"HIHHEI, SEN TUULI VEI!"

Olin pannut kokoon pyydykseni, perhot, uistimet ja muut vehkeet,
poistuakseni koskeltani. Kalastuskausi oli jo kulunut niin pitkälle,
että kutu oli alkanut, eivätkä suuret lohet enää ottaneet. Eivätkä
ottaneet pienetkään, ei ainakaan perhoa minkään väristä. Niillä oli
nähtävästi paremmat herkut tiedossa; ne odottivat jokavuotista
mätijuhlaa, joka pian oli alkava, ehkä oli jo alkanutkin. Kun mäti
isolta valuu ja joutuu virran vietäväksi, silloin jonottavat siinä
pienet suu auki hännän alla. Kala koskessa on kärsivällinen jonottaja.
Se voi seisoa koko kesän saman kiven kupeessa yönsä päivänsä
odottamassa.

En ollut saanut eväskaloja ja oli vähän noloa lähteä kotiin ilman
vereksiä viemisiä, sitä enemmän kun pikku purossa saunan ja pihan
välillä kihisi mitan täyttäviä mullosia kuinka paljon tahansa. Ne
söivät siinä jotakin, mutta eivät ottaneet mitään ongellista. Vähä
väliä tuikkasi niitä kivien takaa ja lumpeiden alta keskipuroon, jossa
ne lipattelivat hetken pinnalla ja luikkivat sitten pyrstö vettä
pärskäyttäen takaisin kätköihinsä. Välistä nousi niitä siihen
puolikymmentä rinnan.

Seisoin aittarakennuksen päässä ja katselin vesi suussa makupaloja,
joita turhaan olin koettanut houkutella, ja viimein vienyt vapanikin
pois ja pannut sen kokoon koteloonsa. Kun vähän liikautin kättäni,
katosivat ne, kun taas pysyin hiljaa, tulivat ne takaisin.

Pikku mullonen on luomakunnan kaikkein kauneimpia ja herkullisimpia
olioita. En luulisi, että sellainen rotueläin on voinut koteutua täällä
poloisissa pohjan vesissä; sen oikea paikka näyttäisi olevan alppien
eteläisiä rinteitä hyppelevien kirkasvetisten purojen
sinihopeakuohuissa. Sen täplissä on kypsyneen oranssin keltaa ja omenan
punaa, se on lakeerattu ja vernissattu tummalla ruokaöljyllä, se on
aina virkeä, intohimoinen, nopealiikkeinen, mutta pohjoismaista siinä
on sen sitkeys ja kestävyys. Niin korea kuin se onkin, on se ylhäältä
katsoen melkein näkymätön, ruskean selän sulautuessa yhteen kosken
tumman pohjan kanssa. Vaikka se seisoo liikkumatonna virtaa vastaan,
sen joka hermo elää ja joka evä pelaa. Kun sitä pitää kädessään, tekisi
mieli syödä se tuoreeltaan keittämättä ja paistamatta. Se ei näytä niin
julmalta kuin ahven, mutta peto se on, valmis syömään oman sukunsakin,
aina vaanimassa, mitä saisi pohjattoman nälkänsä sammutteeksi, aina
tähystämässä, mitä vesi toisi mukanaan. Se syöksee esiin piilostaan,
tarkastaa, tuppaa nokallaan, avaa kitansa ja nielee, tai sulkee suunsa
ja hylkää, tehden hännällään ylenkatseellisen, ylpeän tempun, joka
usein käy lankeemuksen edellä, sillä tuon tuostakin sattuu, että häntä
iskee koukkuun ja pahankurinen saa perä edellä pärskytellä maihin.
Sääli pienokaista, mutta kuka käski marjan olla niin makean. Sen liha
sulaa suussa kuin rasva, se on voita voissa paistamatonnakin — saati
sitten paistettuna, niinkuin saattoi tuon tuostakin tapahtua ennen vanhaan,
kun vielä oli paratiisi maan päällä ja vuoti hunaja ja rieska.

Meitä oli siinä kaksi vanhaa herkkusuuta kalamiestä kieltämme
lipomassa, minä ja kiss ... ei, sanon: kissa ja minä, koskenvartijan
Kokon kekki, joille molemmille olisi kelvannut kala, vaikkemme
olisikaan kernaasti kastaneet kynsiämme. Miisu oli vanha kalakaveri.
Aina kun se näki minun lähtevän koskelle, seuraili hän minua kauniilla
ilmalla vähän matkaa jälempänä, istahtaen kivelle tai kannon päähän
pitämään seuraa. Kun kala oli tarttunut ja pyrähteli ilmaan siiman
päässä ja vapa tutisi, liikahti hännän pää ymmärtävästi. Sitten se
lähenteli saaliin jakoon ja sai osansa. Mutta kun joskus riisuin
housuni ja kahlasin koskeen, häpesi toveri tuommoista ja hiipi
huomaamatta pois. Joskus tapasin hänet yksin koskella vaanimassa
vedenrajassa, vaikken tavannutkaan teosta. Mutta siitä näppäryydestä
päättäen, millä hän ... vaan älkäämme nostako esirippua, ennenkuin
kaikki on valmiina näyttämöllä.

Meitä oli siis kaksi, niinkuin sanoin, seuraamassa mullosten karkeloa
pikkupurossa, minä aitan suojassa, kekki vähän alempana
maantiesillalla, jonka alitse puro vilisi suureen koskeen. Punoimme
luultavasti molemmat yhtä intohimoisesti päätämme, miten saisimme ne
sieltä kuiville. Minun keinoni olivat lopussa, kissa piti toistaiseksi
omansa omana salaisuutenaan. Lähdin viimein pois, mutta kissa jäi
sillalle kyyristyneenä kaiteen alle.

Keksaisin silloin kalansiivuupöydän alla mätikaistaleen, joka oli
jäänyt siihen viimeistä lohta siivottaessa. Entäpä ne ottaisivat tuota,
ajattelin ja nakkasin mätijyväsen puroon. Polskis! ja punainen marja
oli kadonnut. Siroitin niitä useampia ja jokainen katosi parempiin
suihin. Näin jyvästen valuvan veden mukana, näin ja kuulin polskauksen,
mutta en nähnyt ottajaa, joskus ainoastaan aukenevan ja sulkeutuvan
vaalean kidan — niin yhdenvärinen oli ruskea selkä ja ruskea pohja.
Keräsin kouran mätiä täyteen. Menin lähemmä, hiipien kyyrylläni aitan
nurkan suojaan. Kuta enemmän heittelin mätiä, sitä enemmän ilmaantui
sen pikku syöjättäriä, niitä oli siinä jo kymmenkunta, nousten
alempaakin mätijyväsiä vastuuseen, nähtävästi luullen, että kutukestit
jo olivat alkaneet, ja rientäen kuokkimaan häitä. Suoristime äkkiä ja
hujautin kädelläni. Kuin säkenet ne sinkosivat pakoon, kätköön. Kissa
on laskeutunut sillalta ja painautunut pajupensaan juureen. Kyyristyn
taas, olen vähän aikaa hiljaa, sitten taas heitän. Siinä ne ovat taas,
tuuppien toisiaan, koettaen kilvan temmata toistensa suusta suurempia
mätipalloja. Heitän oikein suuren mätimöhkäleen, joka painuu pohjaan ja
vaipuu vesiheinien sisään. Siitäkin ne sen vainuavat, toinen hyökkää
toiselta rannalta, seisovat puolipystyssä tonkien sitä esiin kuin
porsaat, saavat kumpikin sen suuhunsa, retuuttavat sitä pois, se pääsee
kiistatessa molemmilta ja joutuu kolmannen suuhun, joka kuljettaa sen
piiloonsa pajukkoon, minkä alla kissa istuu. Se on nähnyt kaiken, sen
karva värähtää ja se tekee toisella etukäpälällään vaistomaisen
liikkeen vettä kohti niinkuin hiirtä korvalle lyödessään.

Saat sinä siinä mallailla, mutta maltahan, jahka minäkin mallaan... Nyt
tiedän, mitä ne ottaa, ja vapa ulos kotelosta, rullat ja siimat ja
koukut esiin, ja kohta on minulla pienessä kolmikoukussa mätipallo,
viimeinen, mikä on vielä jäljellä siivuupöydän alla. Asetan sen
huolellisesti koukkuun, käärinpä vielä varmemmaksi vakuudeksi
rihmallakin, ettei irtautuisi heittäessä ja että kestäisi useammankin
kalan suussa. Nyt minulla on kotituomiset tiedossa. Minä nokin heidät
sieltä, jokaisen, jahka joudun.

Ne ovat nyt jo niin kesyttyneet, etteivät enää pelkää minua eivätkä
vapaakaan, vaikka menen suorana aitan perään. Tuskin olen pudottanut
siiman veteen, kun joukosta suurin toisten ohi ampuen käy kiinni
syöttiin ja nielaisee sen kurkkuunsa. Pala on liika suuri ja luiskahtaa
pois siiman tiuketessa. Suupielistä välähtää irtautuneita mätijyväsiä,
jotka takana odottavat heti korjaavat. Äskeinen mullonen tekee uuden
hyökkäyksen, ja nyt se on kiinni ja kimpoo vavan kärjen vipuamana
rantaa kohti. Mutta ennenkuin sen ilmakaari on päättänyt kulkunsa
heinikkoon, leimahtaa sen ollessa korkeimmillaan valkea viiru
pajupensaan juuresta vastaan, kissa on ylhäällä ilmassa ja ottaa kaksin
kourin lennosta kopin, niin että lätkähtää. Huudan ja manaan, mutta
samassa se on sillä jo suussa ja se karkaa pois saaliineen
aittarakennuksen ympäri. Minulla on hätä kaksinkertainen, yksi tämä: se
saa koukun kurkkuunsa, ja toinen tämä: se menee sitten sen kanssa aitan
alle kivijalkaan, ja kisko se sitten sieltä väkisin ulos. Minulla on
kala ja kissa ongessa ja pian minä saan siihen vielä tytön. Ovat
kuulleet kirkunani. Kokon tyttö juoksee kissaa vastaan, kissa väistää,
tyttö perässä, ja nyt on minulla kolmas hätä, että tyttö sotkee
jalkansa siimaan ja katkaisee kalliin vapani. Silloin pääsee koukku
kalan suusta ja kissa loikkii saaliineen niittyä myöten metsään.

Jäivät saamatta minulta tuomiskalat, sillä kyytihevonen ajoi samassa
portin eteen ja oli lähdettävä laivalle.