ei nyt auran, kynnön —
”Lakkaa! Lakkaa!” —
aik’ on kylkiraudan, rynnön —
”Päälle hakkaa!” —
Iske eestä Europan,
synnyinmaan ja maailman!

Vaipui vapaa ihmis-usko,
niinpä nouskoon kuolon rusko,
Hakkaa päälle! Eestä haudan,
Jumalan ja Suomen raudan!
Kuulkaa, parkuu munkit, nunnat —
”Säästämättä!” —
särkyy, sortuu seurakunnat —
”käytä kättä!” —
Surmaa eestä Europan
synnyinmaan ja maailman!

Päättyy päivä ratsumiehen
tuvan taikka tuonen tiehen.
”Lakkaa!” — Rauhan viidat lehtii,
hengen kultatouot ehtii.
Vapaa kun on ihmiskunta —
”Lakkaa! Lakkaa!” —
maata voimme mannun unta —
”Päälle hakkaa!” —
Voita eestä Europan,
synnyinmaan ja maailman!

VAPAA MIES.

Vapaata miestä vangita
ei voida väkivallalla,
ei kalvalla, ei kahleilla,
ei mahtisanalla;
kun kaikki maahan kukistuu,
hän seisoo niinkuin korven puu,
ja kun hän kaatuu, kaatuissaan
päin sortuu sortajaan.

Se vasta, vast’ on vapaa mies,
ken oman luoda tiensä ties
keskeltä elon kuohujen
ja ajan aatteiden;
ei häntä vallat horjuta,
ei joukon oikut orjuuta,
hän yksin yönkin halki käy,
kun tähteä ei näy.

Ja vasta vapaa mies on se,
ken tyynnä lausuu Tuonelle:
”Ma kuolla voin, mut kuole ei,
min eestä työtä tein.”
Ei kuolema lie ankarin;
on kuolo seppel sankarin,
kun vaatii häntä vakaumus
ja ihmis-oikeus.

ERÄÄNÄ UUDENVUODEN YÖNÄ.

Nuor’ on maani, nuor’ oon itse myöskin,
varhain alkoi aamu kummallekin,
näimme vuorten päällä päivän-nousun,
nousimme ja kohti kiiruhdimme —
vaan nyt sumu sankka päivän peittää.

Toivoimme me totta elämältä,
uneksimme uutta hengen aikaa,
jolloin kauneus ois kansan usko,
nauru naisten, laulu miesten miekka,
sotaa käytäis, iskis innon tulet,
jyräis vastatusten vakaumukset —
vaan on väkivallan väärän aika.

Liemme heränneetkin liian myöhään;
ollut lie se iltarusko, jonka
vuorten päältä päivä näytti meille.
Tullut yö on. Mennään maata, maani!

SUKUVIRSI.

Eteläsuomalaiselle Osakunnalle omistettu.

Uusmaan urhot, jäämit jäykät,
lapset raisun rannikon!
Maassa meill’ on juuret vankat,
tahto taivahalta.
Oisko meissä orjan leima,
ollaan kansa Kullervon!
Riemukseen ei meitä riistä,
sorra sortovalta.
Seiskaa paadet, paikallanne!
Toisianne turvatkaa!
Vaaran tullen vainolainen
valkamiinsa survatkaa!
Kahden puolen Suomenlahta
kukkii kaunis kansa, maa,
suuri Suomenmaa!

Saarten sulhot, nienten neiet,
kansa suuren kaupungin!
Ahkeroikaa, aivot Suomen,
suurta tehdään hiljaa.
Viron viittoo heljä heimo,
itkee vaimot Inkerin.
Meidän täss’ on kyntö, kylvö,
vieras korjaa viljaa.
Rajatonta rakkautta
vaatii taisto kansojen.
Uusmaa, joudu johtajaksi!
Saat sa paikan parhaan sen.
Taas on tarpeen Väinämöistä,
haahta sankar-haavehen:
Suomen vapauden!

VELJESVIRSI.

Viipurilaiselle omistettu.

Minkä liitti luonnon Luoja,
ei sitä ihminen erota.

Yks on maa ja yks on kansa,
yksi kaunis Karjalamme,
ikuinen, ihana, pyhä.

Elivät erossa veljet:
virsi vieri tuulen teitä,
laulu taivahan latuja,
kutoi sillat kummalliset,
kaaret ainaiset asetti
tuvasta tupahan, kautta
Karjalan sinisalojen.

Tuo on virsi veljesvirsi,
kuultu Suomen hongikoissa,
alta kasvon Kaikkivallan,
pyhän päältä päiväkummun.

”Miettikäämme mennehiä,
muistelkaamme muinaisia,
tulta taattolan takassa,
maita maamon kukkivia,
ihanuutta talvi-illan,
suvi-aamun armautta,
kesän kerkeän menoa,
syksyn synkän saapumista;
kuinka paistoi kuudan valju
hangille helottaville,
kuinka paahtoi kultapätsi
heinän nuoren helpehille,
kuinka sai kotihin karjat
pihahallin haukkuessa,
kuinka hirnahti heponen
tutun äänen tuntiessa,
miltä maistui leivänkakku,
käden karhean tekemä,
oli olla turvallista,
tuvan tumman karsinassa;
veistellä pärevenettä,
kuulla lapsen laulatusta,
kehdon vanhan keinumista,
taaton hiljaisen tarua,
kummista salon sinisen,
ihmehistä ilman kaiken,
vainajista valjenneista,
sankarten samoannasta,
kihloista kilahtavista,
häistä metsän morsianten,
kun tuli kuningas itse,
valkealla varsallansa,
ajoi tietä virvatulten,
tuonne kultia karisti
iloksi inehmon lasten,
onnen oudon etsijöille;
niille, joilt’ on mieli mennyt
elonhaavehen ha’ussa,
joilt’ on hapset harmennehet
taivon kaarta kurkottaissa,
jotka sorjasti sotivat,
taistelevat tappiolla,
eestä päämäärän etäisen,
puolesta unelman uuden,
näkevät näkemätöntä,
tekevät tekemätöntä,
sortuvat sorahan polvin,
mutta kilpi kirkkahana.”

Tuon ken kuuli veljesvirren
lapsena isän kodissa,
luona armahan emonsa,
kotilieden lämpimässä,
ei hälle elämä anna
enää muuta kuin muruja,
häll’ on päässä päiväntähti,
syömessä suru ijäinen,
jok’ ei lähde laulamalla,
pakene pajattamalla
Suomen tummista tuvista,
Karjalan sinisaloilta.
Laulu lapset yhdistävi,
sillan kultaisen kutovi,
rajat kussa kulkeneekin,
vallat kuinka vallinneekin.