UISTIN.

Kalamies on usein vanhoillinen eikä helposti luovu pyydyksestä, johon
hän on tottunut. Vanhat pyydykset voivat ruostua, mutta rakkaus niihin
ei ruostu. Samasta syystä hän ei myöskään ensi tilassa taivu käyttämään
sellaista, jolla joku toinen on saanut, mutta hän ei. Ja usein vanhalla
ja rumemmallakin, johon rajattomasti uskoo, saa paremmin kuin uudella
kauniimmalla, johon ei usko, sillä uskosta se tämä kalansaaliskin
riippuu. Joka uskoo johonkin pyydykseen, hän taistelee sen uskonsa
puolesta ja sen innostamana ja heittää hartaasti ja hikipäässä eikä
veltosti ja välinpitämättömästi niinkuin silloin, kun pyydyksellä ei
ole hänen täydellistä luottamustaan. Monien vehkeiden suhteen olen
tuuminut: ”Saattaahan se olla hyvä tuokin, siellä ja siellä, sitä ottaa
semmoistakin, kun sattuu, ja kyllähän minä olen minäkin sillä koettanut
ja jonkin saanutkin, mutta paras on panna se ja se s.o. se, millä minä
yleensä olen saanut.” Vasta sitten, kun omat suosikit eivät kalasta,
kun niillä turhaan olen piessyt koskea pitkin ja poikki, vasta sitten
minä kuin jonkin ihmeen toivossa turvaudun toisen suosittelemaan, mutta
silloin hyvin usein ei kalasta sekään.

Vaikka oppi-isäni Lybeck käytti paljon uistinta tai oikeastaan lippaa,
joita hänellä oli useamman laatuisia, pieniä ja suuria, ja vaikka
tiedän olevan vesiä, joissa uistin lohenkin onginnassa on melkein
yksinomaan käyttökelpoinen, en minä ole siihen oikein päässyt
perehtymään, jotavastoin olen takertunut devoniin ja heittelen sitä
erivärisenä ja erikokoisena melkein aina silloin, kun en kalasta
perholla. Sitä on helppo heittää, sitä saa erisuuruisia ja hopeisia ja
kultaisia ja sitä voi ripolinillä maalailla minkä väriseksi milloinkin
tahtoo. Sillä voi jäljitellä valkoista kalaa, keltaisenpunaista ja
vihreänsinistä sekä elritsaa että pienintä mullosenpoikaa, jopa oikein
pienellä harmaankeltaista koskiperhon toukkaakin. Lippa ja varsinkin
soikea uistin sitävastoin leveytensä ja keveytensä vuoksi lentää
huonosti ilman lyijyä, on varsinkin kirkkaalla säällä liiaksi näkyvä
suurine koukkuineen, joita vauhti ei peitä niinkuin devonissa. Valkea
täky, jota se jäljittelee, on aina parempi, ja ainoastaan sen
puutteessa olen silloin tällöin käyttänyt uistinta etupäässä haukia
varten. Se onkin enemmän tyynessä tai vain heikossa virrassa uistelevan
kuin rannalta virvelöijän ja koskessa heittelevän pyydys. Se on
sitäpaitsi arka ja koko lailla vaikeasti käsiteltävä pyydys, sen
kuperuus kun pitää olla erilainen eri vahvassa virrassa, jotta
liikehtely vastaisi pyörtyneen kalan liikettä, jota ainakin suurempi
uistin ja lippa jäljittelee. Se ei saa lipattaa ja heittää
kuperkeikkojansa vedessä liian nopeasti eikä myöskään liian hitaasti.
Siinä suhteessa se kokonaan eroo devonista, joka aina pyörii yhtä
tasaisesti akselinsa ympäri ja jonka liike aina on sama, pyöripä se
hitaammin tai nopeammin.

Mutta kun uistin tai lippa sattuu olemaan oikeaa mallia siihen veteen,
missä sillä kalastetaan, voi se tehdä ihmeitä. Ja erään uistimen kanssa
minä kerran Huopanassa jouduin en tosin itse kalastajana, vaan toisen
soutajana, semmoiseen syönnin peliin, että tulen sen aina muistamaan —
ja harmikseni, jos sanon suoraan.

Tapasin kesällä Helsingin Esplanadissa vanhan kalakumppanin, joka sanoi
olevansa menossa urheilukauppaan ostamaan jotakin uistinta, jonka hän
oli huomannut erittäin tehoisaksi saaristossa haukia uistellessaan. Hän
arveli, että se ehkä olisi hyvä Huopanan lohillekin. Minä en uskonut,
jos en ollut uskomattakaan. Vaan sopiihan koettaa, sillä kaikkea pitää
koettaa. Vaikka olenkin vanhoillinen siihen nähden, millä lopulta
kalastelen, minä kyllä aina kokeilen uusillakin, negativinenkin kokemus
on kokemus sekin. En edes tiedustellut, millainen uistin se oli, jonka
hän aikoi ostaa. On pyydyksiä, jotka sattuma saattaa muotiin ja jota
sitten kauppiaat kehuvat asiakkailleen ja joita herkkäuskoiset ostavat,
kunnes ne sitten yhtä pian häviävät. Niissä on aina olevinaan jokin
hienous ja salaisuus. Milloin pitää uistimen välttämättä olla
päältäpäin kuparinvärinen ja alta hopeanvärinen, milloin taas
päinvastoin, milloin ei kupari kelpaa lainkaan, vaan sitävastoin
ehdottomasti vaski. Olen minäkin niitä ostanut ja maalannut ja
galvanisoittanut, pääsemättä kuitenkaan selvyyteen toisen tai toisen
ehdottomista eduista, sillä lopulta kaikki pyydykset
kalastavaisuuteensa nähden riippuvat veden väristä ja syvyydestä ja
taivaan pilvisyydestä tai poutaisuudesta ja kuka lopulta tietää mistä
taiasta, mutta sen tietää jokainen kalastaja, että aina ne oikkuilee ja
yllättelee. Elokuun keskivaiheilla tapasin toverini taas Huopanassa ja
hänen laatikostaan tuli esille ainakin neljän tuuman pituinen soikea
kalankuvainen hopeauistin, niitä semmoisia, joissa tylsä pyrstö on
asetettu pääpuoleksi ja terävä pääpuoli pyrstöksi — miksi niinpäin, sitä
en koskaan ole osannut selvittää — muodoltaan jotenkin samanlainen kuin
se, jota käytetään Kemijoen suvannoissa. Ennen näkemistäni se erosi
vain sikäli, että se oli yksivärinen ja kupera puoli oli tehty
suomuille. Siinä. oli kolme koukkuparia, yksi ylinnä, toinen alinna ja
kolmas keskellä, oikeita ankkureita.

— Mikäpäs siinä, uistin kuin uistin, ainakin siinä pysyy, kun kerran
tarttuu, saattaa olla haukia varten hyväkin, mutta täytyy olla hyvin
nälkäinen tai likinäköinen lohi, joka tuommoisen nielee.

— Menen minä nyt kuitenkin koettamaan aamiaiskalaa, kala kuin kala ja
kala se on haukikin.

— Minä tulen soutamaan.

Toisen varmuus aina hiukan tarttuu. Eihän tiedä, syöhän lohi
Keiteleessä sen suuria muikkuja ja ottaahan se koskessa salakkaakin,
miksei se ottaisi senkin kuvaa niinkuin kaikenlaisen muunkin elävän
ruokansa kuvaa?

Lähdimme niskaan hopeauistimen kauniisti kylläkin helähdellessä vapaa
vasten. Oli tuulinen, lounaasta tempoileva ilma, milloin poudassa,
milloin pilvessä. Niskassa on järven ja kosken rajalla pienoinen saari,
jonka ympärillä on hyviä haukipaikkoja. Kierrämme sen ensin järven
puolelta, mutta ei ole hauki syönnillään, vaikka on olevinaan niin hyvä
pyydys, että sillä Tammisaaren saa niin paljon kuin
tahtoo. Ehkä ne ottavat saaren alapuolelta. Ei ota sieltäkään, vaan sen
sijaan uistin kyllä useamman kerran ottaa pohjaan ja antaa haravansa
täyden vesiheiniä. Siihen ne nuo moni- ja pitkäkoukkuiset yleensäkin
ovat erittäin taipuvaisia, niillä on aivan erikoinen rakkaus myöskin
pohjahakoihin, saa olla hyvin iso hako, joka niiden varassa ei nouse
ylös.

— Maltahan ... maltahan...

Laskeumme alemma, siinä on paikka, jossa melkein aina on hauki, onpa
joskus vaihteeksi lohikin. Siinä on sitä varten tarpeellinen kivi ja
kiven rannanpuolella ahvenheinikkotukko, jos ei siis siitä, niin ei
mistään. Ja siinä se samassa ottaa kuin ottaakin. Näyttää olevan noin kilon
painoinen, ja tulee oikonaan venettä kohti.

Toverillani on luja, kankea vapa, jonka kärki kyllä on melko lailla
taipunut, käyristynyt monessa tasapäätappelussa, mutta kestää yhä. Se
on saanut olla mukana monessa kovassa koetuksessa sekä Tainionkosken
kuohuissa että Äänekosken rännikanavan niskassa, joissa ei kuulema auta
olla helläkätinen; jos antaa lohelle hetkenkään hengähdysaikaa, se
menee. Täytyy huumata se ensi tempaisulla niin, ettei se ehdi
ajatellakaan lähtemistä pelastavaan kuohuun. Siima ja peruke ovat
ystävälläni yhtä lujat, tapsi teräslangasta punottu. Kun hänen
pyydykseensä kerran tarttuu, ja jos vielä tarttuu niin hyvin, että
kalan suupieli kestää, silloin hän myöskin voi vetää sen uuvuttamatta
maihin, ei niin isoa, ettei se tulisi. Sillä tekniikalla on kyllä monet
heikotkin puolensa, mutta on ainakin yksi vahva, se että hyvän syönnin
aikana ei aika mene hukkaan, niinkuin menee heikommilla vehkeillä. Ja
onhan sellainen menettely urheilunkin kannalta tyydytystä antava
sikäli, että ottaminen on koko ajan ottelua, vimmattua sylipainia
elämästä ja kuolemasta ilman mitään kuolleita välikohtauksia, ilman
yhtä ainoata hengähdyksen hetkeä, kala ei pääse painautumaan pohjaan,
ei jurnittamaan eikä jarruttamaan, joka voi saattaa kärsivällisimmänkin
epätoivoon.

Ja niinpä hauki nytkin vanhasta tottumuksesta otettiin oikonaan kotiin,
pää korkealla, suoraan haaviin ja olisi kai tullut ilman sitäkin laidan
yli yhtä kyytiä veneeseen. Vasta siinä se pääsi päristelemään ja
päristelihe heti irti. Jos hän ei olisi pannut sitä niin tiukalle kuin
pani ja päästänyt sen vain kerrankaan hyppäämään, olisi se päässyt jo
ennen. Vahva vapa, luja siima, teräsperuke, isot koukut, tuima otto —
ilman sitä se olisi mennyt ja kun ei mennyt, oli se tämän tekniikan
voitto — joka oli todistettava ja taas kerran todistettu. Olimme siitä
usein väitelleet ... minä myönsin.

— Näetkös nytkin?

Näinhän minä, mutta en minä sittenkään vielä ollut kaikin puolin
vakuutettu ... annahan olla, kun tarttuu suurempi, oikein suuri, eivät
siinä mitkään pelit kestä.

— Niin suuria ei ole ... ja jos ei kestä, niin olkoon kestämättä;
joskaan silloin en ole saanut, olen ainakin urheillut, jos en olekaan
voittanut, olen ainakin taistellut.

— Siis jatkamme.

— Minä olen valmis.

Lähdimme toivehikkain mielin soutamaan, sillä missä ja mitä yksi hauki
ottaa, siinä ja sitä ottaa toinenkin. Olihan jo todistettu, että tämä
suomuselkäinen uistin kelpaa ei vain Tammisaaren sataman, vaan myös
Huopanan haueille, ja minä ohjasin siis veneen takaisin vesille
vähemmin epäilevänä kuin äsken. Uistimen omistaja oli niin vuorenvarma
voitostaan, että sanoi: ”Tuosta otetaan uusi ja parempi” — samassa kun
hän heitti helisevän pyydyksensä ulos niin, että siima vinkui vavan
renkaissa. Tuskin oli pyydys läiskähtänyt veteen ja ehtinyt hiukan
upota, kun vapa taipui ja kala oli kiinni.

— Mikä se on?

— Lohi, souda!

Tunsin airoissakin, että se oli suuri, mutta en soutanut, vaan päästin
päinvastoin venettä virtaan, ettei kiristys kävisi ylen suureksi.
Huusin vielä hädissäni, että hän päästäisi siimaa. Se menee kuitenkin
alas, on soudettava maihin ja seurattava mukana Välisuvantoon saakka.

— Souda, sanon minä! komentaa toverini.

— Katkeaa...

— Ei katkea, souda!

Teen työtä käskettyä. Se on todellakin lohi, ja koettaa turhaan sekä
oman voimansa että kosken niskan vesivoiman avulla laskea alas. Kun
vapamies vääntää rullaa ja soutumies airoja, on se pian pinnalla kuin
äskeinen hauki, velloen veden kauheaan vaahtoon niinkuin täydellä
paineelle liikkeelle pantu potkuri. Se ei voi sitä kauan kestää, sen
täytyy koettaa pelastautua ylöspäin, kun ei voinut pelastautua alaspäin
ja se syöksee eteenpäin venettä kohti, kilpaillen rullan ja soudun
kanssa.

— Nyt on helvetti!

— Mikä on?

— Helvetti ... älähän souda!

— Eikö enää? — Miksei?

— Malta!

— Pääsikö se?

— Ei, ei ... rulla pakana... Nyt saat taas soutaa.

Oli tapahtunut, että rulla siiman kiskaisemana oli kimmonnut
holkeistaan ja pudonnut kalastajan helmaan. Onneksi ei kala tiennyt
siitä mitään, vaan tuli yhä ylöspäin, jollaikaa kalastaja oli ehtinyt
panna rullan paikoilleen. Sellaisen kiristyskohtauksen jälkeen ei enää
ollut pienintäkään pelkoa siitä, että se enää pääsee. Minä hinasin sitä
siis tasaisessa tahdissa ylöspäin, se hyppäsikin, mutta hypätköön,
oltiin syvällä vedellä ja jo niin ylhäällä, saaren kohdalla, ettei se
olisi mennyt alas, vaikka olisi vähän hellittänytkin. Mutta toverini ei
hellittänyt. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin lohi oli pyörtynyt ja alkoi
parinkymmenmetrisen siiman päässä vintturoida pinnalla samanlaisin
kuperkeikoin kuin se uistin teki, johon se oli tarttunut. Ja minä
soudin rantaan, ajoin veneen kiinni kahden kiven väliin, tartuin
koukkuun, eikä aikaakaan, kun meillä oli iso, ruskea, komea, ainakin kuusikiloinen
koiraslohi veneessä, saatu uistimella, jota en olisi
ikinä uskonut ottavan tämmöisellä kirkkaalla säällä. Oli otettu
vajaassa viidessä minuutissa monta kymmentä minuuttia kala, jonka ottoon muulloin olisi mennyt
yhtä ja joka luultavasti alas päästyään ja
meidän noustuamme maihin olisi pysähtynyt vasta kosken alla
Välisuvannossa.

— Mitäs sanot?

— Eläköön, hurraa!

Meillä oli siinä yhteinen tupakkatunti, ennenkuin aloimme uudelleen.
Oli kuin olisimme kaataneet karhun ja pitäneet sille peijaisia.
Ystäväni mieliala oli sekoittamaton ja minä soin hänelle sen
tyydytyksen täydestä sydämestäni ja koetin itsekin olla siinä mukana.
Koetin, sillä minun mielihyväni ei ollut aivan sekoittamaton. Ne siis
todella ottavat tuommoistakin mammuttia Huopanankin lohet, joiden maku
jo olisi pitänyt jalostua. Eikö niille todellakaan tarvitse tarjota sen
hienompaa pyydystä? Siihenkö toteen meni kaikki heille antamani
kasvatus pikkumullosesta alkaen. Eikö ne ymmärrä, että semmoinen ei
lainkaan sovi minun perhoskoskessani? Eikö siis tarvita muuta kuin
nakata mokoma metallilevy menemään ja vetää kuin köydellä veneeseen?
Siihenkö toteen meni kaikki monimutkaiset perhoni, ja tutkimukseni ja
teoriani ja tieteilyni senkin seitsemistä, senkin seitsemistä
kymmenistä märistä ja kuivista ja suurperhoista ja pienperhoista?
Olenko kaikkina näinä vuosina tehnyt turhaa työtä, nähnyt vuosikautisia
vaivoja yhä hienontamalla pyydyksiäni ja päästänyt joka vuosi pienistä
perhoistani ja hienoista perukkeistani kuinka monta monituista joka
kesä! Ja koettanut opetella hienoja heittoja ja kehittää hienoja
keinoja? Ja nyt kelpaa sille kosken arimmassa paikassa, matalassa
niskassa, keskellä päivää, veneen pulikoidessa muutaman metrin päässä
siitä, tuommoinen pelätti. Silloin niiden täytyy ottaa melkein mitä
hyvänsä, vaikka suolaista silakkaa, joita kai siis täytyy ruveta
varustamaan mukaansa vastavuosina?

— Mitäs tuumit?

— Tuumin vain, että se on komea kala ja että sinulla on ihmeellinen
taikakalu uistimeksi.

— Tahdotko koettaa, vaihdetaan, ota sinä vapa, minä soudan?

— Kiitos, mutta kyllä minä yhtä mielelläni soudan itse.

Soudamme siis taas, laskemme niin alas kuin uskallamme siihen, missä
niska alkaa viedä vettä kiivaammin, samalle linjalle kuin äsken.
Kuljettelen venettä edestakaisin, ja uistin, joka välkkää siellä niin,
että näkyy veneeseen saakka, heilahtelee ylpeästi ja voitonvarmasti
veneen mutkien mukana, kunnes se siimaa laskettaessa lopulta katoo
niskajänteen alkavaan kuohuun.

— Nyt siinä on samanlainen!

— Jollei se ehkä ole pohjassa?

Olisin melkein suonut, että se olisi ollut pohjassa. Olisin saanut
ruveta uskomaan, että äskeinen lohi oli vain sattuma, ehkä vanha ja
likinäköinen, elämäänsä kyllästynyt itsemurhaaja.

— Ole huoletta, ei se ole pohjassa.

Ottaminen tapahtui samoin kuin äsken. En koetakaan enää suositella omia
ottotemppujani ja kiskon siis venettä ylös niin, että kokka kohisee.
Rulla laulaa, vapa on melkein kaksinkerroin, se on niin suuri, että
hänen sittenkin täytyy antaa sen mennä. Nyt huudan minä, miksi hän
päästää.

— Ole huoletta, en minä päästä, kyllä se tulee, vaikka vähän meneekin,
se on hauki.

Minusta on jostakin syystä mieluista, että se on hauki eikä lohi. Koska
se on hauki, niin oli lohi sitäkin enemmän sattuma. Se on suuri hauki,
yhtä suuri kuin lohi, oikea suvantojen vanha susi, jumalan kiitos, että
sellainen peto kerrankin saadaan pois. Se olkoon kernaasti uistimen
ansio.

Meillä on taas viihtyisä tupakkatunti veneessä samassa paikassa kahden
kiven välissä ja minunkin mielihyväni on nyt sekoittamaton.

— Kaksi haukia ja lohi, kauniit aamiaiskalat, lähdemmekö jo?

— Otamme mennessämme vielä kolmannen hauen.

Soudan hänet taas samaan paikkaan. Ei ota, ainakin ovat loppuneet ne
lohet, jotka ottavat uistinta. Mahdollisesti ottaisi nyt devonia ja
perhoa.

— Muutammeko? Koetammeko sitten jollakin muulla?

— Emme.

— Sama se.

Käytän hänet vielä toisella rannalla, ennenkuin soudan ylemmä
valkamaan. Soudan veneen aivan lähelle rantaa ja pyöräytän sen siinä
takaisin. Siima ja uistin melkein pyyhkäisevät rantakiviä. Silloin on
vapa vielä kerran vääränä ja siinä on vielä kerran lohi! Naaraslohi,
pienempi kuin ensimmäinen, mutta kuitenkin lohi eikä hauki. Siis
naaraslohetkin ottavat sitä, minun kaikkein kaunoisimmat, perhojeni
parhaat ymmärtäjät — mutta herkutteleehan hienoinkin setteri välistä
hevosen haaskalla kylän tiistien kera.

Vielä yksi hauki, siis neljä haukea ja kaksi lohta, se ei siis ole
aivan yhtä hyvä lohiuistin kuin haukiuistin. Mutta ei ole enää
epäilystäkään, että se sittenkin on erinomainen ase.

— Minä luovutan aseeni, minun on pakko antautua, onnittelen.

Kannamme saaliin korennossa pihaan. On ollut kaksi muuta miestä samaan
aikaan koskella heittämässä sekä devonia että perhoja, niitä ja niitä,
minun neuvokkieni mukaan. Ei kumpainenkaan ole saanut pyrstöäkään.
Ainoastaan meidän uistimemme kelpasi. Samana päivänä saatiin sillä
Alasuvannosta vielä kolmas suuri lohi ja haukia en muista kuinka monta.

Lähtiessään lahjoitti ystäväni minulle uistimensa ja kehoitti minua
sitä ahkerasti käyttämään. Minä ... minä en kastellut sitä kertaakaan
koko syksynä. Sillä kalamies on vanhoillinen. Minä en tahdo, että
Huopanan lohet oppivat ottamaan muuta kuin minun devoniani ja minun
perhojani. Ja ottihan ne niitä ja ottavat kai vastakin.

Uistinta en käytä kiusallakaan, mutta jos hyvä toveri sallii, niin minä
sitä hänelle kernaasti soudan. Sillä enpä muista, milloin minulla
sittenkään olisi ollut niin jännittävän hipaisevaa kuin tuntiessani
lohen pyrstön potkaisut airojen nenissä. Sekin sensatio olisi jäänyt
kokematta, jollei vapa, siima, uistin ja pyydys olisi ollut tehty siltä
varalta.